Kuka olin kolme vuotta sitten?

Ladataan...
Puutalobaby

Laura de Lille kysyi eilen blogissaan, kuka olit kolme vuotta sitten.

Hehe, kolme vuotta, eihän se ole aika eikä mitään - tämä oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta sitten; kolme vuotta? Niin, kolme vuotta sitten.

Itse asiassa tasan kolme vuotta sitten odotin Silvaa ja olin reppureissulla Vietnamissa. Ajattelin kolmen vuoden takaista itseäni. Avasin tietokoneelta kuvat. Niin. Ehkä minulla olisikin sinne Halong Baylle jotain terveisiä annettavana.

Jännä. Kun selasin juuri tämän nimenomaisen reissun kuvia itsestäni, ne näyttivät jotenkin oudon... ...surumielisiltä. En kuitenkaan muista olleeni mitenkään surullinen. Uuden kynnyksellä kyllä. Eikä olo tainnut olla (reissun päällä olemisesta huolimatta - yllättävää!) mitenkään euforinen: jee jee jee meille tulee vauva. Joo ei.

Eniten ehkä arvelutti. Mihin tässä on tullut päänsä pistettyä? Onko minusta tähän?

Mitä jos minusta tulee ihan paska äiti ja onneton ja elämäni oli nyt tässä ja kaikki kiva on ikuisesti ohi?

Kolmen vuoden takainen minä oli lähtenyt tuolle reissulle akuutissa stressitilassa. Työasiat aiheuttivat vielä paineita; suht uusien työkavereiden (olin juuri saman talon sisällä vaihtanut työtehtäviä ennen raskaaksi tulemista) reaktiot jännittivät.

Raskaus oli alkanut niin pian, että en edes ollut varma, että haluanko minä.

Peruutusnappia ei kuitenkaan ollut.

Kun muut kuulivat raskaudesta, sain usein "ihanaa ihanaa ihanaa, pian pääset haistelemaan vauvan varpaita" -kommentteja.

Öööö. Varpaita? Onko pakko? Lähestymistapani oli enemmän sellainen käytännönläheinen "no kertokaa nyt sitten, millainen turvakaukalo meidän kannattaa ostaa." En osannut puhua "vauvaa".

Vauvakuumetta en ollut koskaan sairastanut (siitä täällä).

Heh joo oikein megaäiti tulossa siis. Äidiksi minä - ehkä maailman epä-äidillisin ja epäpullantuoksuisin ihminen. Voi perse. Mä oon tottunut kipittelemään korkkareissani ja tekemään tasan niitä juttuja, joita haluan (okei ja töitä. paljon). Viikonloppuna nukkumaan päikkärit ja välipäikkärit. Elämään nuudelilla ja siiderillä. Tilaamaan baarissa fisuja puoli tuntia ennen pilkkua.

En ole ikinä vaihtanut vaippaa tai edes pitänyt vauvaa sylissäni. (eiku oonpa: kerran paniikissa yhden kuvanottamisen ajan!)

Ei ihmekään, että hyppy tuntemattomaan hieman arvelutti.

Kolmessa vuodessa on tapahtunut ihan hurjasti.

Lapsettomasta yksin asuvasta punavuorelaistytöstä kahden lapsen äidiksi ja vaimoksi.

Niin paljon onnea ja rakkautta, että mikään mikään mikään silloin kolme vuotta sitten ei olisi voinut saada minua ymmärtämään sitä. Käsityskykyni ei vaan olisi riittänyt tajuamaan sitä onnen määrää.

Ja muutoksen.

Olen niin onnellinen siitä, että sitä peruutusnappia ei ollut.

Rakastuneesta parista on tullut rakastunut lapsiperhe.

Kuluneet kolme vuotta ovat ihan varmasti muuttaneet minua. Noin niin kuin ihmisenä.

Tai vielä todennäköisemmin ne ovat niitä joitain ihan minun omia piilossa olleita piirteitäni, jotka viime vuosina ovat päässeet paremmin esiin.

He he ja tässä vaiheessa tämä bloggaus uhkaa mennä ihan perseelleen - yritän nimittäin tässä saada päähäni joitain näitä uudenlaisia pintaan nousseita piirteitä, mutta tyhjää vaan lyö. 

Ensin meinasin sanoa, että nykyään on ehkä enemmän jalat maassa. Ha ha, no ei ole.

Tai että olen stressittömämpi. No ajoittain. Ajoittain taas en todellakaan.

Olen oppinut ottamaan rennosti. Usein. Joskus. Joitain asioita Ehkä. Toisia asioita taas en ollenkaan.

Äh. Enemmän nämä ovat varmaan sillen jotenkin vaihteluita elämän jatkumolla kuin mitään niin radikaalia. Tai ainakaan mitään sellaista, jota sanat pystyisivät selkeästi tavoittamaan.

Jotain on kuitenkin muuttunut.

Jäädäänpä siihen lopputulemaan siis, että jotain.

Tai hei mä keksin: jonkinlaista syvyyttä ehkä. Mitä ikinä se sitten onkaan.

Tasapainoa! Sitä ainakin.

Millaisia terveisiä siis sinne kolmen vuoden taakse?

Ainakin se, että kaikki järjestyy. Löydät oman tapasi olla äiti - ja nautit siitä. Se antaa sinulle paljon. Ja vilkaisepas tuohon vieressä olevaan ihmiseen - hänestä tulee aivan mahtava isä. Rakkautenne syvenee entisestään. 

Elämä ei ole samanlaista kuin ennen, mutta se ei haittaa. 

Osaat laittaa asioita mittakaavoihinsa. Tiedät, että aika kuluu ja aina tulee uusia vaiheita. Et haikaile menneitä raskaissakaan vaiheessa - koska tiedät, että tulevaisuudessa on taas paljon kaikkea erilaista. Vaihtelevaa. Hyvää. Onnellista.

Ja että aika aikaa kutakin on ehkä parhaita kliseesanontoja, mitä olemassa on.

Tulee taas aika, jolloin aurinko paistaa ja snorkkelimaskin kuva on painunut otsaan.

 

 

PS. Laura de Lillen haasteessa siis kysyttiin, kuka olit kolme vuotta sitten. Kymmenen vuoden takaiselle minälle terveiset on jo aikaisemmin annettukin, täällä.

Share

Kommentit

Laura Pollari
Laura de Lille

Peruutusnappi roskiin!

Elämän menee juuri niin kuin sen kuuluu :)

Jut (Ei varmistettu)

Sniif, kiitos tästä! Oikeesti... Pelastit mut just tänään.

Oon nyt viikolla 13 ja aivan kauhuissani. Olo on jollakin tavalla huonompi kuin pitkiin aikoihin, niin fyysisesti kuin henkisesti. Tämä raskaus on tarkoituksella useamman yrityksen avulla aloitettu, mutta oon ihan kauhuissani. Mitä tästä tulee, onko musta tähän, onko mulla oikeus tähän? Vertaistuki puuttuu ja se näkyy. Oon monta viikkoa toivonu, että joku sanois "kaikki järjestyy", mutta neuvolan vauvaesitteet todella vieraineen kuvituskuvineen (rintapumppuja, nännikumeja, naisia nuuskimassa varpaita euforinen ilme naamallaan!?!) vain muistuttavat miten vaikealla ja rankalle tielle tässä nyt on lähdetty, että muistathan nyt varautua varmasti kaikkee....

Mutta nyt.. Kyllä mä selviän, eikö? Ei vaan, minähän selviän!!?? :)

Kristaliina
Puutalobaby

Sä todellakin selviät! Moni varmaan elääkin ilman näitä kauhuja - mä en todellakaan. Mä oikeasti luulin, että musta tulee maailman paskin äiti, ja pelkäsin että "mitä jos mä en rakastakaan sitä" ja niin edelleen. Ja kappas, tässä mä olen kahden lapsen äitinä ja kaikki on niin hyvin kuin ikinä vois olla! (öö tai jos sais vielä joskus nukkua)

Mä en vieläkään osaa samastua niihin vaaleanpunaisiin euforiavarpaanhaistamiskuviin.

Sä selviät.

Någon Annan (Ei varmistettu)

Noista "mitä jos mä en rakastakaan sitä" -tunteista puhutaan todellakin liian vähän! Niin vähän, että mä olin toisessakin raskaudessa aivan paniikissa. Ekan vauvan saatuani olin helpottunut, että varmasti sitten seuraavassa raskaudessa osaan NAUTTIA siitä odotuksesta. No, en osannut (ja vaikka olisin osannut, ei siitä sivumennen sanoen olisi tullut mitään, koska mulla oli koko ajan - siis KOKO ajan - fyysisesti niin paha olo). Panikoin, että voinko mä nyt rakastaa tätä toista, niin kuin olen rakastanut esikoista, ja tietenkin klassisesti sitä, että pärjäänköhän mä nyt KAHDEN lapsen kanssa.

On varmasti olemassa ihmisiä, jotka ovat raskausajan euforiassa siitä vauvasta (yksi ystäväni taisi olla), mutta tuskin ihan hirveän moni on… uskon, että me, jotka koemme ne varpaannuuskintakuvat ja ihanaaihanaaihanaa-fiilikset vieraiksi, emme todellakaan ole vähemmistössä! Ja se, mitä tuntee raskausaikana ja se, mitä tuntee sen vauvan kanssa, ovat kaksi IHAN eri asiaa! Mä oon just se euforinen varpaannuuskija sitten vauvan kanssa. Myönnän!

Torey
Näissä neliöissä

Hyvin selviät! :)

Esikoista odottaessa ensin iloittiin plussasta, sitten vatsan kasvamisesta ja kaikki ilman kauhua. MUTTA sitten kun synnytys alkoi lähestyä iski se "APUA SE OIKEASTI SYNTYY JA ME OLLAAN VASTUUSSA SIITÄ!" :D 

Ekat viikot menee rytmiä hakiessa ja arjenpyöritys helpottuu hiljalleen. Nyt on toinen tulossa ja välillä iskee todellisuus tajuntaan, niitä on oikeasti kohta KAKSI! Mutta kyllä siitäkin selviää. Nyt vaan skippaan ekojen viikojen stressin ja luotan siihen, että kyllä se rytmi taas löytyy ja elosta tulee leppoisaa. :)

annakarin
Anna Karin

Selviät!!! <3 Varmasti. Noi tunteet kuuluu raskauteen ihan samalla tavalla kuin mahan kasvu tai uuden ihmisalun ensimmäiset potkut. Älä huoli! Selviät selviät selviät!

Nii ja ihana postaus!

suvitus (Ei varmistettu)

Kyllä vain pärjäät! Meilläkin on puolivälissä matkalla hyvin hyvin toivottu lapsi, ja silti on välillä vaikea suhtautua niihin euforiakuviin! Tiedän, että pärjätään, ja tiedän että rakastetaan lasta ja tahdotaan tämä elämänmuutos (vuosi sitten olin paniikissa, mutta nyt kun tiedän kuinka pahalta keskenmeno silloin tuntui, nyt ei ole tarvinnut panikoida), mutta sellaista vaaleanpunaisten harsopilvien kokoojaa minusta ei vain saa. Liikkeiden tunteminen on ihan hauskaa, mutta muuten voisin skipata koko raskauden, krempasta kremppaan mennään ja koko ajan on kurja olo! Enkä jotenkin osaa kuvitella sujahtavani mihinkään pumpuliseen vauvakuplaan, voi tosin olla et analyyttiset järkiaivot lentää sitten kuitenkin romukoppaan, kun muksu on sylissä :D

Mutta onneksi, onneksi! Äitejä on niin monta erilaista kuin naisiakin, ja erilaisuus ei ole huonommuutta :) Me kaikki pärjätään!

Jodelie
Mama-mammutti

Täälläkin vähän kyynelehdittiin... Jut, terveisiä rv 35+5, epävarmuus on yhä läsnä. Mut oon satavarma et kaikest selvii lopulta! (Yritän hokea sitä itselleni aika usein tuloksetta, mut sit se vaan loksahtaa - kyl tää tästä!)
Onnea raskaudesta! :)

Ja Kristalle suurkiitos postauksesta! Ylläribeiben "yksinodottajana" (mies jollain tapaa kuvioissa mukana mutta ei olla yhdessä) tää elämänmuutos hirvittää aikamoisesti. Mut jokainen rakentaa sen omanlaisensa arjen, ja tää sun blogi (joka toki kertoo teidän arjesta, eroaa esim mun arjesta ja elämästä aika lailla) kannustaa ja toimii ihanana esimerkkinä siitä, ettei aina tarvii olla neuvolaesitteen perhe, vaan asiat voi tehdä omalla tavallaan, niin kuin parhaaks näkee. Kiitos! :)

Suvikka (Ei varmistettu)

Hei törmäsin kerran tälläseen tekstiin(anna-leenä härkösen kirjassa) ja se kuvas hyvin mun fiiliksiä raskaudesta.. Sai nauramaan. :Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on? :D ja myt ei mistään hinnast painais peruutusnappia!!!

Hahhaha, kyllä :D samoin mietin aina sitä "synnytys oli elämäni upein kokemus" hehkutusta. Joooo siis onhan se toisaalta upeaa ja ihmeellistä, mutta silti. 

  

Nellis (Ei varmistettu) http://vauvakuumeesta.blogspot.fi/

Mun täytyy myöntää, että mua ärsyttää välillä, kun kaikki vaan hokee, että kyllä sää selviä ja asioilla on tapana järjestyä. No niinhän se on, mutta ei se auta siinä hetkessä, kun itsellä on paha olla. Siitä olen samaa mieltä, että niistä kielteisistä tunteista raskautta ja omaa lasta kohtaan puhutaan todellakin liian vähän. Mua alkoi ahdistaa vasta lapsen synnyttyä ja olin todella hädissäni, sillä se äidinrakkaus ei sieltä tullutkaan. Jos joku olisi kysynyt, että vienkö tän lapsen pois, niin olisin varmaan antanut luvan.

Nyt tuolla naperolla on ikää pikkasen päälle 4 kuukautta ja rakastan sitä yli kaiken. Välillä on vieläkin tosi rankkaa ja ajatukset ei todellakaan ole kovin ruususia aina. Myös synnytyksen jälkeisestä baby bluesista ollaan jostain syystä kauhean hyshys-meiningillä. Itselleni ei ainakaan esim. neuvola varotellut mitään ja mulla flippas fiilikset aivan laidasta laitaan synnytyksen jälkeen.

Kaikesta tekstini alkupuolen selostuksesta huolimatta sanon, että pärjäät varmasti! Välillä on vaikeaa ja välillä todellakin vaikeaa, mutta siitä ei sitten ole tie kuin ylöspäin. Ja älä ressaa kaikenmaailman rintakumeista ja pumpuista. Niitä ehtii kyllä miettiä sittenkin, kun se vauva on siinä, vaikka ensin ajattelis, että kaikki on hyvä olla valmiina. Siinä arjessa sitten huomaa mikä on tarpeellista. Tsemppiä! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun mielestä se nimen omaan auttaa, että joku sanoo "kyllä sä pärjäät ja kaikki selviää", kun itsellä meinaa maailma kaatua. Se, että joku luottaa siihen sillä hetkellä, kun itse ei osaa.

Silkkitassu

Aika tarkkaan kolme vuotta sitten tein hypyn tuntemattomaan kans. Omakotitalo jäi taakse ja muutin kaksioon näätieni kanssa. Enkä ole katunut päätöstä. 

Joissakin päätöksissä sitä kaipaisi sellaista pelien "save point" -pistettä, mutta ero päätös oli paras päätös ikinä. Muistan kyllä tehneeni plussat ja miinukset listauksen ennen lopullista päätöstä.

Kristaliina
Puutalobaby

<3

Mä kans olen tehnyt yhden kipeän eropäätöksen tilanteessa, jossa kaikki oli periaatteessa "omistusasuntohyvin", mutta en vain nähnyt loppuelämää siinä. Jälkikäteen päätös oli ainoa oikea, ei olisi voinut olla muuta. 

Uraäidin Ruuhkavuodet (Ei varmistettu) http://blogit.kaksplus.fi/blogi/uraaidinruuhkavuodet/

Snif, ihana teksti, kiitos. Sinusta on tullut Äiti, ja se sana sisältää kaiken. Sinunlainen äiti ja juuri paras mahdollinen lapsillesi.
Kolme vuotta sitten minä olin keski-iän kriisissä. Se otti kipeää. Olen onnellinen, että olen nyt tässä. Mutta ei siitä nyt sen enempää ;)

anicca (Ei varmistettu)

Oih, ihana kirjoitus&lt;3.
Mä olin samassa tilanteessa aika tasan 5 vuotta sitten. Vaikka esikoista oli yritetty vuosi eli raskaus ei ollut yllätys, niin kyllähän raskausaikana käytiin kaikki tunteiden kirjot läpi, huh. En mäkään osannut ihan hirveesti silloin vielä sitä vauvaa fiilistellä, no sen synnyttyä sit sitäkin enemmän&lt;3.

Riika V.
Koti Kumpulassa

Ihana kirjoitus! :)

<3<3<3 (Ei varmistettu)

Ihana, itkettävä postaus. Paljon sydämiä.

Millis (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus. Oon täällä kyyneleet silmissä kahvilassa (raskaushormonit varmaan!). On kivaa kun joku kirjoittaa just ne ajatukset, mitä itsekin silloin kelasin. En ollut valmis, mutta kello tikitti, ka tajusin etten koskaan ole valmis. Tähän päättyy kaikki kiva, ihanat reppureissut (Vietnam on niin rakas paikka!), bileet, leffafestarit, oma aika. Ei mua kiinnosta miltä vauvan varpaat tuoksuu.

Olisin varmaan ollut onnellinen myös ilman lapsia. Mutta olis niin surullista, jos olisin missannut kaiken tän ONNEN. Ja tässä ehtii vielä reissaamaan (just tultiin Costa Ricasta), ja R&amp;A on joka vuosi, ja mä oon edelleen mä.

TiaB (Ei varmistettu)

oma tapasi olla aiti! kiitos tasta.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Kolmessa vuodessa on tapahtunut ihan hurjasti. Lapsettomasta yksin asuvasta punavuorelaistytöstä kahden lapsen äidiksi ja vaimoksi."
Olitko siis sinkku vielä 3 vuotta sitten ja asuit yksin? Joel ei vielä ollut kuvioissa?
Ihania lomakuvia... oi kun pääsis lämpimään :)

Kristaliina
Puutalobaby

Seurusteltiin kyllä (ollaan seurusteltu 6,5 vuotta) mutta asuttiin erillään muutaman kilometrin päässä toisistamme - muutettiin yhteen vasta tänne puutaloon :)

hannamari (Ei varmistettu)

"Tai vielä todennäköisemmin ne ovat niitä joitain ihan minun omia piilossa olleita piirteitäni, jotka viime vuosina ovat päässeet paremmin esiin." Kyllä.
Olen miettinyt aivan samaa 10 kuukauden äitikokemuksella. Kun olet tarpeeksi monta kertaa lapsen kanssa todennut, että okei, enpä tähän(kään) asiaan voi itse vaikuttaa mitenkään ja kun olet joutunut oikeasti _hyväksymään_ sen (kun toki tottakai viimeiseen asti koittaa vaikuttaa vauvan syömisiin/nukkumisiin/ymsyms onnistumatta siinä). Niin siis, eihän tuossa tilanteessa voi oikein muuta kuin mennä virran mukana, mikä tuo kyllä mun mielestä ne piilossakin olevat luonteenpiirteet esiin. Lisäksi, kun oma aika on yhtäkkiä radikaalisti vähentynyt, osaa kerrankin aika hyvin priorisoida mitä sillä vähällä ajalla haluaa oikeasti tehdä.

anne B (Ei varmistettu)

Pakko kanssa jakaa ajatuksia täällä.
minä itse en ikinä missään vaiheessa mun elämääni, painaisi ohita-nappia.
En niiden muutaman eksän kohdalla, kipeän erojen keskellä.
Ne kaikki hetket elämässäni, ovat auttaneet
muokkaamaan tällaisen ihmisen kun olen. Jokaikinen ihminen elämässäni, niin ikävät kuin tuskaisen ihmissuhteet, niin läheiset ja rakkaat , jokaine suhde on ollut minulle aivan yhtä arvokas.

Kiitän ihmisiä , jotka ovat olleet elämässäni läsnä tavalla tai toisella. Näyttämässä ja opettamassa asioita.
Mitä olin kolme vuotta sitten?
olin tullut raskaaksi, odotettu yllätys. Jota en olisi uskonut tapahtuvaksi , juuri kun olin aloittanut opiskelut taukojen jälkeen.
Mutta niin oli tarkoitus.
Raskaus aikana, en kokenut ruusun punaista euforiaa, enkä oikein osannut olla mukana raskaudessa. Jotenki jokin, esti minua hurahtamasta vauva-euforiaan ja siihen haTtaraan.
Tuntui siltä, että tämä ei ole sitä millainen olen, mutta ei sekään ole , että olen kaukainen ja pihalla.

Mutta nyt kolme vuotta tuon syksyn jälkeen.
Opinnot, joita olen nitkuttanut 6v ! Saa päätöksen toukokuussa.
Eroa tehdään lapsen isän kanssa ja minua odottaa henkilö , jota olen odottanut tietämättäni aina. Se joka Minua täydentää ja jakaa ajatukset kanssani.
Rakkaus, välillämme tulee olemaan sellaista, jota ei voi sanoin kuvata, lähes maagista.
Ehdotonta ja pyyteetöntä rakkautta.
Kun minulle näytettiin, että lapseni isä ei ole henkilö , jonka kanssa jatkan romanttisEsaa suhteessa loppuelämän.

Olin aluksi aika pihalla, mutta ymmärsin asian. Kovasti ole tehnyt töitä, jotta en jätä jälkeeni rikkinäistä vaan ihmisen , jota rakastan syvästi, mutta joka tarvitsee vielä aikaa.

Onneksi meillä on lapsemme, jonka meitä yhdistää aina.

Kommentoi

Ladataan...