Narsisseja huutajalle

Puutalobaby

Huusin tänään Silvalle.

Sanoin jopa v*ttu ja j*malauta.

Tilanne oli juuri sellainen, jossa ei pitäisi menettää hermojaan. Tirpalla on menossa äiti-äiti -kausi; eikä siinä mitään, näitä kausiahan tulee ja menee. Mutta nyt, kun pää on ollut täynnä räkää monta vuorokautta ja napero on roikkunut koko ajan lahkeessa/hihassa/sylissä ja kitissyt vaihtelevalla volyymilla... Ja JUST kun mä olin lähdössä kiireellä takki päällä ulos ja tirppa menossa (väsyneenä) päikkäreille, tulee TAAS "äiti ei saa lähteä minneKÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄN" -itkukohtaus... Sellainen, jonka kirkas korkea volyymi saa oopperalaulajat kalpenemaan ja lasit helisemään. Ja räkäpään räjähtämään.

Kyllä, tein myös sen klassisen: kun mikään muu ei tuntunut kirkumisen yli menevän perille, lopulta huusin, että nyt j*malauta rauhoitu.

Ha ha. Hyvin hoidettu. Oikein hyvin. Kun toinen on vaan väsynyt ja kaipaa äitiä. Niin äiti huutaa ja kiroilee. Damn.

Mitä nyt? Tuhat henkistä raipaniskua?

Ei. Ostin itselleni narsisseja.

Jos harrastaisin nykyään vielä ostelua (niin kuin ennen lapsia kuukausipalkkalaisena tuli tehtyä), olisin todennäköisesti lähtenyt shoppailemaan. Kyllä tuosta nyt parit kengät ainakin olisi pitänyt itselleen kuitata. Nyt kahden euron kukkaruukku sai riittää.

Ostinko itselleni onnea - ehkä. Mutta ihan hyvä sijoitus parilla eurolla, sanoisin.

Koska täten todistin juuri itselleni, että oma (ihan silleen tiedostamattani tekemä) henkinen höpöhöpötekniikkani positiivisiin asioihin keskittymisestä ei höpöhöpöä taida olla ollenkaan.

Kun mielessä on päällimmäisenä kivoja asioita, on usein vähän niin kuin huomaamatta kivempi ihminen itsekin. Läheisilleen. 

Ja kuinka itsestään huolehtiminen on tärkeää. Jos ei itsensä takia sitä pysty tekemään, niin ihan ajatellen niitä omia rakkaitaan. Kaikkea on helpompi jaksaa (myös niitä kirkumiskohtauksia), kun itse voi hyvin.

Aina siihen ei voi tietysti itse vaikuttaa - vaikkapa just silloin, kun päässä on se viisi litraa kellertävää nestettä. Enkä tarkoita pissaa; se oiskin sitten vähän pahempi juttu. Räässä on se hyvä puoli, että joskus sekin loppuu - pissan virta puolestaan on ikuinen.

Ha ha.

Joka tapauksessa. Itselleni tärkeitä hengenvetohetkiä ovat omat tanssitunnit ja jumpat. Kunhan tämä flunssa helpottaa, pääsen taas liikkumaan.

Silloin ei ehkä tee mieli huutaa niitä v*ua ja j*malautaa.

Pyydän Silvalta anteeksi, kun se herää.

Hyvää sunnuntaipäivää kaikille - huolehditaan itsestämme! <3

Share

Kommentit

Riika V.
Koti Kumpulassa

Koskaan ei kai saisi vajota lapsen tasolle ja mä ihailen niitä ihmisiä, jotka pystyvät aina sitä noudattamaan. Vai onko sellaisia ihmisiä edes olemassa, jotka eivät koskaan hermostu? Mun mielestä on kuitenkin tosi tärkeetä muistaa aina pyytää anteeksi kun tulee hermostuttua ja sanottua pahasti. Toisaalta se antaa lapselle kuvan, että äitikin on vaan ihminen, mutta toisaalta myös, että se hermostuminen ei ole oikein.

Kristaliina
Puutalobaby

En tiedä, onko... Ehkä vähän pelottavakin ajatus ihminen, joka ei koskaan hermostuisi. Ikään kuin että onko siinä joku niin kova kuori, että mikään ei mene sen läpi... En tiedä.

Itsellä kans tällaiset kohtaukset harmittaa; huomaa itse, että ei toiminut oikein. Mutta siitä täytyy vaan yrittää ottaa opiksi ja ensi kerralla yrittää toimia vähän paremmin. Yritän jotenkin, että en jää sellaiseen "no näin mä käyttäydyn" -tilaan, vaan että jotenkin opin virheistäni. Jotain sellaisena ihmisenä kasvamista, ha ha.

Anteeksipyynnöt ovat niii-iiin tärkeitä. Ja just kans se, että ne ovat vilpittömiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lehmän hermoinen päivää! Mä en hermostu ehkä koskaan. Voin kertoa 10 vuotta nuorisotalotyötä tehneenä, että tuota hermoa on kyllä koeteltu. Välillä joutuu korottamaan ääntä tehokeinona, mutta siinä ei ole sellaista tunnereaktiota mukana. Tunnistan kyllä tuon tuskastumisen ja iholla olo ärsytyksen, mutta siinä hetkessä mä vetäydyn tai tuskastun enemminkin kuin hermostun. Parhaimmillani mä valitan ja naputan - ei sekään kivaa ole vastapuolelle! Temperamenttikysymyksiä. Eikä tässä mitään kuorta tai panssaria ole, kyllä musta tunnereaktio saadaan esiin, mutta se ei vain ole hermostuminen (saatan kyllä ääneen sanoa: "Nyt mä kyllä hermostun kohta". ) vaan toisenlainen negatiivinen reaktio, rauhallisempi, mutta yhtä huono.

Ja loppuun vielä, armollisuutta itseä kohtaan. Tunteita opitaan niitä kohtaamalla, tärkeintä tilanteen purku.
Kukat muuten auttaa kaikkeen, kun pöydällä on kimppu kukkia tuntuu kuin koko koti ja mieli olisi iloisempi ja paremmassa järjestyksessä!

Riika V.
Koti Kumpulassa

Vitsi, mikä itsehillintä sulla on! Hienoa. :) Nostan hattuni todella korkeelle! 

Kristaliina
Puutalobaby

Samoin, hatunnostoni! Tuollainen on tosi ihana luonteenpiirre ihmisessä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitti :) Vaikka ei se oo itsehillintää vaan ihan sisäänrakennettua. Mun äiti joskus naureskellen kuvasi mun murrosiän kuohuntaa, että siitä tiesi tunteiden vellovan kun tulin istumaan sohvalle ja aloin valittamaan jostain epäkohdasta :) Jos oikein olin vihainen saatoin kirjoittaa tiukkasanaisen kirjeen :D Kyllä mä tietty kapinoinkin, mutta se ei ollut riitelyä tai ovien paiskontaa, vaan koulusta lintsausta ja tupakan polttoa.

Riika V.
Koti Kumpulassa

Muhun ei oo kyllä sisäänrakennettu tuollaista itsehillintää! :D

Karuselli

Yksi tärkeimpiä asioita, jonka minä olen oppinut tässä vanhemmuuden taipaleella, on anteeksi pyytäminen lapsilta. Tietenkin sitä aina haluaa ja yrittää olla fiksu, rauhallinen ja rakentava vanhempi. Mutta aina ei vaan onnistu. Sit pyydetään anteeksi, jutellaan asiat selviksi ja jatketaan elämää.

Se on sitten vähän perheestä kiinni, missä hermostumisen raja menee. Toisilla kireä äänenpaino tai korotettu ääni on jo anteeksi pyynnön paikka. Toisissa perheissä on vähän ronskimpi kulttuuri, erilaisiahan tässä ollaan kaikki. Myös eri lapset taitavat kestää vähän eri asioita. Mä korotan ääneni usein ja saatan vaikka pamauttaa kämmenellä pöytään sanojeni vakuudeksi, jos olen oikein vihainen, eikä sitä meillä kukaan säiky - mutta sitten mä en taas oikeastaan koskaan kiroile lasten kuullen. Samoin tavaroiden heittely ei kuulu meidän perheen kulttuuriin, mutta tiedän perheitä, joissa kamat lentää muidenkin kuin uhmataaperoiden käsistä. Ehkä se on elämää...

Kristaliina
Puutalobaby

Totta!

Itse inhoan sitä, jos käytän rumia sanoja lasten kuullen - mutta minulle niiden pidättäminen sellaisella... ...tunnekuohun hetkellä on tosi vaikeaa. Oppimisen paikka, haluaisin siitä eroon. 

Henkilökohtaisesti tykkään susta tämän postauksen jälkeen vähän vielä enemmän. Susta tuli juuri piirun verran tavallisempi mutsi mun silmissä. 

Voimia räkäpään selättämiseen ja arkeen.

Sallapulla (Ei varmistettu)

Äiditkin on ihmisiä, ja ihmisillä palaa joskus pinna. Pahastikin, ja pienistä jutuista. Ei lapsi rikki mene vaikka aikuinen joskus (paino sanalla joskus) pimahtaa ja sanoo turhan kovasti. Mun mielestä aitojen tunteiden näyttäminen on paljon parempi kuin esim. passiivisagressiivinen käytös, tai se että vaan lähtee pois sanomatta mitään, vaikka lapsi selvästi näkee että savu nousee korvista.

Logiikallani ajattelen, että ns. aitoja tunteita kohtaava lapsi oppii itsekin ilmaisemaan tunteitaan selkeästi.

Se millä on oikeasti väliä, on että asiasta keskustellaan kun on rauhoituttu, selitetään myös niitä omia tunteita ja syitä reaktiolle ja pyydetään sitten anteeksi. Oon meillä huomannut, että jo ihan tommonen kaks ja puol vuotias ymmärtää kyllä, jos hänelle sanoo vaikka, että anteeksi kun huusin, ei ollut sinua kohtaan oikein, äitiä vaan väsytti/huoletti/oli nälkä/kiukutti ja sitten meni hermot.

Just tämänkaltaiset kirjoitukset on yks syy, miksi tämä on (Asikaisen ohella) ainoa ns. äiti-blogi mitä luen. Aitoja, rehellisiä, älykkäitä tekstejä.

&lt;3

Kvh (Ei varmistettu)

Mukavaa sunnuntaita :-)

Kristaliina
Puutalobaby

Kiitos! Hihi ja loppupäivä sitten taas sujuikin niin kuin sellaisesta ihanasta harmonisesta perheidyllistä, jossa kaikki ovat iloisia ja hyväntuulisia - vaikka ennen päikkäreitä oli päällä täysmyrsky. Tää on tätä :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä oli osuva ja koskettava kirjoitus. Olen nimittäin tänään miettinyt sitä, miksei oma äitini osaa pyytää anteeksi. Ei näe itsessään koskaan vikaa, vaan syy on aina muiden.

Teidän tyttöjen äiti osaa pyytää anteeksi. Ihan valtavan mahtavaa. Ei sillä huutamisella niin merkitystä, kunhan myöntää tehneensä väärin.:)

Mitäs Joel? Mä olen myös astunut ton rajan yli muutaman kerran :( Meillä isä ei koskaan ole nostanut ääntään ja mua nolottaa hänen silmissään se, että mä en pärjää lasteni kanssa huutamatta, kun hän pärjää. 

Kristaliina
Puutalobaby

Meillä Joel on perusluonteeltaan aivan hurjasti rauhallisempi kuin minä - mulla ihan persoonanikin takia sen rauhallisenapysymisen eteen pitää tehdä vähän enemmän töitä :) Mutta on meillä molemmilla niitä hetkiä, kun meinaa alkaa pinna kiristyä; nyt, kun me ollaan molemmat kotona, niin on ihan luksusta, kun toinen voi rientää apuun. Pelastetaan toisiamme tilanteissa puolin ja toisin :)

Äitiliini (Ei varmistettu)

Ihanaa kun kirjoitat näistäkin tunteista rehellisesti. Itsekin muutamia vastaavia tapahtumia koettuna, vauvan ja taaperoikäisen äitinä. Kauhean huono omatunto siitä sitten tulee, mutta ihmisiä tässä vaan ollaan ja jossain tulee raja kullakin vastaan. Pääasia kai on, että itse tajuaa koska se on ylitetty ja pyytää lapseltakin anteeksi... näin oon ainakin itselleni selitellyt. Jaksamista päivään, huominen on takuulla jo taas varmasti parempi!

paulahelena
ALUAP

Voi, mä niin haluaisin kuulla keskustelun, jonka kävitte anteeksipyynnön yhteydessä. Silva on niin empaattinen ja fiksu, että siltä varmaan tuli jotain suloisenhauskaa takasin. :)

Mun lapsuudenperheessä huudettiin tosi paljon mutta aina pyydettiin anteeks eikä kellekään ollu epäselvää, että rakastetaan toisiamme. J:n kanssa eläminen on tehnyt musta tosi paljon rauhallisemman ja Jippoon en oo hermostunu vielä ikinä. Tuntuu jotenkin tosi vieraalta ajatukselta, että oikeesti suuttuisin sille, mutta toki uhmaiät ja muut koiruudet on vasta edessä päin.

Tärkeintä on mun mielestä kuitenkin just se että puhuu avoimesti kaikista tunteistaan ja myöntää ylilyöntinsä.

Kristaliina
Puutalobaby

Se keskustelu oli <3 <3 <3

Ehdittiin jutella rauhassa kaksistaan vasta nukkumaanmennessä, päikkäreiden jälkeen oltiin mummilassa ja alkoi heti täydet tohinat siellä. Mutta se jutteluhetki sitten <3 Tää on niin häkellyttävää, miten paljon tuollainen vajaa 3-vuotias jo ymmärtää ja osaa itsekin yhdistellä asioita. Sanoi anteeksipyyntöni jälkeen mm. että "niin, kun sulla oli kova kiire ja mä vaan huusin ja huusin ja huusin etkä sinä voinut lähteä" ja (ihan itse), että "meidän pitää muistaa, että ensi kerralla ei sitten enää huudeta". <3 <3 <3 Ja kaikkea muutakin ihanaa. Voih, jos aikuiset osaisivat keskenänsäkin noin vilpittömät anteeksipyyntökeskustelut, niin maailma olisi ihan varmasti ainakin vähän parempi paikka <3

Jennnni (Ei varmistettu)

Heippa! Millä kameralla sä kuvailet? Olen miettinyt uuden kameran ostoa ja kyselenkin nyt suosituksia.. niin ja älä huoli. Joskus kaikilla on huonoja päiviä. Myös meillä äideillä. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Mulla on tää tällainen nettiliittymällä varustettu peruskamera: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/insta-idiot-sisaltaa-ensimmaisen-mahakuvan

Eli ei mikään järkkäri, mutta mun käyttöön ihan riittävä - ja halusin sen siksi, että siinä on tosiaan esim. Instagram suoraan, eli saan heti yhdellä napinpainalluksessa kuvan Instaan. Ja muutenkin siitä siis käytän nettiä silloin, kun en ole koneella; oonpa muutaman bloggauksenkin siitä suoraan tehnyt :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Miten vanhemmat voisivat olla kiroilematta lapsilleen?? Mielestäni se on jotakik ihan kamalaa ja pelottavaakin... :(
Kiroillaanko teillä muutenkin paljon/lasten kuullen?

Kristaliina
Puutalobaby

Ei todellakaan kiroilla lasten kuullen. Mäkään en pidä sitä, en yhtään.

Jeba
Tuuliajolla

Oivoi. Kuules sinä siellä.... mäkin toisinaan syyllistyn huutamiseen. Joskus ei vaan jaksa ja sitten kun kuppi kaatuu, se tosiaankin kaatuu. Mutta, jos pääsääntöisesti on ymmärtäväinen, kuuntelee ja on läsnä, eikä huutamista todella tapahdu harvase päivä, ei se ole kuule niin vakavaa. Ihmisiä mekin ollaan! Vaikka huono mielihän siitä tulee. Se on kuitenkin tärkeintä, että tämmöisten kohtauksien jälkeen muistaa pyytää aina anteeksi. Se on oikeesti todella, todella tärkeetä. :)

Mä olen joskus päästänyt jopa muutaman ärräpäänkin. Poika kuuli sen ja toisti tietenkin kuulemansa. Täytyy myöntää, että nauratti aika paljon ja poikakin alkoi nauramaan. :D Selitin pojalle miksei niin saa sanoa ja eipä sen jälkeen oo kyllä sammakoita suusta päästelty - mä eikä poikakaan. :)

Nellis (Ei varmistettu) http://vauvakuumeesta.blogspot.fi/

Nii... Minä huusin just viime viikolla omalle naperolleni. Se on puolivuotias. SE vasta ONKIN fiksua, huoh... Voi sitä paskamutsi-fiiliksen määrää. Mutta mää en vaan pystyny käsitteleen sitä itkua ja pinna palo. Ärsyttävää, ettei voinut pysyä rauhallisena. Huoh...

M-M

Mä just pari päivää  sitten mietin, että  hermostutkohan sä koskaan Silvalle  tai Seelalle. Mulla on tullut pari kertaa  tiuskastua Matiakselle, että  "oo jo hiljaa", ja se raukka kärtyää vain hampaiden takia. Mutta onko ne hampaat pakko tehdä kerrasta! Ja olen syyllistynyt, joskus huutamaan Millalle. Ja silloin Milla yleensä halaa mua ja kysyy "oletko äiti nyt iloinen? " Hyvä keino saada äiti hiljaiseksi :)

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Just eilen karjaisin lapselle kun juututtiin reellä vesikkoon ja mullakin nippanappa riitti saappaanvarret ja tyttö alkoi hiipiä reunaa kohti kelkan pysähdyttyä että ET NOUSE REESTÄ NYT PERKELE! Hienosti! Lapsi tietty säikähti hulluna, mutta se oli se oma reaktio kun hetkeksi käänsin pään ja samantien tyypillä oli jo kumpparit siellä sohjossa. Siinäpä sitä oltaiskin oltu, kun lapsella olis ollut kamppeet märkänä ja jouduttiin kuitenkin odottelemaan apua yli tunti pakkasessa. Otin sit syliin ja rannalla selitin miksi huusin. Ymmärsi se ja ruvettiin sitten hyvässä hengessä tekemään tulia ja odottelemaan pappaa apuun.

Tietty sitten neiti rannalta huusi koiralle että ET MENE NYT SINNE SINÄ KASTUT JA TULEE KYLMÄ, PERRRRRRRKELE! Hups. :D Siinäpä sitten selitin vielä miksei niinkään saa sanoa.

Sisi- (Ei varmistettu)

Hermojen menettäminen ja sen näyttäminen silloin tällöin on varmaan valtaosalle ihmisistä ihan normaali elämään kuuluva asia. En jaksa uskoa, että lapsi menisi siitä rikki, jos hän joskus on osallisena (syynä) siihen. Siitäkin huolimatta, että eihän se mukavalta itsestä tunnu, kun on jollekulle (varsinkaan lapselle) huutanut. Mutta kuten täällä muutkin ovat sanoneet, voi sen sitten ehkä kääntää paremmaksi niin, että samalla antaa lapselle hyvän mallin siitä, kuinka joskus hermostutaan ja sitten taas pyydetään anteeksi, sovitaan ja jatketaan eteenpäin. Minähän tietty olen lapseton joten tämä on teoreettinen näkemys. :)

Kuitenkin omalla kohdallani olen miettinyt sitä, että oma äitini on mielestäni näyttänyt kamalan vähän tunteitaan koskaan. Ylipäätään minun oli vielä pitkään aikuisenakin vaikeaa ajatella äitiä ihmisenä, ei vain äitinä, ja luulen että se osittain johtuu siitä, etten ole oikein ikinä päässyt näkemään, että hänelläkin on erilaisia tunteita, iloja ja suruja, sekä ylipäätään näkemyksiä ja mielipiteitä. Ehkä äiti vain on tasainen ihminen, mutta kuitenkin enemmän epäilen, että hän on purrut hammasta, surrut surunsa ja kiehunut kiukkunsa yksin. Joskus hyvin hyvin harvoin lapsuudessani hän hermostui jostain ja ärjäisi, ja jälkeenpäin sitten halattiin - ja koen että ne ovat nimenomaan olleet sellaisia hetkiä, joina olen tuntenut olevani erityisen lähellä äitiä. Kyllähän (negatiivistenkin) tunteiden jakaminen tuo ihmisiä myös lähemmäs toisiaan: kai me tunnistamme toisissa sen yleisinhimillisen piirteen, että tunteet vaihtelevat suuttumisesta katumisen kautta taas parempaan mieleen, ja tavallaan tunteetkin ovat siten yhteinen, yhdistävä kokemus, vaikka ne eri ihmisillä ovatkin erilaisia eri hetkinä.

Tämä postaus sai mut itkemään. Tekisi mieleni tehdä täyssynnintunnustus, mutta tunnen itseni liian heikoksi tämän asian suhteen ja en varmaan kestäisi mitään syyttelevää palautetta omaan kommentiini. Maalasin kyllä piruja seinille kun keksin tämän Lilyn nimimerkin. Nyt nimittäin erlaisten syiden ja paineiden (ja huonon äitiyden...) tuloksena taidan todella olla se ainoa huutaja meidän perheessä...enkä paljon liioittele jos sanon että päivittäin. Toki tuo esikoinen on oppinut nopeasti imitoimaan. - Omantunnontuskani ovat hirveät. Minähän halusin tätä kaikkea ja nyt en osaa muuta kuin raivota. On hankala määritellä mikä määrä huutoa ja kiroamista on ns. ymmärrettävää ja normaalia. Sinun postauksestasi tulee kuva, että tuo oli eka (ja lähes viimeinen) kerta kun huusit Seelalle. Yhden kerran vajaan kolmen vuoden sisällä! Tosin sattumoisin rupesin minäkin Helmille huutamaan juuri kun hän oli about tuon ikäinen, silloin kun raskauden viimeiset kuukaudet ja tapahtumat ottivat koville...sen synnyttämisen jälkeisestä arjesta puhumattakaan. Toki olen saanut jonkinlaista lohtua tuoreesta hypoglykemia diagnoosistani (eli alhainen verensokeri), jonka oireisiin kuuluu myös mielialojen vaihtelut ja agressiivisuus, mutta - totta on että kyllä minunkin lapsuudenperheessäni huudettiin paljon ja näen omassa käytöksessäni paljon äitini ja siskojeni perusnegatiivisuutta ja käytän jopa samoja ilmaisuja paljon - ja tietenkin samalla äänenpainollakin (argh). Mutta miten minä voin olla näin Tyhmä, että sitä näin alitajuisesti toistan. Miten pielessä ihminen voi ollakaan kun ei pysty hallitsemaan negatiivisia tunteitaan tippaakaan! - Voi kun tästä pääsisi puhumaan ihan vapaasti vertaistukiryhmässä! Ei Facebookissa olisi mitään 'Huutavat äidit' ryhmää? Tai jos sinä ikinä tarvitsen vertaistukea huudollesi, niin tiedät keneen ottaa yhteyttä. Olen pro. P.S. En ole lukenut vielä kaikkia kommentteja yllä (en tiedä uskallanko), mutta Sisin kommentin kyllä ja se lohdutti. Koska minä kyllä aina pyydän anteeksi jälkeenpäin ja selitän miksi suutun ja huusin ja osoitan rakkauttani todella ylitsevuotavasti ylipäätään.

Karuselli

Minä en koskaan huutanut esikoiselle, kun hän oli ainoa lapsi. En edes tainnut korottaa ääntäni. Miksipä olisin, ei sellaiseen ilmennyt mitään tarvetta. Oli aikaa jutella, neuvotella ja tehdä asiat lapsentahtisesti.

Sitten tuli toinen lapsi. Koliikki. Yövalvomiset. Parisuhdekriisi. Yksin pärjääminen. Rahahuolet. Sotkuinen koti. Isomman uhmaikä. Pienemmän sairastelut. You know... Kyllä: ne olivat ihan älyttömän raskaita vuosia ja oltiin kovilla koko perhe. Ja kyllä: huudettua tuli. Paljon.

Nyt muutamia vuosia jälkeenpäin pystyn jo näkemään sen ajan vähän objektiivisemmin. Joskus olosuhteet ja ihan vaan ulkoiset tekijät ovat sellainen setti, että hermot menee pahasti. Usein. Välillä monta kertaa päivässä. Ja väsymys pahentaa tilannetta aina.

Noiden pahimpien vuosien jälkeen meno kyllä tasottui meillä paljon, ja nykyään tulee hoidettua asiat pääsääntöisesti muuten kuin huutamalla.

Elämä helpottuu, lupaan. Lapsille raivoamisesta tunnen silti edelleen syyllisyyttä ja kirjoitin aiheesta viime keväänä blogiinikin. Paljon empatiaa kaikille väsyneille huutajille täältä. <3

Kiitos. Kiitos. Kiitos. <3

Kristaliina
Puutalobaby

Voih, halaus <3

Mutta hei näin maallikkopsykolosoiden, eiks tuo ole jo tosi hyvä lähtökohta, että tiedostat asian ja haluat toimia toisin - että ei oo sellainen "tää on mun temperamentti ja näin niitä kuulkaas lapsia kasvatetaan" -huutaja.

Mulla ei tietenkään tähän ole mitään neuvoja antaa; muuta kuin että tuli jotenkin hämärästi mieleen vanha pitkä ihmissuhteeni, jossa minä taisin olla "ainoa huutaja". Meillä oli jotenkin ihmissuhteeseen sellaiset roolit tulleet päälle eikä päästy niistä irti, vaikka kumpikaan ei varmasti tykännyt roolistaan. Jotenkin tiedosti sen, että ne käyttäytymismallit olisi pitänyt saada ihan kokonaan poikki ja opetella kokonaan vaihtoehtoinen toimintatapa. Mutta helppoa se ei olisi ollut; itse asiassa silloin eroaminen tuntui helpommalta. Mutta kappas: seuraavassa parisuhteessani en enää ollutkaan huutaja! Se ei ollut minussa välttämättä, vaan joku siinä tilanteessa ja toimintatavoissa oli saanut minut jumiin siihen huutamiseen, että aina se loksahti päälle "kriisitilanteessa" tai siis sellaisessa tilanteessa, missä tunteet ryöpsähtivät. Nykyisin jotenkin yritän olla tarkkana, että en enää päästä itseäni sellaiseen tilanteeseen, että huutamisesta tulisi itselle liian "normaalia".

Ehkä voisi jotenkin tietoisesti opetella vaihtoehtoisia toimintatapoja? Ikään kuin opettaa itsensä toimimaan toisin? Heh helppohan se sanoa on, sori <3

Karuselli

Voi opetella. Ehkä se ei onnistu silloin, jos on pahasti ns. tilanteet päällä perheessä, hirveästi univelkaa ja ehkä vielä parisuhdekin kriisissä. Mutta heti kun vähän helpottaa ja heti kun saa vähän väljyyttä käsitellä omaa käytöstään ja omia tunteitaan, niin on se mahdollista. Totuttujen tapojen ja tunnereaktioiden muuttaminen on tosi vaikeaa, mutta ehkä just se syyllisyys, jota vanhempana helposti kokee vaikkapa nyt tolkuttomasta huutamisesta, antaa aika kovan motivaation muutokseen.

Ja siitä rakentavammasta käytöksestä ja niistä onnistumisen kokemuksista syntyy myös helposti kierre. Sellainen myönteinen. Koko perhe alkaa oppia uudenlaisia toimintatapoja ja tosi usein, ainakin jos antaa asioille vähän aikaa, hyvä vahvistaa hyvää. Mutta ensin pitää olla itsellä voimia siihen muutokseen.

nanana (Ei varmistettu)

Mulla on synnytyksen jälkeinen masennus ja oon alusta asti ollu yksin lapsen kanssa. Mulla on takana vuoden univelat ja masennus päälle ja voit uskoa että kuinka tulee vähän väliä huudettua suoraa kurkkua lapselle, vaikka se on vasta 1v. Yöllä kun neljättä kertaa väsyneenä herää, tai on just saanu unta ja alkaa tunnin huuto niin ei siinä voi mitään että hermot napsahtaa. Mä poden kauheen huonoa omaatuntoa siitä että oon huutanu. :( Mutta yritän samalla tiedostaa sen että lapsi ei mene siitä rikki enkä minäkään. Pitäis koittaa olla armollinen itselleen... Tsemppiä sullekin&lt;3

Hattis (Ei varmistettu)

Näen tällaiset tunteenpurkaukset erittäin tärkeinä perheen yhteenkuuluvuuden ja myöskin lapsen kehityksen kannalta. En ole nähnyt vanhempieni koskaan riitelevän ääntään korottaen. Äitini piti meidät kurissa hyvinkin tiukalla otteella, eikä siihen tarvittu kuin yksi mulkaisu. Pidin tätä pitkään hyvän kasvatuksen merkkinä ja esimerkkinä tasaisesta perheestä. Kauhistelin kavereideni riitoja vanhempiensa kanssa ja raivolla paiskottuja ovia. Kunnes muuttaessani omilleni huomasin kamppailevani erilaisten riittämättömyyden tunteiden kanssa enkä osannut pitää puoliani ketään vastaan. Lukkiuduin pienestäkin erimielisyyksistä ja annoin muiden päätösten ja mielipiteiden ohjata valintojani. Vasta pitkän ajan kuluttua tajusin, että tämä johtuu (yllätys yllätys) siitä, etten ikinä lapsuudessani oppinut ilmaisemaan ja käsittelemään tunteita. Minulla ei yksinkertaisesti ollut keinoja siihen. Nämä karjumistilanteet ovat aivan tosi tärkeitä tilanteita, vaikka ne pahalta saattavatkin tuntua. Myöhemmin huomasin muutoksen vanhempieni käytöksessä, nuorempien sisarusteni kanssa he ovat olleet paljon rennompia myös tunne-elämältään. Elin lapsuuteni lama-ajalla ja äitini hoiti yksin viittä alle kymmenvuotiasta lasta, millä tottakai oli vaikutusta ymmärryksen riittämiseen.

Haluan siis sanoa, että minusta nämä takapakit ovat tosi tärkeitä juttuja kun ne hoidetaan loppuun oikein!

PS. Ihana blogi

Kartsu (Ei varmistettu)

Mulla jo hieman vanhemmat lapset, mutta voi sitä huudon määrää täällä... Ja siitä on syyllisyys kaukana, kun lapset ihan tahallaan ärsyttää :D Mutta mulla on ässä hihassa, sillä mulla on sellanen Manaaja-ääni varattuna kun olen ihan täysin tosissani. Sitä pelästyy kaikki kulmakunnan lapset... Mutta jos kymmenen kertaa sanoo että nyt sisään, ruoka on valmis, niin eipä siinä paljon muuta voi. En viitti niitä jättää uloskaan tyyliin syö kun syö, vaan joistain asioista on pidettävä kiinni, kuten päivällisaika.
Pienille en tainnut huutaa juurikaan, vaan joskus tuossa 3v iässä, kun aloin laskea lapset normaaleiksi ihmisiksi (okei, lähempänä neljää), niin alkoi ymmärrys kaikenlaisille venkoiluille loppua. Sen jälkeen ei olekaan sitten ollut taaksepäin katsomista... No joo, kyllä ne 90% ajasta uskoo kolmannella kerralla ;)

Mamma
Mamman Sähkövatkain

Onneks joku muukin. oon luullu että oon ainut joka menettää hermonsa ja tulee välillä ne veet ja saat ja peet sieltä :( ei tuota voi millään puolustaa, mutta ku... "mamma. mamma. mamma. mammaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa MAMMAAAAAAAAA-IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!" niin on se jumal**** :D kaksi niin kärsimätöntä lasta, sekuntikin on liian pitkä aika oottaa

Eilen oli huono olo, kauhea päänsärky ja piti mennä tiskiä laittamaan, etten saa aivoinfarktia kaikesta huutamisesta ja kiljumisesta... no, lapset auttoivat, kunnes se auttaminen meni siihen, että toinen pukkaa tiskikoneen luukun koko ajan nenän eestä kiinni... näytin varmaan puuskuttavalta härältä jolla on sellanen rengas nenässä. mutta nielin hetkekesi raivoni ja pyysin rauhallisella ja hiukan uhkaavalla äänellä. "Nyt... häivy siitä ennen ku mulla verisuoni purkahtaa ohimolta ympäri keittiötä." lapsi naureskeli vaan ja hipsi pois. ärsytti vielä enemmän ja päänsärky yltyi. onneksi molemmat meni kiltisti nukkumaan ja päänsärky hävisi kuin napista.

Ja kyllä piiskaan itteäni kun oikeen hermot menee, mutta tätä se elämä nyt vaan on välillä.

Kommentoi