Koko kylä lasta hoitamassa

Ladataan...
Puutalobaby

"Äiti tuntee lapsensa parhaiten." Jaa. No en minä ainakaan. Viidessä kuukaudessa sitä on tietysti jo oppinut keskinkertaiseksi arvaajaksi

Kitinää-kitinää-kitinää, "voi kulta nytkö tuli nälkä", kiljumismyräkkä rinnalla, "ai ei ollutkaan, voi kulta anteeksi, voi oiskohan sulla taas vatsavaivoja", aloitetaan pierujumppa ja heiluttelu, "oho eiku nythän sä nukahdit".

Onneksi minulla ei koskaan ole ollut sitä harhaluuloa, että tietäisin vauvoista yhtään mitään. Niinpä kaikki neuvot aina ovat olleet tervetulleita: neuvot imetysasennoista, neuvot pukeutumisesta, neuvot päänahan hoitamisesta, kylvettämisestä, pissaharjoittelusta, tarpeellisista apuvälineistä, toimivista hyssyttelykeinoista...

Moni ystävä ja sukulainen on aloittanut neuvonsa arasti, pahastumista peläten. Tänne vaan, antaa tulla, ei tarvitse pelätä, kaikki neuvot kehiin! Ehkä en vielä tiedä, mutta oi, miten mielelläni opin.

*****

Kohta kuukauden vanhassa Äidin oikeus? Isän oikeus? -postauksessa keskustellaan edelleen. Keskustelu on sivunnut paitsi äidin/isän oikeutta olla vauvan kanssa kotona, myös mm. päivähoitoa ("Onko se päiväkoti tosiaan niin kamala paikka, ettei sinne voi hyvällä omalla tunnolla lasta viedä vuoden ikäisenä, edes osa-aikaisesti?", pohti Vierailija) ja 6+6+6 -mallia ("Kuuskuuskuus-mallin yksi tärkeimmistä asioista on yksinkertaistettuna seuraava: vanhemmuuden kustannusten jakaminen", toteaa Outiko).

Keskustelun rönsyjen keskellä mieleen nousi ajatus:

Het-ki-nen. Onhan tämä aivan älytöntä. Meidän nykyelämämme siis. Jos ajatellaan koko ihmiskunnan historiaa, tai edes kaikkia nykykulttuureja. Onhan tämä meidän menomme aivan poikkeuksellista - että vauvan kanssa kotona on vain yksi ihminen, aivan yksin. Ei monissa kulttuureissa ole vieläkään näin. Intiassa (ainakin maaseudulla) elämä eletään pihoilla ja aukioilla: majoissa vain nukutaan, sitten noustaan hälisemään yhdessä, tehdään ruokaa pihalla ja lapset roikkuvat porukan mukana. Aina löytyy syli.

Eikä meillä Suomessakaan pari sukupolvea sitten oltu näin "yksityisiä". Lue: yksinäisiä.

Ennen kasvettiin kylissä, laajennetuissa perheissä, yhteisöissä. Aina oli paikalla läheisiä, oli isovanhempia ja tätejä, kokeneempien neuvoja, apukäsiä vauvaa hoitamassa. Varmasti oli konfliktejakin; joku päsmäröi liikaa ja oltiin eri mieltä. Mutta mikä tärkeintä - kukaan ei ollut yksin. Olikohan silloin niin paljon masentuneita äitejä kuin nyt?

Mummin sylissä. Voi mikä eskimopallero Silva joskus olikaan!

Tätä ajatellen aika absurdeilta alkavat näyttää nämä erilaiset lapsettomat vs. lapselliset -väittelyt (viime aikoina mm. TommiK:n blogissa ja Punakynässä). Joidenkin lapsettomien mielestä lapset ovat tiellä ja häiriöksi - jotkut lapselliset taas saattavat nostaa äitiytensä jalustalle ja laukoa "vasta nyt olen nainen" -kommentteja, jotka ärsyttävät lapsettomia entuudestaan. Ja ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin.

Nämäkin lapsettomat ovat usein tätejä, sukulaisia, naapureita. Nämä superäidit kenties väsyneitä ja yksinäisiä. Vapaus valita on vieraannuttanut meidät toisistamme.

********

Eilen Kampin kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa pahimman iltapäiväruuhkan aikaan oli nuori tyttö konttausikäisen suloisen vauvanpullukan kanssa. Tyttö oli kalpea, silmät puoliummessa, tuijotti täysin tyhjänä eteensä. Taaperon kontaktiyrityksiin tyttö havahtui sen verran, että ojensi väsyneesti tutin. Muuten tyttö oli täysin poissaoleva - tuli erittäin voimakas tunne, että kaikki ei taida nyt olla aivan hyvin.

Istuin vähän kauempana ja välillä yritin saada tyttöön katsekontaktia, onnistumatta. Toisaalta en olisi tiennyt, mitä sanoa. Ehkä olisin jutellut vain niitä näitä, kysynyt vaikka taaperon nimeä.

Toisaalta hän oli kuitenkin päässyt Kamppiin ihmisten ilmoille ja lapsi näytti hyvinvoivalta näteissä puhtaissa vaatteissaan. Mikäpä minä olen arvostelemaan - itsekin zombien näköisenä useimmiten... Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Olikohan tällä tytöllä niitä neuvovia tätejä, "kylän väkeä",  apukäsiä? Mikä oli tytön ja taaperon tarina?

********

Pohjoisen-mummi juuri soitteli, tulee taas huomenna ja viipyy sohvamajoituksessa viikon. Minulle tämä tietää ihanaa viikkoa! Aamulla voin taas tuoda Silvan alakertaan aamuvirkun mummin syliin ja nukahtaa pari tuntia sikeää korvatulppaunta. Totta kai mummi joskus "sisustaa" kotiani mieleisekseen, sotkee biojäteroskiksen, moittii Silvan vaatteita pojan vaatteiksi tai tulee painelemaan rintaani, kun imetän. Ei haittaa. Olen onnellinen, että mummi on.

 

Ps. Aihepiiristä toiseen pomppien, ei siis liity tähän mun yhteisöllisyyshaikailuun, mutta:

Outiko postasi sinne aiempaan keskusteluun myös todella hyvän (ja puolueettoman tahon tekemän) tietopaketin 6+6+6 -mallista, suosittelen!

http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/2f6cd5ed-58a1-490b-b365-937caa90fb1b

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus!
Uskomatonta miten te ootte niin lapsilähtöisiä ja niiin positiivinen suhtautuminen imetykseen, vaikka omien sanojesi mukaan sinulla ei ole mitään kokemusta vauvoista. Varmaan kätilönä toimineena äidilläsi on tässä iso rooli:)

Ja ne pitkät mummi-aamut on NIIIIIIN ihania!

innaS
PuuhaPussi

Hyviä pointteja! Antaa varmasti ajattelemisen aihetta monelle, myös itselleni. Oma "kyläni" kun sijaitsee Savon sydämessä, niin kyllä niitä neuvojia ja tökkijöitä tulee ajoittain ikävä täällä etelässä, nyt etenkin ihan uudella tapaa kun on tuo pikku tyty. Olin itse pienenä todella läheinen mummojeni kanssa ja pelkään, että tytön välit isovanhempiin jää pinnallisemmiksi välimatkan takia. No, opintojen jälkeen matka käy toivottavasti takaisin kotikonnuille.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana kuva Mummosta ja Silvasta!

Kippuralla (Ei varmistettu)

Meillä on paljon tuota yhteisöllisyyttä. Tässä samassa talossa on asuttu jo 5 sukupolven ajan. Nytkin on meidän 5 - henkinen "oma" perhe sekä mun isä ja teini-ikäinen pikkusiskoni. Ja välistä isän naisystävä lapsineen.. Meillä on aina joku kotona :) näinollen tulevaisuudessa tuskin koulunjälkeen ei tarvitse olla huolissaan onko se pikkueskari yksin kotona. Tai jos vie isompia eskariin/päiväkotiin, voi pienimmän jättää nukkumaan ja viedä itkhälärin toisen pään alakertaan.
Tosin eskarilaisen kanssa on nyt muutaman viikon ajan keskusteltu siitä että miksi pappa määrää-kun pojan omasta mielestä vain äii ja isä saisi kieltää ja asettaa sääntöjä.

Tittaliisa (Ei varmistettu)

Juuri repeilin Punakynän sivuilla sen tekstille ja sitten vaihdoin tänne ja nauroin täällä;)
Tuuletat mahtavasti äitimyyttejä, teet jotenkin kummallisesti tätä blogia niin, että lapsettomankin on mukavaa lukea näitä tekstejäsi.

Kiteytit hyvin yhteisöllisyyden merkityksen lasten kasvatuksessa ja siitä juuri olemme tulleet niin hiivatin kauas. Minulle ainakin lapsena hesan kujilla kulkeneena naapurin mummotkin piti kuria.

Nykyään ei saa puuttua kenenkään tekemisiin, erityisesti ei toisten lasten.
Jospa vähän enemmän kaikki avautuisi, pyytäisi apua vaikka ystäviltä ( kyllä huutoa jaksaa lapsetonkin), niin kaikki jaksaisi paremmin.

Jos itelle ei tenavia siunaannu, meinaan kasvattaa naapureiden ( ja ystävien) kakaroita: puluja ei kivitetä, käytävissä ei saa räkiä ja hissillä ei rampata. Ja varsinkaan ei pihalla luukuteta musiikkia klo 3 aamuyöllä fordin rämän reteoista karvanopat heiluen...

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus :)
Tuo kaikki on kyllä niin totta! Itse olen myös ollut tosi avoin avun suhteen. Olen imenyt itseeni kaikkien neuvot ja suodattanut niistä itselleni ja lapsilleni sopivat konstit ja keinot.
Kun itse olin pieni, niin meillä oltiin tosi läheisiä mummujen ja pappojen kanssa. Äidin vanhempien kanssa käytiin navetassa ja kalassa(asuivat naapuri pitäjässä), isän vanhemmat asuivat ihan naapurissa ja sinne mentiin aina koulun jälkeen mummun pöperöitä syömään ja viettämään aikaa. Kauhulla joskus ajattelen minkälaista olisi menettää mummut ja pappa, toinen pappa kun on jo lähtenyt täältä pois ja suru oli valtava.
Omien lasteni kanssa olen pyrkinyt pitämään yllä suhteita mummuihin ja pappoihin, sekä isomummuihin ja -pappoihin että omiin ja mieheni vanhempiin. Meidän molemmille lapsille on kaikki mummut ja papat tosi tärkeitä ja heiltä saan aina apua kun sitä tarvitsen.

Kunpa meillä kaikilla olisi mummuja ja pappoja, jotka auttaisivat meitä hädässä.

Laineilla

Hyviä pointteja! Tilanne, että väsynyt äiti on yksin pienten lasten kanssa jossakin lähiössä on historiallisesti katsoen ihan uusi, eikä ihmisen aivoja ole ohjelmoitu sellaiseen. Ilmankos joskus turhauttaa.

Mua ärsyttää tässä lapsettomat vs. lapselliset keskustelussa kaikenlainen kärjistäminen ja vastapuolen lyttääminen. Ihan kuin ei olisi muuta tapaa olla äiti kuin väsynyt kakaransa ympärillä pyörivä zombi. Lapseton on taas automaattisesti pikkuihmisiä vihaava, omaa napaansa tuijottava hirviö, joka hankkii elämänsä ainoan sisällön aerobicistä ja rakennekynsistä. Onhan se kynsien laittaminen kivaa, mutta mielelläni minä tykkään nähdä myös kavereideni jälkikasvua ja joskus vaikka hoitaa sitä sillä aikaa, kun väsynyt yh-äiti käy teatterissa. En ole mikään lapsihullu, mutta koska pidän ystävistäni, pidän usein myös heidän kupeidensa hedelmistä ;)

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta on jotenkin ihailtavaa lukea siitä miten hyvin teillä on nimenomaan tukijoukkoja vauvanhoitoon(mummi, Sara-täti, lapsen isä...), koska itse tunnen jääneeni niin yksin tämän kaiken kanssa, vaikka on se tietysti omaa syytänikin suureksi osin. Tätini, mummini ja sun muut sanoivat kyllä heti alkuun että "soittele jos tarviat apua" ja ei sitä sillon tullut 'tarvittua' vaan halusin nimenomaan olla paljon 'itsekseen' pienen vauvan kanssa ja opetella hoitamaan tyttö itse(+ minua osin ärsytti ja stressasi kaikki kyläilijät tosi paljon kun meni "rutiinit" sekaisin).Sitten kun tyttö kasvoi ja alkoi olla sen ikäinen että itsekin rupesi taas tajuamaan muun maailman olemassaolon, niin mitä kävi, no vauva ei suostunut syömään tuttipullosta = äitin tissit pitää olla aina vierellä.. Nyt kun tyttö on 6 kk (tänään tuli täyteen (: ) ja syö kiinteitä, niin kappas. Täti aloitti työt omien 2 alle 5 vuotiaan lapsen hoidon sivuun = ei aikaa, mummini hoitaa osa-aikaisesti tätini lapsia/lasta, "ukkiani"(on siis ukkini, mutta hän on siis kykeneväinen hoitamaa kyllä itsensä mutta... no... niin) ja mökkimaatamme (mm.perunapelto) = en kehtaa hänelle lisää hoidettavia tunkea. Oma äitini käy toisella paikkakunnalla töissä eli hänellä ei ole aikaa kuin lomilla ja meidän näkemykset lastenhoidosta on melkeimpä kaikkialtaan päinvastaiset. Muita ei sitten oikeastaan olekkaan tavoitteluetäisyydellä. Paitsi tytön isä, joka on 24/7 kotona (siis oikeasti, ei se käy edes ulkona), mutta häneltä saa apua yleensä ehkä 15min kerrallaan ja heti kun lapsi inahtaa niin "se haluu varmaan tissiä" vaikka tyttö tosiaan syö kiinteitäkin jo -.-

Oho, tästä tuli avautumisromaani: D
En nyt enää edes muista mitä piti alunperin tähän vielä kirjoittaa kun tyttö heräsi ja ei nyt malta millään olla lattialla lelujen kanssa huomiotta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tukijoukkoja pitäisi toki olla kaikilla, mutta kannattaa ottaa huomioon, että on olemassa myös ihmisiä, jotka viihtyvät omissa oloissaan ja väsyvät muiden seurasta. Musta olisi suoraan sanottuna ihan hirveää, jos äitini tai anoppini, niin tärkeitä ja rakkaita kuin ovatkin, hengaisi meillä viikon ja järkkäisi huusholliamme omalla tavallaan. :D Tarvitsen paljon omaa rauhaa, viihdyn hyvin yksin, ja ylenpalttinen yhteisöllisyys väsyttää minua. Myös mieheni on samanlainen, ja olenpa tavannut muitankin kaltaisiamme introvertteja.

Mutta siis hyviä pointteja sulla kyllä, en sitä tarkoittanut. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin ilman minkäänlaista hoitoapua.

Perho Kerttunen
Kasvihormoni

Ihana kirjoitus! Hieman vanhempien lasten äitinä, sellaisten alle kouluikäisten, toivoisin, että naapurustossa uskallettaisiin puuttua meidän (eli toisten) lasten tekemisiin. Uskaltaisi päästää ne paremmin ulos keskenään, harjoittelemaan omatoimista olemista. Kohta sinne kouluun on kuitenkin pakko selvitä itse keskellä aamuruuhkaa.

Kuusi vuotta lapsia putkeen vahtineena olisi kiva, jos voisi luottaa siihen, että lasteni ei anneta hölmöillä ja ylittää hyvien tapojen mukaisia rajoja tuosta noin vaan, vaikka jompi kumpi vanhemmista ei olisikaan mukana. Ymmärrän, että rajat vaihtelevat perheestä toiseen, mutta eikös mekin jouduttu lapsena pelkäämään joitain aikuisia, jotka tulivat aina huutelemaan meille räkänokille? 

Vanhemmat huolehtivat omistaan -asenne tekee tästä vanhemmuudesta aivan liian raskasta.

kahden äiti (Ei varmistettu)

Kristaliina, en minäkään esikoisen kanssa koskaan tiennyt, mikä itku on mitäkin. Ei niissä ollut mitään eroa, vaikka kuinka yritin opetella. Onneksi esikoiselle kuitenkin kelpasi se tissi melkein joka itkuun, vaikka syy olisi ollut muukin - imetimme sitten tunnin välein kaikki päivät, kun en muusta ymmärtänyt. Tai sitten oli aina nälkä... Tunsin itseni kuitenkin hölmöksi, kun joka paikassa luki, että vauvat viestivät itkemällä eri lailla. Kaikkina päivinä esikoinen ei itkenyt ollenkaan, sitten olin huolissani siitäkin, että onko tämä normaalia, että vauva on aina tyytyväinen vai onko sillä joku kehitysvamma (ei ollut).

Sitten sain toisen vauvan. En yrittänytkään tulkita itkuja, koska niistä en kuitenkaan saa tolkkua. Ja kas! Kakkosella oli ihan selvästi erilaiset itkut eri asioille. Tissi ei todellakaan kelvannut muulloin kuin nälkäisenä, lohtutissi ei käynyt laatuun ollenkaan. Nyt jo puhetaitoisena hän "yhkii" selvästi nälkäitkuäänellä, jos ei yletä ruokapöydässä johonkin.

Eli lapset vaan voivat olla niin erilaisia. Toisella on selvät vessahätämerkit, toisella unimerkit, toisella nälkämerkit. Ja jotkut vaan ovat vaikeampiselkoisia. Niin aikuisista kuin lapsistakin. Toista aikuista ymmärtää kulman kohautuksesta tai puolesta sanasta, toista ei koko virkkeestä.

Kommentoi

Ladataan...