Matkamuistoja 5: elämää järjestöllä

Puutalobaby

"Vapaaehtoistyöläinen ei voi muuttaa maailmaa - sinne on ihan turha lähteä maailmaa parantamaan", kirjoitin eilen.

No mitä siellä järjestöllä sitten tehdään?

Minun tapauksessani lähinnä tätä:

Puolessa vuodessa opin suht hyväksi tylpällä veitsellä pilkkojaksi.

Monilla järjestöillä työtehtävät tietysti ovat paljon selkeämmät, ja esimerkiksi lastenkodissa vapaaehtoinen voi helposti työllistää itse itsensä leikkimällä lasten kanssa. Intialainen "office work" sen sijaan paljastui.... no, intialaiseksi "office workiksi".

Esimerkiksi järjestön johtajan sähköpostinkirjeenvaihto tapahtui näin:

  • Odotellaan johtajan asunnolla hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
  • Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.
  • Assistentti kantaa niitä useamman päivän mukanaan, kunnes antaa johtajalle, joka kantaa niitä useamman päivän mukanaan.
  • Johtaja tulee järjestölle pinkka mukanaan ja etsii käsiinsä vapaaehtoistyöntekijän.
  • Odotellaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
  • Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan wordiin ja tallennetaan disketille. Tai:
  • Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan käsin muistilehtiöön.
  • Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa bussilla johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
  • Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa seuraavana päivänä uudestaan johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä ja toimiva nettiyhteys sattuisi olemaan saatavilla.
  • Vapaaehtoistyöntekijä naputtelee johtajan sähköpostiin sanellut vastaukset ja lähettää sähköpostit. Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen tällä aikaa saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.

Ja näin ympyrä pyörähtää uudestaan käyntiin - aikaa yhteen sykliin kuluu noin viikko.

Välillä tein myös jotain hyödyllistä, kuten teippasin (jonkun henkilön pyynnöstä) lasten tekemiä askarteluita maalarinteipillä seinään. Puolen tunnin kuluttua joku kolmas henkilö oli käynyt siirtämässä joka ikisen teippauksen 10 senttiä alemmas.

Enkä edes ala tässä kertoa siitä, kun eräs työntekijä päätti järjestää kirjahyllyn. Siihen tarvittiinkin sitten arviolta 15 henkilön työpanos kolmen päivän ajan.

Niinpä ryntäsin aina intoa puhkuen hommiin, jos jonain päivänä eteen ilmestyi jotain konkreettista tekemistä. Kuten:

Hyökkäsimme suomalaisella sisulla valtavien maissiröykkiöiden kimppuun ja kuorimme, kuorimme, kuorimme. Ja nuo pienet mustat pisteet maassa ovat muuten muurahaisia ja minulla on jalassani stringit - auh.

 

Intialainen elämä aiheutti ensin suorittajaminälle lievää ahdistusta - koskaan ei tiennyt, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan, ja useimmiten vastaus oli ei mitään. Hyvin nopeasti pääsin kuitenkin sellaiseen rentoon "en ymmärrä mistään mitään, mutta se ei haittaa" -olotilaan, jossa annoin vain asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta, ja menin vaan mukaan ihmettelemään, kun minulle muistettiin jostain heilutella.

(minä kun en puhunut tamilia ja vain muutama siellä puhui auttavaa englantia, joten suurin osa kommunikaatiosta tapahtui viuhtomalla)

Heilutusten perusteella tajusin hypätä mmm. yhtenä aamuna täpötäyteen minibussiin...

...joka matkasi kuusi tuntia ties-minne, siellä sitten tapahtui kaikenlaista hälinää, ja sitten matkustettiin kuusi tuntia sieltä ties-minnestä takaisin.

Ihan hyvä päivä. Etenkin kun MacGyveriksi nimeämämme Jon sitoi minut paluumatkalla sarin huivilla kiinni tuohon tolppaan, jotta sain nukuttua siinä kapalossa muutaman tunnin (istumatilaa kaikille ei tietystikään riittänyt).

Joskus takaisin järjestölle palatessa saattoi näyttää tältä:

Kappas, tähän käytävälle taidetaan rakentaa uusia huoneita.

...ja joskus taas tältä:

Kappas, tähän meidän oven eteen on sitten varastoitu nämä ruukut.

 

Kuten yllä olevista kuvista näkyy, VCDS-järjestön rakennus on ihan oikea talo - muut talot Vellakulamin kylässä olivat savesta ja lannasta rakennettuja majoja:

 Auringonlaskun aikaan kylänraitti oli pienen ohimenevän hetken ajan jopa kaunis.

 

Järjestön "avokeittiöön" (lue: ulkona) tuli jopa juokseva vesi:

...jota kylläkään ei kannattanut juoda, koska se tuli täältä:

Järjestön oma kaivo.

 

Parhaat muistot järjestöltä ovat kuitenkin niitä arkisia pieniä hetkiä, joihin ns. tavallinen reppumatkailija harvoin pääsee osalliseksi:

Vihannesten pilkkomista paikallisten naisten kanssa ilman yhteistä kieltä...

(kuvassa myös ranskalainen koululainen - heidän luokkansa kävi järjestöllä vierailemassa muutaman päivän ajan)

...sarinsitomisoppitunteja...

...ja aivan tavallista elämää köyhääkin köyhemmässä intialaisessa maalaiskylässä.

Share

Kommentit

Luru
Changes

Voi kunpa osaisin itsekin sitoa sarin! Toin muutaman tosi kauniin sarin kerran työmatkalta, mutta nyt ne vaan makaavat toimettomina ompelukaappini perukoilla. Paidatkin on niistä vielä ompelematta... hööh.

Kristaliina
Puutalobaby

Tsihihi allekirjoitan tuon poikaystäväsi lausahduksen täysin! Sehän siinä siellä työskentelyssä olikin niin jännää: sinne ei voi (varsinkaan tuonne maaseudulle, jossa eletään niin perinteistä elämää) viedä tätä länsimaalaista rationaalisuutta - ihmiset eivät vaan toimi siellä niin. Kaikki on aivan järjettömän sekavan tuntoista, ja silti homma siellä jotenkin vaan toimii, ihan omalla omalaatuisella tavallaan.

Niin kuin posti: mut viestiin tutustumaan paikalliseen postikonttoriin ja sen jälkeen olen täysin hämmentynyt siitä, että yksikään kirje voi ikinä siellä mennä oikeaan osoitteeseen. Mutta jotenkin ne vaan menevät :)

Joo, mä totesin että tuolla maaseudulla oli parempi pukeutua niin kuin paikalliset - silloin aiheutti edes vähän vähemmän hämmennystä. Alussa mullakin oli tuollaiset löysät perusvaatteet niin kuin tuolla ranskalaisella koululaisella, mutta järjestön naiset niille aina vähän hymähtelivät - ja jopa ostivat mulle tuon oranssin sarin! Apua. Enhän mä voi antaa heidän ostaa mulle vaatteita! Niinpä aloin sitten itsekin ostamaan noita paikallistyylisiä vaatteita. Ihan saria en pitänyt arkikäytössä, vaan tuollaista salvar kamez -tyylistä mekkomaista paitaa ja pöksyjä - usein kylläkin paheksuttavasti ilman huivia, kun sitä en mitenkään osannut tuohon asetella...

Nuo bindit (otsapilkut) puolestaan sain aina paikallisilta naisilta, joku kävi mulle aina sellaisen tuikkaamassa otsaan :)

Hih ja sitten, kun lähdettiin työskentelyjakson jälkeen kohti Goaa, tuntui aivan pöyristyttävältä laittaa päälle länsimaiset vaatteet. Ja nähdä länkkäreitä bikineissä, hui :D Sitä oppi jotenkin ymmärtämään paikallisten vaatekoodituksen :)

PS. Tuo oranssi sari on muuten nykyään puutalon olohuoneen verho :)

Kristaliina
Puutalobaby

Luru: En mäkään koskaan oppinut tekemään tuota ihan itse :) Paikallisethan käyttää niitä monesti arkena vielä ilman hakaneuloja, kä-sit-tä-mä-tön-tä...

Vierailija (Ei varmistettu)

Siis vau miten kaunis oletkaan siinä oranssissa puvussa! :O Sulla on ihan huiputimmi vatsa.. :D Onko sulle jäänyt muuten raskausarpia tai löysä vatsa?
Mulla on nyt 2 raskauden jäljiltä ärsyttävä pömppömaha (vatsamakkara) :P

Kristaliina
Puutalobaby

Oi, kiitos! Mähän en koskaan ole ollut mitenkään lihaksikas, enemmänkin perusruumiinrakenteeltani tuollainen rimpula... Mut tuo sarin paita ei kyllä enää mene kiinni - ei käsivarsista eikä rinnoista :)

Mulle ei onneksi tullut minkäänlaisia arpia - kiitos ehkä ennen kaikkea geenien, ja samoin kyllä myös öljyilin aktiivisesti. Ja nyt varsinkin viime kuukausina vatsan "löysyys"kin on alkanut kiinteytyä takaisin päin, jee! Osansa on varmaan sillä, että oon taas saanut liikuntainnostukseni takaisin... Epäilin kyllä etukäteen, että tällainen kolmivitosen kroppa ei olisi enää niin palautumiskykyinen, mutta nyt opitimisesti tuntuu, että se saattaisi olla jossain vaiheessa ihan jopa entisellään - saa nähdä... :) Mut sitten jos/kun niitä uusiakin raskauksia tulee, niin kyllähän ne jättävät tietysti omat merkkinsä kroppaan. Mutta nehän on vaan merkkejä eletystä elämästä! :)

Nannannaa (Ei varmistettu)

Ihanaa lukea näitä vapaaehtoistyö-muistoja. Itse olisin halunnut myös nuorempana lähteä vapaaehtoistyöhön, mutta olosuhteet tekivät sen mahdottomaksi. Sikis olen aina suunnattoman kiinnostunut muiden kertomuksista vapaaehtoistyön parista. Innolla odotan jo seuraavia osia. :))

En jaksanut kommentoida muuten tuohon edelliseen piirakka-postaukseen, mutta voisinpa vaikka hiukan kuolata sille piirakkakuvalle. Miksi kukaan ei tee mulle tollasta, nyyyyh....

Salla & J 8kk (Ei varmistettu)

Miten muuten asuit siellä? Joskus olen kuullut kerrottavan, että asumispaikassa vilisee kirput, jotka inhottavasti purevat..

Katie
Aika kypsä äidiksi

Oi, mulle tuli niin Afrikka mieleen kirjoituksestasi! :) En tosin ole itse (valitettavasti) ollut vapaaehtoistyössä enkä (yhtä valitettavasti) vielä edes käynyt Intiassa, mutta olen ollut kehitysyhteistyöjärjestöissä töissä sen verran, etta on tullut reissattua moikkaamassa yhteistyöjärjestöjä. Kyllähän tuo näytti aika tutulta kuviolta niidenkin vapaaehtoistyövoiman kannalta: istuskelua, seisoskelua, mitähän sitä tänään tekisi, pelaisiko jalkapalloa katulasten kanssa vai pyöräilisikö slummin halki toiselle toimistolle tsekkaamaan, olisiko nettiyhteyttä lähettämään niitä rästimeilejä... Meidän yhteistyömaissa oli sentään se siunaus, että jonkinsorttisella englannilla (tai pidgin-portugalilla) tuli toimeen useimpien työntekijöitten kanssa - ja kaupungeissa oli länkkäreillekin edes jotain viihdykettä.

Hatunnoston paikka siis, että rohkenit lähteä tamilinkieliselle maaseudulle!

Vierailija (Ei varmistettu)

Nyt alan ymmärtää mistä sun huoleton, rento ja iloinen asenne äitiyteen (ja ylipäänsä elämään) tulee! Olet ihana!!

Kristaliina
Puutalobaby

Oi kiitos kauniista sanoista! :)

Asuin siis tuolla järjestöllä, jaoin huoneen toisen suomalaisen vapaaehtoisen kanssa. Tällä järjestöllä oli totuttu länkkärivieraisiin ja asumisolosuhteetkin olivat ihan kohtuulliset - pahempaa näki joissain kämäisimmissä hostelleissa. Siivottukin se oli sellaisella intialaisella "heitetään lattialle pari sankoa vettä ja laitetaan kattotuuletin päälle" -tyylillä (minkä huomaa tuosta lattian "puhtaus"tasosta), ja lisäksi me ostettiin muistaakseni omia pesuaineita kaupungissa viikonloppuna käydessä :)

Huone näytti tältä:

huone.jpg

ja veski/kylppäripuolikin varmasti monesti kiinnostaa, siellä näytti tältä:

wc.jpg

 

Mulla on käynyt TOSI hyvä tsägä, kun niiltä bed bugseilta olen säästynyt kaikilla reissuilla! Siihen riesaan verrattuna tuo sijauspatjan paksuinen patja ja metallipohjainen kääntyessä rämähtävä sänkykin tuntui luksukselta :)

Ötökkätoleranssi tuolla kyllä kasvoi ihan huikeasti. Ensin sitä ei halunnut suurimpia önniäisiä omaan huoneeseen. (ha!) Sitten toivoi, että niitä ei olisi tullut edes omaan sänkyyn. (ha!) Lopulta riitti, kun sellaiset pyyhkäisi pois omalta tyynyltään ja jatkoi tyynesti unia :D

Nannannaa: Ei muuten koskaan ole liian myöhäistä lähteä! Elämänvaiheet tietysti vaihtelevat eikä aina ole mahdollista lähteä (niin kuin esim. mulla nyt pienen lapsen kanssa), mutta tuollaisen arki-irtiotonhan voi tehdä vaikka viisi-kuusikymppisenä jos niikseen tulee - senkin ikäisiä vapaaehtoisia otetaan mielellään tuolla vastaan. Itsekin voisin ihan hyvin kuvitella tekeväni samantyyppisen ratkaisun vielä toisen kerran, kun lapsi/lapset ovat vaikkapa täysi-ikäisiä :)

Katie: Afrikka muakin kiinnostais kans! Mä oon käynyt siellä vaan Tansaniassa, no jo Marokossa, mutta en tiedä lasketaanko sitä :) Toisaalta Joelhan sai malarian just siellä Tansaniassa ja tilanne ehti käydä aika vakavana, joten siitä jäi ehkä pienet traumat päälle, ehkä pidetään sen kanssa muutaman vuoden breikki :)

Katie
Aika kypsä äidiksi

Argh, unohdin jo että mä en ehkä kestäisi noita kyykkyvessoja! Oltiin just Marokossa ja kerran oli käytettävä tommoista, ja sain jo traumat. ;) Pistänpä siis kuusikymppisenä vapaaehtoistöihin -suunnitelman taas uudelleenharkintaan. ;)

Auts, malaria. Pistää kyllä tietysti harkitsemaan kahdesti... (Tosin mun työkavereista kaheleimmat oli aina sitä mieltä, että malaria nyt vain on käytävä läpi, ei siltä voi välttyä - ja sitten ne kertoivat ronskeimpia malariajuttujaan, vähän kuin suomalaisäijät viinaseikkailuitaan. Nou tänks.)

Kristaliina
Puutalobaby

Mä itse asiassa ihan tykästyin noihin lattiareikäpönttöihin, etenkin julkisina vessoina. Sellaisessa kun on käynyt ja jos on sen jälkeen vaatteet eritteessä niin ainakin tietää, että se on omaa eritettä :D

Mutta tuollaisen käyttö vaatii kyllä ehdottomasti hameen, housut jalassa se on ihan mahdotonta.

Joo, malaria on mullekin vähän liikaa noin niin kuin extreme-kokemusmielessä. Jos menen tiputukseen kehitysmaaolosuhteissa, niin menen mieluummin lämpöhalvauksessa (check) tai ruokamyrkytyksessä (check check parikin kertaa siis).  Aasiassakin malarialääkkeitä on syöty, mutta siellä se taitaa olla kyllä tosi-tosi paljon harvinaisempaa kuin Afrikassa. Tansaniassa se tosiaan osui Joeliin, vaikka syötiin Malaronea, vaikka käytettiin hyttysmyrkkyjä, vaikka käytettiin vaaleita pitkiä vaatteita ja vaikka hyttysiä lensi ilmoilla about kolme kappaletta. Mutta eihän siihen tietty tarvita kuin se yksi...

Liisa
Osasin!

Tämä kuulostaa hirveältä jeesustelulta (ja ehkä onkin) mutta olen vähän sitä mieltä, että kaikkien länsimaalaisen kannattaisi joskus käydä kehitysmaassa. Ei edes tarvitse olla ja asua pitkään, jos muuten pääsee kurkistamaan vähän paikallisten elämään. Siinä kun istuu kakkamajassa ja syö toukkia, saattaa tulla mieleen joku ajatus omasta asemasta tässä maailmassa. Tai nauttii ainakin elämänsä ikimuistoisimman aterian.

Kivoja kuvia ja mielenkiintoisia tarinoita sulla on reissuiltasi. :)

(Tällaiseenkin pohdintaan pysähdyin: kuinka lyhyt on tuo saria sitova täti?? Jos sinä olet n. 150 cm sulka päässä ja hän on kuvan perusteella sinua tuntuvasti lyhyempi...) :D

Katie
Aika kypsä äidiksi

Oh my. :-o Ollaan siis Miehen kanssa oltu ihan älyttömän onnekkaita, ettei malaria ole vielä iskenyt... Malaroneen mekin ollaan aina sokeasti luotettu.

Mä kyllä olen niin länkkäri, että preferoin kinttuni ilman omiakin eritteitä. ;) Mutta eiköhän kaikkeen totu...! Ja olet sä kyllä aika sissi, Kristaliina, noine sotajuttuinesi! ;)

Kristaliina
Puutalobaby

Liisa mä allekirjoitan sun jeesustelun, toi on just noin. Ei sen jälkeen välttämättä tosiaan tarvitse tolpan päähän meditointiguruksi nousta, mutta kyllä siinä omassa päässä ihan välttämättä pari palikkaa loksahtelee kohdilleen - ikään kuin asioiden suhteuttamismielessä...

Heh ja hyvä havainto tuo pituusjuttu: tuolla maailmankolkalla ollaan todella lyhyitä! Niin miehet kuin naisetkin. Pohjois-intialaiset on ihan eri kokoluokkaa, ja samoin tuolla etelässä ihmisten iho on rutkasti tummempaa kuin mitä Bollywood-elokuvissa näkyy. Oli jännä fiilis tuntea joskus olonsa jopa isoksi. Se toinen suomalainen vapaaehtoinen oli länsimaalaisittain normaalimittainen eli varmaan jotain 165 cm - ja häntä jotkut sanoivat "amazon womaniksi", kun oli muka niii-iiiin jättiläismäinen. Aika erikoista...

Katie: tsihihi apua ei kai nää vaan ala kuulostaa sellaisilta miesten inttijuttuihin verrattavilta jutuilta :D

Tuo Malarone se muuten Joelinkin taisi sitten loppupeleissä pelastaa: vuorokauden hc-kuumeilun (ja jo yhden sairaalareissun) jälkeen onneksi tajuttiin, että Malarone-paketissa sanottiin, että se toimii myös tartunnan hoitoon - ottamalla isommat kerta-annokset, oisko ollut 3 tai 5 kpl. Ne kun se hotkaisi illalla, niin aamuun mennessä kuume oli laskenut jo normaalilukemiin. Huh.

Kristaliina
Puutalobaby

Niin joo ja kyllä: tuossa huonekuvassa tavarat on ripustettu muovikasseihin ja viritetty  naruihin roikkumaan rottien ja torakoiden takia :D

Katie
Aika kypsä äidiksi

Liisa: jeesustelua tai ei, olen samaa mieltä! (Ihan vaikka ilman niitä toukka-aterioita.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuule Krista, kiitos. Tässä tulee nyt ihan tällainen yleinen kiitos koko blogia kohtaan. En ole äiti, enkä toivottavasti tule sellaiseksi muutamaan vuoteen, inhoan "budhapatsastilpehööriä" ja oransseja koukerotapetteja ja oikeastaan kaikkea sisustusta, joka vähääkään viittaa edellisiin. Itämainen tanssi olisi mulle pienimuotoinen henkilökohtainen katastrofi. En lähtisi Intiaan päämäärättömänä tai itseäni etsimään, ja jos sellainen vahinko kävisi, olisi mukana oltava vähintään 50 litraa käsidesiä, ensiapupakkaus kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, paluulippu vaihdettavalla päivämäärällä sekä useampi paketti meetwurstia. Silti olen ihan hullaantunut seuraamaan teidän elämää, sun matkakertomuksia, Silvan kasvua ja sun kehittymistä ja oppimista äitinä olemisessa. Oikeastaan kaikkea, jopa niitä oransseja koukerotapetteja! Kiitos, että olet luonut paikan, jossa saa nauraa, rentoutua ja tajuta, että kaikki menee oikeastaan melkeinpä itsestään niin kuin kuuluukin.

A

p.s. Puutalo olis kyllä kiva!

Katie
Aika kypsä äidiksi

En mäkään omaan kotiini oranssia tapettia laittaisi, mutta siksihän näitä blogeja on niin mahtava lukea, kun tutustuu erilaisten ihmisten elämäntyyleihin ja -valintoihin! :) (Ja aina välillä löytää resonanssia omiin tykkäämisiin, josta kommentoida.)

Kristaliina
Puutalobaby

Vierailija-A: Hitsi et uskokaan, miten kivan fiiliksen tuon palautteen lukeminen aiheutti - tuli ihan sellainen olo, että jee, mähän oon ehkä jopa jotenkin onnistunut bloggajana. Ihan mahtavaa. Mahtava kommentti. Kiitos! <3

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, tämä blogielämä kyllä ihan oikeasti jotenkin laajentaa omaakin maailmankuvaa. Ikään kuin "tutustuu" erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa ajatella - ja joskus sellaisiinkin ihmisiin, joihin "reaalimaailmassa" ehkä harvemmin tulisi tutustuttua. Jännä juttu, ja mukavaa :)

Devika Rani (Ei varmistettu) http://bollywoodista.blogspot.fi/

Onpas ihana lukea näitä matkakokemuksia ja nähdä kuvia. Omat reissuni Intiaan ovat olleet ihan toisenlaisia (lue: shoppailua, kuvauksissa hengaamista), mutta tuon elämän asenteen niiin muistan! Ikinä ei tiennyt mitä tapahtuu päivän aikana, suunnitelmat meni uusiksi milloin mitenkin. Tällaiselle kontrollifriikille se oli aluksi äärimmäisen ahdistavaa, mutta pian oli vaan pakko sopeutua.

Ihana huomata että käytit paikallisten vaatteita. Itsekin pukeuduin mielelläni salwar kameezeihin, tosin mulla oli siis kameez (paita), dupatta (huivi) ja farkut -yhdistelmä. Sitä vaan heti huomaa kuinka paikalliset ottaa sut paremmin vastaan kun et ole liian länkkäri. Jaipurissa erehdyin ekana päivänä kulkemaan farkuissa ja t-paidassa. Voi apua sitä häriön määrää. Kun vaihdoin seuraavana päivänä salwarit päälle, niin mulle häiriöt katosivat ja pääsin jopa tutustumaan ihmisten kotitemppeleihin! :) Ymmärrän hyvin paikallisten paheksunnan kun sulla ei ollut dupattaa (kunniaton nainen), mikä kieltämättä on aluksi haasteellinen pitää päällä. :D

Voi apua, muistan noi lattia vessat liiankin hyvin. Olin tuttavaperheen luona asumassa Delhissä, joilla oli tuollainen reikä maassa vessa. Se oli ainoa kerta kun mulla oli vatsatauti Intiassa. Oli muuten aika kamalaa, kun molemmista päistä tuli tavaraa syöksyen ja jalat oli väsyny kyykkimiseen.

Asiasta viidenteen, mainitsit kommenteissa että öljysit vatsaa kun olit raskaana ja sen vuoksi mahdollisesti sulla ei ole nyt raskausarpia.. Saitko vinkin neuvolasta vai kuinka osasit alkaa öljytä? Mulla on ihan kauheet raskausarvet.. :/

Vierailija (Ei varmistettu)

Pakko tähän ja siihen yhteen edelliseen postiin kommentoiden, että no nyt siellä Kirkko ja Kaupunki lehdessä on taas sille yhdelle puutalossa asuvalle Kristalle juttu: Jeesus Intiassa. :D

Kristaliina
Puutalobaby

Vierailija: Hei kiitti vinkistä, täytyypä tsekkaa! Ne varmasti vakoilee tätä mun blogia :D

Devika Rani: Tsihihi joo mä oon kokenut tuollaisen vatsataudin mm. intialaisessa junassa - sekin oli aikamoinen kokemus :D

Mulle itse asiassa ystävä neuvoi käyttämään sitä Weledan öljyä. Mutta ilmeisesti tuokin on aika arpapeliä, että kenelle ne arvet tulee - kuulemma tuolla Weledallakin on joku saanut ihan kunnon arvet. Ja sit niitä on kuulemma myös sellaisia arpia vaalentavia voiteita, jotka ovat jollekin toimineet!

Auts, tarkoittaako tuo huivin puuttuminen tosiaan kunniattomuutta. Hupsis... No, toivottavasti se ei ole meidän länkkäreiden osalta niin paha - me kun ollaan niin omituisia muutenkin :)

Kommentoi