Lähtösuudelma

Ladataan...
Puutalobaby

Ison osan elämästäni olen elänyt sellaisen epämääräisen riipivän tunteen kanssa - että pitäisi olla jossain muualla.

Että siellä muualla tapahtuu jotain, missä haluaisin palavasti olla mukana. Että juuri nyt tällä nimenomaisella hetkellä menetän jotain tärkeää ja olennaista, kun olen täällä enkä siellä jossain muualla.

Tunteen sain aivoihini kai joskus 90-luvun teininä, kun ymmärsin, että Kuusamon ja mummilareissujen (ja kerran vuodessa huvipuistossa -matkojen) ulkopuolella on kokonainen maailma. Ja se maailma on siellä ja minä olen jumissa hemmetti vie täällä! Helsinkiin muutto helpotti vain hetkeksi - sitten piti päästä vielä jonnekin muualle. Parikymppisenä festarit ja rokkibaaribileet. Lisää, lisää, lisää. Reissuihin maailmalle. Adrenaliinia. Sukellus- ja laskuvarjohyppykurssille. Tärisytä minua, maailma, että tiedän olevani elossa!

Lasten saaminen oli minulle tässä asiassa ihan merkittävä oppintunti - siitä kirjoitin aikoinaan täällä. Ehkä se on tämä monen vuoden katkeamaton univelka, joka on saanut päänkin pysähtymään. Tyytyväiseksi tähän hetkeen.

Vai...?

"Toi on ihan sun juttu. Mä en kyllä pysty itsestäni ollenkaan tavoittamaan tuota sun kuvailemaa tunnetta", Joel totesi eilisen Korkeasaari-aamupäivän jälkeen. Olin juuri huokaillut elokuun aurinkoisenlämpimästä kesäpäivästä - siis siitä, että se tapahtuu juuri elokuussa.

Että siinä on eronsa.

Kesäkuun helteessä kuplii riemukas odotus. Silloin kaikki on edessä. Lisää paljon tätä, tahtoo tahtoo - mahanpohja täynnä iloa!

Heinäkuussa eletään siinä. Kesässä. Ah heinäkuun helle, näin kuuluu ollakin. Tämä on heinäkuu, ja tässä me nyt sitten ollaan, lämpimässä ja ihanassa. Staattisesti, paikoillaan, pysähtyneenä.

Kun taas elokuu...

Kun hellepäivä saadaan vasta elokuussa, se on saman tien jo kuorrutettu luopumisen varjolla. Että nyt tämä on tässä, mutta ihan kohta poissa. Vaikka piehtaroisin siinä alastomana auringonnoususta auringonlaskuun, en saa sitä koskaan kokonaan kynsiini. Se lähtee. Jättää. Ihan kohta jo sitä ikävöin.

Niin kuin lähtösuudelma.

"Eiiiiih!", minulla oli tapana kiljahtaa aikoinaan Joelin asunnolla Kampissa.
"Ei näitä lähtösuudelmia! Ei vielä!"

Kun yhdessä vietetty ajanjakso alkoi olla lopuillaan, minun oli lähdettävä omaan kotiini Koffin puiston toiselle puolelle, ja Joelin ajatukset olivat jo kääntyneet siihen, kun minä olen sulkenut oven takanani. Omiin projekteihin.

Tiedättekö?

Se tunne, kun pussaillaan toisen tehdessä lähtöä - ja jossain vaiheessa sitten pusut päättyvät sellaiseen jännään aksenttiin. Sellaiseen pieneen aiempia voimakkaampaan muiskahdukseen ja pieneen poispäin vievään huultenliikkeeseen. Silleen pus-pus-pus-pus-MUISK. Että "joo joo rakastan sua, mutta menepäs nyt jo siitä".

Kun pussatessa koko ajan tietää, että kello on sen verran, että kohta pusun päätteessä on se hemmetin MUISK.

Lähtösuudelma.

Nyt meitä naurattaa, mutta mahanpohjassa asuu jo valmiina myös sitkeä, määrittelemätön kaipaus.

Sitä on tämä elokuun lämpö juuri nyt.

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

Mä oon kyllä tästä niin eri mieltä :) mulle kesäkuun lämpö on aina semmoista että kohta se kuitenkin taas toviksi loppuu, heinäkuussa se kuuluu asiaan, mutta elokuussa se on parasta, se saattaa vaivihkaa muuttua intiaanikesäksi, siinä on jotain lempeää syvyyttä mikä muulloin puuttuu.

Ja okei, lisänä tässä on se, että mua ei myöskään ahdista sen loppuminen yhtään koska rakastan syksyä myös.

Kristaliina
Puutalobaby

Vau sille, että pystyy ottamaan elokuun sellaisena kuin se on - sehän on lämpötilamielessä usein kesäkuukausista se toiseksi paras, käsittääkseni. Minulle itselleni tuo kesän lopun läheneminen kuitenkin "pilaa sen". Mikä on tietysti hölmöä ja tyhmää.

Ehkä sun "salaisuus" on toi, että rakastat syksyä? Monen mielestä syksy on jotenkin uuden alku ja niin edelleen. Mä en vaan pysty-kykene. Mulle syksy on se silloinmilloinkaikkionpiallajakaikkivähintäänkinperseestä :D Asenneongelma siis. Ja vaikka sen ihan tasan tiedostaa, siitä ei ole silti pystynyt oppimaan irti. Ehkä kaikkea ei vaan voi osata :)

Helmi K
sivulauseita

Noh, mulla taas on hirveitä vaikeuksia maalis-huhtikuussa koska en tykkää keväästä, silloin kaikki onvähintäänkinperseestä, ja se on vaan pakollinen välivaihe ennen kesää. 

Mutta elokuu on kyllä aina ollut mun lempikuukausi. Lapsenakin tykkäsin kun pääsi vihdoin takaisin kaupunkiin, ja alkoi koulu. Ahahahahaa, ehkä mä oon vaan nörtti :D

Osaan niin samaistua. Monesti mulle tulee matkustamisen haikeus, jolloin kaipaa kaipaamista. Lukioaikoina matkustin pari kertaa kuukaudessa kolmen tunnin matkan, että pääsin kumppanini luo Kuopioon. Menomatka oli perhosia vatsanpohjassa - jännittävää odotusta, jolloin ei voinut keskittyä tenttikirjaan, vaan oli pakko kuunnella musiikkia tuijotellen junan ikkunasta ulos ohi vilistäviä kaupunkeja ja maisemia. Kun piti lähteä takaisin, tuli ikävä sitä perhostunnetta, odotuksen intoa. 

Nyt kotona ollessa haaveilee matkustamisesta, ei niinkään määränpäästä vaan matkanteosta, niistä biiseistä, joita kuunnellessa ajattelee, että "oi, miten paljon minä rakastankaan." Kotia ja miestä. Ja kuinka ihana siihen omaan kainaloon on palata. Mutta ensin on matkustettava, matkustettava tunteakseen ikävää.  

Sipulisopuli (Ei varmistettu)

Tiedän niin tunteen. Sen aiheuttama jääpala mahassa, hrrr... Osaisipa nauttia hetkestä, eikä miettiä että tää kiva loppuu joskus....

Hilima (Ei varmistettu)

Elokuussa on jotain samaa kuin oli kouluaikoina sunnuntaissa, kivaa ja vapaata ja kaikkee, mutta koko päivän siellä taustalla häälyy tieto viikonlopun loppumisesta.
Samaistun sun fiiliksiin. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Totta! Niin on! Ja työaikanakin mulla! Viimeistään sunnuntaina klo 16 koko viikonloppu oli menetetty. Melkein pahempi kuin maanantai :D

Kukka (Ei varmistettu)

Mulla oli sama. Inhosin sunnuntaita, mutta sitten aloin käydä sunnuntaisin kirkossa ja koko päivä sai ihan uuden ulottuvuuden. Nykyisin se on sellainen koko perheen yhteinen päivä. Lauantaina on yleensä kaikki ohjelmat ja tekemiset, joita ei voi hoitaa arkena, kun mies on töissä. On ikään kuin kiire hyödyntää yhteistä aikaa. Sitten sunnuntaina se kiire katoaa ja voi vain olla. Nykyisin pyrin pitämään sunnuntain vapaana kaikista velvollisuuksista. Ihminen tarvitsee yhden lepopäivän viikossa ihan pelkästään lepoa varten.

Nellis (Ei varmistettu) http://vauvakuumeesta.blogspot.com

Nyt osuit kyllä niin nappiin. Ihan kaikessa! Vau! :D Just tolta ne helteet tuntuu eri kuukausina. Ja mää en jotenkaan osaa ihan täysin tajuta tätä elokuun lämpöä. Se tuntuu jotenkin vähän ahdistavaltakin. Vielä enemmän syksyyn päin kallistuvaa siitä tekee se, että menen reilun vuoden tauon jälkeen ensi maanantaina töihin. Tuntuu epäreilulta, että nyt ne helteet alkoi vaikka mää olen ollut täällä valmiina nauttimaan niistä koko kesän!! Noh, se on lyhyt työpätkä vaan (4 viikkoa) ja sitten saan jatkaa kotiäiteilyä ainakin jonkin aikaa. Mutta sitten on jo syyskuu ja syksy on jo ihan oikeastikin täällä. Hassua sinänsä, koska nautin syksystä normaalisti tosi paljon!

Ester-i (Ei varmistettu)

Mä rakastan elokuuta. Lämpöä, pimeitä iltoja. Kaikki palaavat kaupunkiin ja alkaa taas tapahtua. Juhlaviikot, Flow, Espoo Cine... Lisäksi vaatekauppoihin tulee syysvaatteita, jotka on parhaita, niissä on aina murrettuja värejä, kivoja villapaitoja, kaikkea sellaista. Kunpa voisin työn ja päiväkodin puolesta pitää lomatkin elokuussa! Nyt ne on pakko pitää heinäkuussa - joka toki on kiva kuukausi myös. Mä tosin myös tunnustaudun syksyn rakastajaksi, kovat helteet tuntuvat musta vähän uuvuttavilta.

Torey

Kyllä! Elokuun helteissä alkaa olla se fiilis, että silti kohta on syksy. Iltaisin sen voi jo melkein haistaa! 

Rakastan elokuuta. Ehkä siksi kun olen elokuun lapsi. Siinä on sekä kesästä luopumista, että syksyn uutta intoa. 

oodi elokuulle (Ei varmistettu)

Elokuu on paras kesäkuu munkin mielestä. Marjat ja sienet kypsyy. Koululaisena rakastin päästä uuteen alkuun, mun vuosi alkaa aina elokuusta eikä joulun jälkeen, ihmettelen vielä miljoona vuotta valmistumisen jälkeen, eikö nyt vaihdukaan kalenteri. Olen täynnä energiaa kesän jälkeen, kaikki sujuu vauhdilla, intoa riittää, uusia harrastuksia mahtuu kalenteriin, nyt alan opiskellakin taas töiden ohella... Tähtiyöt, lämpimät ja pehmeät, runolliset, vähän haikeat mutta täyteläiset. Elokuussa on ihan eri tähdet kuin talvella, Deneb, Vega, Arcturus... Kesäkuu on niin pinnallinen, pelkkää nuorta ja kaunista luonnossa, elokuussa on särmää ja ryppyäkin jo, elokuu on aikuinen kesäkuukausista. Ja se valo, niin keltainen syyskuuhun mennessä, ei kamala kova maaliskuun tillitys. Säilöminen talven varalle on ihanaa, satoa tulee kasvimaalta, omput kypsyy, pikku hiljaa aletaan uuneja lämmittää, juodaan teetä iltaisin, saa käpertyä lukemaan kirjoja. Saa olla kotona vaan, ei tarvitse suorittaa kaikkia kesäohjelmia ja kissanristiäisiä joka viikonloppu. Maaliskuussa olen yleensä onneton, mutta elokuussa en koskaan.

Merenwen

Tiedän tunteen. Tunteen lähtösuudelmista. Ja vaikka niitä kamalia lähtöjä ei enää ole, en halua edes ajatella sitä tunnetta. Olin kaukosuhteessa amerikkalaisen kanssa ja vihasin lähtöjä. Kukapa ei. Mitä lähemmäs tultiin lähtöpäivää, sitä vähemmän pystyi nauttimaan mistään vaikka olisi pitänyt ottaa ilo irti siitä kaikesta vähästä ajasta mitä sai viettää yhdessä. Mies ei ollut tässä yhtään mua parempi. Itse asiassa sen oli vaikeampi "vaan unohtaa" vähäksi aikaa, että kohta taas lähdetään lentokentällä eri suuntiin eikä toista enää näe vaikka justhan se rakas oli siinä vieressä. 

Nyt kun ollaan naimisissa samaisen miehen kanssa ja asutaan yhdessä USA:ssa, ei olla oltu erossa lainkaan. Siis öitä kyllä, koska mies tekee yötöitä mutta itsehän nukun sen ajan ja aamulla mies tulee taas kotiin niin eipä siinä kauaa olla eri paikoissa. 

Vaikka tuntuu äärimmäisen typerältä, se tunne hiipii nyt takaisin. Mies joutuu huomisesta sunnuntaihin olemaan eristyksissä erään sairaalassa tehdyn toimenpiteen takia ja se kamala tunne lähtäsuudelmasta tuli takaisin. Ja tunnen itseni niin urpoksi kun aikuinen ihminen saa niin ison tunnevyöryn aikaan siitä, että toinen on viiden minuutin päässä kotoa n. 48h. Ei ole paljoa kun vertaa siihen, että oltiin eri maissa, pisimmillään 8kk putkeen. 

Ei nyt suoranaisesti liittynyt tähän blogipostaukseen, mutta osuipa sattumalta kohdalle juuri tänään :) 

Mä niin tunnistan tuon kaipuun. Eikä vain lähtösuudelmissa vaan kaikessa. Kun on viettänyt aikaa kenen tahansa kanssa, niin on ikävää kadunkulmassa kääntyä pois ja sanoa vaan moit. Että vielä pitäisi kertoa kaikki ja täydentää tilanne, saada sellainen elokuvaloppuhuipennus. Ja entä jos se elämä siellä jossain on siellä, minne tuo toinen menee? 

Kommentoi

Ladataan...