Kaksi pientä lasta - kuinka selvitä?

Puutalobaby

Minulta pyydettiin jo noin vuosi sitten ensimmäisen kerran juttua aiheesta "kahden vuoden ikäero - plussat ja miinukset".

En ole (tätä ennen) kirjoittanut juttua. Arvaatteko, miksi?

On ollut aikoja, jolloin en yksinkertaisesti ole saanut yhtä ainoaa pluspuolta mieleeni. En miettimälläkään. Muuta kuin sellaisen epämääräisen "sitten myöhemmin niistä on toisilleen seuraa". Mikä on tietysti ihan totta. Mutta niinä vaikeimpina hetkinä tuo ajatus on lohduttanut suunnilleen yhtä paljon kuin avokämmenen läpsy naamaan. Että "juu juu sattuuhan tää, mutta onneks ei sentään silmään osunut".

Joo, on olemassa tietysti niitäkin, joille kahden pienen lapsen yhtäaikainen hoitaminen on... no, lastenleikkiä? Kommenttiboksissa heitä olen tavannut, live-elämässä en yhtä ainutta. Itse asiassa live-elämässä (ja voitte uskoa, että leikkipuistoympyröissä olen jutellut aiheesta aika monen kanssa) sitä vaan enimmäkseen huokaillaan, että "on tää hullua" ja siihen perään, että "kyllä tää joskus varmasti helpottaa ehkä joo niin toivottavasti ainakin". Ja seuraavaksi aletaan laskea viikkoja puolison lomaan tai muuhun välietappiin, jonka ajattelu auttaa tsemppaamaan päivästä toiseen.

Nyt Silva on kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Seela on vuoden ja kaksi kuukautta. Ja nyt olen niin rohkeareipashullu, että sanon sen ääneen (silläkin uhalla, että ääneen sanominen aina muuttaa tilanteen): nyt on se aika, jolloin tämä on helpottanut.

Nyt on niiden plussien aika. Miinukset ovat enää muisto. Tuore muisto, mutta mennyttä aikamuotoa. Imperfekti. Heippa sinne menneisyyteen, häh häh hää täällä sitä reteesti ollaan nykypäivässä!

Puutalossa ei asu enää kahta vauvaa. Tai vauva ja napero. Vaan kaksi naperoa, jotka ovat kasvaneet yhteen - kasvaneet toisiaan yli kaiken rakastaviksi ja fanittaviksi paidaksi ja pepuksi. Siskot. Rakkaat. Ystävät.

Kaksi pientä tyttöä, jotka todella leikkivät yhdessä.

Kun Silva laittaa tanssimekon päälle, käy Seela hakemassa toisen mekon ja haluaa sen ylleen. Sitten jompi kumpi käy laittamassa musiikin päälle. Tanssivat yhdessä. Joka päivä.

Pakahdun rakkaudesta.

Viimeksi muutama päivä sitten (hitsi en löydä enää kommenttikohtaa!) minulta kysyttiin vinkkejä mahdollisesti kahden pienen lapsen hoidosta selviämiseen. Tajusin, että minullahan on yksi vinkki. Se on ehkä vähän kummallinen ajatus; katsotaan, osaanko pukea sen sanoiksi.

Se on: selviä.

Öööö okei yritän ehkä vielä vähän selkeämmin sanoa sanottavani.

Nyt (jälkimmäisen) vauvavuoden jälkeen sitä tajuaa niii-iiiin selkeästi, että kyseessä oli todennäköisesti ainutkertainen poikkeustila. Tuplapoikkeustila. Jos siis ei aio näitä lapsia ihan jatkuvasti maailmaan punkea. Mutta että kaksi pientä lasta yhtä aikaa. Onhan se nyt oikeasti ihan hemmetin raskasta, etenkin jos homma ei suju niin kuin Strömsössä - vaikka jos toinen (tai molemmat!) on suuritarpeinen tai jopa erityislapsi, tai jos esiintyy mustasukkaisuutta, sairastelua, vaikeaa tahtoikää, koliikkia, uniongelmia, mitänäitänyton. Tai vaikka ei olisikaan; jo vain pelkästään se, että on kaksi pientä lasta ja kahden pienen lapsen tarpeet.

Ihan samaan tapaan kuin paraskaan neuvolavalmennus ei voi valmentaa lapsetonta ennakolta tuntemaan, millaista se elämä vauvan kanssa sitten oikeasti on. Ei myöskään mikään ennakkoajattelu voi ihan oikeasti kertoa, millaista se arki kahden kanssa on. Tiedättekö - silleen tunnetasolla.

Mutta joo. Pointti: poikkeustila. Ohimenevä tila. Ja poikkeustilanteeseen tarvitaan tietysti ratkaisu, minkä avulla siitä selvitään yli. Joillekin se voi olla ihan pelkkä sisu. Meillä se oli se kahden vanhemman kotiin jääminen (siitä täällä). Moni vastaavantyyppisessä tilanteessa on vaikkapa laittanut vanhemman lapsen hoitoon.

Oikeastaan aika sama, mikä se oma selviytymistapa on. Kunhan perhe yhdessä päättää, että me kuulkaas selvitään tästä. Että tämä ei ole ikuisesti näin, vaan me mennään tämän yli ja joskus me muistellaan tätä aikaa ja nauretaan sille, miten pähkähullua se oli. Ehkä vuodatetaan muutama nostalgiakyynelkin.

Että me rakastetaan toisiamme ihan h*vetin paljon ja me tehdään kaikkemme, että meidän koko perhe on onnellinen. Että auta sinä minua niin paljon kuin pystyt, niin minä autan sinua niin paljon, kuin ikinä kykenen. Yhdessä. Että yhdessä me hoidetaan tää homma - ja sitten on elämässä se hetki, kun tajuaa, että näin tämän piti olla.

Että tämä on meidän perhe, nämä neljä ihmistä tässä. Nuo kaksi lasta tasan kahden vuoden (no: yhdeksää tuntia vaille tasan) ikäerolla ovat ne meidän tytöt. Siskot, jotka rakastavat toisiaan.

Ja me selvittiin.

Kappas, kesäkin on.

Onko tässä mitään järkeä, saiko kukaan kiinni ajatuksesta?

Jos sai, heheh pointsit vaan sulle.

Että ei tämän tarvitsekaan olla helppoa. Ei se ole. Se on rankkaa ja ihan pähkähullua. Eikä sen tarvitse olla vaaleanpunaista onnenhötteröä tai "parasta aikaa elämästä" ja "nauti, kun lapset ovat pieniä" -jaba-jaba-jaa. Ei kannata pettyä, jos se onkin vaan ihan perseestä. Koska sitä se voi olla (ja on), välillä ainakin: ihan perseestä. On ihan perseestä, kun molemmat lapset itkevät ja kiljuvat, ja että vaikka tekee kaikkensa niin paljon kuin kykenee ja ehtii, ei pysty olemaan riittävästi kaikille.

Ihan perseestä.

Epäonnistuminen se ei silti ole.

Koska sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, kun tajuaa ihan kristallinkirkkaasti, että se kaikki on ollut sata tuhat miljoona ääretönprosenttisesti sen arvoista. Että kahden vuoden ikäero oli meille just se hyvä.

Ei mulla ehkä ole muuta sanottavaa.

Kuin että selviä.

 

PS. Hyviä ja huonoja hetkiä kahden lapsen kanssa aiemmin mm.
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/no-mitenkas-paiva-mennyt
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/arki-yllatti-puutaloasujat
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/eka-kerta
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kaksi-vauvaa
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/siskot-3-kk
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/sata-plus-sata-plus-sata
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kakakakakakakaka
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/se-hetki-jolloin-molemmat-nukkuvat
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/5-1-kertaa-toisen-kanssa-toisin
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/arkiviikko
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/ikuinen-marraskuu
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/ennakkotiedoista-poiketen
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/pikkulaakari
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/yhteisia-leikkeja-melkein

Share

Kommentit

MM
Maijan matkassa

Just näin!

Dhap (Ei varmistettu)

Meillä samanikäiset lapset ja samat ajatukset. Ainoa suurempi ero on, että ajattelin vielä kolmatta putkeen. Sitä ei voi järjellä selittää, huonoina päivinä elämä on helvetillistä, hyvinä päivinä on voittajaolo. Koskaan se ei ole helppoa. Mutta sitten ne olisi siinä. Vielä yhdestä poikkeusvuodesta kun luovisi läpi, saisi alkaa ihailemaan vähitellen tasaantuvaa vaihetta lapsiperheen elämässä. Ei ne lapset ole helppoja myöhemminkään, mutta siinä vaiheessa kun ne alkaa ymmärtämään puhetta sekä tuottamaan sitä, käsittämään potan ja haarukan merkityksen ja nukkumaan vain 0-1 päiväunet jne. elämä muuttuu... noh. perustarpeiden täyttämisen kujanjuoksusta hieman mielenkiintoisammaksi.

Kristaliina
Puutalobaby

Toisaalta mä ajattelen, että hullu - ja sitten samanaikaisesti, että mä ymmärrän :)

Joo, ei näitä voi järjellä selittää, pitää vaan kuunnella sydäntä.

Sua-anna (Ei varmistettu)

Mekin halusimme kolmannen, saimme kaupan päälle neljännenkin, yhtä aikaa toimitettuna, ja tiedätkö, tästäkin on selvitty. Me vanhemmat olemme about järjissämme, lapset menkööt sitten aikuisina terapiaan jos jotain jäi hampaankoloon. Ja mä niin tykkään mun 'isosta'perheestä. Onneksi joku palanen niksahti jossain toisin kuin toivottiin :)

Riika V.
Koti Kumpulassa

Sain kiinni ajatuksesta ja se on juuri näin. Ihan tasan tarkkaan! 

sarivir (Ei varmistettu)

Ihana kuulla. Just hyvin sanottu!
Meidän pikkuapinat 1v8kk ikäerolla, entinen huutaja (edelleen vaativa) nyt sen 1v8kk ja isompi reilu 3v. Mäkin ihan tässä viimepäivinä olen hiljaa uskaltanut liputtaa että NYT helpottaa.
Enimmäkseen kaikki on OLLUT just perseestä.
Selviytyminen on se avainsana tähän hulluuteen. .

piupali (Ei varmistettu)

Ja hei mieti jos te olisittekin valinneet neljän vuoden ikäero - vauvavuosi olisi vasta edessä! Voitto!

Voikukka (Ei varmistettu)

Minä niin ymmärrän. Käytin itse eilen tuota "selvitä" - sanaa, kun työkaveri kysyi, miten on mennyt. Meillä ikäeroa 1 v 51 vko ja nuorempi neljä kuukautta tällä hetkellä. Normaalisti lasken päiviä viikonloppuun, nyt jo miehen kesälomaan, joka alkaa kolmen viikon päästä.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Voi, tsemppiä kovasti!

Kristaliina
Puutalobaby

<3

Tää on just niitä lauseita, jotka eivät välttämättä just siinä tilanteessa lohduta, mutta: jossain vaiheessa nämä kaikki vaikeudet ovat ohi. Joskus on aika, jolloin me nukutaan taas kokonaisia öitä ja lapset viipottavat kavereiden kanssa menoissa niin, että me voidaan maata puolison kanssa ilta sohvalla ja katsoa leffaa <3

Lauralinnea (Ei varmistettu)

Ihana teksti, ihanat siskot! Mun 1v3kk fanittaa täysillä 3-4-vuotiaita leikkikavereita. Onneksi niitä leikkipuistoissa on riittänyt. Pilkusisaruksen hankkiminen piakkoin on käynyt mielessä, mutta toisaalta... kahden vuoden ikäero... kaksi pikkulasta... Elämähän menis tuplasti sekaisin! Mutta ehkä jossain vaiheessa... :) Olipa hauskaa lukea myös noita teidän vanhoja seikkailuja.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen meidän perheen esikoinen, pikkusiskoni on viikkoa vaille kaksi vuotta nuorempi.
Sitten on "pikkuvelisarja", kuusi vuotta minua nuorempi, kahdeksan ja kymmenen vuotta. Ja vielä pikkupikkusiskot, kolmetoista ja kuusitoistavuotta nuoremmat.

Kyllä pitää sanoa, että on vanhemmilla päästä viirannut varmasti jossain välissä ja pahasti, kun ovat tällaisen kombon itselleen rakentaneet. Parhaimmalla hetkellä on ollut kotona neljä alle kouluikäistä. Mutta perheemme ei ole ollut siis ehkäisykiellon piirissä, joten rakkaudesta meidät on varmaan tehty (jonkun mielenhäiriön vallassa varmasti ;)). Ja nyt kun ollaan jo vanhempia, niin vanhemmilla alkaa olla omia harrastuksia ja yhteistä aikaa -ja aika mahtava joukkue ollaan me sisarukset!

Itse en kyllä lähtis samalle tielle...

nansk

Mietin ihan samaa tuossa taannoin, kun mummuni puhui hänellä olleen silloin joskus (lähes 50 vuotta sitten) neljä alle viisivuotiasta samaan aikaan, pari sitä vanhempaa ja siihen päälle lähes kokoaikainen työ. Ei kuulemma suosittele kenellekään, enkä ihmettele :D Mutta onneksi me seuraava polvi ollaan saatu tästä ihan mahtava suku. Eipä kävisi itsellä silti mielessäkään, siinä olisi jo sellainen hulabaloo!

MsMumrik (Ei varmistettu)

Mun mummulla on ollut vajaan kahdeksan vuoden sisään kuusi lasta, joista viisi ekaa vuoden ja 3 päivän - vuoden ja kahden kuukauden ikäeroilla. Toiseksi viimeisen ja kuopuksen välillä onkin sitten jo huimat 3,5 vuotta ;) Ei mummu koskaan mulle noista puhunut, mutta joskus omien lasten ollessa pieniä tajusin, että ikäerot tosiaan ovat noin pieniä ja mietin, että musta ei ikinä olisi moiseen. Siihen päälle maatalon työt ja oman äidin hoitaminen, niin hattua nostan!

EMerituuli
Loxodon

Meille on tulossa vähän alle 2,5-vuoden ikäero - ihan sama kun mulle ja mun siskolle. Itse en vauvana nukkunut öisin ja päivisinkin vain vähän, mutta siskoni nukkui yöt putkeen kolmikuisena ja päivisin ihasteli maailmaa sitteristä niin mielellään, että äiti jo huolestui, että mikäs tässä uudessa vauvassa on vikana kun se ei koskaan tarvitse mitään muuta kuin ruokaa ja kuivan vaipan :D Äiti ja papi saivat siihen heti perään noin vuoden ikäerolla vielä kolmannenkin kun "niin kätevästi meni kahdenkin kanssa". 

Ite oon henkisesti varautunut vähintään yhtä vähäuniseen vauvavuoteen kuin esikoisenkin kanssa ja oletan olevani vähintään ihan yhtä loppu. Esikoiselle onkin päivähoitopaikka varattu syksyksi, ettei raukka joudu kotona kauhistelemaan keittiön lattialla pillittävää äitiä aina kun vauva on saatu törkättyä parvekkeelle nukkumaan. 

Tällä kertaa yritän myös pitää enemmän kiinni niistä omista jutuistani ja jatkaa opintoja sen verran kun pystyn. Sopiva aivotyö ja satunnainen luento tulivat niin tarpeeseen, mutta huomasin tämän  vasta vauvavuoden jo helpottaessa. Nyt yritän jatkaa jonkin asteen omaa elämää edes muutaman tunnin viikossa. 

Kiitos tästä kirjoituksesta! Tärkein motto edessä olevan vuoden kohdalla tulee olemaan "this too shall pass". Ensi kesänä tähän aikaan (tai viimeistään syksyllä) pojista on seuraa toisilleen ja hyvällä tuurilla saan nukkua ensimmäisen yön putkeen ennen seuraavaa joulua!

Papris
Odotusta ja opiskelua

This too shall pass on ihan paras motto äitiyteen! On toiminut itelläkin loppuraskaudessa, synnytyksessä, kolme viikkoa kestäneessä rintatulehduksessa, valvottuina öinä.. Niin kauan kun sen ajatteleminen edes hitusen lohduttaa, toivoa paremmasta vielä on. :D 

EMerituuli
Loxodon

Vauvavuotena vakavasti harkitsin "this too shall pass"- tatuoinnin ottamista. Pahimpina öinä se meinasi päästä nimittäin unohtumaan :D Nyt vähän harmittaa, etten silloin sitä tatuointia ottanut. Motto sopii yllättävän moneen tilanteeseen!

Kristaliina
Puutalobaby

Niin kyllä sopii!

Oi kiitos, tätä ohjetta tarvitaan juuri nyt! Selviä, selviä vielä tunti, kunnes mies tulee töistä kotiin! En ole siis ihan vielä päässyt tuohon, että olis pelkkää plussaa - yleensä on jo aika lepposia päiviä, mutta tänään on ollut aivan perseestä; toinen herätti toisen päikkäriaikaan kun ei saanut unta, ja sen jälkeen se toinen onkin huutanut rättiväsyneenä sitä ettei saa uudestaan unta. Onneks se eka sentään kuitenkin nukahti, mutta toinen huutaa vielä. Hirvee hedari juuri tänään ja vähän olin haaveillut että lepäisin myös lasten päikkäriaikaan, mutta ei! Onneksi on kahvi ja kaapista löytyi vielä  pelastukseksi taloussuklaata ja grillausvaahtokarkkeja, vaikka oon koittanu jättää karkeilla selviämisen, joka oli mun taktiikka aiemmin. Yllättävän hyvä yhdistelmä muuten!

Oivallinen (Ei varmistettu)

Uuh. Been there, dimension that. Allekirjoitan joka lauseen. Meillä sisarukset, joilla 2pv vajaa vuosi ikäeroa - nyt tytöt ovat 8v ja 7v. Kyllä on helpottanut. Joskin osaa ne nykyään myös tapella ;) ...
Helpotti näköjään siinä määrin, että aloitimme rumban alusta. Täällä asustaa myös 2-vuotias pikkuveli. Tsemppiä kaikille. Sisarukset ovat kyllä melkoinen lahja toisilleen.

Oivallinen (Ei varmistettu)

Argh. Ennakoiva tekstinsyöttö.. Noh, ymmärtänette pointin ;)

Papris
Odotusta ja opiskelua

Ekaa kertaa mulle käy blogia lukiessa niin, että voin sanoa: tää tuli just oikeeseen hetkeen. Kiitos

Yritetään selvitä. Yritän myös tähyillä sinne tulevaisuuteen ja ajatella, että joskus tällekin tahtojen taistelulle ja pikkuveljen muksimiselle vain yhdessä nauretaan. Että näistä läpimädistäkin päivistä syntyy vielä joskus hauskoja tarinoita.

Kristaliina
Puutalobaby

Kyllä. Nää on joskus niitä tarinoita, joita me aletaan spontaanisti kertoa, kun meidän lasten seurustelukumppanit on kylässä - ja meidän lapset korvat punaisena kuuntelee, että äiti onko taas pakko aloittaa :) Tai sit nää on niitä, joille 20 vuoden päästä hihitellään oman puolison kanssa iltaisin hiljaisessa talossa, kun ollaan taas uudestaan ihan kaksistaan. Ja oikeastaan ikävöidään näitä hulluja aikoja <3

Neljä vuotta (Ei varmistettu)

Naapurin nainen sai just neljännen muksunsa. Ovat kaikki poikia vuoden välein, ja tyypit ulkoilevat pihalla joka päivä kesät talvet sekä aamu- että iltapäivisin. Ja remppaavat uutterasti vanhaa taloa illat ja viikonloput. Nostan hattua, en ole ikinä kuullut siellä lapsille ääntä korotettavan!

Mielenkiintoinen tilastojuttu oli joku aika sitten, löytäisitkö Krista sitä, että edellinen sukupolvi elikkäs suuret ikäluokat teki lapset olikohan se keskimäärin kolmen vuoden välein, jolloin pikkulapsiaikaa jaksottui pitemmälle ajalle, mutta oli vähemmän pieniä kerralla. Ja nykyään taas sisarusten ikäerot olivat sen jutun mukaan lyhentyneet. Toki silloin aloittivat monet myös nuorempina lasten tekemisen, kun ehkäisyä oli huonommin saatavilla ja 19-vuotiaita pidettiin jo aivan naimaikäisinä muutenkin, mutta joku pointti siinä jutussa oli, että kun nykyään monella jää lasten teon aloittaminen reilusti yli kolmikymppiseksi ja jos halutaan sitten useampi, niin välit ovat lyhyitä ja vanhemmat totaalisen väsyneitä.

Olen miettinyt myös, että en muista - ehkä kukaan ei lapsuudessa kiinnitä huomiota siihen? - että omat tai tuttujen vanhemmat olisi olleet jotenkin kamalan väsyneitä lastenhoidosta. Tai vauvojenkaan. Siis silloin 1980-luvulla. Ehkä meitä ei niin perusteellisesti hoidettu kuin nykyään eikä ollut niin paljon paineita yksilön henkisen kehityksen vaalimisesta? Juostiin pihalla keskenämme ja vauvoja imetettiin neljän tunnin välein neuvolan ohjeen mukaan... Sen muistan, että äiti on kertonut, että ehdottomasti oli ohje nukuttaa vauva toisessa huoneessa, jotta ei itse herää jokaiseen vauvan äännähdykseen. Kai se on auttanut sitten jaksamaan, vaikka raa'alta kuulostaakin nykyään. Eihän niitä vauvoja saanut synnärilläkään imettää kuin silloin, kun vauvat tuotiin vauvalasta äideilleen.

Yksi pienen ikäeron plussa, jota ette ole tosin kokeilleet, on se, että päiväkotiaamuja on vähemmän. Meillä on pitkä ikäero lapsilla, joten noita raahaan yhtä tai kahta lasta päiväkotiin -aamuja kertyy kaikkinensa tosi monta vuotta! Toki yhtä on kivempi sinne roudata kerrallaan kuin kahta, mutta jos on lyhyt ikäero, voi selvitä aika vähin vuosin, varsinkin jos isompi on kotona pienemmän vauva-ajan. Sama jatkuu sitten koulumaailmassa, olisi kätevä, jos yksillä kevät- ja joulujuhlilla menisi molemmat lapset kerralla.

Lilya (Ei varmistettu)

Mun oma äiti kuuluu suuriin ikäluokkiin ja on kotoisin maalta. Joo, ei niitä lapsia tosiaan hoidettu samalla tavalla kuin nykyään. Lapsikuolleisuus oli paljon suurempi, kun kaikenlaisia onnettomuuksia tapahtui suhteessa paljon enemmän kuin nykyään. Oli ihan normaalia jättää taapero yksikseen leikkikehään, kun itse meni navettaan lypsylle. Jos itki, niin sitten itki, ei sieltä navetasta noin vain päässyt katsomaan. Lasten piti muutenkin näkyä, mutta ei kuulua. Isää ei häiritty työpäivän jälkeen ja itkevää lasta "lohdutettiin" sanomalla että mitäs siinä poraat, kun noin iso jo olet.

Ninnni (Ei varmistettu)

Meille tulossa syksyllä toinen, ja lasten välille tulee juurikin se kaksi vuotta ikäeroa. Jotenkin niin lohdullista kirjoituksessasi oli tuo, että sen vauva-ajan ei tarvitse olla sitä kuuluisaa elämän parasta aikaa.. koska vaikka kuinka lapsiaan rakastaa ja on heidät halunnut, välillä vaan pelottaa että miten sujuu ja tuntee myös niitä negatiivisia tunteita, ja sitten tietty tuntee huonoa omaatuntoa niistä negatiivisista tunteista, sitten onkin oravanpyörä valmis. Huh, tuleva jännittää, mutta tästä kirjoituksestasi tuli piirun verran parempi mieli. Kyllä siitä selviää :)

Kolme pientä lasta (Ei varmistettu)

Täällä kuulkaa ei kahta ilman kolmatta! Kolome komiaa poikaa, ikäeroa 2v9kk ja 1v4kk. Lapset nyt 4v, 2v ja 1v, nyt alkaa ehkä helpottaa. Rakkaitahan nuo on, mutta kyllä sitä olen monesti itsekseni jauhanut, että vttu mitä pskaa. Itsepä toisaalta olen itseni tehnyt, ihan omasta toiveesta lapset tuli ja kotona vielä hoidan. Näin paljon näin pieneen aikaan en kyllä suosittele, tai jos on niin jästipää, kuin itsekin, niin onnea vaan. Aikansa kutakin. :)

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Jotenkin tosi ihana postaus, kiitos! <3 Ja niin totta kaikki! Mekin ollaan jo voiton puolella, ensi kuun loppupuolella kuopus täyttää vuoden (ja onhan tämä arki nyt jo paljon helpompaa kuin muutama kuukausi sitten).

Nyt on taas aika paljon mustasukkaisuutta ja omistushalua ilmassa, koska kuopuksen elämäntehtävä on osallistua pontevasti jokaikiseen esikoisen leikkiin, mutta hyviä hetkiä on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Itsellä kaksi alle 2-vuotiasta, hoen itselleni joka päivä "Taas ne on päivän vanhempia, kyllä tää tästä!" Tää postaus kyllä kuvaa tilannetta täydellisesti.

Vierailija (Ei varmistettu)

Osuu niin naulan kantaan ja omaan elämään ja fiiliksiin tää, että kyyneleet tuli silmiin. Just näin. Me selvittiin!!!!!!!!!
Muiden kommenttien "This too shall pass" -ohje tulee kyllä vielä tarpeeseen moneen kertaan ;)
Kiitos tästä vertaistuesta, KIITOS!!!

poikkeuksellisestinimettömänä (Ei varmistettu)

Nyt pitää osallistua keskusteluun. Tää teksti oli hyvä, selviämistähän tämä arki välillä on. On myös hyviä päiviä, ja viikkojakin. Äiti saa väsyä myös. Meillä siis muksut 1v9kk, 8,5kk, ja joulukuussa syntyy kolmas, jos kaikki menee hyvin. Särähti korvaan, kun tuolla ylempänä joku mainitsi ettei perheensä ole kuulunut ehkäisykiellon-piiriin , "joten rakkaudesta meidät on tehty" ehkä sinä ajattelet sen niin. Ja sinun mielestäsi me kuulumme tuollaiseen ehkäisykiellonpiiriin. Ulkopuolelle se näyttää varmasti siltä, mutta olet(teko) ajatelleet että rakkaudesta nämä meidänkin lapset (ja mahdolliset tulevat lapset jotka meille ANNETAAN), on saatu. Rakkauden hedelmiä. Toki löytyy meidänkin piireistä semmoisia joille suuri lapsiluku on kauhistus ja pelko, mutta suurimmalle osalle ei. Meni vähän sivuraiteille, mutta pakko oli sanoa. :)

On nämä päivät tosiaan välillä pelkkää selviämistä, minä olen ottanut optimistisuuden ja sormien välistä kattomisen aseeksi tässä "taistelussa". Ja onhan se mahtava seurata kun jo näin pienet lapset leikkivät keskenään esimerkiksi piilosta, voi sitä kikatuksen määrää pikkuveljellä kun isosisko kurkistelee pöydän jalan takaa, aaw äidin sydän pakahtuu! &lt;3 ja sitten seuraavassa hetkessä taas lasketaan minuutteja miehen töistä tulemiseen. Elämää ei sen enempää. :)

Monenlaista (Ei varmistettu)

Ihailen niitä, jotka jaksavat rehellisen, vilpittömän tyytyväisinä/onnellisina hoitaa ja ottaa vastaan lapsia lyhyillä ikäeroilla sitä mukaa, kun niitä annetaan. Olen kuitenkin onnellinen, että olen itse (ja tiedän kymmenittäin muitakin tähän piiriin kuuluvia perheitä) ymmärtänyt, että jos voimat eivät vain riitä, ei ole pakko. Asenteet ovat muuttumassa ja muuttuneetkin paljon viime aikoina.

Ado (Ei varmistettu) http://goldwed.blogspot.fi

Olipa hyvä kirjoitus!
Odotan itse ensimmäistä lasta ja olen yllättynyt, miten olen nyt jo joutunut vastaamaan kyselyihin toisesta lapsesta. Jotenkin tuntuu, että yleisenä käsityksenä on tehdä lapset noin kahden vuoden ikäerolla. Itselläni kun päällimmäisenä ajatuksena on, että kunhan nyt saataisiin tämä ensimmäinen lapsi ensin maailmaan ja mietitään sitten joskus sitä seuraavaa :)

Katiskainen (Ei varmistettu)

Heh, onkohan tuo sitten jo liian suuri ikäero ;) meillä ikäeroa 1v2kk ja toki ajoittain raskasta varsinkin kun molemmat ovat olleet koliikkivauvoja, mutta itse taas koen että ne vauva-ajat meni siinä "kertarysäyksenä" ja nyt vanhempina ovat oikeastaan kuin kaksoset. Ainahan se kaksi lasta on ihan eri kuin yksi ja niitä "ongelmia" on ikäerosta huolimatta :) Muut piti meitä ihan hulluina ja tuntuukin että kaikki muut ovat lastemme pienestä ikäerosta ahdistuneet sata kertaa enemmän kuin me itse. Jaksamista ja ihanaa kesää suloisten lapsukaisten kanssa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mietin ihan samaa! Meillä vuoden ikäerolla lapset (nuorempi nyt 1v) ja ihan käsi sydämellä voin sanoa, että en tunnistanut tätä tekstiä. Ja olematta vain anonyymi äiti kommenttiboksissa, kerrottakoon, että myös leikkipuistokeskusteluissa muiden vanhempien kanssa kantani on ollu sama ja oikeasti rehellinen. Hyvin on mennyt. Vaikka vanhempi ei osaa nukkua, ja nuorempi oli koliikki ja tissi-iilimato.
On tietysti niitä toisenlaisiakin päiviä ja jaksoja, kun on sairasteltu ja mitä näitä nyt on.. Mutta kaikenkaikkiaan 90% on ollut plusmerkkistä. Samalla kertarysäyksellä vauva-ajat putkeen. Enkä kokenut elämän olevan selviytymistä, vaan ihan kivaa elämää. Haikeudella ajattelen tämän kauden päättymistä, vaikka varmasti tulevaisuus tuo toisia ihania vaiheita. Ja tietty vaikeitakin.
Siksipä vähän ärsytti postauksen yleistävä sävy. Ja hämmensi sitä seuraavat myötäilevät kommentit! Olenko minä omituinen? Osaan kyllä puhua hankaluuksista ihan avoimesti, enkä verhoa elämäämme fiktiiviseen pumpuliin, mutta ei meillä ihan tosiaan ole koettu noin.
Monesti kuulee juuri muiden taholta päivittelyä "voi miten pieni ikäero, on siinä vauhtia teillä ja rankkaa elämää" öö..kun ei ole. Koittakaa nyt hyvänen aika uskoa.

Miitu (Ei varmistettu)

Siis tuohan on mahtavaa. Kyllä minä ainakin uskon - ja uskon monen muunkin uskovan - vaikka tämäntapaisiin kirjoituksiin tuppaa ainakin alkuun tulemaan ne kommentit, missä kokemuspohja on sama.

mariaelina (Ei varmistettu)

Kiitos! Meille on myös tulossa lapset noin vuoden ikäerolla ja toisilta kuulen joka päivä kauhistelua. Minä siis todellakin uskon tarinasi ja haluan uskoa sen olevan myös meille mahdollista. En haluaisi lähtöasenteekseni tarttuvan sen kauhistelijoiden version. Pidin Kristan kirjoituksesta sen takia, että hänenkin kokemansa versio on selvittävissä. Että tuli kumpi tuli niin me pärjäämme kyllä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla ihan samat kokemukset kun ikäeroa just se kaksi vuotta. Onhan toki kotitöiden määrä lasten myötä moninkertaistunut, yöunet lyhentyneet kolmanneksella pysyvästi, oma aika vähentynyt lähes olemattomaksi. Mutta en muuta koskaan odottanutkaan, joten en ole kokenut vain puoliväkisin selviytyväni päivästä toiseen vaan eläväni ihan perus lapsperhe-elämää ilman jatkuvaa toivetta siitä että pian helpottaisi. Koska toinen vanhempi on reissutyöläinen, arjen raskain juttu mulle oli aikuisseuran puute kun ei kaupungissa asuta ja ihmisten ilmoille pääsy vaatii vähän enemmän kuin kotiovesta ulos astumisen. Niinpä sitten en jäänytkään vuosikausiksi kotiin vaan palasin työelämään melko pian vanhempainvapaiden jälkeen. Nyt kun kolmosen myötä vauvavuosi on taas kerran takana ja ekat ovat jo kouluiän kynnyksellä, olen myös huomannut, että pienet lapset pienet murheet - isot lapset isot murheet on jossain määrin ainakin meidän kohdalla totta (pienten kanssa kaikki murheet niin aikuisilta kuin lapsilta oli pääosin pois pyyhittävissä kunhan sai päiväunet vatsansa täyteen).

Papris
Odotusta ja opiskelua

Et oo yhtään omituinen, toihan kuulostaa just hyvältä! :) Kai se vaan riippuu niin paljon ajasta, äidistä, isästä, lapsista, tilanteesta ja planeettojen asemasta, että miltä se oma arki milloinkin tuntuu. Ja musta on ihan superhienoa, että kommentoit siitä näkökulmasta, kun lapsiarki on kivaa ja ihanaa. Koska onhan se ihanaa myös meille, joilla jostain syystä vain tällä hetkellä takkuaa. Monesti sitä tosiaan syyllistyy ite siihen, että äitikaverien kanssa uppoutuu pelkästään valittamaan ja märisemään arjestaan, vaikka oikeesti olis myös tosi paljon iloisia juttuja.

Olisin voinut vielä parisen viikkoa sitten kirjottaa myös tämäntyylisen kommentin. Mietin monesti kotona, että meneepä meillä helposti ja hyvin vaikka on vauva ja taapero. Nyt on kuitenkin jo tilanne ihan toinen.. :D Kaipa se on vaan sitä lasten ja myös äitien vaiheilua. Ite oon ainakin sellainen, että tosi kurjien päivien jälkeen jään oikeen vellomaan niissä, mikä ei tietenkään oo kovin hyvä - ja se on se mikä saa välillä arjen tuntumaan vaan selviämiseltä. Mutta siihen ahdistukseen auttaa kuulla, että muillakin on joskus tosi kurjaa, senpä vuoksi tällasille postauksille on kyllä mun mielestä oma paikkansa. :) 

Mutta hatunnosto kyllä sulle positiivisesta asenteesta, yritän onkia sen omanikin jostain takaisin.. :)

Emmakko (Ei varmistettu)

Meillä taisi helpottaa ihan samoihin aikoihin. Kuopuksen vauvavuodesta en muista muuta, kuin että vauva oli päivisin itse aurinkoisuus ja öisin huusi kuin helvetin tulessa kärvistyvä pahantekijä. Aika kärvistynyt olo oli itsellänikin. En osaa univelan takia kertoa, millainen esikoinen oli kaksivuotiaana, mutta kovasti se yritti satuttaa pikkusiskoaan aina tilaisuuden tullen. Oli aivan utopistinen ajatus päästä vaikkapa vessaan niin, että lapset olisivat keskenään sillä aikaa.

Tuo 1-2v. ja 3-4v. -vaihe oli meilläkin ihaninta aikaa. Lapset istuivat päät yhdessä piirustuspöydän ääressä ja tekivät taidetta. Menivät nukkumaan samaan aikaan ja heräsivät aamulla leikkimään yhdessä. Nykyisin lapset ovat jo koululaisia ja tunteet ailahtelevat - toisaalta se riitelykin tuntuu välillä olevan tapa viettää aikaa yhdessä ;)

Pahimmillani olin niin poikki, että toivoin jotain lievää koomaa, josta heräisin sopivasti puolen vuoden päästä. Onneksi aika kului ja elämä alkaa olla jo aika helppoa. Uskokaa pois, kyllä se helpottaa!

Papris
Odotusta ja opiskelua

Hei saanko kysyä, että menikö toi pikkusisaruksen satuttaminen itellään ohi vai käytittekö jotain hyviä kikkakolmosia sen taltuttamiseen? On meinaan niin akuutti ja ahdistava juttu tällä hetkellä meillä ja äitin hermot on kohta riekaleina..

Emmakko (Ei varmistettu)

Kyllä se satuttaminen taisi mennä itsestään ohi ajan kanssa. Vieläkin esikoinen käy aika herkästi käsiksi, mutta ei sentään yritä tappaa :D (Saako tälle nauraa?!)

Tosi ahdistavaa se jatkuva kyttääminen olikin. Ainoa keino meillä oli vältellä tilanteita, joissa esikoisella olisi syy ja tilaisuus satuttaa vauvaa. Ja reagoitiin aina ihan supervahvasti, jos esikoinen teki jotain oikeasti vaarallista, kuten kerran yritti vääntää vauvan päätä sijoiltaan. Yritettiin olla olematta kiukkuisia vaan nimenomaan huolestuneita ja surullisia, jotta esikoinen tajuaisi, ettei teko ole tuhma vaan vaarallinen. En kyllä osaa sanoa, oliko se oikea tapa tai oliko siitä hyötyä.
Otan osaa, se on kamalan stressaavaa, ja se tunnekuohu on aika uskomaton, kun yksi rakas lapsi satuttaa toista...

anicca (Ei varmistettu)

Tää oli ihana kirjoitus :).
Meillä kyllä on näillä ikäeroa tasan 3 vuotta, eli just sen verran enemmän, että en kokenut kuopuksen vauvavuotta pelkäksi selviytymiseksi. Nyt kuopus on tasan kaksi ja hurjalta tuntuisi, jos tässä kombossa olisi nyt vielä vastasyntynyt mukana. Vaikka kaikestahan tosiaan selviää, vaikka ei se sillä hetkellä tosiaan aina lohduta.
Mutta se on kyllä niin ihanaa seurattavaa, kun sisarukset leikkii ja hulluttelee keskenään!!

kao kao
Kao Kao

Voi mä niin tykkään susta. Kiva et sanot et se on myös perseestä. Kun kyllähän se on. Silloin kun lapsi huutaa kuin sumusireeni sitä maitoa, jota väsynyt 18-vee täti yrittää sille sitä tarjoilla tuttipullosta, ei kelpaa ei kun pitäisi olla se maito jo juotuna pikkutyypin mielestä. Siellä me sit kipiteltiin siskon työpaikalle parin kilsan matka. Rukoilin joka metrillä et se otukka nukahtaisi. 

Oli niin voitto kun hää hiljeni 300 metriä ennen. Ei tarvinut viedä raivoavaa vauvaa äidille. 

Mä siis hoidin siskontyttöä (9 kk) kesän hoitovapaalla, kun olin 18 :) Oli vähän erilainen kesä. Kasvatti.

Miitu (Ei varmistettu)

&lt;3

Mulla on pyöriny viime päivät mielessä se sun postaus "Ennakkotiedoista poiketen" Seelan ollessa 10 kk. Ja todella, täällä myös. Aivan uskomaton tunne, kun pikkutyyppikin viihtyy jopa itsekseen eikä vaadi jatkuvaa viihdytystä, jolloin voi antaa vähän enemmän huomiota isommallekin, jonka koko olemuksesta kyllä huomaa, että aika paljon on vajausta kertyny.

Tuntuu, että muutenkin tässä alkaa elämä palautua taas uomiinsa. Palasin töihin kolmisen viikkoa sitten, ja ai että, kun on tehnyt hyvää. Mulle kuluneen vuoden aikana on ollut ihan älyttömän rankkaa, että joku roikkuu kiinni i-h-a-n koko ajan, aamu seitsemästä pahimmillaan ilta kymmeneen. Plus tietty yöhulinat päälle. Vauva nukkui kyllä p ä i v i s i n hyvin, yöt ei niinkään. 3-v taas lopetti päivänunet samalla kun kotiuduin laitokselta. Se riittämättömyyden tunne, ja ärsyyntyminen itseen, kun ei jaksa toimia niin kuin pitäisi, minkä seuraukset näkyy aika lailla samantien, mikä ärsyttää entistä enemmän ... ja niin, nätti kierre on valmiina. Nyt jaksan huomattavasti paremmin kaiken maailman kiukuttelut, eikä se nyt muutenkaan pahaa tee, että saa mahdollisesti jopa päivittäin onnistumisen kokemuksia. JA kaikista järisyttävintä on, että tuo meidän mini alkoi nukkua öitään putkeen tai korkeintaan yhden maitotankkauksen voimalla palattuani töihin. Todellakin vastoin ennakkotietoja... Vastahan sitä kuukausi sitten itkettiin, kun tyyppi vaihtoehtoisesti halusi leikkiä tai karjua öisin vähintään sen pari tuntia. Tyypillisesti klo 3-5, mikä työaamujen kannalta on ehkä se kaikista pirullisin.

Tää menee nyt täysin ajatuksen virraksi, mutta yksi asia, mikä tässä on myös yllättäny iloisesti, on iltojen riittävyys. Pelkäsin etukäteen, jääkö ilta-ajat aivan riittämättömiksi noiden pikkutyyppien kanssa, mutta yllättävän hyvin sitä tuntuu olevan aikaa iltaisinkin, vaikka käytännössä yhdessä ehditään olla ennen nukkumaanmenoja vain se 3-4 tuntia.

Veer (Ei varmistettu)

Oooh nyt tuli sellainen olo että seuraavan kerran kun nään isän ja äidin pitää halata ja kiittää!

Nimim. Kaksi vuotta isosiskoani nuorempi.

marsus

Ja kahden pienen lapsen (1v 8 kk ja 5 vk) yhtälöön kun lisätään vielä vajaa 5 - vuotias valtavalla energialla, niin selviytymisvinkit on enemmän kuin tervetulleita! :D 

mariaelina (Ei varmistettu)

Kiitos! Meille on tulossa lapset noin vuoden ikäerolla ja hieman hirvittää. Ja et uskoisi, kuinka moni kauhistelee mahani nähdessään, että "miten ihmeessä te sitten jaksatte". Just.

Joten kiitos tästä! Näillä linjoilla olemme miehen kanssa itsekin olleet: se on yksi vaihe lisää, me rakastamme toisiamme, lapset ovat suunnaton suunnaton siunaus (varsinkin useiden keskenmenojen jälkeen). Ja me selviämme. Asenne auttanee toivottavasti myös.

Kiitos myös, että myönsit ettei ole pakko nauttia joka hetkestä. Että selviäminen ja rakastaminen riittävät.

Vierailija (Ei varmistettu)

Musta tuntuu, että ison eron tähän miten 2v ikäeron kokee, tekee se, millainen isompi lapsi on ja mitä häneltä jo odotetaan. Itse en erityisesti ikinä kokenut, että meillä oli kaksi _pientä_. Esikoinenhan jo parivuotiaana pääosin söi itse, puki itse, puhui lauseita, osasi melko hyvin odottaa vuoroaan ja leikkiä välillä hetken itsekseenkin tai kuunnella pitkiä satuja... Toki hän myös ajoittain sai vetäisi itkupotkuraivarit tai yritti sinnikkäästi kieltäytyä päiväunista. Mutta pääosin oli ihan järjellinen tyyppi, jonka kanssa jollain tasolla pystyi keskustelemaan ja selittämään ja sopimaan asioita. Monen olen kuullut sanovan, että 3v ikäero on hyvä, kun isompi toimii melko hyvin jo ääniohjauksellakin. Lapsen luonteesta ja temperamentista tietysti on kiinni missä iässä tuo ääniohjattavuus saavutetaan. (Noiden isompien kanssa tuntuu välillä että se ohjattavuus myös myöhemmin heikkenee uudelleen...)

Just vuoden tai jopa vähän alle ikäerolla ehkä molemmat menee vielä sillä vauvamoodilla ekat kuukaudet. Nyt tuon 1v3kk ikiliikkujan kanssa kokisin vauvan vähän haastavaksi, kun toinenkaan ei puhu, menee täysillä ja välillä päättömästi, on vielä melko puettava ja kannettavakin monessa tilanteessa. Omalla kohdalla ei moinen ikäero pitkän imetyksen vuoksi olisi ollut (onneksi) mahdollinenkaan.

Nellis (Ei varmistettu) http://vauvakuumeesta.blogspot.com

Tää on aihe, joka aiheuttaa mussa jatkuvasti suurta pohdintaa! Kirjoitit hyvän tekstin ja silti se lisäsi mun ahdinkoani. :D Olen aina ajatellut, että meille tulee lapset vähän isommalla ikäerolla (tyyliin 4 vuotta), jos siihen on mahdollisuutta vain vaikuttaa. Meidän pikkuneiti oli suht helppo lapsi, mitä nyt vatsavaivojen huutoa ekat 3-4kk. Minä sanoin, että toista lasta ei todellakaan tule moneen vuoteen, jos tulee ollenkaan! Sitten toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa kun ajattelen, kuinka läheisiksi ne pienemmällä ikäerolla kasvavat voivat tulla. Ja kuinka se pikkuvauva-aika olisi sitten kaiken kaikkiaan nopeammin ohi.

Ja nyt kaikenlisäksi mulle alkaa tuleen tunne, että se toinen lapsi voiskin olla ihan jees. Ja ehkä ei tarttis käyttääkään aikaa ihan niin kauan, kun oon miettiny. Miehellä tosin saattaa olla tähän sanansa sanottavana. Sanoin hänelle meinaan aiemmin, että jos alan ennen aikoja puhumaan toisesta lapsesta, niin hän saa lyödä mua. No hui, ei nyt tietty oikeesti, mutta pointti tuli selväksi. ;) Ja voi ei, voi ei, voi ei, mää en tiedä mitä tässä pitäis elämällään tehdä... Miten ihmeessä me tosiaan selvittäisi sen toisen kanssa, kun yhdenkin kanssa on jo työtä ihan riittämiin meille. Mitäs jos se toinen onkin vaativampi, ehkä jopa kehitysvammainen tms...

Minä taidan vaivata tällä asialla ihan liikaa päätäni, tyhmää varmaan. Mutta silti se jäytää mun mielessäni ihan päivästä toiseen, enkä pääse mihinkään lopputulokseen. Miehellekin asiasta tietty vois puhua. :D

Pages

Kommentoi