Kuriton kakara?

Puutalobaby

Jos aikoo aloittaa lapsen kasvatusta koskevan kirjoituksen tarinalla omasta kissastaan, tulee todennäköisesti menemään aika metsään.

Mutta hei - mulla on aiempaa kokemusta ainoastaan kissasta. Sillä siis mennään.

Kun vuonna -97 päätin ottaa kesätyöpaikkani Kelan vahtimestarin tyttöystävältä kissanpennun, kuvittelin kaikenlaista. Ajattelin polkevani romanttisesti polkupyörällä kissa etukorissa, ulkoiluttavani sitä lähipuistossa hihnassa ja kantavani sen kotiin suloisesti avonaisessa olkikorissa. Se nukkuisi kehräten omalla tyynyllään ja teroittaisi kyntensä raapimapuuhun.

Vähänpä tiesin. Olkikorissa se villikko pysyi alta nanosekunnin ja raapimapuuksi se valitsi sohvan, patjan, rahin, sermin ja minut.

"Rajat täytyy olla", olin etukäteen linjannut. Kieltäisin kissaa napakalla "EI":llä, ja sitä se sitten vähitellen oppisi tottelemaan. Ha.

Jossain vaiheessa tajusin, että en tee mitään muuta kotona kuin kiljun "ei":tä. "Ei ei ei, Tikru", "ei ei ei Xxxx (exän nimi tähän)", "ei ei ei, Tikru", "ei ei ei Xxxx", "EI EI EI!".

Olipas meillä sitten kerrassaan hauska ei-elämä. Niin minulla kuin kissalla ja exälläkin.

Raapikoon sitten sermin, perhana. Raapikoon sohvan ja patjankin. Minä en jaksa enää huutaa. Niinpä huonekalut tuhoutuivat. Ja minun hermoni pelastuivat.

Kissa rauhoittui, kun kasvoi muutaman vuoden. Sermin kangas vaihdettiin. Samoin sohvan.

*******

"Ei"-kasvatus ei luonnistu minulta yhtään sen paremmin nykyisinkään. En tunne sitä ollenkaan omakseni. Miksi minä alkaisin kieltää tuota tirppaa - ei täällä nyt kovin monta oikeasti kiellettyä asiaa ole. Jos jokin asia voi vaikkapa mennä rikki, nostan sen mieluummin pois tirpan ulottuvilta kuin aloitan "EI EI EI":n. Uskon muutenkin enemmän neuvotteluun: "Kulta se voi mennä rikki, äiti ottaa sen nyt sinulta pois. Katso - leiki tällä mieluummin."

Kiellettyä täällä on oikeastaan ainoastaan mahdollisesti vaaralliset asiat - niissä olen aika tarkka. Eikä niissäkään Silvalle ole taidettu kertaakaan korottaa ääntä. Sen sijaan ohjataan naperon huomio toisaalle.

Sana "ei" on toki ilmestynyt puheisiin mukaan. Viimeksi äsken pukiessani Silvaa vaunupäikkäreille: "Kulta ei saa enää kääntyä, nyt ollaan paikallaan tässä, äiti pukee. Ei käännytä, paikoillaan" - ja samalla pidän naperoa rauhallisesti kiinni.

Tai jos tehdään jotain "kuritonta" - vaikkapa heitellään sitä ruokaa. "Laita se omaan suuhun kulta, ei lattialle, omaan suuhun", hoen jos näen, että sormiruokakurkku on vaarassa lähteä kaaressa ilmaan. Jos se menee suuhun - "hyvä kulta, hienosti!". Jos se menee lattialle saatan vähän hymähtää tyytymättömyyden merkiksi, mutta sitten annan asian olla.

Toimii toistaiseksi.

Ja jos meillä ei olisi näin rauhallinen lapsi, olisin luultavasti ihan eri linjoilla.

Yllättävää (?) kyllä, "EI EI":n puuttumisesta huolimatta meillä ei silti näytä (toistaiseksi?) kasvavan mikään kuriton kakara. "Naperoneuvotteluissa" on saatu myös hienoja erävoittoja: esimerkiksi johdot ja töpselit eivät enää juurikaan kiinnosta.

Ja se, mistä olen erityisen ylpeä: case kissanruokakuppi.

Ai hitsi että se on ollut Silvan mielestä kiinnostava paikka, sinne on vipelletty aina, kun silmä vähän välttää. Ja nyt pari viikkoa sitten: napero painelee innolla kohti kuppia, kun äiti sanoo rauhallisesti:

"Kulta, se on kissan - sinne ei voi mennä. Se on kissan ruoka."

Napero pysähtyy, katsoo äitiä.

"Siihen ei saa mennä, kissan ruoka".

Napero osoittaa kuppia sormella ja sanoo:

"Ssss"

"Joo, kissan ruoka", äiti toistaa.

Napero miettii hetken ja  jatkaa matkaa muihin leikkeihin.

Vau.

*******

Blogeista ja tuttavapiirin kokemuksista päätellen me taidamme olla "EI-EI-EI":ttömässä kasvatuksessamme katoavassa vähemmistössä. Ja totta kai ihailen esimerkiksi ystävä-äitiä, joka pelkällä tiukalla kädenviittauksella saa naperon jättämään matalalla olevan kannettavan rauhaan.

Meille se ei vain tunnu luontevalta. Jos nyt alkaisin "kieltäjä-äidiksi", se olisi vastoin sitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.

No niin - kuka ehtii kommentoimaan ensin: "Rajat täytyy olla!" :)

Vai täytyykö olla? Vai olisiko niin, että EI-EI-EI -kasvatus on luontevaa joidenkin perheiden elämässä, mutta asian voi tehdä myös toisin?

Onko kukaan muu teistä harjoittanut tällaista "pehmeämpää" tekniikkaa - ja millaisia kokemuksia siitä on tullut?

 

PS. Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni, jos tulevaisuudessa siintää sellainen paljon puhuttu "vaihe", jolloin EI-EI:t nousevatkin ehdottoman välttämättömiksi - nyt kokemusta on tietysti vain elosta tämän naperon kanssa ja tähän asti :)

Share

Kommentit

Tiina-äiti (Ei varmistettu) http://tapahtuikotona.blogspot.fi

Siis sullahan ON rajat! Sinä vain ilmoitat ne nätimmin! Oon kade! :D Oispa mullakin noin paljon kärsivällisyyttä! Noin sen pitäiskin mennä! :D

Kristaliina
Puutalobaby

Joo no se on ihan totta - täälläkin tosiaan äiti  ja isi kyllä päättää, että mitä saa tehdä ja mitä ei. Mutta se vaan ilmaistaan jotenkin tuolleen "pehmeästi" tai sitten vaan ohjaamalla naperon huomio muualle ja kehumalla silloin, kun homma menee oikein ha hyvin.

Hih mutta kyse ei oikeastaan kuitenkaan ole siitä, että oltaisiin mitenkään mestarillisen kärsivällisiä. Vaan pikemminkin siinä, että tuollainen "neuvottelu" on vaan meidän molempien persoonille luontevampaa kuin se EI EI EI. Heh niinhän siis itsekin aina kaipaan perusteita asioille eikä vaan, että "no näin kuuluu tehdä, koska joku auktoriteetti sanoo niin". Mulle ainakin heti nousisi kapinahenki päälle :) Ehkä siksi on luontevaa antaa niitä perusteita alusta asti omalle lapsellekin...

Satu (Ei varmistettu) http://korutontotuus.blogspot.fi

Ai teilläkin kissa on "ssss"? :) Meillä myös, tosin montaa muutakin karvaista eläintä kutsutaan taaperon taholta samaksi.

jjonaa

Meillä on puoliksi tuota kilttimpää kieltämistä ja puolet onkin sitten tuota "ei,ei". 

Meillä on hiukan rasavillimpi tyttö lapsi ja uhma on melkoinen, oikeastaan sitä saa jo ihmetellä suu pyöreänä. Ja nyt kun luki tämän niin teidän silva kuullostaa niin enkelille! ihanaa.

Olen itse kokenut hyväksi sellaisen "kolmen varoituksen"-kasvatuksen vai miksi sitä voisi sanoa. Eli ekana koitan pari kertaa kiltimmin, jos neiti ei tunnu ymmärtävän kolmas on "Ei" ja sitten seuraavasta otetaankin lapsi vain pois siitä mitä olikaan tekemässä, mitä ei saisi tehdä ja ollaan hiljaa. Jolloin yleensä neiti saa itku kohtauksen tai raivarin.. Ihana uhma.. :D

Niin ja sitten hetken annan neidin huutaa omiaan, joskus tajuaa itse lopettaa mutta yleensä hetken päästä menen luokse ja selitän että miksi näin, miksi ei tarvitse itkeä ja miksi sitä ei saa tehdä. Joskus ymmärretään, joskus ei.

On helpompia ja vaikeampia päiviä, joskus riittää tuo kiltisti sanominen ja joskus pitää mennä sitten ihan tuonne itkukohtauksiin asti.

Mutta näin meillä! :) Ainiin ja tyttö 14kk ikäinen :)

hunajaluu

Meillä on vähän samaa taktiikkaa kuin teillä. Ainoa "EI!"-juttu on uuninluukun kahvassa renkkuminen. Siitä otan tirpan samoin tein pois ei-sanan kera. Mitä tuo nyt muuta kyseenalaista keksiikin, esimerkiksi vessaharjan ja sähköjohtojen kanssa, niin otan vain pois ja ohjaan tekemään jotakin muuta. 

Jos tyypillä on jotakin kyseenalaista kädessä, niin sanon "äiti ottaa tämän, kiitti", mistä seuraa yleensä pikku itkut, joihin en reagoi. Pian tuo suuntaakin jo muihin hommiin. Ja mielensäpahoittamis-itkut ovatkin laimentuneet viime aikoina, kun raukka on joutunut kokemaan, ettei niillä saa mitään aikaiseksi. 

Mutta oon kans nähnyt mielekkäämmäksi olla koko ajan kieltämättä. Yhdessä me ollaan rummuteltu vessanpöntön kanttakin ihan riemuissamme, hauskaahan se on. Cd- ja kirjahyllyä saa myös tyhjentää ihan rauhassa, se ei meitä häiritse. Yritän välttää sellaista, että kielletyistä asioista tulisi kissanhännän vetoa: vauva ajattelee, että teenpäs taas näin, kun sillä saa äidissä reaktion aikaiseksi. Tai että sellaista kielletty hedelmä -fiilistä ei tulisi turhan monesta asiasta. 

Heh, meidän tirppa ei ole kyllä rauhallista nähnytkään. Melkonen meno päällä koko ajan, ja mitä villimmät touhut, sitä iloisempi hihkuminen. :D

S ja J 10kk (Ei varmistettu)

Rajat ja rakkaus on paras kasvatusmetodi, ainakin nykykäsitysten ja nykytutkimusten mukaan. Rajat pitää olla, jossain vaiheessa lapsi testaa niitä sitten ihan kunnolla, huomaat varmaan.

Mutta tämäkään asia ei ole niin mustavalkoinen, että vaihtoehdot olisivat EI EI EI EI EI EI EI EI EI tai sitten kielletyn asian siirtäminen huomaamatta pois.

Ja kun sitä ei:tä joutuvat monet hokemaan niin monesta syystä. Esim. jos lapsi ei saa tarpeeksi huomiota, niin lapsi tekee ainakin sitä asiaa, josta saa huomiota. Negatiivinenkin huomio on parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Vanhempi taas kokee lapsensa ihan eri tavalla.

Meillä on pari ei-kohdetta. Koiran ruokakippo ja juomakippo sekä johdot. Ei mitään muuta toistaiseksi. Vauva on 10 kk. Pääsääntö kasvatuksessa on, että huomioi kun menee hyvin ja jätä negatiivinen huomiotta. Rakasta aina ja näytä se.

Ei ei olen ihan niin negatiinen juttu kuin miltä se sun jutun perusteella kuulostaa mun mielestä. Ja se, että joku on oikeasti EI, esim. just se ruokakippo jne. siis että ne rajat on selvät jo ihan pienenä (niin erittäin paljon kärjistäen) ei tarvi ehkä sen teinin kanssa vääntää siitä kuinka monta yötä ollaan kaupungilla vaan tullaanko kotiin kasilta vai puoli ysiltä. Jonkun tutkimuksen mukaan kolmeen ikävuoteen mennessä pitäisi muksun ymmärtää myös rajat, liittyen aivojen kehitykseen.

Äh en jaksa kaivaa muistiinpanoja sosioemotionaalisesta kehityksestä, mutta tätä meillä oli erityisopettajakoulutuksessa. Nyt aivot hoitovapaalla pehmenneet.

Iksu
Tassuja ja töppösiä

Mäkin välttelen ei-sanaa aika paljon - ainakin tähän asti.  Useimmiten annan lapsen vaan touhuta, tai juurikin ohjaan muualle. Ellei kyseessä ole jokin oikeasti vaarallinen asia. Muutama juttu on ehdoton EI, kuten kissanhiekkalaatikon roplaaminen, ja neitihän menee nykyisin aina kaivelemaan kissanhiekkalaatikkoa kun haluaa huomioita. Että ei se EI ole ainut toimiva tapa.

Rajat toki täytyy olla. Mutta ne voi asettaa monella eri tavalla.

Kristaliina
Puutalobaby

Hih joo meilläkin ruokakippo ja johdot olivat ensimmäisiä sellaisia, joihin kiinnostus veti magneetin lailla :) Niistä tosiaan nostettiin pois ja perusteltiin, että miksi (vaikkei varmaan sitä perustelun sisältöä ymmärtänytkään) ja sitten tosiaan pyrittiin suuntaamaan huomio toisaalle.

Hei ja pakko tarkentaa, että mun mielestä se "EI EI" siis ei ole sinänsä negatiivinen juttu ollenkaan! Mutta mun omaan suuhun ja käyttäytymiseen jotenkin istu vaan se tuntuisi mulle vieraalta. Ja siksi oon tätä pähkäillyt, että ei kai tässä tarvitse alkaa väkisin ei-ei-kieltämään vai voihan mennä ihan tällä meidän tavallakin...

Tuo rajojen ymmärtäminen kolmivuotiaaksi mennessä onkin kiinnostava juttu, ja kuulostaa ihan loogiselta!  Ja tuo "huomioi kun menee hyvin ja jätä negatiivinen huomiotta. Rakasta aina ja näytä se" kuulostaa nii-iii-iin hyvältä yleisohjeelta, just noin meilläkin pyritään tekemään!

Ai niin ja Silvakin muuten selvästi jo protestoi - hih oma tahto on hyvin kehittynyt, jalat sätkii ja suustakin tulee ihan sellaista selvää uhmajuttelua :)

Vilukissanvillat (Ei varmistettu) http://vilukissanvillat.blogspot.com

Niin mullekin tuli tästä heti mieleen että onhan teillä rajat! Mä uskon, että tuollaisella "pehmeämmällä" metodilla lapsi oppii paremmin miksi joku juttu on EI. Eli miksi siihen kissan kuppiin ei vaan voi mennä koskemaan. Jos äiti hokee vaan eieieiei, niin mikäs estää äidin silmän välttäessä menemään sinne kupille? Mutta jos lapsi hiljalleen sisäistää miksi juttu on kielletty, niin osaisiko (sitten vanhempana ainakin) toimia silleen "itseohjautuen"... Eikös sama juttu ole näiden moraalisääntöjen kanssa: eli sen sijaan että sanoo EI SAA LYÖDÄ toista niin jatkaa lausetta, "koska se sattuu" ja siis selittää lapselle syyn. Ei saa lyödä koska äiti kieltää, vai koska se sattuu toista...? Mä ainakin toivon mun lapsen oppivan tuon jälkimmäisen. Mutta en tietysti iän ja kehityksen mukaan, ymmärrän että ihan naperolle ei kaikki selitykset mene perille. Oma jäbä on vasta vajaat 5kk eli näitä EI-tilanteita ei ole vielä tullut eteen...

Kristaliina
Puutalobaby

Vilukissanvillat: Hyvä esimerkki tuo "ei saa lyödä". Just noin! Voi kunpa tosiaan sitten aina myöhemminkin arjessa muistaisi aina perustella tuohon tapaan.

Mä tosiaan perustelen jo nyt (aloitin sen silloin 9-10kk iässä, jolloin liikkeellelähdön myötä se alkoi tulla tarpeelliseksi), vaikka ei ne perustelut varmaan ihan perille vielä mene :) Ajattelen niin, että samalla itse opin perustelemaan tekemiseni, ja ehkäpä lapsikin oppii, että kielloilla on jotkut perusteet (vaikka ei siis vielä sisältöä ymmärtäisikään)...

Hehee ja mun on vielä ihan pakko lisätä, että en siis tosiaan ole vieläkään lukenut yhtä ainutta kasvatusaiheista kirjaa tai mitään... Ja syykin mulla siihen on: pelkään, että alan noudattaa niiden ohjeita liikaa (mulla on vähän taipumusta joskus sellaiseen) ja kadotan sellaisen "hyvän näppituntuman" näihin aiheisiin.

Eli siis sen takia täten disclaimerina kerrottakoon, että nämä kaikki ajatukset/meidän toimintatavat on ihan vaan mun/meidän omaa pohdintaa eli minään "kasvatusneuvojana" mun höpinöitä ei missään nimessä kannata pitää - tai muuten voi mennä yhtä metsään kuin tuo mun kissankasvatus :)

Nyt Silva heräsi ja lounashommiin! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Oon yrittäny kieltää lapsia mahdollisimman vähän. Siis ei kieltämistä kieltämisen ilosta. Säästänyt niitä voimia niihin todellisiin taisteluihin, joissa en anna tippakaan periksi. Silloin kun niihin on aihetta.

Ja ei noista pikkukoululaisista ainkaaan vielä ole kurittomia tullut - ehkä jopa päinvastoin.

Mun mielestä lapset tarvitsee rajat, mutta ei niiden kaikilla tarvi samanlaiset olla. Eikä niiden noudattamisen keinojenkaan.

Kukkavarvas (Ei varmistettu) http://uusioperheenkuviot.blogspot.fi/

Mä en ehtinyt ottaa osaa siihen ruokakeskusteluun mutta hämmästelen nyt tässä sitten sitä että missä se raja vedetään siihen mikä on lapsella syömisen opettelua ja mikä sitten ehdasti sotkemista? Vanhempiko sen päättää? Mulla on aina ollut se luulo että siihen syömiseen opetteluun kuuluu myös se että kiljuen sotketaan ja ihmetellään ja kirjaimellisesti leikitään sen ruoan kanssa. Ja vaikka välillä heitetään niitä sormiruokia koska sille muksulle se on "vau kun mä teen näin niin se lentää noin, käyköhän samalla tavalla jos teen sen uudestaan".

Ja sitten tähän kirjoitukseen liittyen, mä olen ainakin vanhempana ehdasti niin laiska että oikeasti mielummin nostan ne mitkä haluan pysyvän ehjänä, kokonaan siltä muksulta pois, kun olen koko ajan kieltämässä ja siirtämässä sitä lasta. Toki johdot ym on eri asia mutta just joku läppäri vaikka.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on lyhyt pinna (ja univajeessa vielä lyhyempi). Meillä kaikuu välillä EI EI EI! Onneksi kumminkin pääosin mennään aika lailla keskustelevalla linjalla, kerrotaan miksi juttuja ei saa tehdä ja jos kyseessä on jotain, mistä ei ole vaaraa tai muutenkaan suurta haittaa niin lapsi saa jatkaa hommiaan. Mutta silti, meillä on kyllä varhaisuhmaaja (johon verrattuna Silva kuulostaa varsin leppoisalta) ja sille ei välillä auta kuin EI ja kantaminen (selkä kaarella kirkuen) pois vaaranpaikasta ja sylittelyä (jota lapsi ei toki halua kun har-mit-taa). Sitten kun harminkyyneleet on kuivattu keskustellaan uudestaan (ja joskus äiti pyytää anteeksi kun korotti ääntään, koska äitiäkin niin harmitti).

Mindeka
Ma-material Girl

Meillä mennään aika samoilla linjoilla kanssanne.

Olen myös kuullut sellaista, että jos "Ei":tä käyttää kokoajan ja ihan kaikessa, niin se menettää tehonsa lapsen silmissä. Siksi sitä kannattaa käyttää vain vaarallisiin asioihin. (Mulla se tulee noissa vaaratilanteissa kyllä hyvin korotetulla äänelläkin, joten toistaiseksi sana "ei" toimii oikein hyvin).

Pistorasiat ja sähköjohdot on jäänyt rauhaan, eikä suihkussakaan enää yritetä juosta tai riehua, mutta pöydille yritetään päivittäin kiipeillä, koska se on ihan uusi opittu taito. Eli aikansa kutakin. Kyllä ne lapset(kin) kyllästyy jossain vaiheessa ;) 

Huitu (Ei varmistettu)

Luin juuri Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé: Vanhemmuus Pariisin malliin ja siinä oli ihan samanlaista henkeä kuin teidän kasvatuksessa. Lapsilla on kyllä Ranskassa rajat ja sääntöjä, mutta niiden sisällä lapset saa olla aika vapaasti. Ranskalaiset myös uskoo, että ihan pienetkin vauvat ymmärtää, mitä niille sanotaan, minkä takia ranskalaisille lapsille selitetään asioita, eikä vaan huudeta ei:tä. Ja kun tätä kasvatusfilosofiaa noudatetaan vauvasta lähtien, lapsi ikäänkuin kasvaa siihen, eikä ala uhmaileen. Vai onko joku nähnyt uhittelevan ja rääkyvän ranskalaisen lapsen? Druckerman ainakin piti niitä hyvin harvinaisina.

Se kirja oli kyllä niin valaiseva, että totesin sen jälkeen, että mäkin haluan ranskalaisen lapsen :D (siis jos joskus lapsia saan). Kirjan mukaan ranskalaiset lapset esimerkiksi oppii nukkumaan tai siis tekemään yönsä jo parin kuukauden ikäsinä. Taikasana tähän on la pause. Ranskalainen äiti ei ryntää heti ekasta kitinästä vauvan luo, vaan odottaa hetken, onko lapsella oikeesti hätä vai inahteliko se vaan unissaan. Samalla lapsi oppii kärsivällisyyttä ja sen, että se ei saa aina kaikkea haluamaansa.

Ehdottomasti suosittelen lukemaan, koska valaistumishetken lisäksi kirja oli tosi viihdyttävä :)

Outiko

Teidän kasvatusmetodit kuulostaa juuri siltä, mitä meilläkin tullaan toteuttamaan, kunhan Tyttö (nyt 4kk) kasvatusta tarvitsee. Meillä oli jo raskausvaiheessa selkeä näkemys siitä, miten ei haluta oman lapsen kanssa toimia. Ei-listalle kuuluvat jatkuva kieltäminen, ylisuojelu, puolesta tekeminen ja huutaminen. Kyllä-listalla ovat hyvien tekojen kehuminen/huonoista pois ohjaaminen, esimerkillä opettaminen, omien virheiden kautta oppiminen ja muiden huomioimisen tärkeys. Rajoja ja rakkautta. Siten toimitaan, mikä meistä tuntuu oikealta - vanhemmuutta vaistojen varassa. 

 

Piipo79

Kyllä munkin mielestä onnistuu, että korvaa ei:n jollain muulla - ainakin välillä ;-)

Esimerkki: lapsi raapii ja nipistelee...siihen reagointi "silitä nätisti, ai ai" (ja siihen tietysti ottaa lapsen käden ja paijailee sillä poskea tms). Mun mielestä toimii, mut on pitänyt kyllä tehdä jonkun kerran ennen kuin iskostunut käytökseen!

Amma
Why you little!!

Haha, koirankoulutustaustalla täälläkin mennään. Kuten monella muulla, meilläkin tiukka EI kuuluu koirien kupeille ja johdoille sekä pistorasioille. Muuten esim. leffahyllyn roplaus on saatu aisoihin ihan vaan muihin hommiin houkuttelemalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meidän taapero on vähän yli kaksi ja ei on kyllä kovassa käytössä. Nykyisin kun oikein testaillaan, että missä ne rajat menee. Tällä hetkellä ollaan putkiremonttia paossa ihan muiden ihmisten kotona, ja kun ihan kaikkea särkyvää tms ei voi tieltä poiskaan nostaa, niin rajat on aika tiukalla. Periaatteessa kun joudutaan korvaamaan kaikki hajonnut. Poika on mm piirrellyt tuoleihin ja seiniin ja paukuttaa päivittäin makkarin seinällä roikkuvaa peiliä, vaikka hyvin tietää, että nämä on kielletty.

Hankalinta tässä onkin se johdonmukaisuus, että aina kieltäisi samalla tavalla samat asiat ja samasta syystä. Joskus kun ei vaan jaksa kun toinen juoksee täysiä viidettäkymmenettä kertaa ympäri kämppää ja aina lopuksi kovaa syliin (kipeästi), pomppii sohvalla niin että tippuu ja sattuu, ja heittelee kaikki legot pitkin poikin. Jossain vaiheessa sitä vaan huomaa huutavansa naama punaisena, että mitä sä teet, lopeta heti, EI!

Oma kasvatusfilosofia on kyllä myös lähinnä se, että mitä vähemmän kieltoja, sitä paremmin ne toimii. Ja loppujen lopuksi, aika vähän on sellaisia asioita, mitkä oikeasti ovat vaarallisia tms syyn takia kielletty. Loppu on sitten lähinnä sitä, että kuinka pitkälle aikuinen jaksaa palvella sitä lasta. Koko ajan sitä huomaa miettivänsä, että miksi kiellän tämän asian, onko se oikeasti asia, jota ei saa tehdä, vai onko se omaa mukavuudenhalua? Tai sanoakseni saman asian toisin, kasvatuksellisemmin: haluanko esim ihan jatkuvalla syötöllä olla korjaamassa lapsen jälkiä, vai pitäisikö yrittää opettaa häntä käyttäytymään oikein ja kauniisti ja ottamaan muut huomioon (vai onko vielä liian varhaista?)?

Onko ok, että lapsi sotkee tahallaan pöydän tai lattian ruoalla (siis pienet taaperot erikseen, opetteluvaiheessa sotkua tulee väistämättä), vaikka hyvin osaa jo syödä nätisti? Onko ok, että heittelee kaikki kirjat pitkin lattiaa, kun ei kuitenkaan niitä itse siitä siivoa takaisin hyllyyn? Missä vaiheessa on normaalia, että menee hermo, jos lapsi toistuvasti tekee uhmatakseen jotain sellaista, mikä on kielletty, ja nauraa päälle kun kielletään?

Toki on vaarana se, että lapsi hakee huomiota tekemällä jotain kiellettyä, koska lets face it: tällainen työssäkäyvä vanhempi on vaan aika väsynyt iltaisin, eikä jaksa koko ajan olla rakentamassa sitä duplotornia tai junarataa tai lukemassa viidettätoista kirjaa peräjälkeen. Sitä toivoo, että lapsi edes osan illasta viihtyisi itse omissa leikeissään (mikä kyllä myöskin jo sujuu).

Lopputulema: kasvatusperiaatteet, myös sanan EI käyttö, ovat hyvin riippuvaisia lapsen iästä ja kehitysvaiheesta. Ei meilläkään kovin paljon EItä huudeltu, kun poika oli siinä 10 kuukautta, ei ollut tarvetta... :)

Nonariina
Kahvia ja unelmia

Kuulostaa fiksulta, itselläni on käytössä sekä ei-ei ja neuvottelu-taktiikka. Saas nähdä kumpi vakiintuu.

Sinut on muuten haastettu täällä.

Vau mikä vauva!

Hehee, mä taas kirjottelin täällä miten yritän nimenomaan pinttää lapsen päähän ei-sanan :D mut tarkemmin ajateltuna en tiedä, onko perimmäinen ajatus kuitenkin sama. Mä siis koitan, että lapsi uskoo ei-sanan kerrasta ja vaikka siitä kädenheilautuksesta – sillon kun on tarve. Esim jossain ravintoloissa ja kyläpaikoissa en kyllä anteeks vaan joka kerta jaksa alkaa neuvotteleen, että jos kulta et nyt vetäis pöytäliinaa astioineen lattioille, jospa kultapieni ottaisit lelun. Siihen nähden sekä lapsen että aikuisen on ehkä hyvä osata tiivis ei... mut se ei tietty tarkota sitä, että siinäkään tilanteessa pitäs karjasta EI ja mällätä laps itkua tuhertaen pöydän alle. Ihan kotioloissakin on musta helpompi jos laps ymmärtää jo lyhyen käskyn olla ottamatta jotain, kun nostella ja siirrellä kaikki mahdolliset jutut johonkin korkeelle ja pois. Kuitenkin pyrin siihen, että kaikki ei olis ei. Eli niinkun tossa omassa kirjotuksessani kirjotin, niin sitä tiukkaa kieltoo käytettäis vaan niissä, jotka ihan oikeesti on kielletty. Niinkun täälläkin joku mainitsi kuuman uuninluukun tms, sellasissa ei paljon neuvotella mutta ei myöskään voi siirtää pois. Sen sijaan suhteellisten vaarattomien ja haitattomien juttujen (tyyliin alahyllyn kirjojen repiminen tai kauhojen levittely laatikosta) suhteen on musta tuha ylikäyttää ankaraa kieltoo, vaan tarpeen mukaan vaan ohjata lapsi pois.

Melina G (Ei varmistettu) http://laatikkotalo.com/

Oon huomannut, että rauhallisilla ihmisillä on usein rauhalliset lapset, ja tempperamenttisilla taas tempperamenttiset. Voi olla, että kun äidin suuhun ei luonnu se EI!, niin ehkei sitä niin tarvitakaan.

Meillä tuommoinen pehmeä kieltäminen ei vaan toimi. Ensin sanotaan tiukasti EI!, ja sitten kyllä keskustellaan, miksi näin ei saisi tehdä. Tosin aika vähän näillä selityksillä tuntuu olevan tehoa.

Heh, kokeilin tätä sun taktiikkaa äsken käytännössä. T meni vessanpöntölle tutkimaan sitä raikastinta, sanoin se on ihan likanen, tuu leikkimään tällä lelulla mielummin, se katto vuorotellen lelua ja vessanpönttöä, sitten lopulta nappas lelun mun kädestä ja heitti vessanpönttöön :D

Leluteekin Emilia (Ei varmistettu) http://leluteekki.wordpress.com

Joo, mäkin selitin rauhassa asioita rauhalliselle lapselleni - kunnes sain vähän reippaampaa mallia olevat kaksoset. "EIIIIII!" on aika usein käytössä tätä nykyä, kun 2,5-vuotiaat harjaa toistensa tukkaa vessaharjalla, lyö koiraa rikkalapiolla tai jahtaa isosiskoa saksien kanssa. Mutta kivempaahan se toki kaikille olisi, jos äiti ehtisi selittää niitä rajoja vähän rauhallisemmin. Tää on tällainen "en ole katkera, mutta odotas vaan" -tyyppinen tilitys. ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kasvatustyylin sen enempää kantaa ottamatta jäin miettimään, miten käy, kun pehmeästi kasvatettu lapsi menee tarhaan/kouluun ja kohtaa opettajan Ei:n ensimmäistä kertaa.

Miitu (Ei varmistettu)

Kröhöm, Täällä myös yksi kahta vuotta lähestyvän lapsen äiti, jonka kielenkäytössä EI! on kasvanut eksponentiaalisesti... Ihan näppärästi sitä sai vielä vuosi puoli sitten suunnattua huomion muualle, ja sallimalla tietyt paikat, kielletyt paikat jäi vähemmälle huomiolle. Mutta mutta. Nyt, kun tulin vessasta, oli tuo pikku-pyromaani taas saanu kitkutettua auki laatikon, josta on vetimet otettu pois, ja tutki taas onnessaan tulitikkuaskia. Alkaa kerta kaikkiaan loppua paikat, mihin kielletyt tavarat vois nostaa piiloon, ja pehmeät keinot on tuon osalta ainaki käytetty loppuun, joten aika napakka "EI!" sitä tuli taas kajautettua. Huomion voi hetkellisesti kyllä kääntää muualle, mutta viimestään puolen tunnin päästä ollaan taas kielletyillä alueilla, kun hän "itse" "muistaa" ja on "taitava" ja "noin!" ku taas päästiin käsiks siihe kiellettyyn ihanuuteen. Alkava uhmis ei nyt sanottavasti ainakaan helpota tilannetta.

Kristaliina
Puutalobaby

Hehee, tästä vois ehkä päätellä että meidän pehmeä kasvatus tulee saamaan aika kovia kolauksia, kun taas seuraavat "vaiheet" alkavat. Nooh - jokainen naperon kanssa tuleva tilanne on aina uutta, sen jos jonkin olen tässä vuoden aikana oppinut, joten on ihan hyvä varmaan pitää tällainen "olen valmis kääntämään takkini tarvittaessa" -henki yllä. Eli toistaiseksi näin, kunnes toisin todistetaan :D

Huh että mä oon muuten poikki kränäiltapäivän jälkeen. En välttämättä huutanut sitä EItä, mutta pari kirosanaa saattoi kyllä päästä. Lue: aika monta.

...että jos mä aamupäivällä just kirjoitin, että tuo muksu on helppo ja rauhallinen, niin muutin jo mieleni :D

iiitu-: reps! Melkein toimi :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Et oo kyllä ainoa joka ei käytä "ei-ei-EI" menetelmää, luulen et aika moni ensisijaisesti tekee talosta "lapsiystävällisen" ja yrittää ei tapauksissa saada huomio muualle jne. Ainakin mun ystäväpiirissä niin ei oo ketään joka noudattaisi "EI-kasvatusta" ehkä se on vanhanaikaista..?

T. äiti -86 ja tytöt

Kristaliina
Puutalobaby

Hmm, jännä juttu tuo äiti -86:n havainto: onkohan tämä taas sellaista, että sitä kiinnittää helposti huomiota sellaisiin toimintatapoihin, jotka poikkeaa omista, ja sitten erehtyy luulemaan, että se on "nykynormi"... Mä kun tosiaan olen ajatellut, että tämä "EI-EI" -tapa (hih tälle ois tietty hyvä keksiä joku vähän parempi termi) ois jotenkin "uudessa nousussa" ja että kaikki tekisi niin. Ja sitten oon tuntenut itseni ihan löperöksi vanhemmaksi, kun en halua asettaa niin voimakkaita kieltoja :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tätä en sano nätisti: inhoon noita EI -vanhempia joita esiintyy mm. kaupoissa, uimahalleissa ja huoltoasemilla. Tuntuu että näiden vanhempien erinomaisuus mitataan sillä, kuinka määrätietoisesti ja useasti lasta kielletään EI. (puhutaan siis todellakin 1v lapsista)

Meilläkin kielletään mutta se ei ole itseisarvo, ja aina pyritään selittämään lapselle (vaikka ei tiedetä ymmärtääkö) ja toki aina voimien mukaan.. enemmän kielltään ku ollaan väsyneitä :) Mutta kieltäminen ei saa olla itsetarkoitus.. jne jne.

Tommi K
Isyyspakkaus

Mä en ihan ymmärrä, miksi ei-sanaa pitäisi välttää. Meidän lapsiruhtinattaremme saa kyllä oppia, mitä yksi napakka "ei" tarkoittaa, ja on myös tärkeää, että hän oppii pysäyttämään välittömästi sen tekemisen, mitä hän kulloinkin on silloin tekemässä. Jos hän on vaikka työntämässä jotain vaarallista suuhunsa tai juoksemassa tielle, ei ole välttämättä aikaa muuhun kuin siihen huutoon.

Ymmärrän kyllä, että sana kokee inflaation, jos sitä hokee liikaa eikä sen sanomisesta seuraa mitään. Meillä sanaa käytetään, mutta pidämme myös huolen, että sana ei jää merkityksettömäksi. Kun hän tarrautuu koiraan esimerkiksi liian kovaa, kieltoa seuraa se, että yhdessä silitetään koiraa nätisti. Kun hän ottaa jonkin esineen, joka hänelle ei kuulu, sanotaan ei ja vaihdetaan hänen käteensä jokin toinen esine. Kun hän työntää sormiaan teräväreunaiseen lattiakaivon ritilään, sanotaan ei ja siirretään hänet keittiöön leikkimään legoilla.

Eli sama metodi kuin koiran kanssa kymmenen vuotta sitten :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Miten perustelette lapselle, että kaverilta ei saa ottaa kädestä tavaroita, jos itse otatte lapselta pois esineitä, joita tämä on kotoa käteensä? Jos lapselta ottaa tavaran sanoen "tämä on äidin" eikö lapsi silloin ota kaikki omat tavaransa kavereilta tyyliin "tää on mun"?

~Anna (Ei varmistettu)

Ihan ensiksi kiitos Kristaliina ihanasta blogista, jota tykkää tällainen lapsetonkin naikkonen lueskella. Ja paljon onnea ansaitusta Aussie awardsista! Olette ihana perhe.

Olen kuopus kolmesta lapsesta ja äitini on kertonut, että minulle sanottiin sana "ei" vasta kun olin kolmevuotias. Sitä ennen ohjattiin tekemään muuta ja vietiin huomio toisaalle. Ei tarvinnut kieltää. Mieheni on hiukan "nurissut" että ei ihmekään että minusta tuli tällainen. :D En ole hemmoteltu, itsekäs, enkä kakarakaan, joten voisin sanoa että ei se "kieltämättömyys" ainakaan yksin lasta voi pilata. Tosin sanotaan sekin että olen aikamoinen äidin tyttö nykyäänkin (mum is best!) mutta ei se sekään huono asia ole. :D Teidän tapa kuulostaa siis minun korvaani oikein hyvältä. Loputon ei-ei-ei väsyttäisi varmasti niin lapsosen kuin aikuisen. Mutta nämä siis edelleen lapsettoman naikkosen mielipiteitä. Olenhan toki kuitenkin onneks itsekin ollut joskus lapsi. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

En tiedä onko kukaan muu huomannut, mutta jotenkin näitä postauksia tulee aihepiireittäin hyvin samanaikaisesti eri palstoilla :D ensin se sose/sormisyönti-puutalobaby&Ilman sinua olen lyijyä ja nyt kurinpito/riiviömäisyys-isyyspakkaus&puutalobaby

Telepatiaako?

Ja ei-sanasta voisi vielä erityispedagogina todeta että sitähän käytetään nimenomaan siksi, ettei pieni lapsi vielä ymmärrä selityksiä eikä yleensä ole selityksiä vastaanottavassa tilanteessa. Tarkoittaen siis, kun ollaan työntämässä haarukkaa pistorasiaan, lapsi on keskittynyt omaan jännittävään toimintaansa eikä suuntautunut kommunikoimaan vanhempansa kanssa, juuri sen takia tarvitaan selkeää EI:tä, koska lapsi ei ole sosiaalisessa tilanteessa. Teoreettisemmat selitykset ovat juurikin noissa sosioemo-kirjoissa mutta noin sen omaan päähäni tiivistin :D

Toki selittää voi ja kannattaakin, ainahan lapselle on hyvä jutella, mutta jos "ei" haudataan keskelle lausetta lapsi ei välttämättä ymmärrä tai erota sitä, jolloin lapsi ei ymmärrä että nyt tehdään jotain kiellettyä. Ei sitä ei:tä tarvitse huutaa, mutta se on hyvä sanoa, ja pitää vielä sen jälkeen pieni tauko ainakin aluksi että kieli kehittyy.

Kristaliina
Puutalobaby

Tommi, ehkä siksi ettei se vaan tunnu itselle luontevalta - hih ehkä ero on siinä, että meillä "kasvatettiin" kissaa ja teillä koiraa :)

Vierailija 19:50: Juu tuollaista "tämä on äidin" -tavaranvientiä meillä ei harjoitetakaan vaan pyritään sanomaan vaikkapa "anna se äidille, sillä ei voi leikkiä, se voi mennä rikki, anna äidille - kiitos"  ja tarjotaan jotain muuta leikittävää esinettä tilalle ...mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että arkitilanteiden tuoksinnassa tuskin kukaan jaksaa joka sanamuotoon kiinnittä huomiota :) Mutta voihan sitä yrittää :)

Anna: kiitos kivasta palautteesta ja jee - voi siis tulla täysipäisiä ihmisiä kieltämättäkin! :) PS. Itse asiassa ei meitä Joelin kanssakaan ole taidettu koskaan "EI-EI":ttää. (ja katsokaa, miten hyviä meistäkin tuli! :D) Eiku: ehkä sekin selittää, miksi se tapa tuntuu meille niin vieraalta :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Siis meidän perheessä sanotaan myös "ei" kun tarve vaatii, tietty! :D mut yritetään välttää sitä "inflaatiota" (termi jota joku täälä käytti :) ja sitä ettei lapsi ymmärrä miksei saa, muutenkin pienet saa aika vapaasti tutkia ympäristöään (vanhemmat tarkkailevat ympäristöä ja yrittävät eliminoida vaarallisia asioita huomaamatta.. ;)

T. Äiti -86

Kristaliina
Puutalobaby

Hihii, Vierailija - telepatiaa tosiaan! Phocahispida kertoikin juuri tahollaan kirjoittaneensa sitä sosejuttua pitkät pätkät just silloin, kun mä sen olin ehtinyt ensin julkaista. Ja tuota Isyyspakkauksen/mun tänpäiväistä aiheyhtäläisyyttä en ollut itse huomannutkaan, mutta onhan sitäkin näköjään jonkin verran :) Meillä on kaikilla suht samanikäiset lapset ja luemme toinen toisemme juttuja, joten siitä se varmasti johtuu. Ja onhan se ihan kiva tapa "inspiroitua" toisen tekstistä ja kirjoittaa sitten omaa näkökulmaa samaan aiheeseen :)

Hmm, itse ajattelen tuon jotenkin niin, ja niin kuin tuolla postauksessa kirjoittelinkin, että tosiaan vaarallisten (tai mahdollisesti vaarallisten) asioiden kanssa ollaan meilläkin tarkkana. Mutta tuollainen kissan ruokakuppiin menemättä jättäminen tms. - se pyritään opettelemaan ilman "huutokieltoja" :) Mä en edes osaa arvioida, millainen huuto multa tulisi, jos lapsi olisi työntämässä haarukkaa pistorasiaan - hui sentään.

Näin yhden lapsen vanhempana lapsi on tietysti koko ajan niin läheisessä valvonnassa, että onneksi tuollaisia oikeita vaaratilanteista (kop kop puuhunkoputus) harvemmin pääsee syntymään - eri asia varmaan, jos olisi enemmän noita naperotohisijoita ympärillä...

Liisa
Osasin!

Minä kyllä sanon Ilolle reippaasti "ei" jos hän on tekemässä jotain kiellettyä. Hyvin se sanan merkitys näyttääkin olevan jo hallussa. Joskus se pelkkä "ei" ja "tule pois sieltä" riittävät, joskus poika pitää noutaa ja suunnata huomio muualle. Kuten Tommikin ylempänä kirjoitti, minustakin on tärkeää, että lapsi oppii sanan merkityksen kaikessa napakkuudessaan. Toki koti on tehty mahdollisimman lapsiystävälliseksi, mutta kaikkea ei pysty korjaamaan pois hänen ulottuviltaan varsinkaan nyt, kun kaveri on oppinut kiipeämään. Mutta kiellettyjä asioita on kuitenkin enää näkösällä vain sen verran, ettei "ei" koe inflaatiota.

Joskus itsellänikin tulee selostettua pojalle miksi joku asia on kielletty, vaikkei hän tietenkään siitä juuri mitään vielä ymmärräkään. Oli kuitenkin hauska lukea Vierailija 20:07:n kommentti, itse olen pähkäillyt tuon "ein" ja perustelun tauottamisen juuri noin ihan mutu-tuntumalla.

Joku vierailija kysyi miten lapselle perustellaan se, ettei saa ottaa toisen kädestä jos itse otetaan lapsen kädestä tavara. Kuten Kristalla, meilläkään ei toimita niin. Jos Ilolla on joku kielletty esine kädessään, sanon hänelle, että "anna se äidille" ja avaan kämmeneni, ja ainakin toistaiseksi hän ojentaa tavaran minulle (jonka jälkeen minä kiitän). Yleensä annan sitten jonkun lelun tai muun sopivamman tavaran tilalle.

AryaC (Ei varmistettu) http://www.elamanivuosi.blogspot.com

Minäkin täällä yritän sitä inflaatiota välttää. Ja korvaavaksi sanonnaksi on tainnut muodostua "anna (kukan, lasin yms) olla". "Joo, anna olla." Ja toistaiseksi on toiminut hyvin (tyttö nyt 1v 5kk). Sitä "terrible twos" -aikakautta tässä odotellessa... :)

Kiitos tosi kivoista postauksista!

Laurakaisa (Ei varmistettu)

Meidänkin esikoinen on kasvatettu positiivisen asennoitumisen ja jonkun muun aktiviteetin keksimisen kielletyn asian tilalle -ideologian kautta. Se oikeasti toimii. Paitsi.

Muistan, kun naapurin äiti huokaili kerran että vitsit että on hankalaa kun koko ajan pitää kieltää ja hokea ei-ei-eitä. Minä ja puoliso vilkaisimme toisiimme tyytyväisinä ja sillai-ehkä-vähän-ylemmyydentuntoisina - meidän tismalleen samanikäistä lastamme ei tarvitse tosiaankaan koko aikaa kieltää. Ei meillä kuulu koko ajan ei-ei-ei. Me ollaan tehty joku asia oikein. Jee!

No, se naapurin kiellettävä lapsi oli niiden toinen. Lienee tarpeetonta sanoa, että meidän toinen lapsi on toistaiseksi kasvanut lähestulkoon pelkästään EI-EI-EI:n raikuessa tuhat kertaa päivässä....

Jos minulla olisi ollut vain yksi lapsi, olisin ihan oikeasti varmasti ajatellut olevani jotenkin hyvä ja pätevä kasvattaja :/

Vierailija (Ei varmistettu)

Vaihtoehtoja sanalle "ei": http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=251

Näitä on ihan hyvä miettiä joskus. :)

Hemmuli (Ei varmistettu)

Meillä on 1,5 vuotiaan kanssa Ei-sana ahkerasti käytössä. EIEIEI-hokemista kyllä yritän välttää, eikä siitä ole kyllä mitään hyötyä olisikaan. Joko yksi ei toimii, tai sitten siirrymme taktiikkaan B, eli huomio muualle.

Vähän aiheen vierestä, Jari Sinkkonenhan oli eräässä haastattelussa sitä mieltä, ettei pidä hyvänä nykyaikaista tapaa johon kuuluu lasten kanssa neuvottelu aivan joka asiasta. Näin kasvatetuilla lapsilla ilmenee aikamoisia ongelmia viimeistään kouluiässä.

Salallaa (Ei varmistettu)

Meillä kanssa aika pitkälti mentiin sillä taktiikalla, että siirretään pienen ihmisen ulottumattomiin kaikki se mihin hän ei ehdottamasti saa koskea, koska sen ein hokemisesta ei olisi muuten tullut loppua ensinkään, mutta siitäkin huolimatta mun mielestä on ehdottoman tärkeää että lapsi myös sen EI-sanan oppii ymmärtämään ja oman kokemuksen perusteella sanoisin, että sen senkun lisääntyy kun lapsi ulottuu ja pääsee itsekseen jo melkein minne vain, joten toi taktiitta tavaroiden siirtämisesta ei vain enää onnistu ja kiellonhan voi toki aina perustella.

Suurperheen Venla (Ei varmistettu)

Musta tärkeintä, että uskaltaa asettaa selkeät rajat lapsen (persoona, kehitystaso) ymmärtämällä tavalla, ja tossa on isoja yksilöllisiä eroja. Meillä esim yksi esiteini tarvitsee edelleen tosi selkeät pelisäännöt tai toimintaohjeet tietyissä tilanteissa ja pyytää niitä, toinen taas kaipaa sitä että saa tehdä itse, ottaa paljon enemmän omaa vastuuta ja sen myös jaksaa kantaa.
Neuvottelu toimii monessa tilanteessa, mutta sit on tiettyjä juttuja (alle kouluikäisellä musta esim vaaratilanteet kotona tai muualla, liikenteessä oman tai liikenneturvallisuuden vaarantaminen esim pyöräilyä harjoitellessa, muiden lasten kanssa oleminen niin ettei esim iske toista lapparilla päähän ;)) jolloin mielestäni pitää olla nopea, selkeä tapa vetää rajat ja silloin oon ite pitänyt toimivimpana myös sanoa suoraan ja heti "ei" kun on se tilanne päällä. Eli esim harjoitellaan kotipihalla eitä välttäen, opettaen, kannustaen ja selittäen. Mutta sit jos lapsi alkaa harjoittelusta huolimatta liikenteessä (liikennepuisto, jalkakäytävä) häröilemään vahingossa tai tahallaan, niin peliin pitää puuttua nopeasti ja selkeästi. Muuten muut suuttuu ja kaikki joutuu vaaraan. Ja muuten se oppi ei mene perille vaan sitten kun ovat keskenään ulkona, niin eivät osaa yhteisiä sääntöjä ja on isompi riski että vieraat ihmiset hermostuvat (vaikka se olisi kuinka aiheesta, niin on lapselle usein aika pelottava kokemus) tai että tulee vaaratilanteita. Liikenteessä kun on kova vauhti päällä myös muilla, niin siinä ei ole aikaa odottaa että toinen oppii rauhassa, vaan pitää olla nopea vaikka se voi olla lapselle vähän stressaavaa.
Musta kanssa "ei" pitää varata vain tietyille suht harvoille asioille, muuten se kärsii inflaation ja meininki on liian negatiivista. Mutta joidenkin lasten kohdalla joissain kehitysvaiheissa "ei" voi silti kaikua aika usein, meillä ainakin. Meillä kolmivuotias ja koiranpentu opettelivat olemaan yhdessä. Kun pentu yritti jyystää poikaa, sanottiin "ei" ja nostettiin pois. Kun poika yritti vastaavaa (pissata pennun päälle/ratsastaa pennulla/ tökkiä pentua kepillä - kaikkea uteliaisuuttaan ja leikinhaluaan) niin about sama "ei" kaikui välittömästi. Ja sit samantien selitin nätisti miks ei. Toki tätä on edeltänyt positiivinen koulutus siitä mitä pennun kanssa saa ja voi tehdä. Ja sen toistaminen, ja jatkuva kehuminen aina kun se onnistuu. Ja musta toiminut meillä tosi hyvin. Mutta ite pidän tuollaisissa tilanteissa sitä "ei" sanaa kätevänä ja toimivana "välittömästi pysäyttäjänä". Kurjaa ja itsellenikin vastenmielistä "tottelekoskamäkäsken" oloa ei noissa musta oo lapsille tullut, koska eille on aina hyvä syy joka selitetään.
Korvaan itekin "ein" tosi usein esim sillä että kerron sen sijaan miten kannattais tehdä. Mutta joskus ei on se toimivin ja selkein. Meillä viisi lasta, vanhin 13v ja nuorin täytti just 4. Ja vasta tän kuopuksen joka on perheen eka poika kanssa on ei-sana ollut käytössä tosi usein. Muilla sen käyttö liittyi/liittyy lähinnä tiettyihin poikkeustilanteisiin (liikennesäännöt, vaellusretket ja niihin liittyvät vaaratilanteet, uhmaiän rajuimmat hetket), mutta poitsu on erilainen. Se selittäminen, kannustaminen, paijaaminen ja äärimmäisen harvoin "ein" sanominen ei riitä eli viesti ei mene perille, vaan poika esim iloisesti nauraen tekee sen kielletyn asian uudestaan ja uudestaan, leikitellen sillä rajalla ja siitä nauttien. Eli tää pieni ihminen kaipaa vähän tiukemmin asetettuja rajoja ja jos ei niitä aseta, niin sitten tyyppi asettaa rajansa itse - vesileikkii missä vain, milloin vain (kävipä lattialle tai sillä luisteleville ihmisille miten vain), nappailee jääkaapista ruokaa ja antaa sitä koirallekin, käy siskojen laatikoilla ottamassa itselleen mieleisiä tavaroita jne...
Kristaliina musta teidän meininki kuulostaa hyvältä, teidänlaiselta ja siltä mitä meillä oli tyttöjen kanssa näiden tiettyjen tilanteiden/vaiheiden ulkopuolella. Tykkään myös siitä miten kivasti kunnioitat muiden tapaa kasvattaa ja silti uskallat olla omanlainen :D. Mun mielestä aitous ja rehellisyys on paras lähtökohta vanhemmuudelle - jos lähtee feikkaamaan jotain, niin se ei toimi, tuntuu itsestä feikkaamiselta ja lapsikin sen vaistoaa. Tän blogin ilmapiirissä on kiva tutkailla itseään vanhempana, muistella menneitäkin, kommentoida ja lukea muiden kokemuksista. Kiitti blogista! Teini-ikää odotellessa, gulps!

Suurperheen Venla (Ei varmistettu)

Ai niin, lisäys - yks syy siihen ettei"ei" ole kuitenkaan totaalipannassa on, että musta on hyvä että lapsi tutustuu sanaan "ei" jo kotona ja siihen että se voi joskus (harvoin ja todella hyvällä syyllä) tulla suht tiukastikin ja kohdistua itseen. Siksi, että se tulee kuitenkin joskus kaikumaan tarhassa, pihalla ja koulussa ulkopuolisten toimesta ja jos kotona sitä ei kuule ikinä, niin sitten se voi tuntua kurjan pelottavalta tuntemattomampien aikuisten sitä sanoessa. Lähipiirissä on yks ihana typykkä joka on kasvatettu sekä ilman eitä että myös erittäin vähillä rajoilla ja olen huomannut, että vaikka hän on muuten sosiaalinen ja ns reipas, niin ottaa hirmuisen raskaasti just esim koulussa tai muualla jos hänelle joku sanoo suoraan ei, tuleepa se ei ns kriittisemmin tai sit jopa ihan neutraalisti, että nyt ei sovi joku juttu. Sattumaa vai ei, en tiedä, mutta ajattelin mainita. En tiedä onko päätön johtopäätös vai ei, mutta tuli just mieleen.

Ilsa (Ei varmistettu)

Juuri yliopistolta valmistunut lastentarhanopettaja tässä terve! Oma mielipiteeni on se, että ei-sanaa kannattaisi vältellä ja säästää niitä oikeasti merkittäviä tilanteita varten, eli esimerkiksi jos tilanne on vaarallinen, lapsi satuttaa vahingossa (tai tahalleen) jotain muuta tai jos on selvää että lapsi kyllä tietää miten pitäisi toimia, mutta on tahallaan tottelematon. Viimeksi mainitussa kannattaa olla tarkkana. Usein tuntuu että aikuiset unohtavat ettei lapsi ihan oikeasti vielä osaa/tiedä kaikkea, eikä pitäisikään!

Yksi lempijutuistani on äitien tai isien ja lasten seuraaminen julkisilla paikoilla. Miten lapsen kanssa toimitaan ja miten hänelle puhutaan? Entä miten lapsi itse toimii? Harmillisen usein pienillekin lapsille tiuskitaan ja kommunikaatio on aina sitä ei-ei-EIII -luokkaa.

Mitäs jos joskus korvaisi sen "EI. Älä mene sinne!" sanomalla vaikka että "kulta, tuleppas tänne". Lauseiden sisältöhän on tavallaan sama (tavoitteena on se ettei lapsi lähde harhailemaan kauas), mutta... niin, kumpaan kutsuun vastaisit itse mielummin?

Viime kesänä pahoitin mieleni useaan otteeseen kun Linnanmäellä onnesta soikeana olevien lasten riemu tapettiin vanhempien kielloilla, ikävillä sanoilla ja äyskäisyillä. Nämä olivat vielä tilanteita joissa lapsi ei missään nimessä tahallaan tehnyt väärin tai ollut kuriton, vaan vanhemmilla taisi olla pinna kireänä huvipuiston hälinässä. Tavallaan ymmärrän senkin, mutta onko sen oman kiukun vuoksi pakko pilata lapsenkin päivä?

Niin ja vielä sellainenkin pointti että on helppo unohtaa miten valtavan paljon pieni lapsi oppii joka päivä. Samalla vauhdilla hän ei tule oppimaan uutta mitä todennäköisimmin koskaan myöhemmin elämässään. Lapsella on myös luontainen halu kokea ja kokeilla uutta. Mielestäni tätä intoa tulisi tukea, ei jatkuvasti rajoittaa kieltämällä.

Jos mietitään taas asiaa aikuisten näkökulmasta. Opettelet jotain uutta asiaa, sanotaan vaikka että pianonsoittoa. Opettaja A huutaa napakasti "EI!" joka kerta kun teet virheen ja näyttää vasta sitten oikeat soinnut. Opettaja B sanoo virheen kohdalla "hupsis, tässä kohtaa kuuluu tehdä näin" ja näyttää korjausehdotuksensa. Käsi sydämellä, kumman opissa olisit mielummin? Entä kumpi motivoi kokeilemaan? ;)

Lapsi tarvitsee niin rakkautta kuin rajojakin. Haluan uskoa että ihmiset ovat lajina kehittyneet sen verran pitkälle että se rajojen asettaminen onnistuu muutenkin kuin niillä ainaisilla kielloilla. Joten sun meininki kuulostaa mun mielestä erittäin hyvältä! :)

Liv
Päiväuniaika

Haha, mun tyttö oppi vasta viime viikolla sanomaan ei (eikä yhteyksistä päätellen vieläkään ole aina ihan varma, mitä se tarkoittaa), ja hän on sentään jo hieman yli 2v ja puhuu jo monen sanan lauseita. Kertoo varmaan aika selvää kieltä, että meillä ei ole turhan paljoa eitä viljelty (nyt toki enenevissä määrin. Ah uhmaa ;). ^_^ 

Kristaliina
Puutalobaby

Oi, paljon hyviä kommentteja ja eritysesti Ilsa onnistui jotenkin kirjoittamaan juuri niitä asioita, mitä minäkin olen ajatellut! Silvalle kaikki näyttää olevan suurta tutkimusretkeä ja seikkailua, enkä minä halua millään "ei-ei":llä latistaa. Mä haluaisin mieluummin olla sellainen äiti, joka innostaa, rohkaisee ja kannustaa - mutta joka pitää puitteet turvallisina.

Mulle on tullut itse asiassa tavaksi sanoa silleen pehmellä äänellä "varovasti, kulta, varovasti" mieluummin kuin ns. turha ei. Ja uskon kyllä, että lapsi tarvittaessa oppii sen EI:n merkityksen, vaikka sitä ei arjessa koko aikaa toistettaisikaan. Esimerkiksi just mahdollisessa vaaratilanteessa kyllä sen EI:n tunnistaa äänensävystäkin - että nyt on tosi kyseessä...

Jaun (Ei varmistettu)

Joku positiivisen vahvistamisen menetelmiä käyttävä koirankouluttaja on sanonut jotakuinkin että taksillakin pääsee perille paremmin kun kertoo sen minne haluaa mennä eikä sitä minne ei halua mennä. Eli oikein tehtyjen juttujen tukemista, eikä virheistä torumista ja numerontekoa. Huomattavasti mukavampaa ja selkeämpää kuin jatkuva kieltäminen. Tietysti eri asia on oikeasti vaaralliset/kielletyt touhut, jotka pitää keskeyttää napakasti.

Hyvältä ja lämpimältä ainakin miun korvaan teidän elo ja kasvatus kuulostaa, ootte mahottoman sympaattinen porukka!

Meri/onnellinenkoti (Ei varmistettu) http://onnellinenkoti.wordpress.com

No ei sitä eitä paljon tarvitse ennen kuin lapsi lähenee kahta vuotta, ja silloinkin lempeä kasvatus toimii kyllä! Joissain asioissa pitää sanoa tiukasti meillä ainakin jotta muksu uskoo, mutta heti perään me aina muistutetaan tai osoitetaan että lasta rakastetaan mutta tuota asiaa ei saa tehdä, ja kerrotaan miksi. Kärsivällisyyttä se vaatii.

Suosittelen Thomas Gordonin Toimiva perhe -kirjaa, jos tarvitset joskus lisäoppia lempeästä kasvatuksesta.

Pages

Kommentoi