Onko uhmaikää olemassa?

Ladataan...
Puutalobaby

Törmäsin juuri äsken aivan hurjan kiinnostavaan some-keskusteluun, jonka kysymyksenasettelu kuului (vähän lyhennettynä) jokseenkin näin: onko "uhmaikä" todellinen kehitysvaihe, jossa lapsen käytös on kiukuttelevaa ja riidanhaluista, vai onko kyseessä väärinymmärretyksi tulemisesta johtuva turhautuminen?

Aivan älyttömän hyvä kysymys.

Sanotaan nyt ihan ensin ääneen se, että en ole aiheeseen mitenkään perehtynyt. Niinpä olen jokseenkin "ottanut annettuna faktana", että sellainen asia kuin uhma on jossain vaiheessa eteen tulossa.

Mutta het-ki-nen. Tuo koko kysymys laittoi miettimään.

Uhmaikäinen?


Koko asia on ehkä vähän sukua sille, että ennen koko tätä äitiyselämää kuvittelin, että "vauvat nyt itkevät". Mutta sitten Silvan ollessa pieni käärö minulle tuli todella voimakas tarve selvittää, mistä se itku johtuu. Itkunsietokynnykseni osoittautui hyvin pieneksi: halusin, että se ei itke. Halusin, että sillä on hyvä olo. Halusin oppia ymmärtämään, mikä on itkun syy. Halusin tehdä kaikkeni, että itkua tämän pienen ihmisen elämässä olisi mahdollisimman vähän.

Myöhemmin törmäsin ajatukseen, jonka mukaan vauvat eivät vaan itke. Vaan kyse on aina jostain - jostain syystä, jota vanhempi ei osaa tulkita, koska yhteistä kommunikaatiotapaa ei vielä ole. Muuta kuin se itku.

Silvan vauvaitkujen taustalta sitten paljastui (yrityksen ja erehdyksen kautta) vatsanväänteet, jotka sitten vihdoin helpottivat Gaviscon-lääkkeen (ja suoliston luontaisen kehittymisen) myötä.

*******

Ja sanotaan nyt sitten taas ensin, että en todellakaan tiedä, koska en ole (vielä?) toiminut uhmaikäisen lapsen kanssa. Mutta voisiko koko uhmaiän tosiaan ajatella kokonaan eri tavalla? Että se ei olekaan jotain, joka vaan automaattisesti on edessä ja josta vanhemman tulee selvitä mahdollisimman järjissään - vaan että se onkin kommunikaatiohaaste, joka voidaan yhdessä lapsen kanssa ratkaista.

Mitä jos koko uhmaiän käsite on syntynyt vain siitä, että me emme riittävän hyvin ymmärrä lapsiamme? Ja koska emme arjessa jaksa/ehdi/pysty näkemään sitä vaivaa kuunnellaksemme, oletamme että kyse on jostain lapsen kehitysvaiheesta?

Jos se onkin aikuisen kehittymättömyyttä/kyvyttömyyttä kuulla lastaan?

Sanoinko jo, että en todellakaan tiedä.

Mutta tuo koko "uhmaiätön" ajatus tuntuu jotenkin todella ihanalta.

Uhmaikäinen?
 

Olen kuullut myös käsitteen tahtoikä. Voisiko se olla parempi kuin tuo uhmaikä?

Lapselle kehittyy oma tahto asioihin, mutta hän ei osaa vielä viestittää sitä tarpeeksi selkeällä tavalla. Vanhempi ei ymmärrä tai ei kuuntele (tai on sitä mieltä, että se aikuisen tahto on oikeampi). Syntyy turhautuma, joka on juuri sitä, mitä uhmaksi kutsutaan. Voisiko lapsen kanssa elää ilman "uhmavaiheita", jos alusta asti pyrkisi mahdollisimman hyvin kommunikoimaan ja kuuntelemaan lasta?

Niin kuin huomaatte, mulla on pelkästään kysymyksiä eikä yhtään vastausta.

*******

Tirppa on nyt 1v 9kk ja varsinaista uhmaa meillä ei olla vielä koettu. Omaa tahtoa, kyllä. Ja silloin tällöin aika kovastikin: "Silva HALUU!" "Äiti ANTAA SILVALLE, äitiantaa äitiantaa äitiantaa äitiantaa!" Mutta okei - lapsi jotain kovasti haluaa. Kerrankos sitä. Minäkin aika usein jotain haluan.

Uusimpana tahdon ilmaisuna on nyt viime päivinä puheeseen ilmestynyt "en halua!". Ei:tä tirppa ei ole koskaan alkanut itse puheessaan hokea - johtuneeko meidän "ei:ttömästä kasvatuspolitiikasta" (kirjotin siitä aiemmin täällä) vai mistä. Mutta "en halua!". Nooh, tahtoa se ilmaisee sekin. Usein kyse on ruokapöydässä siitä, että Silva ei halua jotain, vaan haluaa mieluummin jotain muuta.

Nooh, loppujen lopuksi en tiedä, onko sillä nyt niin kovasti väliä, jos vanhempi antaa lapselleen sen päärynän eikä omenaa (typerä esimerkki, tiedän), jos lapsi ei sitä omenaa oikeasti halua. Vaan sen päärynän. Kai niitä makumieltymyksiä saa olla lapsellakin.

Uhmaikäinen?

 

Tähän asti olen ajatellut, että apua-apua voi ei uhmaikää kohti tässä nyt sitten varmastikin kuljetaan. Mutta nyt en ole enää ollenkaan varma. 

Ainakin Thomas Gordon on kuulemma juuri tästä kirjoittanut. Aikaisemmin en ole lukenut yhtään kasvatuskirjaa (koska olen jotenkin pelännyt, että menetän "näppituntumani" ja alan alitajuisesti suorittaa äitiyttä kuin jotain teoriaa), mutta tässä uhmaikäasiassa tulee jopa sellainen ajatus, että voisin muuttaa linjaani ja avata jonkun aiheeseen liittyvän kirjan.

Onko teille muille nuo Gordonin ajatukset tuttuja?

Mitä mieltä olette tästä koko uhma-asiasta?

 

 

Share

Kommentit

Uhma on mielestäni vähän huono ilmaisu tuolle kehitysvaiheelle :) Mitä se pohjimmiltaan on, en itsekään tiedä, mutta varmasti erittäin tärkeä osa lapsen kehitystä.

Vauvan itkua on muuten oikeasti paljon helpompi kestää, jos sen syyn tietää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kutsuipa uhmaikää miksi hyvänsä, kyse ei mielestäni ole vain siitä, että lapsi ei saa itseään ymmärretyksi ja siksi ajaudutaan vastakkain. Kyllä se lapsi myös hakee tätä vastakkainoloa ihan tahallaan. Ei ehkä tuossa ensimmäisessä parin vuoden korville osuvassa uhmaiässä, mutta kun katsoo verbaalisesti lahjakasta esikoululaista niin kyllä tämä on sitä "kohta koululaisen uhmaa" mitä rankimmin.

polar coding

Oma tahto ja valta lienevät tässä ne avainkäsitteet. Onhan niissä paljon kokeiltavaa ja opeteltavaa :)

http://hyperboleandahalf.blogspot.fi/2013/10/menace.html

MarjaH (Ei varmistettu)

Apua tää ei liity nyt aiheeseen varsinaisesti, mutta haluan kysyä. Mun vauva on vielä vähän pienempi (11 kk), mutta se on alkanut heitellä ruokaa lattialle, kun ei ole enää akuuttinälkä. Riippuen mielialasta, nauraa päälle tai alkaa känistä, jos kieltää. Miten hoitaisit tämän? Tai miten joku muu lukia hoitaisi? Mäkään en haluaisi olla koko ajan sanomassa "Ei", mutta en ole oikein keksinyt muutakaan. Tämä siis alkaa siinä vaiheessa, kun on saatu syötyä ehkä puolet suotavasta annoksesta.

(OT: Musta on itseasiassa hankalampaa olla äiti, kun on ennestään ns. kokemusta lapsista. Jotenkin sitä aattelee, että näinhän tää tehdään, eikä osaa löytää muita, itselle sopivampia ratkaisuja. Ehkä isi keksii parempia metodeja, kun ne jää ensi viikon jälkeen kotiin puoleksi vuodeksi kahdestaan.)

Vau mikä vauva!

Mä oon hoitanut nostamalla lapsen pois pöydästä. Tai jos on välttämätöntä istua pöydässä vaikka ei syö, siirrän ruuan pois ulottuvilta. Uskon, että laps syö nälkänsä verran (mikä vaan on joskus tosi vähän), enkä tuputa ruokaa sitten kun alkaa leikkiminen.

Kristaliina
Puutalobaby

Silva keksi tuon heittelyn kans jossain vaiheessa (alle vuoden ikäisenä) ja me myös pähkäiltiin, että mitä sen kanssa tehdään. No meidän linja sitten oli vaan tyynesti olla noteeraamatta koko juttua. Ihan niin kuin ei mitään näkisikään, naama peruslukemilla vaan pokerinaamalla, vaikka tulisi millainen kaaos. Pelkästään akuutit vuodot (jos lattialle meni vuotava vesimuki) nostettiin - muuten annettiin ruokien olla lattialla ruokailun loppuun ja vasta koko ruokailun päätyttyä siivottiin koko homma. (että lapsi ei yhdistänyt, että tuolla jutulla saa äidin/isin konttaamaan) Aika pian tuo tirppana menetti mielenkiintonsa heittelyyn, kun sillä ei saanut mitään reaktiota aikaiseksi.

Niin joo, ja jos tuntui että kaikki vaan menee lattialle eikä ruokailu enää millään tavalla jatku, kysyttiin normaaliin iloiseen sävyyn, että "onko valmis pois" ja jos oli, niin sitten lopetettiin. Me yritetään ajatella niin, että kyllä se syö, jos on nälkä. Ruokaa tarjotaan säännöllisesti se viisi kertaa päivässä ja menee sen, minkä menee. Syö sitten seuraavalla kerralla enemmän, jos pelleilyitten tai muitten juttujen takia aiempi ruokailu loppuisikin vähän ennen aikojaan.

Just nyt tällä hetkellä tirppa on keksinyt välillä pullauttaa ruoat ulos suustaan pöydälle. Siinä noudatetaan samaa pokerinaamaa: ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toivottavasti toimii tähänkin vaivaan :)

HHh (Ei varmistettu)

Hmm.. Mua mietityttää nyt edelleen, miksi sana ei on vaarallinen? Muakin ärsyttää tyypit jotka kulkee lapsen perässä hokemassa eieieieitä, mutta faktahan kuitenkin on se, että jossain vaiheessa tulee eteen se, että jotain EI tehdä. (Ei saa lyödä, ei saa ottaa kaupasta maksamatta jne.) Eikö ole teennäistä esittää muuta? Ja luultavasti viimeistään murrosiässä tulee tilanne, jossa ei nyt on vaan ei ja aikuinen päättää. Mua jopa vähän hirvittää se, että lasta kohdellaan kuin pikkuaikuista. Ei aikuisetkaan aina pysty ratkaisemaan hankalia tilanteita sivistyneesti keskustelemalla, miten lapsi voisi? Rajat tuovat myös turvaa, nekin ovat rakkautta. Lasta ei saa alistaa ja kiellot on perusteltava, mutta en nyt ehkä ihan saa kiinni tästä ajatuksesta. Tämä ei ole provo, vaan ihan ystävällistä ihmettelyä. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Ei niinkään vaarallinen, vaan mä ajattelen, että pikemminkin (etenkin pidemmän päälle) mahdollisesti tehoton tai jopa ei-toivottuun käytökseen lietsova. Niin paljon kuulee niitä "vaikka kuinka paljon kieltää ja kieltää, napero innostuu vaan kahta kauheammin" -tarinoita; mä ajattelen, että kenties toivotun käytöksen vahvistaminen ja ei-toivotun huomiotta jättäminen (vaikkapa nyt ruoanheittelyssä) sekä huomion ohjaaminen muualle vaan toimisi paremmin kuin kieltäminen.

Ei-sana totta kai esiintyy meilläkin normaalipuheessa, onhan se ihan tavallinen sana jonka merkityksen tietäminen on noin niin kuin elämän kannalta aika tärkeää :) Ja niissä meidän kehoituksissakin ei-sana usein esiintyy, vaikkakaan ei "tämä on kielto" -muodossa. Eli tyyliin kehotus vois olla just yksinkertaisesti, että "sohvalla on tapana istua eikä seistä". Voisi siihen varmaan keksiä jotain näppärämpää ja perusteellisempaakin perustetta varmasti, mutta usein arjessa sen perustelun nappaa jotenkin aika helppoa kautta, ei aina ole aikaa kovin pitkälle miettiä :)

Ja sitten tosiaan rajat on meidän mielestään sitten ihan eri juttu - se on just sitä, että turvavyöt laitetaan autossa kiinni jne. Ne ovat tärkeitä ja luovat turvallisuutta ja ovat aikuisen asettamat, mutta ne pyritään meillä kertomaan keskustellen ja perustellen :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ennemmin tai myöhemmin sitä eitä vielä joutuu käyttämään, kun lapsi kasvaa sen verran, että ymmärtää tuon "huomaamatta" jättämisenkin olevan aikuisen keino luovia tilanteessa. Silloin ei-toivottu käytös ei enää lopukaan vaan lapsi jatkaa sitä kunnes raja asetetaan kyllin selkeästi.

EMerituuli
Loxodon

Meilläkin on alkanut sapuskat lentelemään. Entäs sitten? Ei se vaarallista ole. Ruokailun jälkeen siivotaan sitten (ellei koirat ole ehtinyt siivoushommiin). DVD:t ja kirjat lentelee hyllyistä myös. Illalla järjestetään ne takaisin paikoilleen ja aamulla lapsi käy ne taas yleensä repimässä alas. Hänellä on hurjan hauskaa näissä puuhissa! Itse en huomioi touhua ja repimispuuhat eivät ole enää päivittäistä huvia. Oletan niiden loppuvan ennen kouluikää. Hehe.

Kiellän vain vaaralliset asiat ja tulostimen nappuloihin ei myöskään saa koskea. Tulostinhomman ymmärtämiseen meni ehkä viikko ja nyt lapsi ei ole yli kuukauteen edes käynyt yrittämässä onneaan vilkkuvien nappejen kanssa. "Eieieieieie--Ei"- vanhemmus ei ole ollenkaan mua. Jos se ei ole vaarallista tai satuta ketään, niin pitäkööt vauva hauskaa! Sotkuun ei kukaan kuole! En tosin tietenkään kannusta sotkemiseen tai heittelyyn.

 

HKin (Ei varmistettu)

Olen miettinyt ihan samaa, mutta miullakaan ei ole ainakaan vielä vastauksia. Kaverini suositteli lukemaan Unconditional parenting (Alfie Kohn). Lueskelin Amazonin kautta kirjan alkua ja vaikuttaa hyvältä. En ole tutustunut Thomas Gordoniin, mutta taidan googlailla.
Tosi mukava blogi, luen aina innolla kaikkia juttujasi. Meidän tyttö on vähän teidän tirppaa nuorempi (9kk) ja nappailen kaikenlaisia pikku vinkkejä täältä :)

Kristaliina
Puutalobaby

Kiitos lukuvinkistä! Musta tuntuu, että tämä uhma-asia oikeasti voisikin olla sellainen, johon voisin lukea ihan "ulkopuolisten näkemyksiäkin", vaikka muut asiat oonkin pyrkinyt tekemään luomusti ja näppituntumalla. Mutta tuntuu, että esim. tuolla Gordonilla saattaisi olla jotain ihan sellaisia käytännön vinkkejä, joita olisi kiinnostava kokeilla... Jos luet Kohnia enemmän, niin laita ihmeessä lisätietoa/suosituta vaikka joskus myöhemminkin - oon kyllä kuulolla vähän vanhemmissakin keskusteluissa, vaikka aikaa jonkin verran kuluisikin.

Kiitos myös kivasta palautteesta :)

Lennu (Ei varmistettu)

Minä en ainakaan suoraan allekirjoita, että uhmaikä on kaikille lapsille tuleva, väh. puolen vuoden tahtojen taisto, jossa vanhempien hermot menevät. Minulla ei ole vielä omia lapsia, mutta voin todeta sen itsestäni - oma uhmaikäni kesti arviolta kaksi päivää. Kerran uhkasin äitiä, että katkaisen (koriste)kukasta lehden ja kerran kiukutellut rattaissa. That's it. Meillä asian ratkaisi varmasti se, että vanhempani ovat jo hyvin pienestä iästä lähtien olleen valmiita keskustelemaan kanssani ja erimielisyyksistä päästiin yhteisymmärrykseen - minut saattoi siis ottaa mukaan seminaarimatkalle, mikäli hoitopaikkaa ei ollut mahdollista saada ja minä olin kiltisti sen ajan kun piti olla hissukseen, koska oltiin sovittu, että sen jälkeen kahvitauolla pääsee keinumaan.

Eli mielestäni kyseessä tosiaankin on tahtoikä ja siinä sitä opitaan tulevaisuuden kommunikointia.

Kristaliina
Puutalobaby

Tsihihi mahtava uhkaus sulla ollut :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Niinpä. Ja saako lapsella olla tahtoa? Itse näen hyvinkin tarpeellisena, että osaa sanoa mitä ei halua ja mitä haluaa. Erittäin tärkeää ihmiselle - kieltäytyä, kun ei halua ja sen usein paremmin tiedostaa mitä ei halua. Eli en nuhtelisi siitä. Mutta jos lapsi ehdottaa vaikkapa mulle et haluaa karkkia, sanon ei, koska en halua hänelle reikiä. joten sanon, et kannattaa ottaa jotain, josta jää sullekin jotain ja kerron missä on suoja-aineitakin eli vitamiineja yms. Ja olen myös kertonut että kannattaa ottaa ruuan päälle makeat niin ei verensokeri heittele. (70 minuuttia ruuan jälkeen tarkalleen :) ,tutkittu, jos jotain kiehtoo ;) ) ja lapseni ovat tyytyneet tähän mun kanssa. ollaan sitten ostettu vaikkapa cashew-pähkinöitä, goji-marjoja tai hedelmä. ja annettu jälkkäriksi tai leivottu jotain ite. no aluksi lapsi tyytyy tähän, kun muukin pienen lapsen pieni ympäristö tukee tätä eli syö samalla tavalla, jos syö. ;) meil mummit oli aluksi erilinjoilla, mutta ihanat siirtyneet kunnioittamaan meidän ideaa. <3 mut kun lapselle on tätä kertonut siis arjessa lukuisia kertoja ja kunnioittanut hänen makean haluaan, ei hän uhmaa. isompana hän sitten kokeilee synttäreillä ja arkena, mutta meillä on sitten tulleet mun luokse ja sanoneet, jotenkin huono-olo. olen kysynyt et miltä tuntuu tai mitä ajattelet voisiko johtua siitä? ja asia toistuu lapsi oppii et näin on. ja siis tämä on tapahtunut häntä kunnioittaen. synttärit ja juhlat meil poikkeus tilanteita ja kesällä jätskit. kolme veeltä jää usein isot sokeri annokset lojumaan pöydälle. ei jaksa. isommilla menee jo enemmän, mut onneksi kun saavat vaan juhlissa ei vaikuta niin paljon. meillä näin. oon aika nipo, myönnän. ja olen vanhimmalta sitä kuullutkin, tosin kiittää myös , kun kysyn oletko voinut kuitenkin hyvin. ;) vastaus ollut myönteinen.

Kristaliina
Puutalobaby

Meillä suhtautuminen makeaan on just tämä. Nyt viime aikoina Silva on saanut jopa pullaa (wohoo) vähän maistaa, mutta "makeina" toimivat meillä hedelmät ja marjat tai vaikkapa rusinat. Ja Silvahan siis rakastaa hedelmiä. Ja kun vanhemmatkin syövät näin, ei ainakaan tuon ikäinen lapsi osaa muuta kaivatakaan.

Myöhemmin sitten varmasti kavereiden ja lastenjuhlien ym. kautta tulee myös se, että lapsi saattaa pyytää jotain "keinomakeaa". Sitten varmasti tilanteen mukaan joskus sitä myös saa (esim. just juhlissa) ja joskus perustellaan, että miksi ne granaattiomenan hedelmänykeröt on paaaaaljon parempia :) Uskon, että suhde makeisiin herkkuihin syntyy jo lapsena (ja vanhempien esimerkistä) - ainakin itselleni on käynyt juuri niin :)

Ai joo ja tuohon tahtoasiaan: oon samaa mieltä. Oman tahdon ilmaiseminen (ja se, että kokee että vanhemmat/muut ihmiset arvostavat sitä) on mun mielestä hyvin-hyvin tärkeää - ja sekin on tärkeää, että oppii, että sitä lapsen omaa tahtoa kuunnellaan myös ilman, että se pitää täysillä itkeä ja huutaa. Eli sellaista lapsen arvostamista jo pienestä pitäen...

Merih (Ei varmistettu) http://www.kaunispaiva.net

Mä kommentoin sitä some-keskusteluakin, mutta jatkan nyt täällä. Mun mielstä meillä ei ole ollut uhmaikää, ja lapsi on nyt 3-vee. Okei, kyllä sitä joskus kiukuttaa. Mutta kiukuttaa muakin välillä. Kyllä se testaa rajojaan. Mutta niin sen kuuluukin testata! Se on lapsen kehityksen kannalta ihan olennainen kohta, että oppii sitä, mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä, missä menee mun ja toisten rajat. Minusta se ei ole missään nimessä vanhemman auktoriteetin uhmaamista, vaan sen testaamista, miten se auktoriteetti toimii. Minusta tässä vaiheessa on tosi tärkeää vaan laittaa ne rajat selkeiksi, ja toinen puoli sitä on lapsen kuuntelu - että ei mitätöi niitä tunteita, koska se on ihan aito harmitus että ehdotin hampaiden harjaamista väärässä paikassa. Tässä ne Gordonin opit on musta olleet kullan arvoisia, käytännössä siis tunteiden sanoittamista. Sillä voi kertoa lapselle, että mä ymmärrän miksi sulla on paha mieli, ja lapsi oppii myös itse ymmärtämään, mistä se johtuu. Mut samalla laittaa ne rajat, että sä et silti saa heittää vessapaperirullaa vessanpönttöön.

Uhma on siinä väärä sana. Tahto, en mä tiedä onko sekään oikea, mut ainakin parempi. Musta tässä kaikessa on kyse vaan paljon enemmästä kuin uhmasta tai tahdosta, vaan omaksi itseksi tulemisesta, oman maailman ja oman itsen rajojen hahmottamisesta...

Kristaliina
Puutalobaby

Oho, mehän ollaan ilmeisesti vähän tietämättämme tehneet tuota tunteiden sanoittamista noissa "tahtotilanteissa". Eli jos tirppana on halunnut jotain, mitä ei ole saanut ja on harmistunut siitä, ollaan lohdutettu tyyliin "voi kulta mä tiedän, että sua harmittaa, kun sä olisit halunnut vielä yhden (xylitol)-pastillin, mutta kun niitä syödään vaan ruoan jälkeen. Saat sen sitten, kun seuraavan kerran on syöty. Voi kurjuus, kun nyt sinua noin harmittaa, tule äidin sylkkyyn -  hei missäs se onkaan se meidän Peppi-kirja" (yritetään ohjata huomiota toisaalle) jne jne.

Merih (Ei varmistettu) http://www.kaunispaiva.net

Olette selvästi luontaisesti tunneälykkäitä. Tykkäät varmasti Gordonista, vaikka mäkin olin tehnyt sitä jo ennestään, olin ihan puulla päähän lyöty siitä miten paljon syvällisempiä ajatuksia siellä vielä oli.

Kristaliina
Puutalobaby

Mä luulen, että mun täytyy ottaa tuo kyllä lukuun!

KaHeVi
Life Time Story

Minulla oli ihan sama =) Ja oli jotenkin kiva saada itselleen 'varmuus' siitä että tekee oikein, ainakin jonkun mittapuun mukaan.

Kristaliina
Puutalobaby

Sellainen on kyllä aina tervetullutta :)

Vau mikä vauva!

Uhmaikä, tahtoikä, mitkäonmunrajat-ikä, heimäpystynteoillajasanoillavaikuttaansiihenmitämuuttekee-huomaamisikä, mitähäntapahtuujosmäteennäin-seuraustenoppimisikä, munpuhettaeiymmärretä-harmitusikä, hahahahauskaakunäitikiljuukunteenjotainmitäeisaa-ärsytysikä, samakunedellä-itsensähauskuutusikä. Valitse sopiva näistä sanahirviöistä :D

Mä haluan yrittää ajatella uhma-ajan olevan suuri kehitysvaihe, jollon laps hahmottaa entistä enemmän omaa toimintaansa, vuorovaikutusta, rajojen kokeilua ja hakemista ja sitä, miten maailma toimii. Sekä just sitä, että pieni ei voi ymmärtää elämän kulkevan esim kellon ja kaikkien sääntöjen mukaan, ja protestoi sitä epäymmärrystä vasten. Varmasti paljon myös jonkinlaista itsenäistymistä, joka liittyy taas ehkä epävarmuuteen siitä kun huomaakin olevansa "yksin", yksi oma ihminen. Aikuisetkin usein hakee rakkautta kiukuttelulla...

Toveri (Ei varmistettu)

Yllä olevan kirjoittajan kanssa niiiiiin samoilla linjoilla. Käsitteeseen kantaa ottamatta niin vaihe, jossa oma persoona ja yksilöllisyys alkavat kehittyä erityisesti suhteessa toiseen ihmiseen. Mahdollisuus siinä on oppia aikuisen avulla sanoittamaan tunteita ja saada kokemus siitä, että suurista tunteista huolimatta asiat selviää ja sitten palataan normaaliin arkeen. Voi myös harjoitella anteeksi antamista ja anteeksi saamista. Varmasti lasten ja heidän vanhempiensa kohdalla on suuria yksilöllisiä eroja ristiriitoihin suhtautumisessa, samoin perheiden yleisessä vuorovaikutuskulttuurissa. Lopputuloksena syntyy sitten erilaisia yhdistelmiä, niitä joilla ei uhmaa paljon huomaa ja niitä joissa sitten kunnolla räiskyy.

Kristaliina
Puutalobaby

Aika hyvä määritelmä uhmaiälle!

Mä tuota bloggausta kirjoittaessani mietin, että onkohan tuossa kyse vaan termierosta - että puhutaanko uhmasta vai tahdosta vai mistä. Mutta sitten jotenkin ajattelin, että siinä on kysymys muustakin kuin termistä: siitä, mihin rooliin uhmaiän (tai whatever termi nyt onkaan) määritelmä asettaa vanhemman. Eli että pyritäänkö aktiivisesti ratkaisemaan sitä lapsen kriisiä ja millä keinoin - ja että voisiko joku keinovalikoima tehokkaammin tukea lasta kuin joku toinen keino... Tää on kyllä ihan hurjan kiinnostavaa; eikä varmaan vähiten just siksi, että ko. tilanteet on varmasti itsellä tässä pian edessä!

Raleigh (Ei varmistettu)

Mun ajatuksissa uhmaikä on ollut vaihe, jonka aikana lapsi opettelee toimimaan tilanteissa jotka ei aina miellytäkään. Oma tahto ja aikuisen tahto on usein tässä vaiheessa törmäyskurssilla ja aikuisesta riippuen, vaihe voi olla aika rankkakin. Mun esikoisella on ollu uhmaikä jo 10 vuotta. Keskimmäisellä ei ollut ollenkaan. Ja kuopus on nyt Silvan kanssa saman ikäinen ja omaa tahtoa alkaa esiintyä. Yhteistä kieltä ei ole, joten voi tulla aika rankka (aikuiselle) uhmaikä kun ei kommunikaatio pelaa. Kommunikaatio on mun mielestä avain asemassa uhmasta selviämiseen.

Kristaliina
Puutalobaby

Mä kans olisin jotenkin valmis liputtamaan tuon kommunukaation tärkeyden puolesta. Me taidetaan olla tirppanan kanssa aika suotuisassa tilanteessa siinä, että tirpan puhe on jo niin hyvin kehittynyttä ennen sitä "virallista oletettua uhmaiänalkamiskautta". Ehkä sen ansioista asioista voidaan puhua niin, että väärinymmärrysturhautumia ei niin kovasti pääsisi syntymäänkään...? Aika näyttää :)

Aika hyvin esim. nykytilanteessa (eilen tirpalle meinasi tulla hepuli, kun halusi granaattiomenaa ja isi kuori liian hitaasti :) ) tehoaa vaikkapa sellainen, että ottaa syliin ja itkun väliin pyrkii sanomaan, että "kuuntele mitä äiti sanoo". Sitten kysyin, että "Mikä Silvalla on hätänä?" ja Silva kertoi haluavansa omenaa. Ja sitten voi kertoa, että isi juuri tuossa kuorii Silvalle hedelmää ja mennä vaikka yhdessä katsomaan, miten se kuoriminen edistyy - ja kertoa vielä, että kuoriminen on aika vaikeaa, mutta onneksi isi hienosti osaa. Sitten Silva alkoikin jo ihailla, miten hyvin isi osaa :) Heh miten hassunpieni esimerkki, mutta yritin just sanoa sitä, että kommunikaatio on tosiaan helpompaa, kun yhteinen kieli on ehtinyt muodostua... Hyvää tsägää ehkä täällä päässä - toivottavasti teilläkin homma menee hyvin kuopukksen kanssa!

Piipo79

Aika hyvä aihe! Meillä on alkanut näkymään jotain uhman tapaista, varsinkin väsyneenä. Uhma vai väsymys, niinpä? Onneksi niistä on päästy tähän saakka ns. neuvottelulla ohi. Esim. kerran tyttö otti varmaan kolmesti hanskat pois kädestä kun oltiin menossa puistoon. Seisautin kärryt ja sanoin, että mennäänkö sitten kotiin ettei kädet jäädy vai haluatko leikkimään? Kummasti pysyivät hanskat kädessä sen jälkeen. Mutta olen minä varautunut itkupotkuraivariuhmakohtauksiin. Aina ei ole tilaisuutta keskustella asiasta tai antaa tytön yrittää pukea vaatteita itse (esim. aamulla päiväkotiin mennessä on pysyttävä jokin aikataulu). Tähän mennessä on selviydytty sillä, että tyttö saa laittaa kengät itse. Tuttavapiirissä olen kuitenkin nähnyt, että uhman oikein iskiessä päällä on aivan sama mitä yrität sanoa kun lapselta tuntuu hävinneen korvat kokonaan. Saapa nähdä millaista se on meillä.

kvak (Ei varmistettu)

Ei uhmaiän missään nimessä tarvitse olla päätöntä raivoamista ja vanhempien hermojen koettelua eikä uhmaikää tarvitse kauhunsekaisin tuntein siksi odotella. Uhman voimakkuuteen vaikuttaa huomattavan paljon lapsen temperamentti noin yleensä ja se, miten paljon se eroaa vanhemman omasta temperamentista. Jos lapsi on vilkas, herkkä ja voimakkaasti reagoiva, on hänen uhmansakin luultavasti näkyvämpää ja kuuluvampaa kuin rauhallisemman ja verkkaisemman lapsen kanssa.

Uhmaikä ei myöskään tarkoita sitä, että lapsen halut olisi jotenkin ihan tarkoituksella teilattava tai että olisi jotenkin ihan hirveän väärin, että lapsi kehittää makumieltymyksiä ja ylipäänsä omia mielipiteitä, jotka voivat sitten olla törmäyskurssilla muiden kanssa. Kaikista tällaisista jutuista voi lapsen kanssa ikätasoisesti keskustella ja arjen pienet valintatilanteet (omenaa vai päärynää, tumput vai sormikkaat) tukevat lapsen itsetuntoa ja kokemusta siitä, että hei vau, mä voin oikeasti vaikuttaa omiin asioihini!

Sen sijaan uhma on itsenäistymispyrkimys, se on rajojen kokeilua, se on alkavaa ymmärrystä siitä että hei, minä olen oma yksilöni omine toiveineni ja minun toiveeni eivät aina kohtaa toisten toiveiden kanssa ja mitäs sitten tehdäänkään? Lapsen kanssa voi aivan hyvin keskustella sellaisista tilanteista, joissa hän tosiaan voi itse niihin vaikuttaa, mutta on myös asioita, joita pienen ei tarvitse pystyä päättämään eikä sellaisia asioita pidä uhmiksenkaan päätettäväksi jättää sen vuoksi, että no se nyt harjottelee haluamista ja saahan sillä mielipiteitä olla. Arjen rytmistä ja turvallisuuteen liittyvistä asioista päättää aikuinen. On ihan oikein lapselle selittää ja perustella, mutta on rajoja, joista ei tarvitse hänen kanssaan neuvotella (autossa pidetään aina turvavyötä, pyörällä ei ajeta ilman kypärää, kadun yli ei juosta yksin ym). Voimakastahtoinen lapsi protestoi voimakkaasti kaikkia sääntöjä ja normeja, mutta lapsen turvallisuudentunne säilyy, kun aikuinen pitää kiinni niistä rajoista, jotka lapsen parhaaksi on asetettu. Tahtomista voi sitten turvallisesti harjoitella niiden omenoiden ja päärynöiden kanssa ja samanaikaisesti oppia, että yhteiselole muiden kanssa on tietyt normit.

Lapsen tunteet ovat monesti uhmiksena senkin vuoksi niin ylitsevuotavia, ettei keinoja tunteiden käsittelyyn vielä ole ja itsesäätelytaidot ovat puutteelliset. Siksi kannattaa nimetä tunteita, selittää tilanteita auki ja kertoa lapselle, että vanhempi kyllä ymmärtää että nyt kiukuttaa asia x, mutta ettei tämä asia x nyt sillä pelkällä kiukulla miksikään muutu, mutta sen sijaan lapsi voi päästä vaikuttamaan asiaan y.

Ja tosiaan, suurimmat uhmat tuntuvat ajoittuvan enemmän tuonne lähemmäs 2,5-3 ikävuotta.

kvak (Ei varmistettu)

Ja pahoittelut huikeasta romaanimittaan tehdystä kommentista.

Ester-i (Ei varmistettu)

Kommentoijasta itsestään aina varmaan tuntuu, että hups, tulipa pitkä kommentti. Mutta näin kommentin lukijana voin vain sanoa että olipa tosi mielenkiintoista ja hyvin perusteltua keskustelua!

Kristaliina
Puutalobaby

Samaa mieltä! :)

Vau mikä vauva!

"Jos lapsi on vilkas, herkkä ja voimakkaasti reagoiva, on hänen uhmansakin luultavasti näkyvämpää ja kuuluvampaa kuin rauhallisemman ja verkkaisemman lapsen kanssa."

Hyvin huomionarvoista on just se mikä tässä tuli ilmi, eli että "uhmaa" ja etenkin alkuperäsessä kirjotuksessa siihen liitetyt asiat ei oo vaan kiukkusen ja ärtyisän lapsen raivoomista, vaan myös herkän ja paljon jo asioita punnitsevan lapsen vaikeutta vaan olla (kun ei kuitenkaan ihan vielä osaa niin paljoo ajatella, mutta kokee kaiken vahvasti), ja siitä vaikeudesta ehkä kumpuavaa kitinää yms.

Kristaliina
Puutalobaby

Joo ja näistä rajoista (erityisesti turvallisuuden suhteen) olen aivan samaa mieltä: niistä totta kai päättää aikuinen, mutta samanaikaisesti pidän ihan hurjan tärkeänä niidenkin suhteen keskustelua - että kerrotaan lapselle, että miksi näin. Tuo turvavyöjuttu muuten oli meillekin ihan vasta ajankohtainen, kun ne jotenkin tirppaa alkoi "ahistaa". Varmaan siksi, kun Thaimaassa niitä ei useinkaan ollut, kun autoissa sellaisia ei ollut... Eli ihan tässä Suomeen palaamisen jälkeen tämä oli meillä esillä. Sitten vaan aina automatkoilla selitettiin, että "autoissa AINA on turvavyöt, katso äidillä on oma turvavyö, Silvalla on oma turvavyö, isillä on turvavyö - KAIKILLA on turvavyö" jne jne. joka kerran, kun asia tuli "puheeksi". Nyt tirppana itse selittää, että "äiti laittaa Silvan oman turvavyön, Silvan oma turvakaukalo, Silvan oma turvavyö". Eli perille meni :)

MUTTA hih mun pitää taas korostaa, että toi toimi tuolla lapsella ja tuossa iässä - todennäköisesti tällä ei ole vielä "tositilanteita" nähtykään :)

Ja sitten tosiaan sen "päätösvallan" voi hyvin antaa niissä tilanteissa, että minkävärinen paita laitetaan tänään päälle :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Jos ja kun sitä uhmaa sitten jossain vaiheessa kuitenkin tulee, niin nekin asiat missä lapsi voi hyvin itse valita, kannattaa rajata. "Eli otatko tämän sinisen vai tämän valkoisen paidan?" Liian paljon vaihtoehtoja kun voi pienen pään saada sekaisin.

Kristaliina
Puutalobaby

Hyvä vinkki! Just näin oon huomannut ystävienikin lastensa kanssa toimivan!

Piipo79

Meillä on tuo sama strategia käytössä ja toimii. Esim. Ulos mentäessä tyttö saa valita hatun kahdesta vaihtoehdosta niin johan helpottuu pukeminen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Noin toimii mukautuvainen lapsi, mutta temperamenttisempi vähät välittää selityksistä, hän keskittyy raivoamaan epämukavaksi kokomaansa vöissä oloa ja kiemurtelee kunnes saa käden vyön alta tai vyöt auki (meillä tämä alkoi onnistua alle 3-vuotiaalta). Kun tämä toistuu jokaisella automatkalla, on sitä samaa selittelyä kaikkien vöissä istumisesta turha enää jatkaa. Eikä kysymyksessä tarvitse olla sen, että lapselta vaadittaisiin kohtuutonta istumista. Auto seis ja pentu pihalle (ei tietenkään missään moottoritiellä): jos ei sovi istua kuten kuuluu, voidaan olla penkallakin, mutta perillepääsyä se ei edistä. Kovapäisemmän lapsen kanssa tämäkään ei ihan kerrasta tai kahdesta mennyt jakeluun mutta ennen pitkää kyllä.
Vastaavia ristiriitoja tulee myös kun hoitoaamuna lapsi ei suostu riisumaan yöpaitaa eikä pukemaan mitään. Ei itse eikä autettuna. Jos hän ei halua lähteä, hän ei halua eikä yhtään auta selitellä miten vanhempien pitää päästä töihin tai hoidossa olisi varmasti kivaa jne. Eikä kaikissa työpaikoissa ole liukumaa uhmiksen mielen mukaan, joten aikaa pitkiin keskusteluihin, sylittelyihin ja pahan mielen sulatteluun harhauttamalla ei ole (eikä 3-vuotias niihin enää juuri lankeakaan). Useamman voimakastahtoisen lapsen vanhemman tiedän lopulta kantaneen lapsen yöpuvussa autoon ilman ulkovaatteita. Päiväkodissa pukemishaluja on jo alkanut löytyä ja varsinkin talviaikaan yksi tällainen kokemus on yleensä riittänyt.
Joku voi nyt olla sitä mieltä, että lapsen tahto on nujerrettu täysin. Voihan siinä samassa selitellä, että ymmärrän harmisi ja halusi jäädä kotiin, mutta fakta on, että aikuinen päättää ja lapsen osaksi jää siihen näissä sopeutua.

Kristaliina
Puutalobaby

Auts. Tätä mä just siinä uhmaiässä jotenkin pelkään - että tuosta sopeutuvaisesta pienestä mussukasta yhtä äkkiä uhman myötä tulisi hurja raivotenava. Sitä vaihetta jotenkin oon pelännyt enemmän kuin mitään muuta näistä paljon puhutuista "se on vaan vaihe" -vaiheista :) Siksi tuntuu jotenkin mieltälämmittävältä se ajatus, että uhmaa voisi jotenkin kommunikoimalla ehkäistä. Ehkä se on vain utopiaa - tai ehkä sitä voi jossain määrin (lapsen temperamentista riippuen se, että kuinka paljon) tehdäkin; tulevaisuus kai sen näyttää... Apua :)

Miitu (Ei varmistettu)

Meillä on keskusteltu aina hyvin paljon. Alkuun vanhempien yksinpuheluna, mutta viimeistään noin Silvan ikäisestä vastavuoroisesti lapsen kanssa. Tyttö ymmärtää paljon ja sanoittaa hyvin samoin kuin miten kuvasit tuossa yllä turvavyökeskustelua. Siitä huomimatta noita taisteluhetkiä on tullu vastaan lukuisia. Syksyllä oli lisäksi noin kuukauden parin itkupotkuraivarikausi, kun se haluaminen oli niin fyysistä (tai etenkin se tunne haluamisesta). Lähes joka ilta piti polkea jalkaa ja raivota jotain puolituntia. Meillä meni ohi sillä, että ensimmäisillä kerroilla pidettiin tiukasti sylissä ja autettiin fyysistä raivoa laantumaan. Aika pian tilanne meni siihen, että tyttö istui sylissä ja rauhoitti itse itsensä. Joskus puhuttiin rauhoittavasti ja sanoitettiin tunnetta tai korostettiin, että äiti ja isä rakastaa, vaikka lasta kiukuttaakin. Joskus juteltiin miehen kanssa rauhassa niitä näitä. Mikä nyt tilanne kulloinkin oli. Ainaki toistaseks noilta on nyt vältytty. Väsyraivarit on sit asia erikseen.

Meillä meni siis kohtuu kivuttomasti (tällä kertaa) ohi. Toisilla on sitkeämmässä, toisilla ei tuu ollenkaan.

kvak (Ei varmistettu)

Itse olen tosiaan lastentarhanopettaja ja muutamalle perheelle me on ihan ehdotettukin, että jos aamut on vaikeita niin kyllä tänne saa tulla vaikka pyjamassa, starttaillaan sitä päivää sitten täällä kun pahimmat höyryt on saatu koneesta ulos :D

Kristaliina
Puutalobaby

Ihanaa, että olette antaneet vanhemmille tällaisen "synninpäästön" - helpottaa varmaan monen vanhemman tuntemuksia!

kvak (Ei varmistettu)

Harvempihan näin tosiaan tekee (ja harvemman lapsen kohdalla tarvitsee useammin kuin kerran tehdäkään..) mutta kyllä me tosiaan pyritään viestittämään, että me ymmärretään, jos kaikki ei aina mene suunnitellusti ja sopuisasti (uhmaikäisen) lapsen kanssa ja kyllä tänne voi tulla kaikkine tunteineen, niin lapset kuin aikuiset. Että etsitään sitten yhdessä niitä keinoja arkeen, jos se tuntuu työläältä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meidän naperolla oli kyllä tosi voimakas tahto-ikä. Se oli tosi rankkaa. Meni hermot yhden jos toisenkin kerran. Kävimme keskustelemassa psykologin kanssa. Nyt jälkikäteen ajateltuna luulen että mitä rauhallisemmat vanhemmat sitä helpommin tahto-ikäkin menee. Itselläni kun on valitettavan lyhyt pinna... Luulen, tai olen itseasiassa ihan varma, että nuoremman lapsen tuleva tahto-ikä tulee menemään paremmin, koska tiedän että se on vaan ohimenevä kehityskausi ja koska olen opetellut venyttämään pinnaa :)
Meidän napero ei suostunut esim laittamaan yöpukua päälle. Ainainen taistelu. Psykologi sanoi että no onko pakko sitten yöpuku laittaa, ei kai sen niin vaarallista ole jos nukkuu vaatteet päällä. Ei kannata jokaista taistelua ottaa, varsinkaan sitä taistelua joka käytäisiin ennen nukkumaanmenoa. Ei pakotettu sen jälkeen ja aika pian taas yöpuku kelpasi.
Nyt on se vaihe ohi ja meillä on maailman ihanin viisivuotias. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Tosi hyvä esimerkki tuo yöpukujuttu!

Leluteekin Emilia (Ei varmistettu) http://leluteekki.wordpress.com

Mä tuolla yhdessä ihan ekoista postauksistani pohdin uhmaikää eksistentiaalisena kriisinä: http://leluteekki.wordpress.com/2013/03/07/asuuko-teillakin-eksistential...
Ja musta se siis on olemassa, kutsuu sitä millä nimellä tahansa, eikä kyse ole pelkästä kommunikointiongelmasta (niin kuin tossa ylempänä todettiin viittaamalla kohta kouluikäisen uhmaan, joka meilläkin on erittäin tuttu ilmiö). Mun mututuntumalla kyse on siis siitä, että ihmislapsi tajuaa itsensä ja maailman uudella tavalla, sen että pystyy tekemään valintoja maailmassa - ja joutuu elämään niiden valintojen ja seurausten kanssa. Useinhan se uhma on juuri sellaista "tahdon ulos - en tahdo takkia - en tahdo olla sisällä" -tyyppistä valintojen kanssa painiskelua.

No, kommunikointiongelmat tietysti pahentaa tän potenssiin n, kun sitä tuskaa ei pysty sanoittamaan. Ja lapsen temperamentista riippuu _tosi_ paljon, miten ja kuinka voimakkaana uhma ilmenee - ja paljon riippuu tosiaan myös siitä, miten vanhemmat osaa lasta kuunnella ja auttaa siinä ahdistuksessa. Mutta toisten on vain pakko huutaa sitä elämäntuskaansa lattialla kierien.

Kristaliina
Puutalobaby

Tuossa viimeisessä kappaleessa on kyllä tosi hyvin tiivistetty se, mitä itsekin oon tässä nyt asiaa pyöritellessäni miettinyt - että keskeiset asiat on nuo kommunikointiongelmat, lapsen temperamentti ja vanhempien käyttämät keinot/osaaminen; ja että ne tavallaan muodostaa ne "raja-arvot", minkä välille se uhma/tahto/whatever jollain tavalla sijoittuu. Jotenkin siis niin, että yksi asia ei voi puhtaasti selittää koko ilmiötä, vaan se on osiensa summa.

Äh, nyt mä en osannutkaan tätä ehkä niin hyvin selittää kuin miltä se oman pään sisällä kuulosti :D

Tosi hyviä pointteja ja kirjoitus pisti miettimään! Vinkkasin tästä jopa miehelleni, joka mielestäni kommentoi hyvin:

" Hyvä kysymys todellakin. Uhmaikä on huono ilmaisu, meillähän on elämän varrella useita uhmaikiä jos niin haluaa ajatella. Oman tahdon kehittyminen on varmaan syy uhamaiän käsitteeseen, joten tahtoikä voisikin olla parempi nimi. Olen kyllä samoilla linjoilla että vanhemmat voisivat ehkä selviytyä paremmin jos yrittäisivät/jaksaisivat miettiä lasten käyttäytmisen syitä tarkemmin.

Eihän lapsen ahdistukselle tarvitse välttämättä olla mitään erikoista syytä aivan kuten ei aikuisenkin ahdistukselle. kun ihminen muuttuu ja kehittyy niin kasvukipuja on niin henkisiä kuin fyysisiäkin. joihinkin syihin ei voi varmaan vaikuttaa, vaan ne vaiheet on vaan kestettävä.

Se huolestuttaa vaan itseäni että jos lasta alkaa "ymmärtämään" liikaa, onko se sitten luovuttamista ja vallan antamista lapselle, en tiedä? "

Meillä kummallakaan ei siis ole vielä kokemusta "uhmaiästä", aika näyttää pysyvätkö ajatukset samoina.

Kristaliina
Puutalobaby

Hyviä pointteja miehelläsi!

Mä en tiedä, onko tämä ihan toiveajattelua (luultavasti on), mutta ehkä-ehkä-ehkä sellaisilla vanhemmilla (kuten tähän keskusteluun osallistuneet), jotka ovat tätä asiaa etukäteen jossain määrin pohtineet, saattaisi olla enemmän valmiuksia sitten tilanteiden iskiessä päälle kuin sellaisilla, jotka eivät ole koskaan asiaa ajatelleetkaan ja jotka vaan toteavat, että "eäääh miten p*ska vaihe tää kiukuttelu on". Tai onko edes sellaisia vanhempia? En tiedä :)

(olipa pitkä ja monimutkainen lause tuossa kappaleessa)

Mutta että ihan mahdollista on, että vaikka mielipide uhmasta tai sen olemassaolosta olisikin erilainen, jo pelkkä asian ajattelu tekee sen, että pystyy tukemaan lastaan paremmin niissä käsille tulevissa tilanteissa. Ehkä? Siinä tapauksessa pisteet meille kaikille täällä :)

Hallitun hysterian Anu (Ei varmistettu) Http://hallittuhysteria.blogspot.fi

Mä sanoisin, että meidän lapsemme on oikea oppikirjaesimerkki siitä mitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan uhmaikäisestä. Lapsi on perusluonteeltaan vilkas, herkkä ja reagoi asioihin voimakkaasti. Tuohon kun yhdistetään se, että lapsi on vielä tuon päälle aika kärsimätön ja valitettavasti myös ahneuteen taipuvainen, on meidän perhe juuri se, kenen jälkeläinen vetää Prisman käytävällä itkupotkuraivareita. Mä en itse kuitenkaan kutsuisi tuota uhmaksi vaan ehkä enemmänkin vaan siksi, että lapsi hakee paikkaansa tässä maailmassa ja testaa miten tämä yhteisö toimii. Mä myös voin sanoa, että olen äärettömän ylpeä tuosta lapsestani. Toki pitää opetella lapsen tukena sitä perustemperamenttiä jossain määräin suitsimaan ja opettaa myös lasta mielummin keskittymään positiivisiin kuin negatiivisiin asioihin, mutta en sanoisi että lapsen perusluonne olisi tästä syystä yhtään huonompi kuin lapsen jonka perusluonne on ehkä tyytyväisempi ja mukautuvampi. Mutta ei se lapsi myöskään ole tullut etäisekseen vaan on luonteelta hyvin samanlainen kuin äitinsä, isoäitinsä ja isopappansa. Tässä vaiheessa tosin onneksi voin todeta, että pappa oli oikeassa kun totesi, että kyllä se kolmenkymmenen jälkeen alkaa helpottaa...

Oman haasteensa tähän myös tuo se, että raivon iskiessä lapsella vielä tuppaa käymään se, että sanojen loppuessa väkivalta alkaa, joten raivoava lapsi helposti turvautuu läimäytyksiin ja potkuihin ja kestää aikansa ennen kuin lapseen taas saa kunnolla kontaktia.

Meillä työkaluina pojan kanssa on ollut tunteiden sanottaminen, tunnekortit päiväkodissa ja se, että asioita kerrataan sata ja tuhat kertaa ennakkoon. Pyrimme myös vahvistamaan positiivista onnistunista ja pitämään säännöt sellaisina, että poika pystyy ennakoimaan tilanteita mahdollisimman paljon. Silti niitä absurdeja raivareita kuitenkin tulee nyt taas käytännössä päivittäin kun poika työstää päiväkodin muuttuneita henkilökuntatilanteita kotona ja toisaalta myös oppii ja kehittyy muuten aikamoisella tahdilla, joten voin vain kuvitella mikä kuhina sen pään sisällä on. Välillä tosin ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun lapsi itkee sitä ettei tortelliinit peitä lautasta kokonaan.

Pages

Kommentoi

Ladataan...