Meidän pieni pakanakulta

Puutalobaby

Meillä vietetään ensi lauantaina Silvan ensimmäisiä juhlia, nimiäisiä. Ei siis ristiäisiä vaan nimiäisiä.

Päätös oli periaatteessa helppo. Periaatteessa. Oikeastaan ei. Hmm.

Otetaanpa uudestaan: Päätös oli helppo tehdä sillä meille ominaisella okei-ei-nyt-stressata-liikaa-tästä-vaan-katsotaan-tarvittaessa-myöhemmin -elämänperiaatteellamme. Silti jossain äidin takaraivossa kolkuttelee jokin epämääräinen tunnistamaton tunne.

Joel on eronnut kirkosta aikuisiällä ja hänellä oli asiasta mielipide: ei kirkonkirjoihin vaan maistraattiin. Minä kuulun edelleen kirkkoon eikä minulla ollut asiasta mielipidettä. Etenkään siinä alkuvaihetokkurassa. Niinpä mentiin sen mielipiteen mukaan, mikä meidän uudesta perheestä siinä vaiheessa oli puserrettavissa - Silvalta kun vielä ei voi kysyä.

Lapsena Kuusamossa kaikki kuuluivat kirkkoon ja osallistuivat seurakunnan kerhoihin. Muita kerhoja ei pienellä paikkakunnalla ollutkaan. Myöhemmin tuli rippikoulu ja peräti kolme vuotta isosena. Koska kaikki ihanimmat kitaransoittajapojat olivat isosia. Että niin taivaalliset perusteet.

Kolmas vuosi isosena kaatoi ämpärillisen kylmää vettä niskaan; tutustuin kirkon suvaitsemattomampaan puoleen. Kuusamossa halukkaita isosia oli mielin määrin (eikä vähiten niiden kitaransoittajapoikien takia), mutta naapurikunnassa Kemijärvellä oli krooninen isospula (myöhemmin selvisi hyvin, että miksi). Sinne siis, kun muutakaan kesätyötä ei löytynyt - hei kivaa!

Paitsi että ei. Heti arvostelevasta ensisilmäyksestä asti tajusin, että minun hennanpunakirkuvatukkani, batiikkivärjätyt vaatteeni ja kulmalävistykseni olivat Aivan Liikaa. Seurasi piinaava leiri, jossa koko ajan olin tietoinen siitä, että minua ei hyväksytty joukkoon. Nipin napin antoivat minun edes puhua omien ryhmäläisteni kanssa ilman valvontaa - ties mitä tuollainen friikki heille opettaa. Jouduin jopa papin ja muiden valvojien interventiohenkiseen "Oletko sinä uskossa?"-puhutteluun. "Ööö mu-mu-mut-ta-ku en minä tiedä, tää oli vaan kivaa ja-ja-ja ku tässä saa esiintyä ja-ja-ja- se öö se kitara ja-ja..." En selvästikään läpäissyt puhuttelua.

Itku kurkussa vannoin, että kun tästä selviän, en enää IKINÄ ole NOIDEN kanssa MISSÄÄN tekemisissä.

Okei nyt eksyttiin pitkälle teinimuistoihin.

Nykykosketukseni kirkkoon ovat Kirkko ja Kaupunki -lehti (jota oikeasti usein jopa luen), yksi "seurakunta-aktiivi" Facebook-ystävä sekä Lilyn Oisko tulta? -bloggaajat. Kaikki näistä edustavat käsittääkseni sitä kirkon avoimempaa ja suvaitsevampaa linjaa. Sitä on kiva seurata sivusta. (samalla ikään kuin "kostona" kermijärveläis-inkvisitiojengiä vastaan; häh häh hää, suvaitsevaisuus sittenkin rulettaa!)

Kirkkoon kuulun en-tiedä-miksi. Koska en ole saanut aikaiseksi erota? Koska "homoillan" jälkeen olin aikeissa erota mutta koska se Facebook-ystävä sai vakuuttuneeksi, että parempi tapa osoittaa mieltä on äänestää kirkollisvaaleissa? (mitä sitten kuitenkaan en tullut tehneeksi) Koska Kuusamon seurakuntatalon iltapäiväkerhossa 30 vuotta sitten oli kivaa ja kerhon Irja-täti oli ihana?

Ja vielä vaikeampi kysymys: pitäisikö Silvan sittenkin kuulua kirkkoon?

Tavallaan meidän perheessä kysymys on vähän sama kuin suhtautuminen joulupukkiin (anteeksi, jos loukkaan jotakuta): kerrotaanko lapselle totena tarina, johon itsekään ei oikein uskota?

Joel ei halua, että niin tehdään. Että lapsi menee esimerkiksi seurakunnan kerhoon. Minulla oli kerhoissa kivaa ja paljon kavereita, mutta eihän se voi olla kirkkoon kuulumisen syy. Kai?

Sitä en henkilökohtaisesti usko, että virallinen pään valelu vedellä ketään autuaaksi tekee. Eiköhän kaikki ole kiinni siitä, miten itse elää. Ja tämä meidän pikkuenkeli nyt joka tapauksessa on viaton - oli sitten pää kasteltu papin vedellä tai Natusanin vauvashampoolla.

Silti on jotenkin ontto olo. Hassua, että meidän perheessä ainoastaan minä kuulun kirkkoon. Pitäisikö minunkin sitten erota? Hmm tai pitäisikö minun nyt kuitenkin olla miettimättä tätä asiaa ja mennä ulos aurinkoon virkkaamaan sitä hemmetin mekkoa?

Ihanat ensijuhlat Silva joka tapauksessa saa! Ja ne viralliset paperit: kai ne on myöhemmin siirrettävissä kirkon kirjoihin. Jos haluaa. Jos äiti haluaa. (eikä isi liikaa vastusta) Ja ennen kaikkea: jos Silva itse myöhemmin haluaa.

Toivotaan aurinkoa! Lauantain taivaalle ja Silvan elämään.

Share

Kommentit

Meillä on hieman sama tilanne, paitsi ettemme kumpikaan ole kuulunut kirkkoon täysi-ikäiseksi tultuamme. Päätöksemme pitää nimiäiset ristiäisten sijaan (parin sukulaisen suureksi kauhistukseksi) juontaa ihan siihen ajatukseen, ettemme halua tehdä päätöstä lapsemme puolesta. Näin hän voi kasvaa "vapaasti" ja muodostaa oman kulttuurikäsityksensä, ilman, että pohjalla on jo jokin vaikutin. Itse olen myös ollut isosena monta kesää ja talvea, mutta onneksi meidän seurakunnassa heti ensimmäisessä isoskoulutustilaisuudessa ilmoitettiin, että isonen voi olla, vaikka ei uskoisi Jumalaan. Minusta ennemminkin se, että kastettaisiin lapsi kirkkoon kuuluvaksi, mutta sitten emme olisi parhaimmassa tapauksessa edes tapakristittyjä, olisi jotenkin hurskastelua. Jos kastetaan, niin sitten myös toimitaan sen mukaan. Näin minä sen järkeilen. 

Ihanaa juhlaa teille ja toivottavasti saame kuvia Silvasta ihana mekko päällä! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi miten samanlaisia ajatuksia kuin täällä päässä. Aikanaan pähkäilin ihan samoja juttuja kun omia lapsia kastettiin. Niin, heidät kastettiin koska ajattelin että kastamatta jättäminen voisi järkyttää omia ja miehen vanhempia (ja varsinkin isovanhempia) kovasti. He eivät tosin ole mitään hartaita kristittyjä, mitä nyt käyvät kerran vuodessa joulukirkossa, mutta en usko että voisivat koskaan ajatella eroavansa kirkosta.

Esikoinen meillä kastettiin, koska silloin vielä ajattelin että haluan niin tehdä. Kuopus kastettiinkin sitten ihan siitä syystä kun esikoinenkin oli kastettu. Olisi ollut jokseenkin kummallista jättää toinen lapsi kastamatta.

Mies on eronnut kirkosta aikuisiällä, ja olisi halunnut että lapsia ei kasteta. On myös kehottanut minua eroamaan kirkosta useasti, koska (ihan asiaa kyllä!) en saa kirkkoon kuuluessani sieltä mitään vastinetta. Maksan vain vuosittain kirkollisveroa, joka menee ikäänkuin ihan hukkaan.

Olen asiaa ajatellut, ja mikäli omat vanhempani eivät olisi elossa, olisin ehkä jo eronnutkin kirkosta.

Jos lapseni eivät aikanaan halua mennä rippikouluun tai ilmoittavat haluavansa erota kirkosta, ei se minulle ole suurensuuri järkytys. Ehkä teemme sen sitten yhdessä :)

Kallen äiti (Ei varmistettu)

Mä olen ajatellut että kirkkoon kuuluminen on osittain myös kulttuuriperinnön siirtämistä omalle lapselle: ristiäisiä, häitä, joulukirkkoja, kauneimpia joululauluja, seurakunnan kerhoja ja ripareita. Näistä on hyviä muistoja, ja haluan siirtää tämän nk. kristillisen kulttuuriperimän omalle perheelleni olematta sen enempää hengellinen tai kirkkohenkinen. Tai siis toki minulla on oma hengellisyys ja tapa nähdä Jumala ja maailma, eikä se välttämättä olen ns. The kirkon kanssa yhteinen.

Jokainen tekee oman näkemyksensä mukaan :) Ja kuten itsekin ajattelen: tilanne on nyt näin ja joskus myöhemmin ehkä toisin. Ei painetta siitä :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ainakin omassa seurakunnassani myös kirkkoon kuulumattomat lapset ja nuoret ovat tervetulleita kerhoihin ja leireille, joten ainakaan niitä harrastusmahdollisuuksia ei kastamatta jättäminen evää (:

jaanamaari (Ei varmistettu)

Kaikki perinteet voi siirtää lapselle kuulumatta kirkkoon, uskominen mihinkään uskontoon sen kummemmin kuin kristillisyyskään ei ole kirkosta kiinni. Kirkko on instituutio. Olen nyttemmin eronnut kirkosta, mutta kaikki lapseni on kastettu ja myös käyneet rippikoulun, mutta jokainen heistä erosi kirkosta tultuaan täysi-ikäiseksi. En ole uskovainen, mutta myönnän, että moni meidän arki- ja pyhäpäiviemme tavoista juontaa juurensa kristillisestä maailmankatsomuksesta. Tietysti kirkkohäitä ei saa, jos ei kuulu kirkkoon, mutta joululaulut voi laulaa, nekin, joissa mainitaan uskontoon kuuluvat asiat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aurinkoista lauantaita toivon minäkin: meillä on tytön konfirmaatio :-) Tuli riparilta intoa puhkuen ja on jo ilmoittautunut isoskoulutukseen ja kerho-ohjaajaksi.

Blogiasi on aivan ihana lukea - tykkään huumoristasi ja tavastasi kirjoittaa. Ja on niin nostalgista vaipua välillä vauvamuisteloihin "ai niin, tollastahan se todella olikin"

Ihania juhlia teillekin!

-riika

Vierailija (Ei varmistettu)

Meille kävi niin, että ensimmäistä lasta ei kastettu vauvana. Hän meni kuitenkin seurakunnan kerhoon 5-vuotiaana pakanana. Kerho oli tosi kiva, eikä kirkkoon kuulumattomuus haitannut. Seurakunta otti meidät niin avosydämisesti vastaan, että liityimme koko perhe kirkkoon, vauva ja esikoinen kastettiin. No, nyt on koko porukka taas eronnut kirkosta. Lapset halusivat erota yläasteikäisinä, minä erosin, kun huomasin, että uskonnollisuus ym. ei koskettanut itseäni. En halunnut olla tapakristitty. Hassua vaan, että sekä liittyminen että eroaminen olivat pelkästään ilmoitusasioita. Olisi ollut kiinnostavaa käydä keskusteluja jonkun seurakunnan edustajan kanssa molemmissa tapauksissa.

Poppaliini (Ei varmistettu)

Olen itse miettinyt aivan samaa asiaa, vaikka meillä ei vielä lapsia olekaan. Tekstisi on oikeastaan suoraan kuin minun suustani. Mieheni ei kuulu kirkkoon, mutta minä kuulun. En kuitenkaan osa vastata uskonko, ehkä enemmän en ja joskus olenkin sen perusteella potenut jopa huonoa omatuntoa siitä, että kirkkoon kuulun. Olen myös asian suhteen aika rennoin mielin ja tästäkin huono omatunto kolkuttaa silloin tällöin. Mutta suoraan sanottuna ei minua vain kiinnosta ottaa oman tai muiden uskontojen asioista enempää selvää, ja pohtia olenko samaa vai eri mieltä. Näin on hyvä ja sillä sipuli. Nyt kun asiaa selittää ja enemmän pohtii, niin kieltämättä paremmalta ja oikeammalta tuntuisi olla kuulumatta.

MUTTA. Myös minä olen kokenut aivan ihania muistoja seurakunnan leirien parissa. Oma ja isosena toimitut rippileirit ovat aivan ihania muistoja. Sellaisia muistoja ja asioita joita toivoisin myös oman lapseni aikanaan saavan. Ja kyllä leirien iltahartauksissa on aina ihanan harras ja levollinen olo. Silloin tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kyllä minä uskon... johonkin. Tykkään myös lauleskella (tosin harvoin, mutta kuitenkin) nuoren seurakunnan veisukirjan kauniita lauluja ihan kotonakin. Olisiko outoa sitten lauleskella uskonnollisia lauluja vaikka ei kirkkoon kuulukkaan? Ehkä ei. Ehkä oma oloni tai käyttäytymiseni tai uskoni ei muuttuisi millään tapaa, vaikka kirkosta nyt eroaisinkin.

Itse olen ajatellut, ja kyllä tuo mieskin tuntuu olevan samoilla linjoilla, että meidän tulevat lapset kastetaan. Haluan niin juuri näiden seurakunnan leirien takia. Haluan antaa mahdollisuuden lapsilleni kokea riparit ja minusta tuntuu, että helpompi se mahdollisuus on tarjota kastamalla. Alle 15-vuotias ei ehkä mielestäni osaa vielä ajatella että haluaako kuulua vai eikö halua. Enhän minäkään osaa vaikka ikää on enemmän. Mielestäni lapsi voi osallistua seurakunnan toimintaan melko neutraalisti. Näin olen itse osallistunut ja hyväksi sen kokenut. Minusta on ihan ok, että lapsi on mukana mukavan touhuilun ja kavereiden takia, ei niinkään sen uskon. Entä jos asuu kunnassa jossa ei ole juuri muunlaista toimintaa? Olenkin tosiaan ajatellut, että lapset kastetaan, mutta viimeistään rippikoulun jälkeen, mahdollisesti ennenkin haluan lapselle kertoa, että on olemassa monia erilaisia mahdollisuuksia, ja että hän saa itse päättää haluaako kuulua vai ei, ja haluan kertoa hänelle myös miksi hänet on kastettu. Ehkä tämän takia minun on hyvä kuulua kirkkoon, olemme esimerkkinä molemmin puolin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hassua, olen jo pitkään seurannut blogiasi ja nyt selvisi että olemme molemmat viettäneet lapsuutemme Kuusamolaisissa maisemissa :)

Itse en kuulu kirkkoon, eikä tulevaa lastani kasteta. Minulla on hyvät muistot seurakunnan kerhosta missä lapsena kävin (totta - muita ei ollut) mutta luulen että täältä isolta paikkakunnalta jossa nyt asun, löytyy muitakin vaihtoehtoja.

Tulipahan tästä mieleen, että voiko lapsi sitten yläasteiässä käydä sen rippikoulun vaikka ei kirkkoon kuuluisikaan?

Vierailija (Ei varmistettu)

Rippikouluun - ikään kuin kirkon markkinointileirille :) - toki pääsee halutessaan, vaikkei kuuluisi kirkkoon. Pelkästään elämysten takia kirkkoon ei siis kannata liittyä tai liittää lasta, ja ainakin minä koen, että kirkkoon kuuluminen ilman uskoa kirkon keskeisimpään sanomaan on hieman haljua sekä aidosti uskovia että "epäuskoista" itseään kohtaan.

Suomessa tuntuu olevan hyvin tavallista, että ev.lut. kirkkoon kuulutaan tottumuksesta, perinteiden ja seremonioiden kaipuusta ja/tai yhteisöllisyyden halusta. Kaikki nuo voi saada myös muita reittejä, ja eri uskontokuntiin kuulumattomien (ja toisaalta myös uskontokuntien) lisääntymisen myötä uskonnottomat perinteet, seremoniat ja yhteisöllisyyden muodot ovat yleistyneet.

Esimerkiksi Prometheus-leirit ovat omien ja ystävien kokemusten mukaan loistava vaihtoehto ripareille: yhteisöllisyys on ihan samanlaista kuin ripareillakin, mutta lähtökohtana ei ole mikään valmis maailmankuva, vaan tarkoituksena on pohtia ja punnita tapoja hahmottaa maailmaa ja ihmistä. Ilmapiiri on maailmankatsomuksellistenkin lähtökohtienkin takia huomattavasti sallivampi kuin ripareilla, ja henkeä on tarkoituksella haluttu kehittää niin, että mukaan mahtuvat kaikki rastatukasta trendipöksyihin ja uskonnollisista uskonnottomiin.

Minna J.
Oisko tulta?

Ihan ensin, olen otettu että meidän blogi tuli mainituksi tässä yhteydessä :) (oisko tulta? -blogi siis)

Toiseksi, tulit aika lailla kuvanneeksi minun tieni papiksi (jossain kohtaa se kääntyi niin että kun näitä suvaitsemattomia ääliöitä löytyy niin paljon niin mun täytyy siis itse muuttaa koko pulju, kuinkas muutenkaan. En nyt ala kertoa miten hyvin tai huonosti se sitten on onnistunut.)

Kolmanneksi, kuten kommenteistakin huomaa, niin esittämäsi pohdinta on tosi monessa kodissa esillä vauvan syntymän jälkeen. Siis kastaakko vai ei, mihin uskotaan jne. Monesti myös isovanhemmilla tms. voi olla kaikenlaista vaatimusta esittää tässä yhteydessä myöskin. Tietysti on hyvä jos löytyy semmoinen molempia vanhempia tyydyttävä ratkaisu. Kaste on kristillisessä kirkossa iso ja suositeltava juttu, mutta ei se Jeesuskaan ollut että "Sallikkaa lasten tulla minun luokseni, mutta katsokaakin että ne on ensin kastettu".

Kirkkoon voi liittyä milloin vaan. Seurakunnan kerhoissa ei kysytä jäsenyttä. Rippikouluun voi menä olematta kirkon jäsen, mutta konfirmaatioon vaaditaan jäseneksi liittyminen ja kaste (näitä on nykyään aika paljon) .

Ihania juhlia Silvialle <3

ääliökö? (Ei varmistettu)

Surullista että kirkon pappi nimittää toisella tavalla ajattelevia "suvaitsemattomiksi ääliöiksi". Todella "suvaitsevaa" ja papilta vielä jonka pitäis johtaa ihmisiä Jeesuksen luokse joka sanoo " Se joka minun luokseni tulee, minä en heitä ulos."

Vierailija (Ei varmistettu)

Ripari ja isoskoulutus olivat kyllä ihanaa aikaa, mutta prometheus leirit ajavat ihan saman asian.

Semi-Vierailija (Ei varmistettu)

Paljon onnea ja auringonpaistetta lauantaille ja sitä ennen taianomaisen nopeaa virkkukoukkua toivottelen! Me päädyttiin kastetilaisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että seurakunta tarjosi tarpeeksi suuren (ja kohtuullisen kauniin) tilan. Että mitäs tuohon toteaisi, vaikka että kiitos Jeesus kahvipöydistä.... Aikamme asiaa pähkältyämme totesimme, että aika vähän se tapakristittynä oleminen on kuitenkaan ketään vahingoittanut, ja kirkosta pääsee (onneksi) irti tuosta noin vaan. Vaikka kyllä pitkään mä olin vähän piikit pystyssä, kun ei meillä ollut kirkkohäitäkään.
Viettäkää ihanat nimijuhlat, äläkä tee niinkuin minä tein: kaada kahvia tauotta vieraille. Meni lapsen juhlat vähän äidiltä siinä ohi.

Uusi lukija Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä tilanne oli päinvastainen; mä en kuulu kirkkoon, mies kuuluu. Ja päädyttiin kastamaan lapsi, koska mies halusi ja vieroksui ajatustakin, ettei olisi kastettu. Mulle se ei ehkä ollut niin merkityksellinen juttu että olisin alkanut inttämään. Ja toki tiedän että esim oma äitini on tästä päätöksestä tyytyväinen. Itselläni on hyvin samanlainen tausta kuin sulla; kirkon kerhot, pyhäkoulutkin, ripari, isoskesät, kirkon kerhojen ohjaaminen. En tiedä miten "uskovainen" olin sydämeltäni tuolloinkaan, enimmäkseen se taisi vaan olla mukavaa. Sitten aikuisena erosin kirkosta kun huomasin, etten olut käynyt kirkossa vuosiin muuta kuin häissä &amp; hautajaisissa. Nyt kun mietin, viimeisin kosketus poikani (koti)ristiäisiä lukuunottamatta kirkkoon on ollut eräät hautajaiset kolmisen vuotta sitten. Eli mitäpä järkeä mun ois kuulua kirkkoon... Mies ei ole sen enempää käynyt kirkossa mutta kokee kai siihen kuulumisen "tavaksi". Ja hänen kaksi vanhempaa lastaan (olemme siis uusperhe) on kastettu joten kai se olisi ollut outoa olla kastamatta kolmatta. Monessa muussakin asiassa on menty (miehen mukaan) kultaista keskitietä eikä mun mukaan, esim lapsesta tuli "sekasyöjä" vaikka itse olen kasvissyöjä. No, päättäköön poika itse isona seuraako isää vai äitiä;) vai Jeesusta;)

Minna J.
Oisko tulta?

Sanottakoon nyt vielä et on hyvä et Pohtii haluaako tuoda lapsen kasteelle. Sinällään teologisesti se on vossain määrin lapsen ja Jumalan välinen juttu mitä siinä tapahtuu, mutta onhan siinä myös oletus kristilliseen uskoon kasvattamisesta ja myös että vanhempi tai vanhemmat ja kummit tunnustaa uskon lapsen puolesta. 

Ja jos ja kun kirkon palveluita käyttää (ne kerhot ja toimitukset ja tilat ja riparit ja kauneimmat joululaulut jne.) niin tietysti se kaikki maksaa. Niin silloin voi myös miettiä omia arvojaan sen kautta että maksattaako muilla koska pystyy vai onko jäsen. Tämä nyt lähinnä kommenttina syntyneeseen keskusteluun, ei alkuperäiseen kirjoitukseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tosi kiinnostavasta kirjoituksesta. Kuulun itse kirkkoon, enkä ole edes harkinnut eroa, koska jonkun yhteisön täytyy minusta hoitaa nämä elämänkaareen liittyvät riitit. Mieskin kuuluu kirkkoon ja lapsikin kastettiin. Ja kuulun luterilaiseen kirkkoon, koska satuin syntymään tänne pohjolaan. Maksan kirkollisveroa juuri näistä palveluksista, joita kirkko tekee.
Olen pohtinut paljon tätä keskustelua, että jos kuuluu kirkkoon, niin pitäisi olla jotenkin erityisesti sitoutunut uskoon. Tavallaan tällainen ajattelu on kaunista ja (niin tätä yksilökeskeistä kulttuuria), mutta jotenkin tämä juttu liittyy suurempaan kokonaisuuteen. Että meillä on yhteinen instituutio, joka hoitaa näitä tehtäviä.
Toiseksi minua aina ihmetyttää nämä ainaiset vikinät kamalista fundamentalistikristityistä, jotka ovat kommenteillaan ovat loukanneet syvästi hauraita sieluja. Miten ihmeessä annetaan yhden osan porukasta pilata koko homma? Olen ollut aina ylpeä tapakristitty, ja hyvin olen tullut juttuun kaikenlaisten fundamentalistien kanssa. Pitäähän sitä nyt kaikenlaisia mielipiteitä ja aatesuuntia kestää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lisäys edelliseen viestiin. Teksti karkasi ennen kuin ehdin kirjoittaa, että ikimuistoisen ihania nimiäisiä teidän perheelle! Ja kiitos ihanasta blogista!

Kristaliina
Puutalobaby

Hyvää keskustelua taas kerran, kiitos kaikille tähän mennessä keskusteluun osallistuneille! Selvästikään tämä ei ole ainoa perhe, jossa tätä kysymystä mietitään :) Jännä juttu, että ennen tämä kuului isolle osalle suomalaisista "automaatioon" eli asiaa ei varmaan juurikaan mietitty tai kyseenalaistettu - ja nykyisin tällainenkin kysymys on vanhempien ratkaistava...

Hyviä pointteja tosi monilla keskustelijoilla! Erityisesti tykkäsin Minna J:n kommentista, että ei se Jeesuskaan ollut että "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, mutta katsokaakin että ne on ensin kastettu". :D

Ja nauratti myös tuo Semi-Vierailijan "kiitos Jeesus kahvipöydästä" - noinhan se taitaa meillä useimmilla tapakristityillä mennä :)

Viimeisimmällä Vierailijalla on tavallaan myös aika jännä tapakristityn näkökulma: miksi pitää olla niin hemmetin sitoutunut, voisiko sitä vaan maksaa palveluksista ja sillä selvä. Ehkä me nykyindividualistit vaan liikaa mietitään kaikkea :D Toisaalta me ollaan niin onnekkaita, kun meillä on mahdollista valita omat elämänkatsomuksemme itse! Ja voidaan myös keskustella eri katsomuksen edustajien kanssa (toivon mukaan) sulassa sovussa. Ai ja myös tietysti muuttaa mieltään: erota kirkosta, liittyä uudestaan jne.

No, pohdinta jatkuu - ja niin myös mekon virkkaus :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei ja kiitos kiinnostavasta blogista, olen täällä satunnaisesti piipahdellut :)

Meillä homma meni niin, että itse erosin äitini myötä kirkosta ollessani yksivuotias. Vasta aikuisena aloin kiinnostua uskonasioista. Kun esikoiseni syntyi, en kuulunut vieläkään kirkkoon eikä mieskään. Jotenkin minua harmitti, että ns. tapakristityt saivat tämän erityisen siunauksen lapselleen ja minun lapseni jäi siitä paitsi. Kuitenkin pidimme vauvaiässä nimiäiset, ja vasta kun lapsi oli lähemmäs kahden vuoden ikäinen, liityin kirkkoon ja samalla lapsi kastettiin. Toinen lapsemme kastettiin kuuden viikon iässä. Nimiäisiä on suvussa vietetty enemmänkin, joten niiden pitämistä ei mitenkään kummeksuttu. Eipä kukaan kyllä tullut myöskään taaperoikäisen ristiäisiä hämmästelemään, meillä on suvussa myös uskovia ja erilaisten maailmankuvien kirjoon on totuttu.

Ihania nimiäisiä teidän poppoolle! Toisenlaiset juhlat voi hyvin pitää myöhemminkin, jos siltä rupeaa tuntumaan. :)

Liisa
Osasin!

Ainakin Kallen äiti ja pari muutakin kirjoitti hyvin pitkälti omien ajatusteni mukaisesti.

Meillä kastettiin lapsi kesäkuussa. Siinä mielessä päätös oli luonteva, että kuulumme molemmat kirkkoon, mutta enimmäkseen tavan vuoksi. Ei ole tullut erottua. Miehellä se on ehkä enemmän saamattomuutta, itselläni vahvaa kaipuuta perinteiden säilyttämiseen ja seremonioihin. (Ihan niinkin pinnallinen asia kuin se, että sain nyt pukea pojalleni saman äitini teettämän kastemekon jossa minutkin on kastettu.)

Pohdimme pitäisikö lasta kastaa lainkaan, kun emme häntä aio uskonnollisesti kasvattaakaan. Perinteen ja toisaalta helppouden vuoksi päätimme lopulta niin tehdä. Hän on vapaa aikuisena tekemään oman valintansa.

Itselläni on kyllä jonkinlainen vaikeasti selitettävä suhde Jumalaankin, mutta jeesushommat ei ole oikein omia heiniäni. Kirkkoja (rakennuksina) kyllä rakastan ja käyn välillä istuskelemassa rauhoittumisen vuoksi ihan muuten vaan. Jumalanpalveluksissa en käy. Ajattelen myös, ettei olisi oikein olla kuulumatta kirkkoon mutta napsia silti rusinoita siitäkin pullasta (vaikka kirkolle se varmasti sopiikin hyvin enkä sitä mitenkään tuomitse että muut niin tekevät.) Rusinoilla tarkoitan siis juuri kerhotoimintaa, ripareita ym.

Osittain käytimme näitä kirkon "palveluja" (aiemmin avioliittoon vihkiminen ja nyt kaste nimenantojuhlana) myös osittain siksi, että kun nyt kerran kuulutaan kirkkoon ja maksetaan verot niin otetaan nyt edes vähän takaisin.

Ajattelen myös, että tulevaisuudessa hautajaiset on helppo järjestää ja hautapaikka löytyy helposti. Ei tarvi omaisten sitten surun (jota toivottavasti tuntevat!) keskellä miettiä, millaiset seremoniat järjestetään ja mihin jäännökset kipataan.

Enni

Samanlaiset ajatukset täälläkin kuin Liisalla. Ristijäiset elokuun loppupuolella. Oikein mukavaa juhlaa teille!

Inkku (Ei varmistettu)

Minä olen itse kirkon työntekijä ja mietin silti tulevien lasteni kastamista. Itse olen harkinnut kirkosta eroamista ennen sinne töihin menoa, koska teki pahaa, miten julmia ja sydämettömiä asioita sanotaan Jumalan nimissä vaikka homoista. Sitten menin töihin ja tajusin, kuinka siellä todella tehdään töitä ihmisten eteen, ketään ei ajeta pois, ei edes niitä, jotka tahraa koko puljun maineen huutelemalla vihaa. Ajattelin, että se on aika hienoa rakkautta, rakastaa niitä idioottejakin, vaikka se tietysti sitten samalla karkottaa pois niitä, jotka ansaitsisivat sen rakkauden paremmin, jos niin voi sanoa. Uskon kuitenkin, että kirkko muuttuu hiljalleen paremmaksi paikaksi niille, joita nyt vielä ainakin näennäisesti syrjitään. Oma kokemukseni on, että vähemmistössä ne kaiken suhteen jyrkkämieliset on kirkossa.

En itse pidä kovin kauniina ajatuksena, että en maksaisi kirkollisveroa ja kuorisin sitten palvelut päältä kuitenkin. Ehkä se on minulle kaikesta huterasta uskosta huolimatta se kristillinen asia, johon uskon, että yhteisen hyvän eteen voin lanttini laittaa, vaikken itse mitään, tai en ainakaan joka elämäntilanteessa, siitä mitään kostuisi. Uskon, että se ajatus tekee minusta tarpeeksi kristityn, jokin uskossa on perille mennyt kai, ja loppua, kaikkea mitä en voi sanoa ainakaan ääneen uskovani, kannattelee joku muu kuin minä.

Kristaliina
Puutalobaby

Veikkaanpa muuten, että niitä "rusinanpoimijia" on kuitenkin aika vähemmistö ja enemmistö meitä, jotka maksavat jatkuvasti kirkollisveronsa ja ovat viimeksi käyttäneet kirkon palveluita silloin rippikouluiässä :) Minunkin mielestäni tarkoituksellinen "rusinanpoimiminen" (yäk, rusinat on muuten ihan kamalia) on vähän samaa sarjaa kuin esim. kela-tukikikkailu, eli ei kovin suotavaa... Tai vähän niin kuin pummilla matkustamista julkisissa :)

Mutta luulisi, että suurimmalla osalla tuossa tilanteessa se ei ole mitenkään tarkoituksellista "kirkon hyväksikäyttöä". Usein se taitaa mennä niin, että esim. lapsi haluaa seurakunnan kerhoon, kun kaveritkin menevät - ja hieno homma, että siinä tilanteessa kirkko pitää ovensa avoinna heillekin. Ehkä sieltä tulee tulevia kirkollisveron maksajia sieltäkin :)

Hmm perinteistä vielä... Jännä juttu, että itsellenikin nyt vauvan myötä perinteet nousevat jotenkin uudestaan tärkeiksi. Ennen tätä en ole pitänyt itseäni mitenkään "perinteisenä". Mutta useita kristillisestä (?) perinteestä tulevia tapoja meidänkin juhlassa nähdään, vaikka ne eivät siis ristiäiset olekaan :)

 

Meri-Anna
Oisko tulta?

Tosi kiva keskustelu! Samoin ajattelen kuin Kristaliina, että varmaan niitä "rusinanpoimijoita" on melko vähän, ja ihmiset yleensä kuitenkin pyrkivät näissäkin päätöksissä toimimaan oman oikeudentuntonsa mukaan. 

Itse jäin tätä keskustelua lukiessani miettimään sitä, mitä minulle merkitsee kuulua kirkkoon. Minulla on kolme lasta ja kaikki on kastettu, ja tietysti tällä hetkellä työpaikkakin on kirkossa, niin aika kiinni siinä sikäli olen. Eroamista en ole harkinnut, mutta monia uskonsisältöjä olen kyllä paljonkin miettinyt ja voin sanoa kuten moni täällä, että kaikesta en ajattele samoin kuin "kirkko", jos nyt näin voidaan yleistää. Meillä Suomessa kirkko kokoaa ihmisiä niin monenlaisista hengellisistä perinteistä, että on selvää, etteivät kaikki ajattele samoin kaikesta. 

Kirkko on vähän niinkuin syli, joka kokoaa yhteen eri tavoin ylöspäin huokaavia ihmissieluja :) Siellä on sellaista, jota en voi käsittää ja sellaista, johon mielelläni liityn, mutta kaikkea yhdistää jokin pyrkimys rakkauteen ja armollisuuteen. (vaikkei se tietysti aina siltä näytä, eikä aina sitä ole, mutta kuitenkin :))

Minulle tärkeää on ollut se, että omat lapseni voisivat jollain tavalla juurtua sellaiseen ikiaikaiseen perinteeseen ja uskovien yhteisöön kuin kirkko on. Juuret on kuitenkin aika tärkeitä, minä olen osa sitä mistä tulen. Moni asia muuttuu ja lapseni sitten aikanaan hakevat itse sen oman suhteensa, ja olen ajatellut kasteen lahjana lapsilleni. Toivon, että lapseni oppivat kotoa kyvyn arvioida näitäkin asioita ja keskustella niistä siten, että oppii toimimaan itselleen rehellisesti.  

Ihania juhlia teille ja kiitos blogista, joka on aina yhtä raikas ja hauska. Ja Jumalan siunausta.

nuori äiti pohjoisesta (Ei varmistettu)

Vaikka kastaisitkin lapsesi, se ei tarkoita sitä, että sinun täytyisi kertoa hänelle jotain "tarinaa". Sitä vartenhan valitaan kummit, jotka "vastaavat lapsen kristillisestä kasvatuksesta" (varmaan aika harvinaista).

Kasteenhan voi tehdä ikään kuin valmiiksi, sehän on vain virallinen toimitus, kuten sanoit. Lapsi voi myöhemmin päättää, kiinnostavatko uskon asiat häntä vaiko eivät. Uskon kuitenkin, että jos kasteen kaltainen perustoimitus on tehty jo lapsena, "piireihin" pääsee helpommin, kun on jo (virallisella tasolla) valmiiksi seurakunnan jäsen.

Nykyään tuntuu, että kaikkea uskonnollista vältellään ja kristinuskokin on "jeesustelua". Mielestäni on kuitenkin paljon perusteellisempaa kasvattaa lapsi jonkin uskonnon arvojen mukaan, kuin kasvattaa hänestä täysin "uskonnotonta". Meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme luonnollisin valinta lienee kristinusko, koska esimerkiksi lait on kirjoitettu sen pohjalta. Kristinusko on siis myös kulttuuria.

Sitä paitsi myöhemmin, kun lapsi alkaa ymmärtää, hän voi aivan hyvin erota kirkosta, jos ei koe kristillisiä arvoja omikseen.

Kristaliina
Puutalobaby

Iltarukous! Apua! Nyt vasta muistin! Miten käy iltarukouksen?

Oma lapsuudenkotini ei ollut siis missään määrin uskonnollinen, mutta aivan ihanan iltarukouksen äiti minulle opetti ja se yhdessä aina luettiin. Apua siinähän on siunaukset, ja Jumalat ja aamenet ja kaikki.

Näin se menee (tai ainakin näin äiti opetti):

Rakas Jumala, taasen on ilta,
yö joutuu ja nukutaan.
Surut lievitä vanhemmilta,
ovat joskus he murheissaan.
Koko maailman kansoja siunaa.
Kotieläimetkin navetassa makaa,
nuo lempeät, kiltit niin.
Rakas Jumala, tähtien takaa,
näethän niidenkin vuoteisiin.
Uni rauhaisa kaikille anna.
Aamen.

Niin joo eihän meillä toisaalta ole navettaakaan :D

Tätä perinnettä haluan kyllä jatkaa, kuului Silva sitten kirkkoon tai ei... Todennäköisesti asiasta täytyy keskustella isin kanssa, että hän ei sitten tee sellaisia "bullshit"-yskäisyhuudahduksia oven takana, kun me Silvan kanssa iltarukoillaan :)

Tätä asiaa mielessä edelleen pyöritellessä vähän selkenee, että ehkä minä olisin silti ollut sen kastamisen kannalla. Mutta minulla ei vaan ole niin voimakasta "joo"-mielipidettä kuin Joelilla on vastakkaiseen suuntaan... Hmm.

Onneksi asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen, että nyt tehty päätös oli se lopullinen. Luultavasti "kristillinen kasvatus" -asia tuntuu sitten luontevammalta lapsen kasvaessa: joitain elementtejä (esim. iltarukous) varmaan opetellaan, mutta joitain toisia (vaikkapa pyhäkoulu - onko niitä muuten edes enää?) varmaan ei.

Hmm, täytyykin nousta aamupalalle ja mennä varovasti kysymään, mitä mieltä Joel ois meidän iltarukouksesta... :) Jos ihan vähän vaan rukoiltais sittenkin meidän pakanakullalle...? :)

SiniJnsn
FarmiFarmi

Oltiinko me samaan aikaan seurakunnan kerhoissa (pyhäkoulussa) Kuusamossa Kristaliina? Mulla ei ole mitään muuta muistikuvaa ko. ajoista kuin että miten hirvittävä pettymys oli, kun saamaamme 'tarravihkoon', jossa Jeesus piti kalaverkkoa, oli tarjolla vain kahta erilaista kalatarraa :D Tämä selvisi kolmannella käyntikerralla (kun sain taas saman tarran kuin ekalla kerralla), ja kun kokoelma oli kerran jo täynnä, lopetin muistaakseni pyhäkoulussa käynnin.

Täällä Hollannissa olen kummajainen, kun kuulun kirkkoon. Toisin kuin Suomessa, täällä ei ole ns. tapakristittyjä: jos kuulut kirkkoon niin sitten kanssa käyt siellä joka sunnuntai... Jotenkin myös tuntuu että paikalliset uskonnot ovat myös ankarampia, tiukempia kuin luterilaisuus (joka kerta, kun uskonnosta tulee puhetta, joudun selittämään mitä luterilaisuus on - ja vastaan aina että se oli se heppu joka naulasi nootteja katolisen kirkon oveen ja joutui kai vankilaan; ja että ero katolilaisuuteen on perisynti (vs. sola fide, sola gratia! Näin meillä :D), kondomit ja että ehtoollisella Jeesuksen veri on kuvainnollinen, ei konkreettinen - tässä minun luterilaisuudentuntemukseni :D).

N. 15 kilometrin päässä on kylä, jossa asuu tiukan reformoituja uskovaisia: sunnutaisin mennään useamman kerran päivässä kirkkoon, sunnuntaina ei saa ajaa autoa (puhumattakaan siitä, että saisi tehdä työtä - jos haluat tulla kylän paariaksi, ajat esim. nurmikon sunnuntaina), ja naiset eivät saa käyttää housuja. SIIS OIKEESTI. Mitä se Jumalalle kuuluu, käytänkö housuja vai en. :D

Varsinkin vanhempi polvi naisia käyttää vielä perinteistä asua (me 'pakanat' kutsumme sitä 'pingviiniasuksi'):

stapvoets.jpg
Tässä ollaan varmaan kirkkoon menossa.

He eivät myöskään juhli joulua...ai niin ja televisiota ei saa katsoa. Kuitenkin joka toisella kylän asukkaalla on televisio kaapissa. Ja internet ei sitten taas ole kielletty... Kaksinaismoralismia parhaimmillaan. Ainiin ja lapsia ei ROKOTETA, koska "Jumala parantaa jos sairastuu". Tästä todisteena 70-luvun polioepidemia ko. kylässä. Lapsia kuoli. Se oli Jumalan tahto?

Meni vähän aiheen ohi, mutta nyt seuraa pointti: jos saisin täällä ollessani lapsen, en edes miettisi hänen kastamistaan. Juuri siksi, että täällä ei voi/ei saa olla vain tapakristitty, tai toisin sanoen, ei saa olla OMANLAISENSA kristitty. En nyt tässä tarkemmin ala pohtimaan omaa uskonmaailmaani, mutta en ole oikein koskaan pystynyt ymmärtämään sitä, että miksi sitä uskoansa pitää mainostaa ja toitottaa ympäriinsä (kuten yllä).

Enkä oikein usko, että se Jumala sieltä kirkosta (talosta) löytyy sen kummemmin kuin omasta rukouksesta illalla ennen nukkumaanmenoa? Tai että jos annat paljon lahjoituksia kirkolle ja saat vakipaikan ensimmäisestä rivistä joka sunnuntai, olet jo lähempänä taivasta? ("Kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa?")

Eivätkö sitäpaitsi ns. kristilliset arvot ole kuitenkin ihan elämän perusarvoja uskonnosta riippumatta? Tarviiko lähimmäisenrakkauden opettamista leimata kristillisiksi arvoiksi? Eikö voi vaan rakastaa ja tehdä toisille sitä, mitä toivoisi itselleenkin tekevän? Pitääkö uskoa Jeesukseen ja apostoleihin että voi kääntää toisenkin posken?

You don't need to label everything. Uskoakseni olette oikealla tiellä Silvan kanssa: päättäköön itse mitä haluaa kunhan on siihen tarpeeksi vanha :)
 

Kerettiläinen (Ei varmistettu)

Täytyypä avata suunsa näin tähän asti blogia (kivaa) vain lukemaan tyytyneenä, kun keskustelu tästä jännästä aiheesta on pysynyt täällä näin hauskan rakentavana!

Ehkä iltarukous menisi ateistimiehelle läpi sillä perustelulla, että rukouksessahan on kaksi vaihtoehtoa: siitä joko seuraa jotain hyvää (ja se kai olisi miehellekin mieleen) tai sitten se on pelkkää sanahelinää, tyhjiä sanoja, ja mitäs haittaa niistä nyt olisi? Kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Oppiihan lapsi varmaan vahingossa ulkoa muitakin loruja.

Kristaliina
Puutalobaby

Tsihihi, Sini, mäkin muistan nuo kalatarrat! Mä taisin sitkeästi jatkaa siellä muutaman kerran pidempään: löysin sen vihkon joskus ja muistaakseni siihen oli n. 5 siva täytettynä. Mutta sen pidempään ei tainnut minuakaan jaksaa kiinnostaa - perhanan kalatarrat pilas mun pyhäkoulu-uran :D

Aika paljon sulla oli jäänyt mieleen kuitenkin, en mä ois edes noin osannut kuvailla luterilaisuutta :)

Mutta ne positiivisten muistojen kerhot oli niitä seurakuntatalon kerhotilojen tavallisia päiväkerhoja ja iltapäiväkerhoja. Niissä ei ollut (muistaakseni) mitenkään uskonnollisuus erityisesti mukana, mutta ne olivat (kai?) seurakunnan järjestämiä. Tai sitten vain seurakunnan tiloissa? En itse asiassa ole ihan varma siitä... Mutta siellä kävin pari kertaa viikossa kerhoikäisenä (olin perhepäivähoidossa - ja sattumoisin jehovantodistajaperheessä muuten :D) ja esikoulussa sekä kesäisin silloin, kun äiti oli töissä.

Hyvien muistojen lisäksi on tuo uskonto herättänyt lapsessa kai jonkinlaisia traumojakin: muistan että pelkäsin ihan hullun lailla maailmanloppua, näin siitä painajaisia pitkälle teini-ikään asti. Liekö tarttunut tuolta päivähoitopaikasta... Vaikka sinne mennessä äiti oli sopinut hoitotätien kanssa, että uskonasioista ei puhuta - he olivat siis jehovantodistajia. Ja Kuusamossahan iso osa porukkaa oli lestadiolaisia (ei kylläkään käsittääkseni meidän perheen tuttavapiirissä), eli aika monipuolisten uskovaisten keskellä sitä on tullut tietämättään kasvettua :D

Tosi yllättävää muuten tuo, mitä Sini kerrot hollantilaisten uskonnosta! Jotenkin sitä on kuvitellut, että sielläkin ollaan näin leppoisan tapakristittyjä niin kuin täällä.  Tavallaan tuo vahvistaa sitä ajatusta, että on onni, että meidän kirkko on näinkin suvaitseva: että suuren osan mielestä meillä saa kukin uskoa vähän omalla tavallaan ja silti olla luterilainen.

Kerettiläinen: Joo, läpi meni vähän tuontyylinen ajatus meilläkin :) Ensin tuli Ilme (sellainen iltalypsymäinen) ja sitten toteamus, että no kyllähän lapselle saa loruja opettaa :)

SiniJnsn
FarmiFarmi

Piti vielä tulla pikaisesti kommetoimaan tuosta katolisten perisynnistä vs. meidän luterilaisten 'synnittömyydestä': kas kun luterilainen tulee maailmaan ns. tabula rasa, synnittömänä. Ja kun otetaan huomioon että moraalikäsitys (ihan vaan ihmisen oma, ei siis mitenkään kristillinen) lapsella alkaa kehittyä vasta n. kouluikäisenä, ei lasten 'kadotuksesta' tarvitse olla koskaan huolissaan: kaikki lapset ovat viattomia, synnittömiä ja pääsevät näinollen automaattisesti taivaaseen? (No niin Sini, otetaan se kotiteologin hattu pois päästä ja mennään takaisin töihin, jookosta :D)

Hei mäkin olin perhepäivähoidossa jehovan todistajien luona! Äiti otti mut sieltä pois kun itkin useampana yönä...liekö olleet samat painajaiset!! Muistaakseni sen hoitotädin nimi oli Rebekka. (Että terveisiä vaan... ;D)

Minna J.
Oisko tulta?

Iltarukous! Jee! Ja onpa muuten ihana suloinen tuo mikä sinulle on kotona opetettu. Mä varastan tän aiheen, tai siis ainakin tuon iltarukousaiheen, mun torstain postaukseen, lupaan linkittää :)

Miitu (Ei varmistettu)

Aloin lukea tätä keskustelua suht ahdistuneena, mutta loppua kohden alkoi helpottaa. Kiitos siitä teille ihanat tapakristityt!

Kasvoin ympäristössä, jossa kristinusko oli luontevasti läsnä ilman, että tuosta sen enempää olisi alleviivattu. Enemmän tuo varmaan liittyi musiikkiin virsien muodossa, iltarukouksiin, lapsena seurakunnan kerhoihin ja kuoroihin sekä "Uskollisiin ystäviin". Yleisesti ottaen oli ok, jos noissa kerhoissa, kuoroissa ja jopa siellä kirkossa kävi silloin tällöin, eikä sitä uskoaan tarvinut kenellekään alkaa selittämään tai todistelemaan. Sai vain olla.

Muutto opiskelupaikkakunnalle ja kait aikuistuminen sitten romutti tän kristittynä olemisen mielikuvan. Julkisesti et voi sanoa uskovasi Jumalaan, ellet halua tiettyä leimaa päällesi. Vaihtoehdot on aika tasan ateisti tai sitten minun arvomaailmaani turhan kirjaimellinen kristinusko. Missä on se kuuluisa suvaitsevaisuus, joka hyväksyisi myös sen kirkkoon kuulumisen ilman sen kummempia todistuksia? Olen heikko, enkä jaksa puolustusasemista alkaa käydä the keskustelua vähän väliä. Okei liiottelua, mutta jotenki tuo kolkuttaa usein takaraivossa. Siispä vaikenen tai varovasti lähden keskusteluun mukaan.

Haluan jatkaa tyytyväisenä (tapa)kristittynä ja kasvattaa lapsenikin siihen. Eniten tässä pelottaakin se, mitä lapsillani on vastassa. Saavatko he uskoa enkeleihin ja taivaaseen, lausua iltarukouksen, laulaa virsiä ja uskoa siihen, että jokin suurempi voima on heidän tukenaan, jos koko ajan enenevissä määrin joko uskotaan tai kielletään usko jyrkästi? Tuntuu, että tapakristillisyys, minkä ainakin minä koen turvallisena perusvireenä elämässäni, on katoamassa, kun tässäkin asiassa pitäisi tehdä suuri rationaalinen päätös ja julistaa sitten sitä.

Hmph. Tulipahan huonoa tekstiä. Moni on täällä kirjoittanut paljon paremmin. Mutta kun tuo yks tuolla heräilee uniltaan, niin äiti painaa nappia nyt.

Matteus
Oisko tulta?

Kastanpa lusikkani soppaan. Itse olen miettinyt kirkon jäsenyyttä ja "oikeaa" oppia tästä näkökulmasta. Itse olen ollut aikoinani seurakunnan kerhossa, ja nimenomaan siellä oli hoitopaikasta ja omanikäisistä kavereista kyse. Itse en ole kokenut siellä, että uskoa olisi tuputettu tai että minulle olisi valehdeltu kirkon toimesta. Minulle uskon asiat eivät ole todeksipitämisasioita. Kirkon kieli on minulle rakas äidinkieli, jonka merkitys on ihmisten yhteen kokoontuminen, rauha ja anteeksiantaminen. Saatan olla kirkon aktiiveissa radikaali, mutta jos Raamattu nähdään "vain" vertauskuvallisena kirjana, tai seurakunta "vain" eettisenä ihmisten välisenä yhteisönä, ei se nähdäkseni vie mitään siltä, että niiden kautta voidaan saavuttaa tähän maailmaan jotain kestävää ja hyvää.

Onnea tytölle ja pienelle elämälle! Siunausta koko perheelle! :)

Matteus
Oisko tulta?

Jaakko Heinimäkeä mukaillen: "Hyvä tapa olla kristitty, on olla tapakristitty."

Tommi K
Isyyspakkaus

Hei, mä muistan tuon saman iltarukouksen!

Kävin myös joskus pyhäkoulussa, mutta siitä mulla ei ole oikein minkäänlaista mielikuvaa. Rippikoulu, isostouhut ja kirkkohäät tuli koettua, mutta oikeastaan vääristä syistä: kuuluu asiaan, kaveritkin menee ja niin edelleen. Enää en menisi kirkossa naimisiin, sillä se tuntuisi feikiltä.

Uskoa voi kyllä ilman kirkkoakin, mutta mielestäni kirkkoon ei pidä kuulua, jos ei usko kirkon oppeihin. Aivan niin yksinkertaista. Lapsen kastamatta jättäminen oli siis meille itsestäänselvää, vaikka se aiheuttikin ihmetystä joissain sukulaisissamme.

Huvittavin kommentti oli: "Mitenkäs se lapsi sitten nimen saa?" Niin, lapsihan ei saa kasteessa nimeä, vaan kirkon jäsenyyden, vaikka toki luterilainen lapsikastejuhla toimii myös nimenantoseremoniana.

Hauskoja nimiäisiä teillekin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä luulen, ettei sellasta epeliä olekaan (tai jos on, niin se on varmaan aika rajaton tyyppi, joka kaipaa selkeyttä ja ehdottomuutta), joka uskoisi kirjaimellisesti kirkon oppeihin. Musta ne on aika sellasia viitteellisiä. Usko on sydämessä eikä kirjaimessa.

Vierailija (Ei varmistettu)

nyt täytyy kertoa yksi negatiivinen iltarukouskokemus lapsuudesta. mummo opetti rukoilemaan, uskoin kovasti jumalaan ja pyysin joka ilta siunausta ja suojelusta kaikille tutuille. rimssu vain kasvoi, kun kaikki piti mainita nimeltä jumalalle, ettei kukaan jäisi huomiotta. lopulta siitä tuli vain kamalaa, koska uskoin, että jos unohdan joku ilta rukoilla tai mainita jonkun, tutuille käy huonosti. meni tosi monta vuotta päästä tästä ahdistavasta tavasta eroon. iltarukous - ei suositella neuroottisille!

Meri-Anna
Oisko tulta?

Hymyilyttää tuo "neurootikon" iltarukous. Mutta joo, mistä tahansa tavasta voi tulla ahdistava, jos se ei lähde itsestä ja omasta tahdosta. Sitä mukaa, kun lapselle tulee ikää, myös omaa vapautta ja tahtoa kannattaa kuunnella. 

Ja sellainen tässä nousi mieleeni, että kirkossakin kuitenkin uskon kohde on Jumala, eikä kirkon opit. 

Mamma
Mamman Sähkövatkain

Eiköhän se oo sama jos ei kuulu tai kuuluu, jos lapsi sitten kuitenkin saa itse päättää (varmaan sitten jos kaverit menee riparille) että haluaako kuulua, kun se lapselle kuitenkin on ilmaista. tuntuu ettei se uskonto ja kirkko ole enää sama kuin silloin ennen. Meillä lapsi kuuluu kirkkoon ja minä, mieheni ei. En ole vaan eronnut siitä... jostain syystä... en tiedä :) XD aika surkuhupasta. Mutta meilläkin lapsi/ lapset saa itse päättää kuinka tekevät, mutta jos nyt kuuluvat vaikka ihan periaatteessa nyt siihen asti kirkkoon :D

Ja asiasta viidakkoon. kirjoitat hyvin :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Pitänee sen verran korjata kuitenkin tuota SiniJnsn:n hauskaa viestiä, että perisynti kuuluu kyllä varsin tiukasti luterilaiseen uskoon. Samoin korjaan, että luterilaisella ehtoollisella leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri (reaalipreesens) eivätkä vertauskuva.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä lapsen isä kuuluu kirkkoon, minä en (enää). Eikä mulla ole kovin sykähdyttäviä muistoja kristilliseltä ajaltani: srk-kerhoissa en käyny, riparilta käteen jääneet opit ois saanu jäädä oppimatta (tupakointi, jota kesti 11 vuotta ja nuoruuden eka kännikokeilu), jokavuotinen joulukirkkopakko oli tuskaa (konfiksen jälkeen se oli vapaaehtoista). Mutta ennenkaikkea mulle tuotti tuskaa uskonnontunnit koulussa (vaikka numero oli ekaluokasta lukion päästötodistukseen aina 9-10): mä ajoin maikat hulluuden partaalle perusteluita ja todisteluita inttäessäni, ja muistan jo ala-asteen tokaluokalla kärsineeni hätää ja tuskaa, kun kotiläksynä oli rukouksen kirjoittaminen, enkä mä kertakaikkiaan käsittäny, mitä multa halutaan (mutsilla varmaan tuplaantu harmaat hiukset, kun se yritti mulle vääntää rautalangasta rukouksen ideaa).

SILTI. Mä olisin kaikin mokomin antanut liittää lapseni kirkon jäseneksi, jos suomen lainsäädäntö olis ollut toinen. (Meillä muuten käytiin tää kastetaan - ei kasteta-keskustelu jo ennen ehkäisyn pois jättämistä.) Nimenantohetkellä (ja käsittääkseni vieläkin) Suomen laki määrää, että jos lapsi on kirkon jäsen, hänen on osallistuttava uskonnontunneille, huolimatta vanhempien toiveesta. Eli ei ois auttanu, vaikka ois vanhempina kirjoitettu lippua ja lappua, ett halutaan lapsen käyvän elämänkatsomustunneilla. Mun mielestä uskonnonopetusta on saatavilla, vaikkei kuuluisi kirkkoon, ja se on mielestäni myös vanhemman tehtävä, jos myös kummienkin.

Iltarukousasiaan, näin meillä: kun äiti on petiinlaittovuorossa, iltarukousta ei lausuta (paitsi jos lapsi haluaa, toki saa lausua), kun taas isä, mummi tai serkku laittaa lapsen nukkumaan, iltarukous kuuluu asiaan.

Kummiasiasta vielä: lapsellani ei siis ole kummitätiä tai -setää, sen sijaan hänellä on maailman paras "kummitustäti", jolle on tehty ihan meidän talouden virallinen "kummituskirja". Ja taatusti on semmoinen täti, joka on lapsen elämän eri käänteissä tukena ja mukana, ja nimenomaan läsnäololla, ei siis vain lahjan/shekin lähettämällä.

Näin siis meillä. Iloista nimijuhlaa teille, ja kiitos hyvästä blogista :)

analyysi (Ei varmistettu)

Kirkon piikkiin menee iloisesti kaikki sekin, mikä ei varsinaisesti ole kirkon toimialaa: riparin tupakkikokeilut, sukulaisten kirkkohää- ja ristiäiskyselyt, koulun uskonnonopetus tai aatteellisten ateistien aiheuttama hämmennys. No, sattuuhan sitä.

Mummon pelottelema (Ei varmistettu)

Täältäkin lapsuuden muisto vain tuohon iltarukousosioon: muistan myös kuinka pelkäsin iltoja ja öitä kun mummo luki iltarukouksen: Levolle laskenu luojani, armias ole suojani, jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Pelkäsin ihan tajuttomasti aina mummolassa ollessani tuon värssyn jälkeen, että apua, eikö tästä aamulla enää noustakaan. Siinä vaiheessa ei todellakaan mikään luojan/suojan tykö astuminen lohduttanut pätkän vertaa.

Voihan niitä rauhoittavia iltaloruja luritella myös ilman jumaliakin.
Ja tuosta prometheus-leiristä on meidänkin perheessä hyvät kokemukset, suosittelen.

Vierailijatar (Ei varmistettu)

Itse ole 26-vuotias nainen, jota ei ole kastettu enkä siis ole myöskään koskaan kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Silti kotonani on aina vietetty joulut ja pääsiäset, joskin ilman raamatullista sanomaa. Kotikasvatukseen on kuulunut usein kristilliseksi perinteeksi kutsutut arvot lähimmäisenrakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja anteeksiannosta. Työssäni sairaanhoitajana kykenen käymään potilaideni kanssa hyvinkin syvällisiä keskusteluja kuoleman jälkeisestä elämästä. Siihen en ole tarvinnut uskontoa vaan tervettä, meihin jokaiseen rakennettua empaattisuutta ja taitoa olla läsnä. Ymmärrän uskonnon merkityksen yksilön elämässä erityisesti vaikeina hetkinä, mutta itse tukeudun enemmin perheeseen, ystäviin ja itseeni. Rippikouluun olisin halunnut aikoinani rippilahjojen vuoksi, muuten en ole kokenut menettäneeni mitään. Kummitätiinikin välit ovat vielä näin aikuisiälläkin hyvin läheiset vaikka virallista kummitodistusta ei olekaan koskaan kirjoitettu.

Lapsilleni en aio tarinoida taivaasta vaan korostaa elämän ainutkertaisuuden hienoutta. Se on juuri tässä ja nyt, ja siksi siitä kannattaa tehdä juuri sellanen, kuin itse toivoo. Jos lapseni jonain päivänä kokee uskonnollisen herätyksen, on se varmasti vahvasti tieteeseen ja evoluutioteoriaan nojaaville vanhemmille vakeaa, mutta jokainen valitsee tiensä itse. Kasteen voi saada aikuisenakin, kun ihminen kykenee siitä itse päättämään.

Onnea ihanalle Silvalle ja vanhemmille nimiäispäivänä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselläni lastensaanti ei ole vielä ihan ajankohtainen, mutta en ole edes ajatellut etteikö tulevia lapsiani kastettaisi.

Tätä keskustelua on ollut hienoa seurata, kerrankin oikeasti aikuismaisen pohtivaa ja analyyttista keskustelua kirkon, uskonnon ja itsensä välisestä suhteesta. Kiitos! Itse olen kovin hengellinen (vaikken käy kirkossa kuin jouluisin ja häissä yms), ja usein nettifoorumit saa mut hirveän surullisiksi. Ei siksi, että täällä tuskastelisin fundamentaalikkona että nyt nää kaikki joutuu helvettiin, vaan pikemminkin se, että tunnen joutuvani hullun raamatulla päähän lyöjän leiman alle.

Joku tuolla aiemmin pohti sitä, ettei kehtaa sanoa kuuluvansa kirkkoon. Itselleni uskon avoin tunnustus ei ole myöskään helppoa - kiitos nykyisen yhteiskuntamme tilan. Joudun heti puolustelemaan itseäni ja maailmankatsomustani. Ja se tuntuu kovin nurinkuriselta, että kirkosta lähteneet ovat esim. Homoillan jälkeen närkästyneet ja halunneet näyttää olevansa aravakatseisempia kuin kirkko ja siihen kuuluvat. Kuitenkin itse olen usein se, joka ei tuomitse sitä ettei vastapuhuja kuulu kirkkoon mutta minä sen sijaan saan koko instituutiota kohhdistuvat vihat päälleni.

Lähti todellakin aiheesta tää mun kommentti! Mut kaikille niille, jotka mietti sitä että kirkollisvero menee heiltä "hukkaan", kun eivät käytä kirkon palveluita; kirkko tekee paljon työtä vähävaraisempien kanssa, niin kotimaassa kuin ulkomailla. Joten ei hätää siitä, ettei niille rahoille oikeasti olisi tässä maailmassa käyttöä ja ne menisivät hukkaan.:)

Kristaliina
Puutalobaby

Minultakin edelleen iso kiitos ihan mahtavasta keskustelusta! (vaikka en ole nyt nimiäishässäkän takia siihen ehtinyt pariin päivään osallistuakaan) Täällä on selvästikin tosi järkevää porukkaa mukana keskustelemassa - pitkässä keskustelussa ja mielipiteitä herättävässä aiheessa ei ole ollut yhtään "rähinäkommenttia" mukana.

Hyvä me kaikki keskustelijat!

Kemijärvellä kasvanut (Ei varmistettu)

Ja sitten kaikki ihmettelee kun kerron kuinka hirveää tuolla seurakuntanuorissa oli edes yrittää käydä, rippileirillä itse viihdyin kun ensimmäinen boyfriend löytyi sieltä aikanaan mutta muuten koko kaupungin seurakuntapiirit on niin masentavan ahdasmielistä että allekirjoitan jokaisen sanan sun muistoja sivuavasta tekstistä :D

Älä silti huoli, tähän ilmiöön oon kuullut ympäri suomea törmättävän ja nyt kun on vaihtoehtojakin varsinkin isoissa kaupungeissa niin tuntuu että tuo seurakunnan porukka vähän joka puolella suomea on tiivistynyt sellaiseksi kuin aikanaan kemijärvellä.

Meillä juhlitaan pakanallisia nimejäisiä ylpeinä :) silloin voin täysin rinnoin olla kuka olen tuntematta pistoa sydämmessäni siitä että pidän kirkollisia ristiäisiä uskomatta jumalaan vain siksi että niin on tapana tehdä - eikös se tavallaan häpäise sitä uskoakin? En tiedä.. :D tai sitten tämä on sitä Kemijärveläis-asennetta!

Eliza (Ei varmistettu)

Minulla ei ole vielä lapsia enkä ole edes kummitäti, mutta olen toki miettinyt tätä kasteasiaa kun olen "siinä iässä", tiedättehän, kavereilla alkaa olla lapsia jne. Erityisesti olen miettinyt sitä perustetta, että onko lapsen saatava itse päättää uskontonsa. Minä näen asian niin, että vanhempien pitää joka tapauksessa päättää miljoonia asioita lapsensa puolesta ja mietittävä, mikä hänelle on parasta - kaste on yksi niistä ja näin uskovana ihmisenä haluan sen lapselleni antaa, jos sellaisen joskus saan. Onhan se toki isompi valinta kuin se, syödäänkö tänään muroja vai puuroa, puetaanko siniset vai vihreät kurahousut, mutta kuitenkin, se on "vain" kaste - ja toisaalta jotakin erityistä, jota en osaa selittää. Kukaan meistä tuskin itse kastetoimituksesta on kärsinyt, sinänsä se on harmiton juttu. Kuitenkin uskon, että siinä on jotakin mystistä voimaa, ehkä enemmänkin suojelusta, paitsi siinä kasteessa itsessään, myös siinä kun läheiset kokoontuvat rukoilemaan lapsen ja vanhempien puolesta ja kiittämään elämän ihmeestä. Joskus olen ajatellut, että se on vähän kuin lapsen ensimmäinen puhelinliittymä: hei lapsukainen, nyt sulla on yhteys yläkertaan auki ja voit ottaa Jumalaan yhteyttä milloin vaan, saldorajaa ei ole!

SiniJnsn
FarmiFarmi

Vierailija (ei varmistettu) 2.8.20120 18:02:

No näinhän se tosiaan näyttää olevan (että luterilaisetkin uskovat perisyntiin). Ties mistä revin etteivät usko; joko lukiossa oli vapaamielisesti tulkitseva opettaja, tai sitten vanhan muisti prakaa (veikkaan jälkimmäistä) :) Ehtoollisessa meni niinikään puurot ja vellit sekaisin (tai itseasiassa, reaalipreesens ja transsubstantiaatio) (<-- juu kyllä, googletin :) )

 

 

Pages

Kommentoi