Pelko

Puutalobaby

Hengitä rakas, hengitä, hengitä!

Pelko. Miten nopeasti ja yllättäen se voikin iskeä aina uudelleen. Kun kaikki ikävyys oli jo ehtinyt jäädä taka-alalle ja ajatukset olivat taas täynnä kesää, onnea ja aurinkoa.

Pelko voi iskeä kesken normaalin arjen puuhastelun. Se jättää pakatut mökkimatkalaukut levälleen lattialle ja juuri uunista tulleen fetan jäähtymään.

Hengitä, kulta! Hengitä!

Niin, se kävi taas. Mutta eri tavalla kuin viimeksi. "Oho, nytkö se sitten nukahti", ajattelin kun aloin nostaa rinnalle uupunutta vauvaa olalle röyhtäisemään. Koskiessani vauvaan huomaan sen heti: veltto! Veltto aivan niin kuin silloin kerran! Olkaani vasten painuessaan vauva päästää vaivalloisen henkäyksen, sitten taas hiljenee.

Hengittääkö se? Se ei hengitä!

Joelin uunista ottamat ruoat lentävät mökkikeittiön lattiaan, isi ryntää nostamaan vauvan syliinsä. Vauvan rinta liikahtelee vähän. Ehkä. Liikahteleeko? Hengittääkö se? Mökin hämärässä ei näe. Perhana! Juoksemme hoitopöydälle, jossa vauva on tavallisesti virkeimmillään.

Isi kääntelee vauvaa, vatkaa ja veivaa. Hengitä, kulta hengitä! Herää! Sun pitää hengittää! Rinta liikahtelee vaimeasti, kyllä se hengittää. Ehkä. Hengittääkö? Perhana täällä on liian hämärää.

Ja sitten - silmät auki, pling, vauva heräsi! Siinä se sitten katselee meitä taas tyytyväisen näköisenä, hymyilee. Potkuharjoitukset alkavat, iloinen jokeltelu, maailman suloisin olento.

Mitä HEMMETTIÄ juuri tapahtui?

Saan Lastenklinikan lääkärin puhelimen päähän muutamassa minuutissa. Hän kuuntelee, kyselee, käy läpi Silvan kaikki aiemmat tutkimukset. (joita on paljon - iso kiitos Lastenklinikan!) Pitkän keskustelun päätteeksi lääkäri on sitä mieltä, että syytä suurempaan huoleen ei ole: hengityskatkos oli lyhyt (arvioin sen 10 sekunniksi) ja usein se voi liittyä refluksiin. Aika tavallista. Ei hätää. Ei huolta.

Se on hyvä kuulla. Mielellään kaksi kertaa - niinpä pyydän Joelia soittamaan perhetutulle lastenlääkärille. Aivan liian myöhäiseen ajankohtaan perjantai-iltana, totta kai.

Kuuntelu, kysely, sama vastaus. Ei hätää. Ei huolta.

*****

Mitä nyt? Miten jatkamme? Taas on käsillä tilanne, jolloin pelko voisi ottaa vallan. Puhumme asiasta moneen kertaan, pyörittelemme sitä mielessämme, sanomme saman ajatuksen ääneen uudelleen ja uudelleen: kaksi lääkäriä on todennut, että hätää ei ole. Meidän täytyy uskoa heitä. Jos emme uskoisi asiantuntijoita, olisimme hysterian puolella. Meidän täytyy uskoa heitä.

Kesä jatkukoon. Elämä jatkukoon. Yritetään olla normaalisti.

Toki olemme vielä tavallistakin valppaampina. Tarkistelemme hengitystä. Toisaalta - sitä taitavat tehdä aika monet muutkin vanhemmat. Hengittää se. Nopeasti kaikki on ihan normaalia, vauva ei tapahtunutta ymmärrä. Tapahtuiko se edes? Kaikkihan on näin hyvin.

Yöllä on toisin. Ajatukset juoksevat liian pitkälle. Mitä jos? Mitä jos jotain kamalaa (siis vielä kamalampaa-mitä-en-sano-edes-ääneen) tapahtuisi, mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle blogille? Tulisiko selittämätön blogihiljaisuus? Kuinka pian lukijat alkaisivat epäillä pahinta? Bongaisiko joku tutunkuuloisen en-sano-edes-ääneen-minkä -ilmoituksen Hesarista? Sortuisinko suruissani superraadollisuuteen: postaisinko ilmoituksen tänne, kaataisinko kärsimykseni näppäimistöni kautta kamalalla tavalla blogijulkisuuteen..?

Seis! Seis! Stop! Pois tuollaiset ajatukset, hush! Pois minun päästäni!

Ei hätää. Ei huolta. Kaksi lääkäriä sanoi niin.

Mutta totuus on, että jotkut menettävät lapsensa. Miten ikinä siitä voi selvitä? Me emme selviäisi. En voi edes kuvitella. Sellaisessa tilanteessa myös useat parisuhteet päättyvät eroon: toisen läsnäolo muistuttaa liikaa siitä, mikä on ollut ja menetetty.

Apua! Kohtalo! Joku! Antakaa meidän olla rauhassa, älkää koskeko meidän onneemme, älkää ikinä viekö meidän onneamme pois, tämä on meidän

Sun pitää hengittää, kulta. Me ollaan tunnettu vasta 3,5 kuukautta - miten ihmeessä joku noin pieni ja uusi voi olla noin tärkeä ja rakas? Sun pitää muistaa hengittää. Sun pitää muistaa hengittää vielä paljon pidempään kuin mitä äiti ja isi hengittää. Maailman tärkein. Me ei voida menettää sua, ei eijeijei ei.

Vanhemman huoli lapsestaan on mittaamattoman suuri.

Tuossa se nukkuu, pieni pullukka, huulet törröllään, kaikki hyvin, unen läpi hymyilyttää. Pelolle ei saa antaa valtaa, elämä jatkuu.

 

Ps. Ihanat, olettehan kommenteissanne varovaisia...? Psyykemme ei kestä vielä mitään kauhutarinoita. Pliis? :)

Share

Kommentit

Tessa ja Kain (Ei varmistettu)

Halauksia teille kaikille.

tilkkutäkki

Temppiä teille ja rauhallista kesän jatkoa.

 

Miitu (Ei varmistettu)

Hui kamala! Onneksi selvisitte säikähdyksellä <3

MirvaK

Se että oma lapsi menee veltoksi on kamalinta maailmassa. Affektikohtaukset olivat esikoisen kanssa tuttuja (niistä sen enempää kertomaan, kun en tiedä kuulostavatko kauhutarinoilta vaikka ovat vaarattomia).

Jaksamista teille ja ei auta muuta kuin uskoa lääkäreitä. Yleensä kohtaukset helpottavat iän myötä.

Kristaliina
Puutalobaby

Kiitos! <3

...ja MirvaK: kaikki, missä lukee "vaaraton", sopii meille oikein hyvin :) Kiitos siis!

Äiskä lähtee uimaan, isi heräsi pitkiltä päikkäreiltä - puutalobabylandiassa kaikki hyvin :)

Neenee (Ei varmistettu)

Samaa pelkoa podetaan täälläkin.. En voi edes sanoiksi pukea sitä huojennuksen tunnetta, että selvisitte säikähyksellä. Pelko on kyllä inhottava vieras. Se voi välillä hävitä näkyvistä, mutta lymyilee kuitenkin aina jossain taustalla. Voi kumpa omaisi vähemmän mielikuvitusta ja osaisi vaan tarttua hetkeen ja nauttia onnesta preesensissä.. Meidän vauvan hengityspatja on herättänyt kahdesti piipityksellään. Ilman laseja en nähnyt mitään, hyppäsin vaan sängyn viereen ja karjaisin isälle, että hengittääkö lapsi. Molemmat kerrat olivat ns. vääriä hälytyksiä, kun napero oli kierinyt patjan päältä pois. Tätäkään ei varmaan joissain piireissä saisi sanoa ääneen, mutta joskus pohdin, että onko tämä kaikki tämän hirveän pelon arvoista.. Minä annan kaiken itsestäni maailman rakkaimmalle lapselleni, mutta mitä jos joku päättääkin ottaa hänet minulta pois. Kuten jo sanoitkin, ajatus siitä on liian kamala edes ajateltavaksi. Olen yrittänyt psyykata itseäni ja nauttia joka päivästä, jonka hänen kanssaan saan olla. Olen kuitenkin ahne ja haluan kaikki päivät oman elämäni loppuun asti. Iso voimarutistus koko perheelle:)

Vilttitossu (Ei varmistettu)

Voi teidän pientä &lt;3

Ihan kuten lääkärit sanoivat, tuo on yleensä vaaratonta mutta kuitenkin niin pelottavaa. Ja yleensä nuo "kohtaukset" häviävät kunhan vähän ikää tulee lisää. Voimahalaukset teille ja pyydetään korkeampaa voimaa pitämään pienokaista luonanne.

Ruusu (Ei varmistettu)

Voi sinä ihana äiti, pelko omasta lapsesta on täysin normaalia. Kivaa se ei ole, mutta siltä ei voi välttyä. Et ehkä itse sitä näe, mutta kirjoituksestasi säteilee huolen lisäksi todella paljon rakkautta! Sillä sitähän pelko myös on, halua suojella omaa lasta kaikelta pahalta. Se kertoo että olette ihania vanhempia jotka välitätte lapsestanne enemmän koko maailmassa ja haluatte hänelle vain hyvää. Älä siis soimaa itseäsi siitä, että pelkäät. Sinähän vain suojelet lastasi. Kaikki on hyvin.

MirvaK

Anteeksi kovasti, jos kirjoitin ekan postauksen yhteydessä jo samat. :)

Esikoisella tosiaan oli affektikohtauksia eli unohti hengittää itkiessä. Tästä joku taisi kirjoittaa sen teidän ensimmäisen kohtauksen aikana.

Ensimmäinen meillä tuli kun poika vähän satutti itseään (ikää n. 9kk ?). Otin poitsun syliin, silleen miten yleensäkin otetaan kun lohdutetaan. Lapsen pää äidin olkapäätä vasten. Yhtäkkiä poika hiljeni ja meni ihan veltoksi. Mun eka ajatus oli, että mä tukehdutin lapsen. Ehkä n. 10sek päästä lapsi alkoi tokenemaan, tovin oli kyllä vähän pihalla, mutta muuten ok.

Seuraavana päivänä tuli seuraava kohtaus, kun taas sattui. Tällä kertaa eka ajatus oli, etten ollut viime kerralla tukehduttanut lasta (sillä oli eritavalla sylissä). Vähän olin ihmeissäni että mistä kyse, taisin konsultoida omaa äitiänikin.

Kolmas kohtaus tuli muutaman päivän päästä ja silloin tajuttomuus kesti kauemmin ja huulet alkoivat sinertää. Tuon jälkeen lähdettiin päivystykseen. Koska kyse oli lapsen tajuttomuuskohtauksesta, niin ajateltiin mennä suoraan keskussairaalaan, mutta sieltä käännytettiin pois ja sanottiin että hakekaa lähete omasta terveyskeskuksesta. HEI HALOO, jos lapsi menettää tajunnan, niin kyllä silloin pitäisi ottaa vastaan. No mentiin omaan terppariin ja lähete saatiin heti. Sitten takaisin tuonne keskussairaalaan jossa sitten tutkittiin ja tutkittiin. Kaikki arvot yms. olivat ok, joten diagnoosiksi tuli affektikohtaus.

Kohtauksia tuli satunnaisesti, yleensä kohtausta edellisi pelästyminen tai sattuminen. Sitä oppi itse tunnistamaan jo ensimmäisistä itkun rääkäisyistä, että aha, kohta lähtee taju. Itku oli hiukan erilaista kuin normaalisti.

Itse noihin oppi ja tottui. Eivät olleet enää mitään, kun tiesi vaarattomiksi ja tiesi että pian tokenee. Jos joku uusi ihminen näki kohtauksen, niin hän aina pelästyi. Jossain lähteissä sanotaan, että lapsi oppii käyttämään tuota hyväkseen, mutta oman kokemuksen mukaan lapsi ei osannut käyttää hyväksi tajuttomuutta. Olikohan 2-3v. ikään mennessä kokonaan poistuneet.

Mutta poiketen teidän tilanteeseen, meillä oli aina se itku ensin ja sitten taju lähti suoraan siitä ilman että ensin rauhoittui. Edelleen haluan sanoa. Jaksamista ja ei sitä voi muuta kuin luottaa lääkäreiden sanaan vaikkei se aina helppoa ole, kun kyseä on omasta lapsesta. :)

Enni

Onnenkyyneleet valuen toivottelen teidän perheelle mukavaa ja rauhallista viikonloppua. Ei anneta pelolle valtaa, se vie energiaa rakkaudelta. Paljon halauksia ja uusia ihania postauksia odotellessa :)

MirvaK:n mainitsemiin affektikohtauksiin ilmeisesti auttaa kova puhallus lapsen kasvoihin. Lähipiirissä on taaperoikäinen lapsi, joka aikaisemmin sai ajoittain kohtauksia itkun seurauksena. Ilmeisesti raju (siis sellainen todella voimakas) puhallus saa aikaan hengitysrefleksin, muuta selitystä en maalaisjärjelläni keksi.

En tiedä, auttaisiko puhaltaminen tässä tilanteessa mutta ainakin affektikohtauksiin puhallustekniikasta oli perheelle hyötyä. Itsehän en osaa edes kuvitella tilanteen kamaluutta, kun en omaa lapsista kokemusta kuin kummipojan verran. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin, ihania kesäpäiviä puutaloperheelle!

kultahillokala

Rohkeutta! Ja kyllä lääkärit tietää nämä asiat, olkaa turvallisella mielellä:)

Riina H. (Ei varmistettu)

Lapsen menettämisen pelko kiusaa varmaan jokaista vanhempaa. Mun lapset eivät ole juuri sairastelleet flunssaa kummempia, joten pelko tulee esiin toisella tavalla: mitä jos se juoksee auton alle? Mitä jos putoaa kiipeilytelineestä ja taittaa niskansa? Mitä jos se livistää leikkipuistosta kun käännän selkäni hetkeksi ja katoaa? Lapsi on niin vilkas ja innostuessaan niin huono muistamaan ohjeita ja sääntöjä. Haluaisin pitää sen turvassa, mutta tiedän etten voi tuijottaa lasta herkeämättä (kun niitä on toinenkin, joka vaatii huomiota) enkä voi kääriä sitä pumpuliin ja pitää suojassa vaaralliselta maailmalta. En voi edes sanoa "ole varovainen" aina kun haluaisin, koska en halua siirtää omia liiallisia pelkojani lapselle. Pienen täytyy saada juosta, kiivetä ja välillä kompastella ja luottaa siihen, että onnistuu. Minä katselen sydän kurkussa ja huudan "hyvä kulta!" kun lapsi vilkuttaa kiipeilytelineen korkeimmalta huipulta ylpeänä.

phocahispida

Hui tuo olisi kyllä superkamala tilanne. Onneksi sentään huomasit heti, että jotain tapahtui: Huolestuttaisi varmaan vielä enemmän - jos mahdollista, mikäli huomaisi lapsen menneen veltoksi esim. ollessaan hetken yksin leikkimatolla tms. Kun silloin ei osaisi sanoa, että onko velttona oltu 10 sekuntia vai kolme minuuttia...

Tsemppiä sinne! Erittäin suurella todennäköisyydellä tuo on ihan vaaratonta - siinä se taikasana ja aiheuttaa säikähdyksiä jonkin aikaa ja häviää sitten iän myötä. :)

felkku (Ei varmistettu)

Meillä poika syntyi keskosena raskausviikolla 30+0, 1480 g. Sairaalasta päästiin parin kuukauden päästä ja toisena koti-iltana yhtä äkkiä poika vain lopetti hengittämisen. Tehtiin juuri niiden neuvojen mukaan, joita lastenteholta saatiin, mutta poika oli vain veltto ja ei hengittänyt. Soitin hätänumeroon ja samalla mies yritti elvyttää poikaa. Lopulta, kun mies puhalsi ilmaa vauvan suuhun, hän otti muutaman henkäyksen. Sitten tulivatkin ambulanssimiehet paikalle ja heidän tullessaan tuli toinen lyhyempi hengityskatkos, mutta poika meni kuitenkin veltoksi. Ambulanssissa ei tietenkään ollut niin pieniä saturaatiomittareita, että vauva olisi saatu niihin laitettua. Itkini koko matkan poika sylissäni ja ajattelin, että elkää viekö minulta tätä lasta pois. Sairaalassa totesivat, että kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta poika otettiin yöksi takaisin lastenteholle tarkkailuun. Seuraava päivänä kotiuduttiin uudestaan, mutta pelko oli läsnä monta kuukautta ja aina, kun syötin vauvaa, pelkäsin, että kohta hän taas lopettaa hengittämisen.

Meillä oli ongelmia oppia imemään ja syömään ja syömisen yhteydessä tuli paljon lyhyitä hengityskatkoksia. Tuo aiemmin kertomani oli kyllä eri luokkaa kuin nuo muut, mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Sen jälkeen ostimme hälyttimen, joka hälyttää, jos vauva on muistini mukaan 20 - 30 sekunttia hengittämättä. Nyt poika on 3 ja puolivuotias, mutta vieläkään en pysty lukemaan itkemättä samankaltaisia tapahtumia. Onneksi meillä ei ole keskosuudesta jäänyt mitään ongelmia, vaikka ensimmäinen vuosi olikin todella rankka ja täynnä pelkoa.
Kaikkea hyvää teille ja jaksamista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Heippa, mulla on vinkki öitä varten: ota Silva viereen/rinnalle. Kyllä, siinä tulee paikat kipeeks, kyllä, jos teillä on jotain seksielämää, se vähän kuin kuihtuu, MUTTA kätkytkuolemavaara esimerkiksi putoaa prosentuaalisesti TOSI pieneksi. Siks lisäks pienen lapsen sydän ja hengitys vähän kuin synkronoituvat äidin sydämen ja hengityksen tahtiin (eikö ole kaunis ajatus? :). Voi olla, että mä olen aivan hakoteillä, en ole lukenut asiasta sen enempiä, mutta mä luulen että kätkytkuolema on osaks juuri sitä; ettei lapsi muista hengittääkään tai pitää elimistöään käynnissä. Pienillä lapsillahan on hengityskatkoksia ja sydänkin saattaa lyödä epätasaisesti. Mä luulen että just siks lapsen hengitys ja sydän menee äidin mukaan (kunhan ovat lähekkäin) - että se lapsen keho muistaisi pitää ittensä käynnissä.

Toivottavasti ei näitä ENÄÄ IKINÄ teille, mun mielestä kertakin oli liikaa. Toivottavasti toivutte vielä tästäkin, eikä pelko palaa usein.

Meri-Anna
Oisko tulta?

Voimia teille pienen rakkaan ihmisen kanssa. Pikkuisen elämänlanka näyttää hauraalta, mutta se on kuitenkin vahva ja sitkeä! Luottamusta haluaisin teille toivottaa.  

Pikkukeskosen äiti (Ei varmistettu)

Oma poikani on nyt 6kk (korjattua 4kk). Hän syntyi viikolla 30, 1420g painoisena ja 38cm pitkänä. Tiedän siis miltä SE pelko tuntuu. Keskolassa vaivanneet hengitystauot ovat jättäneet suuret arvet tuoreen äidin mieleen. Ensimmäisen kerran ku mentiin pientä katsomaan niin saman tien alko laitteet huutamaan ja hoitaja hädissään huutamaan lääkäriä.... Ei varmaan tartte kertoa enempää.. Kotiin päästyä pojalla on ollut taipumusta vetää ruokaa/puklua henkeen. Jokanen kerta säikyttää ihan tosissaan. Niitten kanssa on vaan pitäny oppia elämään. Kaveri toteski kerran että hän ois varmaan jo tullu hulluksi. Onneksi poika ei ole vähään aikaan säikytelly äitiä. :)

Sydänlapsen äiti (Ei varmistettu)

Kyllä se siitä perheenne selviää. Muistan itse sen päivän kun kuulin että pojallani onkin suuri reikä sydämessä sen pienen sijaan. Arki sydänlapsen kanssa ei ollut helppoa tarkkailin hengitystä katselin huulia välillä jopa herätin pienen jotta pystyin varmistamaan että kaikki on hyvin. Leikkauksen jälkeen ongelmamme pikkuhiljaa katosivat ja sen myötä myös se suurin huoleni, vaikka huolta vielä on koko kasvuiän.

Vastoinkäymisten sanotaan tekevän vahvaksi ja minua ei kohta taida kaataa mikään.

Jaksamisia sinne ja yöt todellakin on pahinta aikaa, kun ei saa unta tai herää tarkistamaan hengittääkö oma pieni. Yrität vaan jättää kauhukuvat pois mielestäsi ja muistat iloita lapsesi vauva ajasta joka on niin kovin lyhyt.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

En osaa sanoa muuta, kuin ihanaa viikonlopun jatkoa, ensi viikkoa, kuun loppua, ensi kuuta, syksyä, talvea, kevättä... aika rientää ja jokaisessa pienen, ja lopulta vähän suuremmankin elämässä tulee uusia syitä huoleen. Huolehtia saa, muttei antaa sille valtaa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

hui! mietin kanssa tuota affektia. se on melko yleistä ja vaaratonta, vaikkakin kamalaa.
tsemppiä

Kristaliina
Puutalobaby

Iso kiitos kaikille rohkaisusta <3 ...ja kaunnista sanoista ja erityisesti sanan "vaaraton" käyttämisestä :D

Välikohtauksen jälkeen vauva on ollut taas oma normaali, ihana itsensä, ja elämä jatkuu. Tietysti pieni pelkoahdistus kummittelee jossain syvällä rintalastan takana, mutta kyllä se sieltä taas vähitellen väistyy... Niin kävi viimeksikin muutamassa päivässä katsellessa tuota täysin tyytyväistä tuhisijaa.

Omassa vanhemmuudessa on yksi yllättävimmistä puolista on kyllä tämä huolen määrä. Kuvittelemme olevamme jotenkin rentoja ihmisiä, mutta... :)

tilkkutäkki

meillä on ollut yksi sellainen kohtaus, mutta se alkoi itkukohtauksena jonka yhteydessä poika meni veltoksi. Olemme mieheni kanssa käyneet ensiapukoulutuksen, mutta säikytti se silti. Poika oli silloin 1,5 vuotias. Samalla piti vielä välttää itkukohtauksia, jotta sydän pysyisi rytmissä. Onneksi lääkärit sanoivat sen olevan vaaratonta ja pikkulapsilla yleinen vaiva. Opin pian tunnistamaan itkukohtaukset, jolloin hän unohti hengittää. Hän jatkoi hengittämistä, kun selkään taputettiin. Niin sinäkin opit pian tunnistamaan hiljaisuuden, jolloin tarkistat hengittääkö Silva ja kesksit keinot hänen tajunnan herättämiseksi. Se on osa äitiyttä. Tsemppiä vielä teille! :)

Mindeka
Ma-material Girl

Voi kamalaa, Kristaliina. Olen todella pahoillani puolestanne! Toivottavasti Silva ja vanhemmat saavat jatkossa elää huoletta ja ilman tuollaista kauhua.

Puhuin tänään juuri siskoni kanssa siitä, kuinka "Hengittääkö se?!"- tarkistukset eivät tunnu loppuvan millään..

Olen samaa mieltä edellisten kanssa, että huolehtiminen on osa sitä suurta rakkautta, jonka saamme lastemme myötä elämäämme, mutta sen ei saa antaa ottaa valtaa elämässä.

Voimia ja rohkeutta!

SiniJnsn
FarmiFarmi

Muistuttaisin nyt kuitenkin että vaikka lääkärit ovatkin asiantuntijoita, he ovat myös ihmisiä ja siten kykeneviä diagnosoimaan väärin... Itselleni tämä selvisi vasta kun eräs ystävättäreni valmistui lääkäriksi ja tunnusti n. 2 vuotta kestäneen praktiikkatyön jälkeen, että edelleen "vaan arvailee ja perustelee olettamuksensa oireitten perusteella todennäköisimpään diagnoosiin".

Että kannattaa kuitenkin ensisijaisesti mennä äidin(ja isän-)vaistolla eteenpäin. Itse sen oman vauvan kuitenkin parhaiten tuntee.

Tommonen "hengityshäly" ei liene huono idea sekään.

Liisa
Osasin!

Huh, jopa teitä koetellaan. :( Varmasti kaikki menee kuitenkin hyvin ja Silvan kasvaessa ja kehittyessä huoli antaa periksi. Tai no, ainakin muuttuu erilaisiksi. Toivon kuitenkin teille kevyitä lomapäiviä. :)

Veräjämäen osasto (Ei varmistettu)

Hui - kylläpä kuulosti ahdistavalta. Ymmärrän säikähdyksen! Onneksi kaikki on nyt kuitenkin kunnossa.

Ja kaikki ON kunnossa.

Nuo tuollaiset säikähdykset ovat pahimpia siksi, että ne kasvattavat menettämisen pelkoa - ja se pelko vie pahimmillaan elämästä värit ja kaiken sen, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Kuten sanottua, minullakin on aivan äärimmäisen paha taipumus pelätä ja stressata; enkä ole edes tarvinnut mitään hirveää säikähdystä pelon laukaisuun, vaan stressiherkältä hermoraunioäidiltä se kyllä onnistuu ihan näinkin... Huoh.

Pahinta on se, että rakastaessaan ja pelätessään alkaa herkästi ajatella alitajuisesti suorastaan taikauskoisesti, että pahat ajatuksetkin ovat riski. Että jos ajattelee lapsen kuolevan, niin voi käydä. Tai että jos ei ole riittävän hyvä, lapsi saatetaan ottaa pois. Tai että jos ei muista koko aikaa toivoa kovasti, että lapsi hengittää, lapsi saattaakin lakata hengittämästä...

Tuollainen alitajuinen kontrolliharha on ihmisen biologiaa ja psyykettä ajatellen toki ihan loogista, koska ihmisellä - etenkin vanhemmalla - on hirveän suuri henkinen tarve kontrolloida ja pienentää riskejä (ja riskien pienentäminen kannattaa jälkeläisten eloonjäännin näkökulmasta). Siksi tuossa asemassa alkaa herkästi uskoa, toivoa ja pelätä voivansa vaikuttaa niihinkin riskeihin, jotka ovat tosiasiassa oman vallan ulkopuolella. Loogisuudestaan huolimatta ajatusmalli on harhaisuudessaan vaarallinen, ja minusta on tarpeellista tunnistaa se itsessään, jotta osaisi luopua siitä.

Alitajuisen ajatusmallin yleisyyden näkee herkästi siinä, miten aivan täysin rationaaliset ja sivistyneetkin vanhemmat kirjoitavat kaikenlaisia varauksia lapsensa terveydestä tai ongelmista puhuessaan, välttävät hehkuttamasta onneaan "liikaa", ja miten he toisaalta saattavat suhtautua aivan irrationaalisesti esimerkiksi lapsen vaatteiden pois heittämiseen tai valokuvien tuhoamiseen; ikään kuin symbolisesti lasta edustava voisi jotenkin voodoomaisesti vahingoittaa lasta. Olen kuullut myös monelta (muutoin) aivan täysin rationaaliselta otukselta, että vaikka he ovat joskus käyttäneet omaa keksittyä sairauttaan valkoisena valheena esimerkiksi jonkin hankalan sukujuhlan välttämiseen, lapsen sairastumisesta ei koskaan valehdella; ja taustalla on nimenomaan pelko siitä, että "maailmankaikkeus" kostaisi sairastuttamalla lapsen oikeasti.

Hitsit, mitä alkukantaisen apinatasoista skebeliä aivorungostamme kuoriutuukaan lasta kohtaan tunnetun rakkauden ja huolen myötä. Siihen ei voi sanoa muuta kuin että rauhoitu. Maailmankaikkeus ei kosta lapsellesi mitään. Mikään, mitä olet tai teet, ei kostaudu salamyhkäisten henkivoimien kautta lapsellesi. Et myöskään voi saada lastasi hengittämään läpi yötä toivomalla sitä oikein kovasti. Lapsi ei ole enempää turvassa ulkona vaunuissa, vaikka pinnistäisit mielessäsi kuinka paljon tahansa. Eikä lapsi lakkaa hengittämästä, vaikka unohtaisit puristaa tuolin käsinojaa rystyset valkoisena ja pidätellä omaa hengitystäsi. (Sanoo siis eräs, joka edelleen opettelee tätä itsekin.)

On vaikeaa hyväksyä, että sitä on näissä asioissa vain elämän tuulten armoilla. Kaikenlaista voi tapahtua, eikä kaikkea tosiaan voi kontrolloida. Kuitenkin on niin, että yleensä siivet kantavat - ja jos pystyy päästämään irti turhien huolten painolastista, matkasta kyllä nauttii vielä enemmän. Kyllä se hengittää. :)

Ananas
Ananas ja Kookos

:( Huh! ONNEKSI selvisitte säikähdyksellä. Pelottavaa, että "Hengittääkö se?" -varmistukset voivat olla ihan oikeasti aiheellisia. Haluaisin sanoa, että älä huoli turhia, mutta tiedän että on mahdotonta olla huolehtimatta. Sitten kun alkaa luottaa siihen, että lapsi hengittää, se alkaakin liikkumaan ja kiipeämään ja saa pelätä korkealta putoamista, auton alle juoksemista... En ole ikinä ollut jatkuvasti näin huolissani mistään, ja kuitenkin tämä on parasta. Voimia! Ja ... jotain, öö ... huolettomia hetkiä, edes vähän!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tsemppiä teille &lt;3

Vierailija (Ei varmistettu)

Itku tuli kun tuon tekstin luin.
Tuntuu kuin olisit yön pimeinä tunteina mun pään sisällä ja pukisit sanoiksi ne tunteet ja ajatukset, joita pieni (melkein 7kk poika) taimi saa heräämään minussa.
Raskausaikana en osannut kuvitella sitä tunteiden määrää, mitä oma vauva saa aikaan. Usein käyn ennen nukkumaanmenoani vilkaisemassa, että pallerolla on omassa huoneessaan kaikki hyvin; aina tekisi mieli herättää ihan vain että saisi halata. Enkä osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, jota koen lastani kohtaan. "Rakkaus" ei riitä.
-R-

Karoliina/Pieniä juttuja pienokaisesta (Ei varmistettu) http://pieniajuttujapienokaisesta.blogspot.fi

Sairaanhoitajana pakko sanoa, että mielestäni kaikkien vanhempien tulisi käydä ensiapukoulutus. Siellä oppisi mitä tehdä lapsen elvytystilanteessa, mitä EI tehdä eli miten välttää aiheuttamasta omalla toiminnallaan lisähaittaa ja voisin kuvitella, että myös itsevarmuutta tehdä edes jotain totaalisen jäätymisen sijaan. Valitettavasti kun lapsia kuolee jopa "helposti hoidettaviin" tilanteisiin kuten vierasesine hengitysteissä vain siksi, ettei vanhempi saa aikaiseksi tehdä mitään muuta kuin seisoa vieressä ja katsoa.
Kuten ehdotitkin tuon edellisen "läheltä-piti" tilanne postauksen yhteydessä, niin tällainen edes jotain perusoppeja antava koulutus olisi mahdottoman hyvä vaikka perhevalmennuksiin. Tai miksei sellaisen käyminen voisi olla jopa ehtona äitiystukien saamiseen kuten nykyään on neuvolassa käyminenkin.

Kommentoi