Ne kuusi viikkoa

Puutalobaby

Tasan vuosi sitten olin raskausviikolla 33+3; muhkeassa kunnossa ja sairauslomalla kipeiden supistusten vuoksi. Kohdunkaula ei ollut kuitenkaan lähtenyt vielä muuttumaan. "Eihän tässä vielä mitään hätää, vielä seitsemän viikkoa laskettuun aikaan", ajattelin.

Just joo.

rv 32+0



Tasan vuosi sitten en tiennyt, että minulla oli enää viisi päivää lapsivesien menoon ja reilu viikko keskosvauvan syntymään. Jos olisin sen tiennyt, olisin luultavasti jo aloittanut jonkinlaisen valmistautumisen.

rv 34+0, vuorokautta ennen kuin POKS.

 

Okei okei tiesin minä olevani raskaana. Olin tajunnut sen viikolla 6+4, eli periaatteeessa minulla oli jo ollut noin 28 viikkoa valmistautua asiaan. Periaatteessa.

Kun keskosvauva sitten tupsahti maailmaan, oli kädet täynnä hoitamista, huolta, vastuuta ja uutta elämäntilannetta. Ei siinä ollut aikaa ja mahdollisuutta miettiä, että "miltä tämä nyt tuntuu". Vasta joskus syksyllä, Silvan ollessa jo 4-5 kuukauden ikäinen, tajusin että olen edelleen jollain omituisella tavalla... ...katkera?

Tämä saattaa nyt kuulostaa tosi-tosi oudolta.

Mutta ne kuusi viikkoa! Minulta vietiin tuosta vaan ne kuusi viikkoa! Aikaa, jonka olisin halunnut valmistautumiseen. Aikaa viikata vauvanvaatteita, pakata synnytyslaitoskassia, pestä pyykkiä, hypistellä vauvan tavaroita. Yhtä äkkiä olin kateellinen kaikille, joilla oli aikaa sisustaa koti uutta tulokasta varten, pinota vaipat ja harsot siististi valmiiksi, järjestää hoitopöytä ja kuvata se kauniisti blogiinsa. Olin kateellinen jopa niille, jotka tuskailivat lasketun ajan ylityttyä, että "syntyis jo syntyis jo syntyis jo".

Epäreilua! Minä en saanut ollenkaan odottaa. Minulle se vaan tuli eikä yhtään kysellyt, olenko valmis vai en!

Meillä oli hoitopöytä kokoamatta, vauvanvaatteet pesemättä ja tarvikkeet ostamatta. Ja siitä vaan heti täysillä hommiin: ei siinä tarpeeksi, että tuli keskosvauva, kroppa oli sökönä ja heti alkuun järjetön univelka - piti alkaa kaivaa esiin lajitelemattomia vauvanvaatteita, pestä niitä ja lähteä kauppaan ostamaan tarvikkeita. Mikään ei ollut valmista. Ja vähiten minä itse.

Monta kuukautta elin ikään kuin jatkuvaa poikkeustilaa tajuamatta, että tämä poikkeustila onkin se uusi arki. Totta kai olin onnellinen, mutta jossain taustalla mielessäni kummiteli se hemmetin kuusi viikkoa, jotka minulta on yhtä äkkiä riistetty pois. Minun kuusi viikkoa! Olisin halunnut odottaa.

Ihan järjetöntä, tajuan kyllä näin jälkikäteen. Ja tajusin silloinkin, mutta se ei poista sitä, että tuntui niin.

Tavallaan olisin varmasti kaivannut apua noiden tuntemusten käsittelyyn. Mutta keskosvauvan kanssa se oli pelkkää bilirubiinia ja nenä-mahaletkua - ja totta kai, vauvan terveys on tärkeintä. Hienoa, että keskityttiin siihen. Jännä kuitenkin huomata, että missään ei kysytty, miltä äidistä (tai isästä) nyt tuntuu, kun tilanne onkin tämä. Ei neuvolassa eikä Kätilöopistolla.

*******

Kun Silva oli noin puolivuotias, tajusin "kuuden viikon trauman" huomaamattani unohtuneen. Poikkeustila oli takana, onnellinen vauva-arki vihdoinkin saapunut. Nyt en enää edes muista, että tuo touhunapero on joskus ollut keskonen.

Enkä tietystikään tiedä, olisiko ollut yhtään sen valmiimpi, vaikka olisin saanutkin ne kuusi viikkoa.

Ehkä meillä olisi ollut kuitenkin se hoitopöytä.

 

Onko muilla keskoslasten vanhemmilla ollut alkuun tuollaisia tuntemuksia - vai olinko ainoa "henkisesti kypsymätön" keskosvauvan äiti?

Share

Kommentit

Mammara (Ei varmistettu)

Minä olen nyt vasta alkanut paremmin lukemaan blogiasi, ja pakko hehkuttaa ohimennen, täysin tähän blogikirjoitukseen liittymättä, että IHANA nimi tuo Silva! :D Ja ihanan oloinen puutalo! Ja kiva blogi! Jee! Ei mulla muuta, palataan! :)

Kristaliina
Puutalobaby

Hihii, kiva kommentti - kiitos! :)

Monsteri lauma

Myös minun esikoiseni syntyi reilu viisi viikkoa ennen laskettua aikaa.itse koin tuon lapsi vesien menon koulussa,josta lähtettiin kättärille.heti kun ensimmäinen hoitaja tuli mua katsomaan oli selvää täältä lähdetään vauva kainalossa.sitten se kaksi päivää kestävä itku alkoi...poika oli perätilassa,piti leikata,synnytyksestä muistan sen että leikkava lääkäri vetäsi mahan auki ja kertoi että poika on kääntynyt ja tulossa pää edellä.no turha itkeä tässä vaiheessa enään.sitten reilu viikko laitoksella odottaen koska poika ei olisi enään keltainen ja päästäisiin kotiin.jossa vauvan vaatteet odotti jätesäkissä.pinna sänky paketissa.mikään ei ollut vielä valmista.itseltäni riistettiin viisi viikoa.
Kuopus on teidän sylvan kanssa saman ikäinen ja hän pysy vatsassa viikkaoa vajaat laskettu aika.äitiyslomalle jäin juuri silloin kun piti.sänky ja muut tarvikkeet oli paikoillaan jo raskausviikolla 36 ja sitten sitä vain odoteltiin koska tyttö syntyy...siihen kyllä ehti vähän kyllästyä että koska tämä vauva oikeen syntyy kun kaikki oli valmista.itselle se oli esikoisen kanssa ainakin kamala shokki kun kerrottiin että vauva syntyy seuraavan vuorokauden aikana.äitini kertoi jälki käteen että olen kättärillä huutanut hoitajalle että ei se vielä voi syntyä,se ei ole valmis tähän maailmaan ja minullakin piti olla vielä viisi viikkoa aikaa..

Kristaliina
Puutalobaby

Joo just nuo tuntemukset: eihän se voi tulla vielä, kun eihän täällä ole vielä mitään valmiina :)

Vau mikä vauva!

Mun rv 31 synnyttänyt tuttava manasi sitä, kuinka ei ehtinyt käyttää kaikkia niitä ihania hankittuja raskaushellemekkoja, kun vauva ei odotellutkaan elokuun lopulle. Saattaa kuulostaa turhalta ja ehkä huvittavaltakin moinen, mutta kuvastaa ehkä just sitä että myös se odotusaika on odotuksen arvonen.

Mä synnytin 40+4, ja se lienee aika optimaalinen. Saa kokea koko odotuksen, mut ei tuu hirveetä turhautumista että miksei se jo tuuuuu. Luulen että oisin ollu valtavan "henkisesti kypsymätön", jos vauva oliskin putkahtanut kauan ennen kun olisin siihen ollut asennoitunut! Onhan se nyt aivan hurjan iso asia, plus vielä päälle se "ylimääränen" huoli keskosuudesta. On aika kurjaa, jos sitä ei tajuta ottaa huomioon vanhempienkin osalta :(

Pääasia tietysti, että jossain vaiheessa pääsee tuohon onnelliseen vauva-arkeen :)

whitelily
White Lily

Meidän poju syntyi reilu kolme viikkoa etuajassa, joten keskosesta ei voi puhua. Olin ehtinyt olla äitiyslomalla vain kaksi viikkoa. Kaikki oli kyllä valmiina pientä varten ja kovasti häntä jo odotettiinkin.  Tiesin, että periaatteessa hän voi syntyä koska vaan, mutta jotenkin sitä ei vain sisäistänyt.

Sitten yllättäen meni lapsivedet, supisteli ja se oli menoa. Enhän minä ollut vielä yhtään ehtinyt miettiä tai jännittää koko synnytystä. Toisinsanoen odottaa. Ja nyt se oli tulossa. Tulihan siinä vähän paniikki, että onko nyt kaikki varmasti valmiina. Ja olenko minä valmis, ollaanko me valmiita. Valmiita tai ei, oli meilläkin bilirubiinia, matalaa sokeria, rohinaa..  Joten piti olla valmis, osata, jaksaa, tottua. Kolme viikkoa vietiin meiltä. Näitä asioitahan ei aina itse päätetä ja valita, mutta hyvä vauvan olisi ollut vielä vähän kasvaa ja voimistua. Kuitenkin tuosta "poikkeustilasta" selvittiin ja elämään uuden perheenjäsenen kanssa on totuttu. Se on erilaista, mut ihanaa <3

Aurinkoisia kevätpäiviä!

 

Iksu
Tassuja ja töppösiä

Mulla oli päinvastaiset fiilikset kun synnytys käynnistettiin 41+5, kun se vauva vaan ei suostunut tulemaan, kasvoi vain :) Voin silti hyvin kuvitella noi tunteet, sillä olihan se loppuraskaus jollain tapaa myös jännittävää ja ihanaa aikaa, vaivoista huolimatta.

Iik, taas tulee vauvamahakuume kun katselee sun vauvamahakuvia! Mä en kestä, ihania! :)

Teille on sattunut ajattelematon nauvolatäti, jos hän ei ole kysynyt miten vanhemmat jaksavat... Meidän neuvolatäti oli aivan ihana ja jaksoi joka kerta kysellä meidän/minun kuulumiseni; monet ilon ja pettymyksen tai surun itkut siellä tuli alkuaikoina hormoonihuuruissa itkettyä. Se helpotti ja sai näkemään asiat tärkeysjärjestyksessä. Jokaisen neuvolatädin ja kätilön pitäisi olla sellainen, joka jaksaa kysellä ja kuunnella koko perheen kuulumiset, koska sieltähän se hyvinvoiva perhe ponnistaa... Minulta vietiin vain kaksi viikkoa, mutta silti mieheni meni äkkiä kotiin kasaamaan hoitopöytää ja asentamaan telakkaa autoon, kun olin sairaalassa. Ja ne vauvakutsut, joista kuulin vasta jälkeenpäin jäivät tietenkin pitämättä, kun vauva oli jo maailmassa... En usko, että koskaan kuitenkaan on täysin valmis. Aina jokin asia pääsee yllättämään, varsinkin esikoisen kanssa...

HelloAochi

Kain syntyi vain kolme viikkoa ennen laskettua aikaa ja silti se yllätti. Eikä ollut mitään valmiina, ei mitään. Toisaalta minulla meni sitten siellä sairaalassa niin kauan, että siinä ennätti jo vähän sisäistää, mitä on tapahtumassa (ja mummo ennätti kotona pestä ja viikata niitä vauvnvaatteita - hoitopöytä jäi kyllä ostamatta). 

Ja ei voi olla totta, onko Silvalla kohta synttärit??! Miten mä muistelin, että hän olisi ollut paaaaaaaaaljon nuorempi.!

Kristaliina
Puutalobaby

Meiltäkin kyllä neuvolassa aina kysyttiin tosi kivasi, että mitä kuuluu... Se taitaa olla vähän itsestäkin kiinni tuossa vaiheessa, myönnettäköön: olen ehkä vähän sellainen että vastaan "ihan hyvää" jos kysyjä ei huomaa muotoilla kysymystä tarkemmin :) Että "miltä sinusta nyt tuntuu, kun vauva tulikin näin etuajassa" :)

Luultavasti en vaan itse osannut edes muodostaa ajatuksiksi (saatikka lauseiksi) noita tuntemuksia siinä vaiheessa, vaan sellaiseen yleiseen "mitä kuuluu" -kysymykseen vastasi ajatellen pelkästään vauvan kuulumisia :)

Tälle postaukselle en voi kuin nyökkäillä! Oma vauvani ei ole keskonen, mutta syntyi sektiolla, kun alatiesynnytys pysähtyi. Hän on nyt reilu 6 kk, ja muutama päivä sitten ajattelin, että pian olen valmis hyväksymään sen, että jouduin sektioon. En ihan vielä, viime yönä näin taas unta, että vauva ei meinannut syntyä ja vatsa pieneni itsestään, unessa olin paniikissa, että vauva katoaa jos en kohtaa saa synnyttää.
Se, että samaan aikaan olin tuore äiti ja leikkauksesta toipuva potilas oli ristiriitainen yhdistelmä, en voinut sairaalassa hoitaa vauvaani, sillä komplikaajaotiona sain muhevan kohtutulehduksen, nuokuin viikon letkuissa ja kipuja oli. Tunsin valtavaa huonommuutta siitä, että en voinut itse alusta alkaen hoitaa lastanil, vaan tarvitsin apua. Olin katkera kaikille, jotka olivat pullauttaneet vauvansa alakautta, ja häpesin sitä kateutta. Syyllistin itseäni myös siitä, että en osannut vain iloita vauvasta, vaan samalla surin sitä, että oma vartaloni on kipeä. "Kaikki" lohduttelivat, että onhan vauva terve, että ei se sektio niin harvinaista ole. Minulle vauvani syntymä oli kuitenkin ainutlaatuinen kokemus, ja se ei vastannut odotuksiani, en ole koskaan ollut niin paniikissa kuin synnytyssalissa nähdessäni henkilökunnan huolestuneet ilmeet ja kun sektiopäätös tehtiin. Tässä tuli nyt melkoinen omanapainen tilitys, mutta halusin vain sanoa, että saan kiinni siitä, mitä tarkoitat. Ja helpottavaa kuulla, että muillakin on vastaavanlaisia tunteita, sitä niin helposti tuntee olevansa ainoa, jolla on negatiivisia tunteita silloin, kun kaiken "pitäisi" olla hyvin.

Liisa
Osasin!

Samis-samis-samis! Ilmeisesti luuloni omasta ainutlaatuisuudestani ovat vahvasti liioiteltuja, koska olen joka kerta yhtä yllättynyt siitä, että joku ajattelee tai tuntee samalla tavalla kuin minä.

Ilo syntyi 34+0 (jolloin mulla oli paljon pienempi pallo paidan alla kuin sulla tuossa kuvassa, btw). Muutamaa päivää sitä ennen lorottelin lapsiveteni Kallion keilahallilla. Ne päivät siinä välissä köllöttelin Kättärillä lähinnä sokissa. Makustelin sanaa keskonen ja lähettelin kilometrin pituisia ohjeistusmeilejä sijaiselle töihin. Lapista kyläilemässä sattumalta ollut anoppi auttoi miestä kotona pikkuvaatteiden pesemisessä (nehän olivat kaikki aivan liian suuria Ilolle ensimmäiset kaksi kuukautta). Poika syntyi sunnuntaina ja äitiysloma olisi aikataulun mukaan alkanut seuraavana torstaina. Synnytyksestä alkoi se vauvapyöritys, kyllä te tiedätte.

Jossain vaiheessa sitten muistin kaikki suunnitelmat. Äitiyslomalla ennen synnytystä minun piti avata äitiyspakkaus (odotin sitä ihan hirveästi, se oli mulle iso juttu) ja valmistella vauvanvaatteet oikeille paikoille hänen omaan vaatekaappiinsa, hankkia loput tarvikkeet ja apteekkitavarat, valmistella hoitopöytä kuntoon. Fiilistellä sitä vauvan odotusta. Ja minun piti hemmotella itseäni. Käydä kampaajalla ja kasvohoidossa, kavereiden kanssa lounailla. Miehen kanssa jossain kivassa ravintolassa ja leffassa. Ja minähän rakastin raskaana oloa jo itsessään. Olin mielestäni kaunis ja naisellinen.

Ja kesällä tosiaan tuli se kulttuurisokin viimeinen vaihe, kun tietoisuuteen yhtäkkiä iski se, että tällaista tämä minun elämäni nyt on. Minulla on lapsi, perhe. Ja (mikäli jotain maailman kauheinta ei tapahtu) tämä tilanne on lopullinen. Emme enää koskaan palaisi olemaan se nuori pariskunta joka asuu kantakaupungissa ja menee miten lystää, nyt elämässä on aina tuo pienhenkilö joka on otettava huomioon kaikessa.

Niitä kuutta viikkoa en saa takaisin ja se on ok. Seuraavat (nolla viiva) kuusi viikkoa ennen synnytystä eivät ole samat, koska silloin seuralaisena on tuo napero. Mutta seuraavalla kerralla laitan vauvajutut valmiiksi rakenneultran jälkeen.

Ja tämän maratonkommentin loppuun vielä, että en minäkään osannut näistä tuntemuksista puhua kenellekään. Ei tullut mieleenkään, että olisin kertonut näistä neuvolassa, siellä "mitä kuuluu?" tarkoitti mulle "mitä vauvalle kuuluu?".

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun lapsi syntyi 5 päivää yli lasketun ajan ja silti voin samaistua sun fiiliksiin. Olin näet ajatellut käyttää äitiysvapaan alun siihen, että laittaisin kaikki paikat kuntoon ja siivoaisin katosta lattiaan ja kaapit kans. No, en siivonnut kun molemmat ranteet sanoivat sopimuksensa irti (ja tässä kohtaa hakkaan päätäni seinään, tyhmä tyhmä tyhmä, miksi roikuin töissä loppuun asti enkä hakenut sairaslomaa) ja en pystynyt tekemään paljon muuta kuin makoilemaan kotona ja katsomaan niitä likaisia kaapinovia, että voi pirhana.

No mikä on tilanne vauvavuoden lähestyessä loppuaan ... se iso siivous odottaa edelleen tekijäänsä (pikkuapurin kanssa mahdotonta) ja mua risoo edelleen kaikki sotku (tiedän oon vähän outo, mutta mä haluaisin kerrankin kuurata noi keittiönkaapit jne oikein kunnolla, mutta kun aika ja voimat ei riitä kuin hätäseen ylläpito siivoukseen).

Niin ja vaikka mentiin yli lasketun ajan ja supistuksiakin oli ollut jo viikon verran, niin yllätyksenä vauvan tulo silti tuli. Mies joutui menemään sairaalasta pyykin pesuun ja ruokaostoksille, kun ei kotona ollut kuin likapyykkivuoret ja tyhjä jääkaappi...

Leluteekin Emilia (Ei varmistettu) http://leluteekki.wordpress.com

Hyvin tutulta kuulostaa. Mun oli vuosia tosi vaikea katsella isomahaisia äitejä, kun en itse sitä ehtinyt koskaan kokea (esikoinen tuli viikolla 28 ja maha oli vielä aika vaatimaton). Kaapissa oli odottamassa kahdet potkarit kokoa 74cm. Mun päästessä sairaalasta kurvattiin suoraan ostamaan rintapumppua ja imetysliivejä - vauvantarvikkeiden hankkimiseen oli tietysti vielä aikaa.

Ja kyllä meiltäkin kyseltiin, miltä tuntuu, mutta siinä kun pitää olla reipas ja koko ajan myös näkee ympärillä niitä joilla menee oikeasti tosi paljon huonommin, niin ei tajua, että tääkin jää vielä kaivelemaan. Mutta joka syksy olen nyt kuuden vuoden ajan elänyt niitä viimeisiä päiviä uudelleen. Hyvä jos tuntuu, että olet päässyt noista kuudesta viikosta jo yli. Kyllä mullakin helpotti, kun sain kantaa kaksosia loppuun saakka, siinä oli sitä mahaa ihan tarpeeksi. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ajatuksesi ja tunteesi kuulostavat erittäis tutulta, vaikka oma tilanteeni oli aivan erilainen.

Minun tuntemukseni syntyivät tilanteessa jossa lapseni syntyi hätäsektiolla ja näin hänet monista syistä johtuen ensimmäisen kerran vasta 1vrk:n ikäisenä. Minulta vietiin mahdollisuus olla läsnä esikoiseni syntymässä (koska olin sektiossa nukutettuna) ja mukana hänen ensihetkissään. Katkeruus on juuri se tunne, joka sitä tunnetta kuvaa. Lapsi todellakin vain tuli jostain. Vastahan olin raskaana ja sitten vain näin hänet sievästi puettuna ja syötettynä nukkuen sairaalan sängyssä. Koska vieressä oli muitakin vauvoja omissa sängyissään, en edes tunnistanut itse omaani. Lapsen isä ja hoitajat kertoivat millainen persoona ja vauva vauvani on. Yhtäkkiä muut ihmiset tunsivat minua paremmin sen ihmisen jota olin sisälläni kantanut 42+1 ....En ole koskaan tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi.

Olisin halunnut olla mukana. Tai että edes lapsen isä olisi voinut olla. Kuulla ensimmäisen parkaisun. Imettää ekan kerran. Pukea. Pitää sylissä. Tutustua heti alusta asti. Toki olin onnellinen, että vauva oli terve, että selvisimme molemmat hengissä. Olisi voinut käydä huonomminkin.

Lapsen syntymää käytiin läpi osastolla ja neuvolassakin moneen kertaan. Puhuin paljon ja asiat käytiin läpi, mutta tunnetasolla en ollut mukana, koska tunteeni ja ajatukseni keskittyivät siinä vaiheessa vain vauvan hoitoon. Esikoisen kanssa se kaikki oli uutta ja outoa.Näin jälkeen päin koen, että asiaa olisi pitänyt käydä läpi kunnolla neuvolassa esim. vielä 6kk kuluttua, kun arki vauvan kanssa jo sujui, eikä itsellä kaikki keskittyminen mennyt hänen hoitoonsa ja huolehtimiseensa.

Minun "pelastukseni" on ollut toinen lapsi, joka syntyi 6vuotta esikoisen jälkeen. Ja erityisesti hänen odotusaikanaan yhdessä mieheni kanssa käyty "pelkokeskustelu" synnärin kätilön kanssa. Mahtavaa että sellaiseen pääsimme! Silloin käytiin läpi sairaalan papereista esikoisen syntymä minuutti minuutilta (myös päivät sairaalassa ennen syntymää ja sen jälkeen), ihan kaikki mitä oli tapahtunut ja kirjattu ja kaikki mitä olimme tunteneet ja kokeneet. Toinen lapsi syntyikin sitten aivan eri tavalla ja olen onnellinen, että silloin saimme mieheni kanssa kokea sen mistä koimme jääneemme ekalla kerralla paitsi.

Summa summarum, tahdon vain sanoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä käydä menneita asioita läpi ammatti-ihmisen kanssa.

Mama81 (Ei varmistettu)

Meillä myös poika syntyi kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Pari viikkoa kerkesin touhuta äitiyslomalla ja olin suunnitellut, että ne kolme viikkoa sitten vain hypisteleman masua ja vauvan vaatteita. Mutta sitten yllättäen yksi maanantai-ilta kesken jännän Huippis-jakson menee lapsivedet olkkarin lattialle. Ensin soitin kättärille, sitten miehelle ja sitten googletin "mitä laitetaan sairaalakassiin"! :)

Tuttu tunne: mitään ei ole valmiina ja yhtäkkiä ollaankin vauva sylissä! Lisämausteen meidän tilanteeseemme toi se, että muutimme Turkuun pari päivää aikaisemmin ja kämppä oli täynnä muuttolaatikoita! Ai niin ja pesukone ei toiminut, koska edellinen asukas oli lähtiessään irroittanut paitsi oman pesukoneensa, myös jonkun olennaisen liitoskappaleen, joka pitikin erikseen tilata jostain. Sairaalassa ollessani mieheni kävi vanhempiensa luona pesemässä vauvan vaatteita. Tai no. Vauvan ja vauvan. Siellä oli pestynä mm.4-vuotiaan kokoa oleva tikkitakki, jonka olimme saaneet serkkuni poikien jäljiltä. Mullahan nousi ns.v*tutuskäyrä myös tuollaisesta urpoudesta, kun jo valmiiksi harmitti että itseltäni jäi kaikki tuo kamojen hypistely väliin.

Vauva voi hyvin, eikä hänen edes tarvinnut mennä keskososastolle, vaan hän tsemppasi vierihoidossa. Joten mulle jäi hyvää aikaa rypeä itsekkäässä vitutuksessa, kun ei vauvan hengen takia tarvinnut pelätä.

olisin tarvinnut ne viikot omaan henkiseen valmistautumiseen ja toki myös tuon materiapuolen organisointiin. Kun pääsimme kotiin, lykkäsin turvakaukalon miehen käteen ja parivaljakon ovesta sisään. Kipitin suoraan Stockalle ja paniikkihankin pikkuisia 44- koon vaatteita, vaippoja, hoitoalustan, rintapumpun ja mitä kaikkea ostinkaan. Ai niin, kävin myös Herkussa ja ostin 2 kassillista ruokaa. Sektiohaava viiltäen juoksin lumivallien yli himaan ostosteni kanssa.

taisin vähän pimahtaa. Ja ei, en halunnut mieheni menevän hoitamaan noita ostoksia. Mulla oli jonkunlainen tarve nähdä ihmisiä, hoitaa omaehtoisesti tiettyjä asioita, tehdä itse valintoja (joo, kaupassa.mutta silti). Huhhuh.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Pystyn samaistumaan tuohon fiilikseen, oma vauvamme syntyi ajallaan, mutta kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa äitini kuoli ja ihana vauvamaailmaan valmistautuminen jäi täysin väliin. En pystynyt surultani ja käytännön järjestelyiltä, meillä tietysti myös muutto ja remontti päällä, keskittymään tulokkaaseen ollenkaan. Vatsa tietysti fyysisesti muistutti vauvan tulosta mutta henkisesti ja tunnetasolla asiaan valmistautuminen jäi muiden asioiden alle.
Välillä silittelin itkun lomassa mahaa ja juttelin siellä kelluvalle pikkuiselle että äiti suree mutta se ei johdu sinusta. Jotenkin pelkäsin että äidin suru vaikuttaa siihen kehittyvään olentoon haitallisesti.
Vauva syntyi onneksi suunnitellulla sektiolla perätilan takia, luulen että henkisesti en olisi selvinnyt perinteisestä synnytyksestä.

Mutta, vauva on ihana ja ensimmäisestä hetkestä kun sain pikku-otuksen rinnalle hän on ollut olemassa ja todella rakas, tunteet onneksi tulivat automaattisesti ilman valmistautumistakin.

Kristaliina
Puutalobaby

Tosi mielenkiintoista lukea näitä - tavallaan ihan samanlaisia fiiliksiä voi syntyä siis ihan eri tilanteissa. Yhteistä taitaa olla se, että kaikki ei menekään niin kuin neuvolan opaskirjoissa tai niin kuin on kuvitellut asioiden menevän... Kiinnostavaa on myös nuo sektiokertomukset. Noistakin tuntemuksista taidetaan puhua yllättävän vähän esim. valmennuksissa...

Vaikka tosiaan järki sanoo, että hienoa että kaikki on kuitenkin hyvin, voi niissä tunteissa tosiaan olla tuollaisia närästämään jääviä juttuja. Ja niin kuin moni, mm. Leluteekin Emilia tuossa sanoo, siinä tilanteessahan sitä helposti vain yrittää olla reipas. Itsekin tosiaan koko ajan kiinnitin huomiota vain vauvan kuulumisiin eikä siihen, että miltä minusta tuntuu. Tai vaikka ajattelikin, niin olisi tuntunut tosi typerältä ja megaitsekkäältä alkaa valittaa jollekin "mun kuudesta viikosta" siinä tilanteessa :) Hih tai tuo raskauskesämekkovalitus on just hyvä - voin nii-iin kuvitella tuon tilanteen ja ymmärrän sen täysin! Ja just nuo Liisan kuvailemat "mutku mä ajattelin käydä kampaajalla" -ajatukset. Tunnistan itseni! Niin ja ne baby showeritkin jäivät pitämättä...

Sektioihin vielä liittyen... Voin täysin samaistua tuohon huonoon omatuntoon siitä, että ei itse ollut ensihetkillä paikalla. Mullahan oli tilanne ihan eri, mutta silti tuntui, että en ollut ns. henkisesti paikalla tarpeeksi. Joel siis hoisi Silvaa ensimmäiset viikot, mä en pariin eka päivään edes uskaltanut nostaa sitä syliin itse. Olin vaan täysin kokematon, täysin pihalla ja täysin peloissani: pelkäsin että se pää jotenkin repsahtaa tai jotain sellaista. Ja sitten tosiaan kovasti sitä jälkikäteen stressasin (vrt. se mun aiempi Sinkkos-stressi-kirjoitus), että oon nyt jotenkin sössinyt meidän varhaiset vuorovaikutukset olemalla tuollainen avuton äitintyperys.

Onneksi nuo tuntemukset kuitenkin hälvenevät näin ajan myötä, kun napero alkaa olla siinä iässä että ottaa kontaktia - ja sitten näkee, että onhan se ihan onnellinen tyytyväinen pieni napero :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun lapseni syntyi juuri ja juuri niillä viikoilla, ettei ollut enää keskonen. Onneksi tulikin, sillä kokoa oli jo 3500 g ja 50 cm siinä vaiheessa, onneksi oli terve ja synnytys sujui hyvin..
Sulla on tilanne ollut paljon vaikeampi, mutta kyllä muakin kovin "harmittaa" että ne viimeiset viikot jäivät pois.
Itse olin käynyt vielä kolme päivää ennen syntymää tentissä ja sen jälkeen pari päivää fiilannut miehen kanssa tämä lopputyötä esitarkastuskuntoon, se kun oli tarkoitus saada pois ennen syntymää. Miehellä oli kiireinen työrupeama, jonka piti päättyä juuri laskettuna päivänä. Samana päivänä kun synnytys käynnistyi
ajattelin aloittaa "oikean" mammalomailun ja vihdoin rentoutua.
Supistukset alkoivat illalla ja luulin niitä pitkään harjoitussupistuksiksi. Vasta kun mentiin näytille laitokselle ja lapsivedet lorahtivat saman tien lattialle tajusin tilanteen.. Kuuden tunnin kuluttua tästä olin äiti.
Shokki oli melkoinen ja valmistautumisaikaa ei oikeastaan ollut koska olin niin kipeä siinä vaiheessa kun tajusin että lapsi oikeasti syntyy.
Harmittaa silti, etten ehtinyt töiden ja opiskeluiden ja kaiken lomassa kunnolla levätä niitä paria viikkoa ennen kuin vauva saapui. Itseäni harmittaa kun tuleville äideille toitotetaan, että varmaan menee yliaikaiseksi ensimmäinen. Eipä mene todellakaan aina. Raskaana kannattaa valmistautua kaikkeen.

Myös mä pystyn niin samaistumaan noihin tunteisiin. Mun vauvani ei syntynyt ennenaikaisena, mutta kamalan synnytyksen päätteeksi jouduin jättämään vauvan synnytyssaliin ja mut kärrättiin kiireen vilkkaa leikkaussaliin, kun istukka ei irronnutkaan ja olin menettänyt paljon verta.

Mua vieläkin harmittaa ihan hirveästi, että en saanut kokea sitä tavallista "ja sitten kätilö toi saliin aamiaista ja mehua skumppalaseissa". Mä heräsin heräämöstä eikä kukaan sanonu missä mun vauva ja mies on ja onko kaikki hyvin. Joku kävi vaan sanomassa että tiputetaan nyt tätä verta vielä nämä kaksi pussia suoneen. Lopulta pääsin synnyttäneiden osastolle ja onneksi vauvalla oli kaikki hyvin. Itse olin monta viikkoa niin huonossa kunnossa, etten pystyny nukkua kuin selällään, en pystyny laittamaan sukkia jalkaan, en pystyny kävellä rappusia, en pystyny istumaan episiotomian takia jne. Meni monta viikkoa surressa sitä synnytystä ja omaa oloa, vaikka onneks vauvalla oli kaikki hyvin.

Ja nyt näistä muiden kommenteista voimaa saaneena varasin ajan Kättäriltä synnytyspelko-keskusteluun. Oon varmaan ollu varaamassa sitä joka päivä viimeiset neljä kuukautta, mutta nyt rohkaistuin :)

Kristaliina
Puutalobaby

Juuri näin! Itsekin sai vaan kuulla tuota, että "tavallisesti yliaikaiseksi menee/ ei kiire laitokselle sitten synnytyksen käynnistyttyä" jne jne. Heh no ambulanssillahan sinne sitten kaarrettiin, että silleen :D

Kristaliina
Puutalobaby

Menee kommentit ristiin, eli aikaisempi juuri näin -kommenttini siis Vierailija 15:13:n loppuosaan viitaten.

Hienoa, Jenn- että rohkaistuit varaamaan ajan. Tuollaiset asiat varmasti jättävät jälkensä ja ne on hyvä käsitellä! Itsekin varmasti yritän käsitellä mielessäni lisää näitä omia kokemuksiani (vaikka kaikki hyvin menikin) mahdollisen joskus tulevan raskauden yhteydessä: ihan siksi, että osaan sitten iloita siitä ihan omana juttunaan enkä anna aikaisemmin tapahtuneen vaikuttaa omiin tuntemuksiin liikaa...

Vierailija (Ei varmistettu)

Osaan niiiiin yhtyä tuntemuksiisi. Omani syntyi rv. 30+0. Olin ehtinyt olla jo kaksi kuukautta vuodelevossa, joten valmistautumista ja asioiden pyörittelyä kyllä sinällään oli tehty, mutta ei kai mikään kuitenkaan valmista siihen, että jätät vastasyntyneen lapsesi sairaalaan ja lähdet itse kotiin. Onnellisena tietysti elossa olevasta lapsesta ja tietysti vastaten kaiken olevan "hyvin" ja sinulla menevän "oikein hyvin" ja "ei, ei se sektiohaava nyt niin kipeä ole" (sattuu ihan s**tanasti), kun eihän omaa oloa voi valittaa, kun lapsi on teho-osastolla. Itse jouduin yllättäen sairauslomalle kesken työpäivän alkaneiden supisteluiden vuoksi ja en ehtinyt edes työkavereita hyvästellä. Enkä edes tehdä sitä "jään nyt äitiyslomalle -kakkua" :D. Kyllä sillä on ihan tarkoituksensa, että äitiysloma alkaisi reilusti ennen synnytystä, ei ainoastaan fyysisen olotilan vuoksi.

elppis (Ei varmistettu)

Minä taas olin kateellinen tuttavalleni, jonka vauva syntyi pari viikko ennen laskettua. Hän sai viettää kauemmin aikaa lapsensa kanssa, kun taas minulla lapsi syntyi viikko LA:n jälkeen. Tietty jäin hoitovapaalle, mutta jos olisin mennyt töihin heti vanhempainvapaan jälkeen, niin olisin saanut viettää 3viikkoa vähemmän aikaa lapseni kanssa kuin tuttuni :D.
Mitenkä tuon äitiysloman kanssa, aikaistuuko se jos lapsi syntyy ennen sen alkamista?

Pingale

Huh, mitä kokemuksia ja niin aitoja tuntemuksia! Itse edustan sitä (onnellista?) ääripäätä. Tyttäreni syntyi elokuussa 15 päivää yli lasketun ajan. Kättärille mentiin ballongin irtoamisen jälkeen ihan rauhassa. Siivoilin ja järjestelin kotona ennen lähtöä ilman sen kummempia tuntemuksia. Synnytys käynnistettiin vielä "uudestaan" ja tyttö saatiin lopulta imukupilla ulos.

Olen ollut onnekas myös siinä suhteessa, että vaikka raskaus oli jo toista viikkoa yliajalla poimin mökillä marjoja pakkaseen vielä muutama päivä ennen synntystä... Olin jo luovuttanut itsekseen käynnistyvän synnytyksen suhteen! Mä olisin kyllä niin suonut teille omaa aikaa menettäneelle ne puuttuvat viikot! Vaikea täysin samaistua, mutta ajatuksenne ovat täysin luonnollisia ja oikeutettuja. Jos jotain jännittävää luvataan saapuvaksi tiettynä ajankohtana niin hitto vie on varmasti haastavaa yhtäkkiä sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen liian aikaisin.

Itse lomailin viime kesänä kaksi ja puoli kuukautta (vuosilomat, äitiysloma ja kahden viikon yliaika) ja se oli kyllä elämäni parasta aikaa! Kesä ja vapaus :)

Petra W. (Ei varmistettu) http://viilankantolupa.bellablogit.fi

Mä kanavoin keskosen synnyttämisestä johtuneen hätäännyksen itsesyytöksiin. (En vaan osannut olla raskaana oikein, muvvika.) Kirjoitin sairaalasänkyni pohjalla päiväkirjaa ja teeskentelin reipasta. Huonoina öinä hakkasin ruutuvihkoa kuulakärkikynällä ja kieltäydyin käymästä lastenosastolla. (Juokoon korviketta, tuskin osaan tuottaa maitoakaan oikein.)

Älytöntä pelleilyä, mutta ihmismieli on luotu suuntaamaan pelko toisaalle.

Kotiinpääsy onneksi mursi angstipadon ja syytökset haihtuivat pikkuhiljaa mielestä. Lapsi täytti nyt 1v3kk ja luonto alkaa tehdä työtään. Joka puolella on raskaanaolevia kaunottaria, joiden vatsaa ja siellä kasvavaa pienokaista kadehdin. Kontrollin luovuttaminen pelottaa - sama voi tapahtua uudestaan, enkä voisi sille mitään.

Ehkä jonain päivänä katson taaksepäin ja huomaan, että koko keskoshärdellillä oli tarkoitus. Kasvaa? Vahvistua? Oppia heittäytymään? C'est la vie? Dunno. Palataan asiaan kun pienten sydämenlyöntien kuunteleminen monitorista ei ala hikoiluttaa.

Viljaista

Mun vauva syntyi rv33+0. Siinä oli viisi viikkoa enempi, mitä yksikään lääkäri oli uskaltanut edes toivoa. Mulle oli selvää alusta asti, että keskosena vauva tulee syntymään ja olin ehtinyt jo henkisesti valmistautua siihen. Ymmärrän kuitenkin hyvin, tuon "trauman". Jos ei ole mitään riskitekijöitä ja raskaus etenee normaalisti, on keskosuus varmasti erityisen iso järkitys ja tuntuu, että kaikki jää jotenkin kesken.

kutriina (Ei varmistettu)

Näin vuoden ajan ennen häitä painajaisia ja niissä kaikissa oli sama teema: hääpäivä tuli liian aikaisin, eikä kaikki ollut valmiina! Se tunne oli niissä unissa aina ihan kamala, kun tuntui siltä, että koko häät on pilalla, kun ne tulikin kesken kaiken.

Eli tiedänpä minkälaisia painajaisia tulen näkemään raskausaikana..

Devika Rani (Ei varmistettu) http://bollywoodista.blogspot.fi/

Voi noi tuntemukset ovat niin tuttuja! Ehkä tämä selittää sen katkeruuden, jota olen hautonut kohta 4kk sisälläni.

Meidän tyttö syntyi 33+5 viikolla. Olin pari päivää aiemmin käynyt Jorvissa tutkituttamassa verisen alapäävuotoni ja sain silloin kuulla että vauva voi syntyä milloin vain. Olin aivan ihmeissäni enkä oikein tiennyt miten tähän suhtautua. Olin saanut hommattua miehelle isyyspakkauksen, mutta kaikki muu oli tekemättä ja levällään. Koska joulu oli tulossa mietin pääasiassa joululahjojen hankkimista. Kun sitten synnytys käynnistyi, mies tutki netistä mitä tavaroita pitää pakata sairaalakassiin. Jorvin sijasta Kättäri kutsui eikä me edes tiedetty missä se sijaitsee. Ajettiin ohi. :D

Tyttö joutui bilirubiinihoitoon vastasyntyneiden osastolle, me ihmeteltiin kotona kissojen hoitoa, vauvan vaatteita, imetysliivejä, mistä hankkia rintapumppu, vaunut jne jne... Kaikki oli levällään. Äitiyspakkaus sisälsi 70cm vaatteita, meidän tyttö oli 45cm. Ja eiku kauppaan ostoksille.

Mä en koskaan saanut kokea sitä isoa vatsaa. Nyyh. Baby shower juhlat jäi välistä. Ja se odotus ja jännitys.. Joo, kyllähän sitä tiesi että on raskaana, mutta äitiyteen ja synnytykseen valmistautuminen jäi. Meidät vain heitettiin tähän tilanteeseen eikä jarrupoljinta ollut näkyvissä. En ole puhunut näistä tuntemuksista kenenkään kanssa, kun itsekin ajattelen aina että Mitä kuuluu -kysymys on osoitettu vauvalle. En edes tajunnut ennen tätä kirjoitusta mistä tuo katkeruuden hautominen on voinut johtua. Olen vain ollut vihainen...universumille. Kaikki neuvolakirjasten ohjeet vaikuttaa vitseiltä. En viitsi edes avautua imetyksestä ja siitä kuinka kaikki meni pieleen. :D

Nyt 4kk jälkeen alkaa hiljakseen tuntua siltä, että vauhti on hiljentynyt ja se seesteinen elo on vihdoin alkamassa.. :)

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Ihan näin lapsettomana tuntuu tosiaan hassulta, ettei missään järjestelmässä oteta huomioon sitä, että "yllättäen" tai ainakin etuajassa vanhemmiksi tulleet eivät välttämättä ole tilanteeseen valmiita. Tai lähinnä sitä, että heidän tunteissaan voi olla jotain käsiteltävää, jota kannattaisi ehkä puida jonkin ammattilaisen avustuksella. Hassua kerrassaan. Systeemissä on aukko. Onneksi olet selvinnyt "yllätyksestä" kuitenkin omin päin. Ja Joel myös :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuttuja tuntemuksia vaikka mun molemmat lapset ovatkin syntyneet yliaikaisina. Itse syntymään oltiin valmistauduttu mutta ei siihen miten se sujui. Esikoisen kanssa jouduin pysähtyneen synnytyksen takia kiireelliseen sektioon ja ainakaan tuolloin Naistenkilinikalla ei saanut lasta lainkaan viereen ennenkuin oli heräämöstä selvinnyt. Hoito ja opastus oli puutteellista, mies ei saanut jäädä yöksi ja kohtelu oli tympeää. Imetys meni pieleen ja sektiohaava kipuili. Ensimmäinen kaksi kuukautta meni babybluesin kourissa enkä osannut nauttia yhtään.

Kuopuksen kanssa lapsivedet menivät mutta synnytys ei käynnistynyt itsestään. Siitä vuorokausi myöhemmin hirveillä univeloilla käynnistykseen. Lapsi sai syntyessään 2 pistettä ja vietiin samantien lastenosastolle. En siis taaskaan saanut vauvaa heti vierelleni. Ja imetys alkoi taas huonosti ja synnytyksessä tulleet repeämät tulehtuivat. Ekat kaksi kuukautta meni taas niin sumussa, ettei vauvasta muistettu ottaa edes yhtään valokuvaa kotiintulon ja ristiäisten välillä.

Mä olen niin katkeran kateellinen niille naisille, jotka tuosta vaan 10 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen pullauttavat ulos 10 pisteen pienokaisen ja imetyskin sujuu samantien. Ja sitten vaan eletään suloista vauva-arkea ensiminuuteista alkaen. Mä en saanut kokea normaalia synnytystä enkä niitä ensimmäsiä minuutteja tai vaalenpunaista vauva-arjen alkamista kummallakaan kerralla.

Kristaliina
Puutalobaby

Tosi hurjaa, että kun itse kirjoittaa omista "tää saattaa kuulostaa tosi typerältä" -tuntemuksista, niin yhtä äkkiä näin moni pystyykin samaistumaan. Ei se ehkä niin typerää ollutkaan! Esimerkiksi tuo Devika Ranin kertomus vois olla monilta osin mun näppäimistöltä peräisin. Ja sitten tosiaan nuo ihan erilaiset kertomukset, joissa kuitenkin tunnetiloissa on paljon samaa...

Onhan tietysti olemassa ne perhevalmennukset (joissain kaupungeissa ainakin), joissa periaatteessa voitaisiin käsitellä tällaisia asioita. Meillä muuten katsottiin (peräti kahdesti, mikä oli vähän erikoista) sellainen varhaisen vuorovaikutuksen video. Sen jälkeen kysyttiin päällimmäisiä tuntemuksia ja minä vastasin, että mulla tuli jopa vähän huono omatunto - että pelkään että en osannut alkuun olla henkisesti läsnä, kun kaikki tuli niin yllättäen ja en ollut valmis ja ja ja... Arvatkaa, mitä tuli vastaukseksi? Syvä hiljaisuus. Kumpikaan valmentajista ei sanonut mitään. Minä siitä sitten tietysti pikaisesti paikkailemaan, että "no nythän se tietysti jo sujuu ja ei tässä mitään" jne jne jne. Ja sitten tuntui, että valmentajat ikään kuin huokaisivat helpotuksesta, että HUH onneksi ei tarvinnut tällaisista vaikeista asioista alkaa puhumaan vaan voidaan pysyä vaan sillä "ihan hyvää kuuluu" -tasolla... Hmm.

Tietysti nuo omat tuntemukseni olivat periaatteessa ihan pieniä juttuja - itselläkin oli vähän sellainen olo että "no olen aikuinen ihminen, en minä voi nyt alkaa tuollaisista typeristä "en päässyt baby showereille" pettymyksistä ääneen valittaa". Mutta näin jälkikäteen ajateltuna ehkä olisi kannattanut vaan valittaa, ehkä ne olisivat sitten painaneet mieltä vähän vähemmän aikaa :)

En nyt todellakaan ole mikään asiantuntija, mutta voisiko olla, että joissain synnytyksen jälkeisen masennuksen tapauksisa voisi ollakin kyse tällaisista ihan periaatteessa pienistä jutuista, jotka tavallaan olisi helposti käsiteltävissä mutta jotka jäävät "muhimaan", kun niistä purnaaminen ei tunnu jotenkin "oikeutetulta"...? Kun päällisin puolin kaikki on kuitenkin hyvin ja pitää olla onnellinen että on nyt se vauva jne jne jne...

Piksu (Ei varmistettu)

Ymmärrän täysin nuo tunteet ja samaistun Drama Mamaan &amp; Vierailijaan tuolla ylempänä. Minulla synnytys käynnistettiin rv 40+6, koska lapsivesi katsottiin osittain menneeksi. Kaikki ei kuitenkaan sujunut kuin elokuvissa ja vietettyäni synnytyssalissa yli vuorokauden tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla rv 41+1. Sitä ennen oli ponnisteltu ja yritetty imukupilla ja voimat olivat lievästi sanottuna lopussa. Tyttö on nyt reilu 2 kk ja on koko ajan voinut erittäin hyvin. Itse en kuitenkaan sinut synnytystapahtuman kanssa...eniten siinä hiertää juurikin ne menetetyt hetket tuoreena perheenä vastasyntyneen kanssa. En saanutkaan pitää miestäni kädestä synnytyksen hetkellä, enkä saanut vauvaa rinnalleni kuin vasta monen tunnin kuluttua. Nytkin itkettää, kun tätä kirjoitan. Ehkä tämä joskus menee ohi, onhan kaikki kuitenkin nyt paremmin kuin hyvin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aloin itkemään kun luinVierailija 27.3.2013 13:25, kommenttia. Meidän esikoinen syntyi neljä vuotta sitten, muutamaa päivää ennen laskettua aikaa, joten meillä oli kaikki valmiina ja jo kauan odotettu kärsimättömänä. Mutta synnytys oli erittäin dramaattinen ja traumaattinen - minulla todettiin neuvolassa paha raskausmyrkytys, suoraan sairaalaan, ja tilani paheni drastisesti muutamassa tunnissa, ja synnytys käynnistettiin. Kaikki tapahtui niin hätäisesti, paniikinomaisesti, samalla kun oma terveyteni oli vaarassa, ja voin todella huonosti, koko ilmapiiri oli hysteerinen. Lapsi voi kuitenkin hyvin. Voin vielä todella huonosti muutamaa päivä synnytyksen jälkeen, sitten oloni alkoi paranemaan. Se oli niin shokki minulle että minut täytti vain tyhjyys, en tuntenut oikeastaan mitään vauvaani kohtaan. Kuolemanpelko. Masennus. Kukaan ei oikein kertonut mistä oli kyse, irtonaisista lauseista "nyt on hengenvaara ohi" muodostin käsitykseni tapahtuneesta.

Koin itseni täysin epäonnistuneeksi; synnytys meni päin helvettiä, ja en osannut olla onnellinen terveestä vauvasta. En osannut/saanut kokea sitä onnea jotka muut saivat kokea. Katkeruus.

Joka kuitenkin muuttui onneksi 2-3 kuukautta myöhemmin, pahimman shokin laannuttua. Siitä olen tietenkin onnellinen.

Nyt odotan toista lastamme ja oikeastaan vasta nyt minulla on tilaisuus käsitellä tapahtunutta. Sairaalan henkilökunta samoin kuin neuvolassa, on mahtava, käymme läpi tapahtumia. On hyvin terapeuttista käydä läpi tapahtumat minuutti minuutilta ("ahaa, munuaiseni lakkasivat toimimista", "ai, sain kolmea eri verenpainelääkettä mutta mikään ei auttanut"), ja nyt kuulla "sinä olit erittäin, erittäin sairas, ja siinä tilassa synnytit lapsen." Yhtäkkiä tunnen itseni ylpeäksi. Olen vahva.

Toivon että minullekin kävisi toisen synnytyksen kanssa niin kuin Vierailijalle, että kaikki menisi hyvin, ja saisin positiivisen kokemuksen.

Luulen että on tosi hyvä puhua näistä asioista, "katkeruudesta" etc. ja huomata että harvemmalla se sitten kuitenkaan menee niin ruusuisesti kuin mitä itse luulee. Synnyttäminen, tapahtui se sitten ajallaan tai ei, tai ongelmitta, on se kuitenkin niin käänteentekevän iso juttu.

SiniFromReså (Ei varmistettu)

Meidän pikkuinen syntyi rv 35+4 tasan 1kk ennen LA.
Raskausaika meni mutkitta eikä ennenaikaisuus käynyt edes mielessä. Jäin töistä pois supistusten takia kaksi viikkoa ennen äitiyslomaa, jolla ehdin olla kuusi päivää. Kotona supistuksia ei enää ollut. Sitten! Ykskaks meni vedet! 11h siitä vauva syntyi. Olo oli todella "petetty" ja pelkäsin vauvan puolesta. Alku viikon neukkarissa sanottiin että iso vauva täällä on ja silloin sitä mietti minkä kokoinen on jos mennään yli... Nyt sain olla kiitollinen jokaisesta 47cm ja 2550g mitä pieni tyttöni oli ehtinyt kasvaa.
Pahin morkkis on ollut siitä teinkö töitä liian paljon ja laitoinko itseni stressille ja liialle kuormitukselle alttiiksi ja senkö takia synnytys alkoi?!! Nyt aion nauttia kaksin käsin vauva-ajasta ja jäädä hoitovapaalle pikku pötköni kanssa &lt;3 ottaa takaisin tässä sen kaiken mikä raskausajasta vietiin.

Odotusaikana aloin lukea blogiasi ja valmistelin vauvahankintoja sen listan mukaan minkä tänne kirjoitit joskus. :) tästä on kyllä saanut tukea ja ideoita, suur kiitos siitä!! *halirutistus*

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei ja kiitos hyvästä blogista!

Minun on helppo ymmärtää tuntemuksiasi, vaikka omat kokemukset ovatkin toisenlaiset. Meidän hartaasti odottammamme terve poika syntyi kuolleena rv 35 (sotkeutuneena omaan napanuoraan) ja siitä kahden kuukauden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja tyttö syntyi rv 42. Joten oli putkeen n 1,5 vuotta raskaana ja todella ehdin valmistautua vauvan tuloon. Silti esikoisen tulo taloon oli todella iso elämänmuutos ja myllerrys. Nyt kun minulla on neljäs syntymässä lähipäivinä, voin edelleen sanoa että nämä vikat viikot ovat henkisen valmistautumisen kannalta avainasemassa. Sitä ikäänkuin laskeutuu synnytykseen ja uuden ihmisen tuloon pikkuhiljaa (tosin henkisestä valmistautumisesta huolimatta vauvan tulo perheeseen on ainakin itselleni ollut joka kerta ristiriitaisten tunteiden aikaa).

Kannattaa rohkeasti hakea keskusteluapua pieniinkin mielessä pyöriviin ahdistusta aiheuttaviin asioiin. Itselläni näitä on ollut paljon liittyen raskauksiin ja synnytyksiin. Jo pelkkä "tavallinen" synnytys, vaikka kaikki sujuisikin normaalisti, on niin suuri asia että sitä on monesti tarvetta puida jälkikäteen. Äitiyslomalla saattaa olla liikaa aikaa yksikseen puida asioita ja pyöritellä kaikkea mielessä.

Ihanaa kevättä!

Satu

Vierailija (Ei varmistettu)

Tunnistan ajatuksesi. Esikoiseni kohdalla jouduin sairaalaan vuodelepoon viikolla 24 ja hänen oletettiin syntyvän päivänä minä hyvänsä. Olin toki jonkinlaisessa sokissa, muistan itkeneeni mm. sitä, että me ei ehditty edes tilata äitiyspakkausta tai valita vaunuja, ulkopuoliset eivät välttämättä edes huomanneet raskauttani. Ja sen verran sekaisin olin, etten siinä heti edes tajunnut, että hieman typerää surra jotain hemmetin vaunuja (joille ei olisi edes käyttöä ollut kuukausiin). Toki pelkäsin enemmän kuin mitään myös vauvani terveyden puolesta, jääkö edes henkiin, mutta lähes yhtälailla surin menetettyä raskausaikaa.

Meille kävi lopulta onnellisesti, pääsimme täysille viikoille, ehdin viikkailla vaatteita ja jopa tuskastua isoon mahaan - mutta ehkä osasin sitäkin jonkun verran enemmän arvostaa.

Jonna

Vierailija (Ei varmistettu)

Kun lapsi syntyy/leikataan viikoilla 28+1, eikä mahakaan ole vielä paljoa kerennyt kasvaa, tuntuu niiiiin epäreilulle nähdä toisia äitejä isojen mahojen kanssa saatika vastasyntyneiden vauvojensa kanssa. Oma lapsi makoilee kaapissa ja taistelee elämästään. Kaksi viikkoa sitä sai odottaa, että pojan syliin sai, se hetki oli kyllä odottamisen arvoinen! :) Totta sitä olisi esikoisensa halunnut saada maailmaan ns. normaalisti. Tai ainakin ilman, että joutuu odottelemaan pojan kotiutumista reilut kolme kuukautta.
Eipä sitä meilläkään ennätetty paljoa vauvatarpeita hommata ja töissäkin vielä kävin ihan normaalisti.

Nyt onneksi kaikki hyvin ja on kyllä sylitelty ja paljon! Katkeruus nostaa silti välillä päätään...

Kristaliina
Puutalobaby

Vierailija 15:53 - hih mulle kävi just nyt sun viestiä lukiessa se ilmiö, että kun lukee, että jollain on ollut vielä itseä hurjempi alkutaival, tulee yhtä äkkiä ihan huono omatunto, että ruikuttaa omista kuudesta viikosta :) Mutta niin - nämähän ovat siis vain tuntemuksia, ei niiden olemassaololle juuri paljon mahda, vaikka päällimmäinen ajatus on tosiaan tuo, että onneksi-onneksi-ONNEKSI kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin!

Tsemppiä sinnekin, toivottavasti sinullakin on ohimeneviä nuo tuntemukset - ja onneksi tässä on tullut todettua, että ne katkeruuden tunteet on ihan oikeutettuja ja yleisiä.

Onneksi meillä on niin älyttömän hyvä keskoshoito! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Eksyin vasta tänne blogiisi, ja satuin lukemaan tämän postauksen - aivan TÄSMÄLLEEN kuin minun suustani / kynästäni / näppikseltäni! Koko teksti. Aamen. Ei mitään lisättävää.
Paitsi ehkä se, että mua väsytti järjettömän paljon siinä vaiheessa, kun lapsi päätti ilman mitään ennakkovaroitteluja syntyä 6 vk etuajassa. Aivan yhtäkkiä, nollasta sataan eli tässä tapauksessa siihen, että alkoi supistella minuutin välein tosi kovaa. Ja silloin oltiin vähän reilun 100 km päässä sairaalasta... No, se on toinen tarina :) Olin ollut äippälomalla 3 arkipäivää, työni on raskasta ja olin äärimmäisen stressaantunut. Olin haaveillut siitä, että saisin kerrankin nukkua muutamia öitä hyvin ja kerätä voimia, ja sitten alkaa laittaa niitä vauvatavaroita valmiiksi. En nukkunut, enkä ehtinyt laittaa mitään valmiiksi. Oikeasti, katkeruus on ollut välillä karmaisevaa. Tämän asian hyväksymiseen on ollut pitkä tie. Nyt, 2 vuoden jälkeen, kaikki on hyvin ja minäkin alan ehkä olla ennallani, psyykkisesti :)

Jonana

Hei, meidän poika ei ollut edes keskonen, mutta vähän samoja fiiliksiä! Meillä oli muutto edessä, oma talo valmistumassa juuri laskettuna päivänä. Koko raskauden aikana mulla oli ollut yksi kipeä supistus, kivuttomia harjotussupistuksiakaan ei kauheasti. Tai ainakaan en niitä ollut tajunnut. Poika ei ollut laskeutunut. Olin ihan varma, että ylihän se menee, etenkin kun kaikki toitotti, että ensimmäinen menee helposti yli. Kaikki vauvan kamppeet oli laatikoissa, kaikki muut kamppeet vielä levällään. Viikonloppuna ennen laskettua (laskettu oli siis torstaina)  siivoiltiin viimemetreillä olevalla rakennuksella, eikä mitään vaikeuksia. Maanantaina kävin kylästelemässä ja olin päättänyt että tiistaina alan pakkaamaan. Viikonloppuna olisi sitten muutto edessä. Kyllähän minä vielä siinä ainakin tavaroille paikkoja olen osoittelemassa, heleposti! Mutta niin vaan vedet meni ma-ti yönä ja ambulanssilla sairaalaan. Synnytys käynnistettiin keskiviikko aamuna ja samana iltana oli poika sylissä. Kyllä siinä muutama kirosana mielessä kävi, kun mietin pitääkö vauvan kanssa mennä kuitenkin vielä siihen väliaikaseen kämppään. Ei se ollut vauvaystävällinen, siivottukin ties milloin viimeksi! Mutta niin se vain onnistu, että anoppi etunenässä sukulaiset pakkasivat vanhat tavarat, siivosivat uuden kodin ja muuttivat meidän puolesta. Mutta olisin minä kuitenkin halunnut, että se pienoinen olisi malttanut odottaa, olisi vähän saanut asettua ensin uuteen kotiin ja laittaa itse kodin odottamaan pienokaista.

Mutta siis mielestäni aivan oikeutettuja ajatuksia! Silva sentään syntyi kuusi viikkoa etuajassa, meillä 52 minuuttia...

Vierailija (Ei varmistettu)

Löysin eilen sattumalta blogisi ja olen lukenut sivusilmällä kun oma keskosena syntynyt, nyt jo 2v poitsu leikkii vieressä.

Osaan niin samaistua oikeastaan kaikkeen, mitä olet kirjoitellut! Meidän poika syntyi reilut 4 viikkoa ennen laskettua aikaa, joten äitiyslomaa ei oikeastaan ollut, eikä siten aikaa valmistautuakaan. Onnistuimme sattumalta saada auton turvakaukalon hankittua ja pinnasängyn kasattua juuri päivää ennenkuin minut lähetettiin samaiselle Kätilöopistolle synnyttämään, koska omassa sairaalassa ei haluttu ottaa riskiä keskosen kanssa. Olin synnytyspelkopotilas (mitä ei huomioitu ollenkaan), kaukana kotoa (em. syystä vielä-ennemmän-iiiiiiik!) enkä osannut käsittää mitä oli tapahtumassa. Kun ultrasta kerrottiin, että lapsi painaa tällä hetkellä mahdollisesti vähän yli 2 kiloa (+/- 1kg) meinasi paniikki tulla, eihän se ole vielä valmis!

Sisukas pieni miehenalku sieltä sitten tuli, täysin terve, ikinä mitään ongelmia ollut, ja kasvoi nopeasti käyrille (ja ohi)... Meillä soseiden aloittamisen kanssa hypättiin koko maisteluvaiheen yli, herra syö kaikki mitä eteen laitetaan!

Äitinä taas, no, välillä on niitä päiviä kun toivoo, että niitä neljää viikkoa ei olisi viety minulta pois. Ei sen takia, että olisin halunnut vielä nukkua rauhassa (ensimmäiset 18kk nukuin pisimmilläni 4 tuntia putkeen) tai että olisin tarvinnut omaa aikaa, vaan sen takia, että se viimeinen viikko aloin huomata itsessäni sitä kuuluisaa "äidiksi kypsymistä". Kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla jos olisin saanut vielä kypsyä edes pari viikkoa - ja siten synnyttää lähempänä kotia. Mieskin olisi pystynyt olla tiiviimmin meidän kanssa ne ensimmäiset päivät.

Toisaalta, ehkä SyPen takia oli ihan hyvä, että synnytys lähti nopeasti käyntiin ja etten kerennyt siinä sitten ajatella asiaa liikaa - nyt vaan mennään! Synnytys kesti 5,5 tuntia ja ponnistusvaihe alle 30 minuuttia - edes epiduraali ei kerennyt kunnolla "ottaa".

LSN (Ei varmistettu)

Odotan neljättä lastamme raskausviikolla 31 ja in erittäin ristiriitaiset fiilikset.
Edellinen lapsista syntyi rv 35+1 lapsivesien menolla ja oli kaikinpuolin "valmis" vauva. (Painoa 2900g ja 5 minuuttia vietti keskoskaapissa, siinä kaikki)
Tämän raskauden kanssa on ollut 18 viikolta asti ongelmia (tulehduksia alakerrassa, supistelua päivittäin ja kovat liitoskivut).
On seurattu kohdunsuuta ja puhuttu että nyt kun niille ja niille viikolle pääsisit...
Ajatuksissani olen synnyttänyt vauvan jo 10 kertaa eri viikoilla ja panikoinut selviääkö vauva hengissä ja elvytetäänkö häntä lainkaan (alle 22 rv) ja miten itselleni käy. (Voimakas verenmyrkytys toisessa raskaudessa ja siitä traumoja)
Nyt tuntuu käsittämättömältä että ollaan näin pitkällä ja välillä jopa turhauttaa (tiedän, ihan älytöntä ajatella näin) ettei vauva ole vielä syntynyt.
Tottakai ymmärrän että jokainen päivä-viikko ja kuukausi on pelkästään hyvää/tärkeää lapsen kannalta että saisi kasvaa kohdussa.
Siksi juuri ristiriitaiset tunteet pinnalla kun tulee näitä sekavia ajatuksia!
Kaikki on laitettu vauvaa varten valmiiksi ja epäilenpä että taitaa loppuviimein mennä yliaikaiseksi!:)
Se olisi ihan oikein kun olen turhuuksissani miettinyt ja hätäillyt!

Kommentoi