Lapsuudenkoti-ikävä

Ladataan...
Puutalobaby

Näin taas viime yönä unta lapsuudenkodistani, siitä tärkeimmästä. Unissani muutan sinne uudestaan, nyt oman perheeni kanssa. Kaikki olisi siellä paikoillaan, ihan niin kuin ennen.

*******

Juomuspolku. Se on säilynyt mielessäni mahtavana ja rakkaana. Se ruma talo oli parasta ehkä mitään.

Ikävöin Juomuspolun isoa pihaa, jossa oli kaikkea. Pihakeinu, paljon puna-ja mustaviinimarjapensaita, mansikkamaa, perunamaa, äidin monet kukkapenkit, vadelmapuskat, palvauspöntöt, Musti-koiran häkki... Tila oli loputon.

Naapurissa asui lapsuuden ensimmäinen ja paras ystävä, jonka kanssa viestitettiin ikkunoiden välityksellä: kun heräsi, piti laittaa paperilappunen ikkunaan - siitä tiesi, että nyt voi juosta orapihlaja-aidan läpi leikkimään.

Ystävä oli minua pari vuotta vanhempi ja seikkailunhaluinen. Joskus hän karkasi kotoa, minä lähdin mukaan. Taisin olla 3-vuotias, kun olimme leikkineet rosvoa ja murtautuneet viereiselle päiväkodille. Auts.

Lähiympäristö oli leikkipaikkoja täynnä. Mentiin salaa vanhainkodille ja piilouduttiin sohvan taakse, kun jumalanpalvelus alkoi. Kiinni jäätiin.

Viereisen Hotelli Kuusamon ulkoseinään oli hyvä pelata squashia, tai pujahtaa tyhjälle tenniskentälle. Joskus hiippailtiin hotelliinkin sisään: näyteltiin ranskalaisia turisteja ja juteltiin äänekkäästi "ranskaa": "François Mitterrand?" "Aaaa, François Mitterrand." "Oh, François Mitterrand!" Suuri huijauksemme ei välttämättä mennyt läpi.

Talvella leikittiin valtavissa lumipenkoissa ja vakoiltiin Volvo Markkasta. Lähestulkoon asuttiin viereisellä luistinradalla.

Ikävöin Juomuspolun "perähuonettta", vanhaan autotalliin syntynyttä varaston ja leikkimaailman yhdistelmää. Ikävöin Juomuspolun pitkää muovimaton peittämää käytävää, jossa voi juosta kunnon spurtin tai leikkiä muotinäytöstä. Ikävöin kahta eri tahtiin soivaa seinäkelloa, joiden ansiosta öisinkin aina tiesi, paljonko kello on.

*******

Kun vanhempani erosivat, muutimme äidin kanssa pois: ensin väliaikaisesti kerrostaloon (heh, Kuusamossa 2-kerroksisia taloja kutsuttiin kerrostaloiksi) ja sen jälkeen rivitalopäätyyn, josta tuli minun toinen Lapsuuskotini.

Ruijantie. Ikävöin (silloin uuden) rivitaloalueen valkoisina hohtavia taloja. Ikävöin isoja ikkunoita, joista näkyi takapihan leikkikentälle. Ikävöin leikkikentän mahtavaa köysirataa.

Ikävöin oman huoneen muovimaton vaimentamaa rauhallisuutta. Ikävöin koulupöytääni ja jopa niitä pitkän matematiikan kirjoja, joiden parissa ähersin funktiolaskin ja kolmioviivain viuhuen ja katsoin välillä ikkunasta kohti muita rivitaloja. Kerran Sumpputien pusikosta juoksi hirvi meidän parkkipaikalle.

*******

Kuusamo. Miten voin ikävöidä Kuusamoon?

Ikävöin jäätelökiskoja, joille lähdettiin innosta hihkuen isältä saatu viiden markan kolikko kämmenessä hioten. Ikävöin Kelan rantaa ja pelottavan näköistä hyppytornia, jonka ylimmässä kerroksessa teinit viettivät viikonloppuiltojaan.

Ikävöin potkukelkkoja, joilla pääsi talvella kovaa. Ikävöin hiihtolatuja, joilta äiti joutui aina vetämään minut suksisauvasta kiskoen kotiin. Ikävöin pappilan pellon laidan pulkkamäkeä. Ikävöin jokatalvisia porokisoja Torankijärvellä ja niistä ostettuja grillimakkaroita.

Ikävöin lapsuuden ystäviä, joista osaan yhteydet ovat kokonaan katkenneet. Ikävöin ensimmäistä ala-asteen opettajaa ja Irjaa iltapäiväkerhosta. Ikävöin Aavaniemen Jenniä. Ikävöin seurakuntatalon kerhotilan pistelevää kokolattiamattoa, takkahuonetta ja sellaisia ruskeita pallotyynyjä, joiden päällä pystyi keikkumaan. (jos sai luvan)

*******

Oi, ja ne mummolat.

Posion mummola. Ikävöin mummolan valkoista taloa Tuominiemen kärjessä. Eniten ikävöin ihanaa mummia, joka kuoli jo ollessani ala-asteella. Ikävöin mummin Karjalasta tuomaa Katjuska-nukkea, jonka mummi aina minulle lupasi, "kun minusta aika jättää". Mutta joka olikin sitten mystisesti kadonnut isovanhempien kuoleman jälkeen.

Ikävöin Posion juhannusjuhlia, joilla esiintymässä oli Samantha Fox ja Sabrina. Minä istuin Posion mummolan pihakeinussa yömyöhään asti näteimmässä kesämekossani ja toivoin, että Sabrina lentäisi helikopterillaan yli. Näkisi minut ja ottaisi minut siskokseen mukaan lavalle esiintymään. "Boys, boys, boys..."

"Tule jo sisään, eikö siellä jo sääsket syö?", äiti huhuili.

Ja Könkään mummola. Ikävöin Könkään-mummolaan kesäisin pesiytynyttä hälisevää serkusparvea. Ikävöin polkua, jota pitkin juostiin ohi rantasaunan rantaan.

Ikävöin kahlaamista kylmässä Ounasjoessa. Ikävöin isoa pihaa, jossa hypittiin hetekalla aikana ennen trampoliineja. Ikävöin raitaisia räsymattoja ja muurin päältä sitä hassua vekotinta jolla pisteltiin rieskaan reikiä.

Ikävöin saunahuoneesta löytyneitä vanhemman serkun LP-levyjä, joilta soitettiin Europen "Final Countdownia". Aina Countdownilla piti hypätä; Ville löi päänsä kattoon, kun hyppäsi alas vanhalta puusohvalta.

*******

Tuntuu surulliselta, että en enää koskaan astu noista lapsuuden kotien ja mummoloiden ovista. Ja jos astuisin (kyllä ne talot vielä paikallaan seisovat), vastassa olisi vieraat ihmiset.  Vieraat elämät.

Ei ole enää niitä tuttuja räsymattoja ja piironkeja paikoilaan. Ei rumia seinävaatteita ja toreilta ostettuja "taide"tauluja. Ei Spectrumin (korkkaamattomia) tietokirjasarjoja kirjahyllyssä.

Salaa kahdehdin esimerkiksi Joelia, joka voi koska tahansa omalla avaimella astua lapsuuskotinsa ovesta sisään. Nähdä vaikka joka päivä ne paikat, joissa on leikkinyt ja ne ihmiset, joiden kanssa on kasvanut.

Totta kai minullakin äiti on, isä on. Mutta he asuvat nyt minulle täysin vieraissa paikoissa. Tuntemattomilla paikkakunnilla, joihin ei kiinnity muistoja.

Joskus on aika juureton olo. "Nyt sinulla on koti, joka pysyy", Joel lohduttaa, jos olen haikea.

Ja ovathan ne muistot. Ihanat.

Share

Kommentit

Viljaista

Kuusamo<3 

HelloAochi

Oletko sinä noissa kuvissa iso- vai pikkusisko? 

Kristaliina
Puutalobaby

Eiks ollakin aika samannäköisiä...? Minä olen tuo pikkusisko :)

HelloAochi

No ootte!!! Siksi just kysyin, meinasin jo tuohon ekaan kommenttiin kirjoittaa, että jos olet pikkusisko niin siskosi on kyllä ihan sun näköinen (tai toisinpäin)!!

Kristaliina
Puutalobaby

Neenee: Hih aika kai kultaa Kuusamo-muistot... :) Mulla itselläni on sitten se toinen Kuusamo-muistotaajuuskin, kun lukioikäisenä oli pakkopäästäpois pakkopäästäpois pakkopäästäpois :D

ebe

Vielä ihan muuan vuosi sitten olin sitä mieltä, että muutan kyllä heti kun on mahdollisuus pois täältä Kuusamosta, mutta nyttemmin olen vakaasti sitä mieltä, että minuahan ei todellakaan saa täältä ihan hevillä lähtemään! Kyllä tämä on ihan passeli paikka asua :)

Mikähän niistä Juomuspolun taloista? ;)

Kristaliina
Puutalobaby

Keskimmäinen, se (ainakin silloin) kelta-ruskea. Ja molemmilla puolilla asui ystävät :)

ebe

Hmm, juoksen siitä ohi aina silloin tällöin, mutta en kyllä muista minkä värisiä talot ovat :D Taidanpa pyrähtää aamulenkin huomenna sitä kautta, jääpi muuten häiritsemään, heh :)

maaritanneli
Mekkoselma

Voi, iltapäiväkerhon Irja. Olin jo unohtanut. Minullakin on usein lapsuuden Kuusamoikävä! Saispa oma lapsikin kasvaa yhtä huolettomassa ympäristössä..

Ja tuo pakkopäästäpois kuulostaa niin tutulta.
Kuusamossa oli joskus ysikytluvulla paikallis TV, mikä näkyi kaapelissa. Olin mukana kanavan nuorisopaneelissa, minkä aihetta en tosin muista, mutta sen muistan, kuinka 15-vuotiaan uholla paasasin Kuusamon kamaluudesta ja että aion lähteä pois heti, kun Se on mahdollista. Juontaja kysyi, millä aion elää ja pärjätä. Piimällä ja leivällä oli mun vastaus.

Että semmosta.. :)

OdotuksestaOnneen

Voi kun kirjoituksesi osui syvälle! Tiedän niin miltä tuo juurettomuus tuntuu!

Kävin joskus vuosia sitten omassa lapsuudenkodissani vierailulla. Oli kummallista nähdä niin rakas ja tuttu talo niin vieraana ja outona. Ihmiset, jotka siellä asuivat, olivat tehneet siitä omannäköisensä ja ne iki-ihanat tumman ruskeat laattajäljiltelmä muovimatot oli vaihtuneet vaaleisiin ja raikkaisiin laminaatteihin. Muutenkin koko talo oli saanut uudet pinnat. Tuntui että kaikki ne muistot olivat haalistuneet remontin mukana ajasta ikuisuuteen. Rakkaus sitä taloa ja niitä metsiä kohtaan ei koskaan kuitenkaan katoa. Ja kyllähän ne muistot siellä aina ovat.

Rakennetaan nyt mieheni kassa meille yhteistä kotia ja toivon että voisin kasvattaa lapsemme hyviin muistoihin ja että talo olisi joskus yhtä rakas heille kuin oma lapsuuden kotini minulle.

Hosuli
Hömppäblogi

"kun heräsi, piti laittaa paperilappunen ikkunaan - siitä tiesi, että nyt voi juosta orapihlaja-aidan läpi leikkimään"

Oi lapsuus! Tuollainen oli niin parasta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nimenomaan ne muistot on ja etenkin ihanat muistot :) Olen todennut, ettei ne paikat tms tunnu enää samalta, vaikka ne oiski tallella. Kaikki kuitenkin muuttuu ajan kanssa...

Liisa
Osasin!

Mulla on hyvin samankaltaisia tuntemuksia lapsuudenkotia ja kotikaupunkia kohtaan. Muistot lapsuuden leikki-ihmemaasta ja teini-iän ahdistuksesta. Ja nyt nostalgia, haikeus ja ajoittainen ikävä, toisaalta tyytyväisyys omaan elämään täällä kaukana sieltä. Se vain on erotuksena, että minullakin on edelleen oma ekaluokalle mennessä saatu abloy-avain omassa avainnipussani, jolla pääsen siihen samaan tiilitaloon ja nukkumaan siihen omaan huoneeseen.

P.S. Meillä juhlitaan tänään ensimmäisiä synttäreitä! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi ei.....onko meitä muitakin??? Kiitos!!!!! Itselläni JÄRKYTTVÄN juureton ja yksinäinen olo tullut lasten syntymän jälkeen, vaikka olen asunut pian 20 vuotta poissa kotikaupungistani. Mutta kun käyn siellä, niin sielu lepää. Ja haluaisin lapseni kasvattaa siellä. Mutta onko se sittenkin harhaa? En tiedä. Olen surrut sitä, että sinne takaisin ei voi muuttaa töiden vuoksi. Säilyykö tämä nostalgiaolo aina? Haluaisin juurtua täällä Helsingissäkin jonnekin ja jotenkin, mutta tuntuu vaikealta. Huoh. Kiitos silti siitä, että tajusin etten ole yksin ;)

Kukkavarvas (Ei varmistettu) http://uusioperheenkuviot.blogspot.fi/

Aattele, joku voi ajatella ja tuntea siitä teidän omastakin Puutalosta noin :)

Voi ei, ihana kirjoitus josta tuli itselle myös hirveä ikävä kaikkia vanhoja koteja ja kotipaikkoja. Vanhemmat asuvat vielä isoisäni aikoinaan rakentamassa talossa, joka on ainoa paikka joka on perheellämme pysynyt samana ja tuttuna koko juurettoman "kiertolaiselämän" ajan. Nyt hekin ovat alkaneet puhua että josko sitä vähitellen luopuisi siitä. Kamalaa. Sitten ei ole enää mitään vanhaa eikä tuttua jäljellä. Hirveä ikävä vaan Lapin kodin takapihan suopursuja, Pohjanmaan kodin korkeita ja valoisia huoneita, vanhan vuokramökin rantaa ja sen isoisäni maalaiskylään rankentaman talon kallioista tonttia.  Ja missä minä olen? No Turkulaisessa ihan vieraassa ja muistottomassa vuokrakaksiossa. Hirveän masentavaa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Piti vielä sanoa, että mä kaipaan kotikaupungin katuja! En niitä asuntoja, joissa asuin, mutta katuja! Ihan kamalaa. Miksi sitä ei kotiudu millään 20 vuodessa muualle?

Amma
Why you little!!

Mä muistan kun ystäväni oli about parikymppinen ja pari vuotta aiemmin muuttanut iltatähtikuopuksena pois kotoaan kun hänen vanhemmat pistivät talon myyntiin. Herranjestas kun tää ystävä suuttui, se ei puhunut koko talon myymisestä mitään ja oli vanhemmilleen katkera kun möivät talon. Mutta silti, ei kaksi yli kuuskymppistä jaksa ehkä pitää huolta isosta 5 huoneen omakotitalosta kahdestaan.

Mullakaan ei ole lapsuudenkotia enää, on vain äitin koti, jossa asuin pari vuotta lukioikäisenä. Ekaa kotia käyn aina ohikulkiissa kattomassa, miltä se näyttää ja toisen ohi kuljen päivittäin. Toistakin kotia pitää aina vähän katsella sillä silmällä, et näkiskö ikkunoista vähän ees sisään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä haaveilin yhtenä unettomana yönä lapsuudenkodin kunnostamisesta. Se vanha maatalo kun jäi kylmilleen kun vanhemmat rakensivat uuden talon ollessamme siskoni kanssa alle kouluikäisiä. Olen tuota miettinyt ennen oman lapsen syntymääkin, mutta nyt haaveet ovat saaneet uuden ulottuvuuden: jos oma, nyt alle vuoden ikäinen poika pääsisi viettämään oman lapsuuteni kaltaisia ihania rauhallisia kesäpäiviä siinä ihanassa vanhassa talossa vanhojen rakennusten ja ison pihan keskellä. Talo on kyllä suvun omistuksessa, mutta kunnostustyö olisi aivan valtava, enkä tiedä millä ajalla ja rahalla siihen pystyisi. Niisk. Mutta unelma elää.

Liisan perheeseen synttärionnittelut!

polar coding

Tuttuja tunteita! Ihana kirjoitus.

Täällä toinen ihana teksti:
http://www.hs.fi/tiede/Vauva+riisuu+pertti+perusn%C3%A4rk%C3%A4styj%C3%A4n+aseista/a1305658001658

 

ps. Vihdoin rekisteröidyin. Olen jo jonkin aikaa seurannut palstaasi, ja anona pari kertaa kommentoinutkin. Olet huippu!

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi ei, nyt kun luin tämän niin minullakin tuli ikävä Kuusamoon.
- Leena

Kristaliina
Puutalobaby

Oi, Liisa, isot isot isot onnittelut 1-vuotiaalle Ilolle! Voi hitsi miten nopeasti mennyt vuosi, nää ei oo vauvoja enää yhyyyyyy! :)

Jännä juttu, että tuo juurettomuuden tunne on jotenkin aktivoitunut tämän perheellistymisen myötä. Itse olen siis kyllä tavallaan ihan täysin kotiutunut tässä 16 vuoden aikana tänne Helsinkiin ja rakastan tätä meidän nykyistä asuma-aluetta - haluan asua juuri täällä. Mutta sitten tulee niitä surkutuntemuksia, kun niihin omiin lapsuuden maisemiin ei enää oikein ole "kytköksiä"... Ja vaikka kuinka tunnen tämän kodiksi, en voi silti katsoa täällä jotain leikkikenttää ja ajatella, että tuolla mä kavereiden kanssa leikin...

Kävin kyllä Kuusamossa pari kertaa vuodessa pitkään, mutta sitten kun äiti muutti sieltä pois (2005 ehkä), meni monta-monta vuotta, että en käynyt siellä. Nyt toissa kesänä käytiin yhdessä Joelin kanssa, halusin käydä näyttämässä omia lapsuuden maisemia. Oli jänniä tuntemuksia: toisaalta mikään ei ollut muuttunut, toisaalta kaikki näytti erilaiselta kuin ennen. Pienemmältä. Tuttua ja vierasta yhtä aikaa. Niin kuin Vierailija 11.49 sanoo, ei se kuitenkaan ole sitten ihan samaa... Ja sitten aika surullista oli tietysti se, että en voinut mennä ovesta sisään Juomuspolulle tai edes Ruijantielle. Katselin Ruijantieltä mun huoneen vanhaa ikkunaa ulkoa käsin, niisk.

Ja kyllä, varmasti joku ajattelee meidän puutalosta juuri noin... Tai voisi kuvitella. Mun tekisi tosi kovasti mieli selvitellä tän entisiä asukkaita, tiedän heidät vain vuoteen -94 asti, jolloin tämä kunnostettiin sellaisesta pommikunnosta tällaiseksi. Ja ehkä ainakin Silva ajattelee tästä talosta joskus noin.

Siksi tällaiset ajatukset tietysti pyörivätkin mielissä: sitä miettii, että nämä ovat tulevaisuudessa sitten todennäköisesti niitä Silvan lapsuusmaisemia, joihin hän muistossaan palaa <3

Vierailija 13:00: Ihana unelma! Pidä siitä kiinni, ehkä joskus...? Mahtavaa, että se on teidän suvun omistuksessa edelleen!

polar code: Tervetuloa rekisteröityneenä! Kiva aina tunnistaa kommentoijat omalla nimimerkillä :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana juttu taas. Pakko varmaan kirjoittaa oma lapsuusmuistelo pöytälaatikkoon, muistoksi itselle ja ehkä omille lapsilleni.

Ja olette kyllä ihan samasta puusta veistettyjä; sinä, siskosi ja äitisi.

-S-

Papu (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus! Tunnistan siitä omia tuntoja. Nykyisin yritän tehdä kaikkeni, että omilla lapsillani tulisi olemaan kaunis ja pysyvä koti, johon palata yhä uudelleen aikuisenakin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Näin vauvakuumeilevana ja kotipaikkakunnalta opiskelujen takia poismuuttaneena olen alkanut miettiä asumispaikkaa ihan pitemmällä aikavälillä ja lasten kannalta. Kovasti tekisi mieli muuttaa takaisin, mutta kun ei tuo toinen puolisko sinne halua. Se kun sattuu olemaan kotoisin täältä, nykyisestä kaupungista...Helppohan sen on siis olla! :D
On se jännä, että jossain elämän vaiheessa tulee se olo, että äkkiä pois täältä ja sitte myöhemmin sinne haluaakin :D Se on varmaan sitä elämänjatkumoa, että sitä haikailee, etenkin kun omia lapsia alkaa tulla. Lapsen kautta kokee uudelleen niitä omiakin muistoja.
Joskus huomaan haikailevani myös melko lähimenneisyyden paikkoja. Esim ensimmäinen vuokra-asuntomme, se oli niin ihana! Tekisi joskus mieli mennä sinne fiilistelemään, toisaalta en haluaisi nähdä keitä siellä nykyään asuu..

Viljaista

Mähän vannoin silloin, ku muutin pois Kusiksesta, että takaisin vakiasukkaaksi palaan vain arkussa.. Nooh iän myötä linja on sitten vähän pehmennyt:D Vietettiin helmikuu siellä ja kyllähän se tuli taas jo korvista ulos koko paikka. Täällä Helsingissä sitä sitten taas kaiholla muistelee;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Pohjoisesta kotoisin ja samanlainen ikävä niihin mun lapsuuden koteihin, mummoloihin ja jopa isän ja äidin taloon, jossa en edes ehtinyt asua kuin puoli vuotta ennen pois kotoa muuttamista. Niin ja ikävä, iso ikävä potkukelkkailua, sitä tunnetta kun keväisellä liukkaalla tiellä kiitää ja laskee hurjalla vauhdilla alamäkiä (voi mun lapsi ei taida koskaa kokea sitä tunnetta :(). Niin ja on mulla ikävä niitä maisemia ja kaikkea tuttua, sitä yhtä lampea jossa käytiin uimassa ja sitä kesämökkiäkin (josta omistan nykyisin 1/16 osan ja jossa en ole käynyt sitten 90-luvun ... ehkäpä tänä kesäbä vien tyttäreni katsomaan mökkiä, jonka oma isäni rakensi enonsa kanssa). Tuntuu myös jännältä että siellä mun serkut elelee samalla kylällä, naimisissa naapurikylän likkojen kanssa ja kasvattelee perhettään.

Ei ole mun tyttärellä sellaisia juuria, jotka olisivat suvupolvien mittaiset samassa paikassa (mutta eipä ole oikeastaan mullakaan, mun vanhempien suvut ovat tulleet sieltä sun täältä ja sattuivat sattumalta juurtumaan sinne syrjäiseen kolkkaan sukupolven ajaksi). Mutta on tämä rakas rakas kaupunki, tätä paikkaa mun sydän alkoi kutsua kodiksi hyvin nopeasti kun tänne löysin (sen huomasi siitä, että kun juna saapui rautatieasemalle, niin siinä Töölönlahden kohdalla mun sydän melkein alkoi pakahtua, että ihana olla taas kotona). Mun tytöstä tulee stadilaisgimma ja se tulee varmasti rakastamaan tätä kaupunkia yhtä paljon kuin minä (tai ehkä ei, ehkä se toivoo pääsevänsä pois ahtaista piireistä niin paljon kuin minä koko nuoruuteni tahdoin pois pohjoisesta). Mun tyttöni tulee muistamaan kuuman asvaltin tuoksun ja meren, jota löytyy joka puolelta. Mun kaikki rakkaat löytyy nykyisin täältä, pohjoisessa ei ole kuin muistoja. Paljon muistoja ja pitkät valoisat kesäyöt. Kesän kuumimpina hetkinä (ja maaliskuun hankikantokeleillä) kaipaan pohjoista, pientä piipahdusta sinne, mutta todellisuudessa pari päivää olisi enemmän kuin tarpeeksi (ja kesällä ne saamarin itikat).

Kristaliina
Puutalobaby

Oh, erityisesti tuo Vierailijan 21:28 toinen kappale kiteytti paljon omiakin tuntemuksia <3

Perämetästä (Ei varmistettu)

Kuusamo! &lt;3

subito (Ei varmistettu)

Täälläkin yks jolle iskee välillä Kuusamoikävä. :)

SiniJnsn
FarmiFarmi

Oih, nyt tuli Juomuspolkua ikävä <3 Äiti kävi siellä pari viikkoa sitten viikonlopun murtsikkahiihtolomalla ja oli kuulemma salaa kuvannut meidän vanhaa taloa...Se myytiin pilkkahintaan joillekin "Etelän vetelille" kuulemma mummun (<3) kuoltua. 

Ja voi taivas, olin jo unohtanut meidän seikkailut (paitsi äiti jaksaa vieläkin muistuttaa siitä päiväkodille murtautumisesta - leikittiin rosvoja ja rikottiin leikkimökin ikkuna, isäsi maksoi sen muistaakseni :D)... 

Jännä muuten että kaikista lapsuuden asuinpaikoista (Jyväskylä, Kajaani, Kuusamo, Muonio, kunnes sitten kouluikäisenä pk-seudulle) ikävöin juurikin Kuusamoa. Vaikka en siellä ole syntynytkään, lapsuus ja siellä myöhemmin vietetyt lomat koulusta olivat vuoden kohokohtia.

Tai no, eihän se mikään jännä ole, asuihan siellä maailman kaikkein paras kaveri <3  Ja jos ei keksitty tekemistä (!!!), eno piirsi meille aarrekarttoja ;) 

Mari T. (Ei varmistettu)

Oi miten ihana kirjoitus. Itselläkin tuli jossain vaiheessa "pakkopäästäpoisKuusamosta"-olo. Toki siellä on edelleen kiva käydä, mutta kokonaan en silti sinne enää muuttaisi asumaan. Muutamana iltana ihan lähiaikoina on ollut mielessä monikin lapsuuden ystävä ja kouluaikojen luokkakaverit, että mihinköhän maailma on kaikki kuljettanut.

Ja viime yönä näin unta että meillä oli ala-asteen luokkakokous Kuusamossa :) Aika hauska sattuma että just tänään postasit tämän jutun! Tuota luokkakokousasiaa olen miettinyt aiemminkin. Tuliskohan siitä mitään jos alkais semmoista järjestämään? Olis niin kiva nähdä vanhoja kamuja, osaa tosiaan ei ole tullut nähtyä sitten ala/yläasteen :(

vita brevis.

Ihana kirjoituksesi innoitti tämän.

Minä asun lapsuudenkodissani. 15 vuoden kierroksen jälkeen. Ei se tämäkään herkkua ole. Juurettomuus voisi olla joskus ihan hyväkin asia - saisi tehdä asiat alunalkaenkin omanlaisikseen, ilman Historian Taakkaa. Oireellista, mutta lapsuudenkodissani asuessani surffaan silti netistä maatiloja ulkomailla. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Oi miten värisyttävä kirjoitus. Koskettava ja lämmin. Ihanaa lukea tällaista &lt;3 muistot ei häviä koskaan

Vierailija (Ei varmistettu)

Onpas ihana postaus :) Jotenkin kummasti tuolta pisti silmään Köngäs! Täälä mie Könkäällä nelisen viikkoa yksin asustan ja jäinen Ounasjoki näkyy ikkunasta :D Missähän kohti se sinun mummola oli?

Kristaliina
Puutalobaby

Vierailija, sieltä kylältä vielä eteenpäin (pohjoiseen) puolisen kilometriä. Ja siellä Könkäällä varmaan melkein kaikki on jotain kautta meidän sukulaisia - tai ainakin perhetuttuja jos ei muuta :)

VierailijaKuusamosta (Ei varmistettu)

Ihana teksti, ja erityisesti Kuusamon mainitseminen kosketti. :-) Siellä minäki oon syntyny ja kasvanu! En oo kuin parisen vuotta ehtinyt muualla asua, mutta kyllä Kuusamoon on toisinaan ikävä, kun perhe asuu siellä ja ihanimmat muistot on sieltä. Onneksi on hyvä syy mennä Kuusamoon muutaman kerran vuodessa, äiskän ja iskän hoiviin!

Löysin tänään (tai siis eilisen puolella, kello onkin jo aika paljon...) blogisi ja en vain malta mennä nukkumaan, kun kirjotat niin koukuttavasti! Tykkääään! Jään seuraamaan, luultavasti hiljaisena sivusta, mutta kuitenkin. :-)

Kommentoi

Ladataan...