Pakahtuva sydän

Puutalobaby

Vauvauutiset värisyttävät nykyisin jostain todella syvältä.

 

Rakas (se rakkain) ystävä lähetti sähköpostiini kuvan pienestä vastasyntyneestä. Tallensin sen työpöydälle ja olen käynyt sitä sieltä usein katselemassa. Pieni ihana. Miten voi uusi tyyppi olla jo nyt niin tutun näköinen? Voi pieni rakas.

Sukulaiselta tuli yllättäviä uutisia: poika tuli! Kahden kuukauden ikäinen. Ikioma adoptiopoika - voi mikä suuri onni! Voin vain kuvitella kaikki ne tunteet ja käänteet sillä matkalla, joka johti vihdoinkin isoon iloon.

Tuttu postasi Facebookiinsa pienenpienen arkun kuvan. Suuri koura veti sekunnissa sisäelimeni kasaan. Ei! Ei! Ei! Ei saa käydä näin!

*******

Kyyneleet ovat olleet pinnassa tänään. Miten voi olla maailmassa yhtä aikaa niin suurta onnea ja niin pohjatonta surua?

Kastelin äsken tyynyni, kun nukutin Silvaa.

Vaikka minä miten monta kertaa toistan "minä rakastan sinua", Silva ei ikinä oikeasti voi ymmärtää, kuinka paljon se oikein on. Ei ennen kuin pitelee sylissään omaa (biologista tai adoptoitua) lastaan.

Toivottavasti Silva saa joskus kokea sen onnen.

*******

Ja toivottavasti tämä ei ole maailman korneinta, mutta haluan juuri nyt kirjoitaa tämän: haluan osoittaa ihan valtavan suuren osanottoni niille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Juuri nyt ajattelen teitä ja mietin, että miten ikinä siitä voi selvitä.

Osanottoni.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi että, aloin itkeä itsekin.

Koska mulla ei itselläni ole lapsia, voin kuvitella vain ehkä pienen osan siitä onnesta kun pitelee sitä omaa lasta . Ja jo se pieni osa on musertavan iso. Itkettää onnesta ja surusta toisten puolesta. Ehkä vielä minäkin joku päivä saan tuon etuoikeuden kokea sen tunteen ihan kokonaisuudessaan..

minä-tässä-hei
A modo mio

Se on kyllä jotain ihan kamalaa... Ei siitä varmaan voi koskaan selvitä :(

 

Tommi K
Isyyspakkaus

Kyynelten välistä yritän kirjoittaa osanottoni kaikille niitä tarvitseville. En voi edes kuvitella... en pysty edes kirjoittamaan... <3

No niin, täälläkin valuvat nyt kyyneleet.

 

Ja sydän pakahtuu kun oma pikkuinen on niin rakas.

Nellis (Ei varmistettu) http://kindnessisbeautiful.blogspot.fi/

Ihana teksti, liikutuin minäkin &lt;3

Vierailija (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus, jossa puet pakahtumisen kauniisti sanoiksi.

Äidiksi tulon jälkeen todellakin moni lapsiin liittyvä ajatus, kirjoitus tai kuva on saanut tuon pakahtumisen tunteen esiin. Usein valitettavasti huolen muodossa, miten säästää oma pieni kaikelta pahalta. Olen jostain syystä palannut monta kertaa lukemaan seurakunnan lähettämää Pienen iltahetki -kirjasen tekstejä, vaikken edes ole mitenkään erityisen uskonnollinen. Ehkä tekstien kautta olen sanoittanut toivettani siitä, että lapseni saisi kasvaa onnellisena vailla turhia murheita. Nämä sanat tuosta kirjasesta ajattelin kirjoittaa tauluun, jonka ripustan lapsen huoneeseen (äidin keskeneräinen projekti, osa 106):

"Haluaisin suojella sinut kaikelta pahalta. Haluaisin, että saisit joka aamu aukaista silmäsi onnelliseen päivään ja sulkea ne illalla turvallisesti. --- Maailma on kaunis. Ei pelätä turhaan."

Osanottoni niille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Piksu (Ei varmistettu)

Oi joi, kyyneleet valuen täällä kirjoittaa kahden kuukauden ikäisen tyttövauvan äiti. Samanlaista liikuttumista havaittavissa täälläkin.

annasi (Ei varmistettu)

Minä olen menettänyt pienen siskon, äitini ja isäpuoleni ovat menettäneet pienen lapsensa. Hän oli täällä vain ihan hetkisen. Meidän mökillä järven rannassa, hiljaisessa paikassa on pikkuinen hauta, kynttilöitä, posliinienkeli ja kesäisin luonnonkukkia. Talvisin tuikut näkyy mökin ikkunaan. Emme ole uskonnollisia, mutta tiedän, että yksi perheestämme on nyt enkeli. Äitini pyysi silloin vuosia sitten (se saattoi tosin olla untakin), että antaisin omalle lapselleni pienen nimen ja vaikka äiti ei asiaa enää muistaisikaan, enkä minäkään ole kuin vasta 20-vuotias, niin tiedän, minkä nimen ensimmäinen tyttöni saa.

Pari vuotta suuren surun jälkeen sain uuden siskon. Äitin ja isäpuolen iltatähtönen. Varsinainen hurmuri♥ Valtavaa onnea voi olla vielä maailmanlopunkin jälkeen, vaikkei ikinä voisikaan unohtaa.

En voi kuvitellakaan miten joku voisi selvitä oman lapsen menettämisestä. Sylissäni tällä hetkellä istuva pieni kulta on minulle elämää tärkeämpi, enkä varmasti itse kestäisi hänen menettämistään. En voi lopettaa itkemistä.

Kristaliina
Puutalobaby

Anteeksi, mun ois varmaan pitänyt laittaa joku "sisältää itkumateriaalia"-disclaimer tuohon alkuun... Mutta toisaalta itselle ainakin eilisen ja tämänpäivän pikkuitkut (myös esim. tuosta annasi:n kommentista) ovat olleet tavallaan sellaista puhdistavaa laatua - sellaista, että muistaa, mikä on tärkeää ja miten onnellinen täytyy olla omasta... onnestaan.

<3 teille!

Maami (Ei varmistettu)

Jos haluaa kurkistaa lapsensa menettäneen blogiin niin suosittelen: Tästä kaikesta (löytyy googlesta). Suosittelen varaamaan myös paketillisen nenäliinoja..

Maami (Ei varmistettu)

Lisänä edelliseen: on mielestäni erittäin kaunis, äidinrakkaudella kirjoittama...ei yhtään synkeän ahdistava vaan kaunis ja herkkä..

Kristaliina
Puutalobaby

Kiitos vinkistä - käyn ehdottomasti katsomassa, kun mielentila on siihen sopiva ja nenäliinapaketti käden ulottuvilla!

Luru
Changes

Enpä välttynyt kyyneliltä minäkään. Taaskaan. Miten sitä onkaan jo aiemminkin herkästä tullut äitiyden myötä vielä entistäkin herkempi?

Kaikista eniten tässä maailmassa minua pelottaa kuolema. Ei oma, sillä ei ole mitään merkitystä, koska luotan sen jälkeiseen turvaan. Mutta omat rakkaani, en ymmärrä miten voisin koskaan selvitä heidän menettämisestään.

Siksi itkien rukoilen, että minä saisin mennä ensin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi että kun tääkin aamu nyt alkoi itkulla.. Luin Maamin vinkkaamaa blogiakin ja voi tätä kyynelten määrää. Todellakin jollain tavalla tosi kaunis ja herkkä blogi, ei ahdistava. Silti kyyneleet virtaa.

Mullakin ois isosisko, jos häntä ei olisi viety pois taivaaseen silloin kun hän oli vasta ihan elämänsä alussa. Toisaalta en osaa samaistua vanhempieni suruun koskaan täysin, sillä en päässyt tuntemaan tätä siskoani, mutta toisaalta sydän pakahtuu jo siitä ajatuksestakin mitä he ovat joutuneet kokemaan. Mutta niin sen kanssa on vaan opittu elämään ja isosiskoa muistellaan lämmöllä ja katsellaan kuvia koko perheen voimin :)

Mindiriini (Ei varmistettu)

Hei,
Luen usein blogiasi koska tykkään kepeästä kirjoitustyylistäsi. Tyttäreni on suht saman ikäinen kuin teidän Silva. Ajatuksesi tuntuvat varmasti siksi ajankohtaisilta ja koskettavat minua äitinä. Tämä riipaisi nyt erityisen syvältä. Suurimmat osanottoni ystävällesi. Lapsen menettämisen aiheuttama tuska on jotain sanoinkuvaamatonta. Toivottavasti ystäväsi löytää vertaisten pariin.

Oma esikoiseni menehtyi kaksi vuotta sitten. Päivääkään ei mene, etten pientä poikaani kaipaisi &lt;3
Kiitos koskettavasti kirjoituksesta.

Kommentoi