Suorituskympistä onnelliseksi kasiksi

Puutalobaby

Nyt seuraa megapaljastus: Minä olin koulussa kympin tyttö. Hikari. Suorittaja. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli muistaakseni 9,7; lukiossa 9,8.

Hikari. Minä? Olisitteko uskoneet?

Ei moni muukaan. Joskus tämä paljastus on uusissa tuttavissa aiheutanut niin voimakkaasti auki loksahtaneita leukoja, että on tehnyt mieli sanoa, että ei sun nyt sentään noin yllättynyt tarvitsisi olla... :D

*******

Näin jälkikäteen sitä tajuaa, että koulumenestykseni ei ollutkaan merkki säkenöivästä älystäni (ha!), vaan ennen kaikkea suorittamisesta.

Minä hain hyväksyntää. Kerjäsin kehuja. "Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen ihan hyvä - PLIIS? JOKU?" Yksinhuoltajaäitini oli (ja on) ihana, huolehtiva ja pyöritti urheasti meidän arkeamme yksin. Mutta sellaisia lämpimiä kehusanoja meidän pohjoisenjurossa kotikulttuurissamme ei juuri harjoitettu. Ja juuri sitä minä olisin avioerolapsena ja tunneihmisenä kaivannut: sitä, että joku sanoo, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.

Mutta hyvistä suorituksista tuli kehuja. Kympeistä tuli kehuja. Siksi minulle kelpasivat vain ne.

*******

Suoritusputki jatkui vielä pitkään kouluiän jälkeen. Oli tärkeää jotenkin "menestyä", näyttää "niille". Kenelle? En tiedä. Piti tietysti ansaita kaikki itse, koska kotoa sitä klassista kultalusikkaa (eikä edes kuparista) ei ollut, mistä antaa: yliopistoon (töitä koko ajan opintojen ohella), vakityöhön, avoliittoon, asumaan töölöläiseen ullakkoasuntoon... "Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen pärjännyt hyvin elämässä - PLIIS? JOKU?"

Joskus 26-vuotiaana tuli stoppi. Väänsin gradua ja olin jo orastavassa uraputkessa. Tiuskin silloiselle avomiehelleni ja olin kroonisen onneton. Se ei ollut millään tavalla sen miehen syy - minä olin vain elämässä, jota en tuntenut omakseni. Olin itse valintani tehnyt, mutta väärin perustein. Etsin ennen kaikkea hyväksyntää, en sellaisia asioita, jotka minut tekisivät onnelliseksi.

Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan...?

En enää ottanut seuraavaa määräaikaispätkää vastaan. Pakkasin rinkkani ja lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. Voi niitä järkyttyneitä ilmeitä. "Kaikista maailman ihmisistä SINÄ?" "Aiotko lähteä noissa korkkareissa?" "Entä sun gradu?" Entä sun työ?" "Entä sun mies?"

Entä minä?

Vellakulamin "hotel", eli kylän ainoa ravintola.

*******

Olin elänyt intialaisessa maalaiskylässä jo useamman kuukauden, kun kännykkä piippasi. Kyllä, aina silloin tällöin hyvällä tsägällä siellä oli kenttää, ja sähköäkin välillä sen verran, että kännykän sai ladattua. Tekstiviesti oli äidilä ja meni sanatarkasti näin:

"Minä juuri Xxxxx:n kanssa juttelin, että hienoa on että uskalsit lähteä sinne ja pärjäät siellä niin hyvin. Sinä olet rohkea tyttö. Minä olen ylpeä sinusta."

Se oli pieni viesti, jonkun elämässä se olisi varmasti ollut ihan ohimenevä pieni päivänpiristys. Mutta minulle se oli valtavan suuri. Uskon, että se oli minun elämäni jonkinlainen käännekohta. Minä voin tehdä omia ratkaisujani, ja poiketa normista ja siitä, mitä minulta odotetaan. Ja silti (ja juuri siksi?) äiti on minusta ylpeä.

Aika iso itku tuli siellä Intiassa.

******

Käänne ei tietysti tapahtunut silmänräpäyksessä - en lahjoittanut palatessani kaikkea omaisuutani hyväntekeväisyyeen ja noussut jonkun paalun päälle meditoimaan. Mutta vähitellen opin tekemään omia ratkaisujani ja oppimaan irti suorittamisen taakasta.

Kaiken ei tarvise olla niin täydellistä.

Kodin ei tarvitse olla niin siisti.

Elämän ei tarvise olla niin järjestelmällistä.

Minun ei tarvitse olla aina parhaimmillani.

Minun ei tarvitse päteä tai yrittää todistaa fiksuuttani.

Seurassa minun ei tarvitse olla se nokkelin. Kovaäänisin. Hauskin. Näppärin. Nätein. Kärkevin. Mitä nyt milloinkin olin yrittänyt olla.

Ja niin edelleen. Suorittajatytön muutos riippumattotytöksi vei aikaa, mutta kyllä se onnistui. Ei tarvitse kuin vilkuilla täällä puutalossa ympärilleen, niin se on huomattavissa. Täällä asuu onnellista porukkaa. Ei täydellistä, siistiä, järjestelmällistä, parhaimmillaan olevaa tai pätevyytään todistelevaa. Vaan onnellista ja omanlaistaan.

Totta kai suorittajatyttö silloin tällöin vielä nostaa päätään. Alkaa vaikkapa stressata ihan turhasta. Onneksi satuin menemään naimisiin maailman ehkä vähiten suorittajatyypin kanssa, joten monesti jo muutama niiden ruskeiden silmien silmienpyöritys palauttaa minut takaisin maan pinnalle. "Okei, ei tämäkään ehkä ole niin vakavaa."

Luultavasti suoritusstressistä irtioppiminen myös pidensi eliniänodotettani vuosilla. Ainakin se siloitti orastavat otsarypyt, ja toi tilalle silmäkulmien naurunrypyt.

*******

Ei tarvitse tavoitella kympin elämää. Kasi riittää ihan hyvin, ja vähemmälläkin pärjää.

Share

Kommentit

Liisa
Osasin!

Hyvä kirjoitus taas.

Minä kärsin kilttityttöydestä, mikä taitaa olla aika läheistä sukua suorittajatyttöydelle. Mutta itsekin olen kovasti pyristelemässä siitä pois. Vaikka sitten sinne riippumattoon. Tai itse olen kutsunut sitä Huvikummuksi.

Taidan olla melko samanlaisesta pohjoisesta jurottajaperheestä kotoisin. Piti tietää että on rakastettu ja hyväksytty, ei sitä ääneen sanottu. Tiesin toki, mutta olisi se ollut kiva joskus kuulla. Siksi olenkin jo aikaa sitten päättänyt, että itse toimin toisin. Miehen kanssa olenkin kovasti harjoitellut sitä jo kymmenen vuoden ajan. "Minä rakastan sinua" ei kulu, sen voi sanoa montakin kertaa päivässä. Kehuja ja kiitostakin riittää yltäkyllin, niitä voi antaa itsestäänselvyyksistäkin, kuten roskapussin viennistä tai tiskikoneen tyhjennyksestä. Ilokin, vaikkei paljon vielä puhetta ymmärrä, ymmärtää jo selvästi kun kehun häntä: "Hyvä hyvä! Hienosti avasit suun lusikalle!" ja "Hienosti tulit itse vessasta pois!" Ja voi kuinka se pieni naama silloin loistaa!

millis (Ei varmistettu)

Toinen samanmoinen ilmoittautuu! Täälläkin päässä siis suorittajatyttö, se, jolle täyttä kymppiä huonommat arvosanat olivat harmitus (siillä miinuskin perässä tarkoittaa virhettä, VIRHETTÄ!;)), jolta kultalusikka puuttui, joka halusi pärjätä omillaan, opiskella tehokkaasti, päästä hyvään työhön jne jne. Nyt toki oon tyytyväinen, että opiskelut on hoidettu, tehokkaasti tietty, alta pois, mulla on hyvä koulutus ja työpaikkakin aika jees (joskin siitä ei makseta tietystikään niin hyvin, kui suoritajaminäni haluaisi, mutta muuten se on tosi jees). Mutta se kiire, minne lie nyt ollutkin, on jotenkin ohi. Mulla on vieläkin jotakin selviä jäänteitä, pitää kuitenkin olla se työ (vaikka esim. etenemistä ei hakaile), pitäisi olla vähän laihempi, pitäisi olla siistiä (ja vieraita varten siivotaan armottomasti, koka meillä ei todellakaan ole yhtään siistiä). Mutta enää mun ei tarvi olla kokoaikafiksu, mä voin olla ihan oma hömppäni. Mä voin mennä ilman meikkiä kauppaan, röhnöttää pieruverkkareissa vaikka tulee vieraita (no okei, en mä kerkeiskään niitä vaihtaan vieraita-tulee-paniikki-siivoamiselta;)), lukea pelkkää hömppää, katsoa pelkkää hömppää, jutella hömppää jne. Mä oon huomannut, että mulle tepsii se, että elämässä on muutakin kuin suorittaminen, esim lapsi.:) Ja sitä paitsi, se lapsi on kyllä elämäni paras suoritus se. <3 Ja se, että elämässä on kuitenkin jotain tavoitteellista, missä voi edistyä harrastusten muodossa. Mä muuten tykkään suorittajaminäni siitä polesta, että mä uskallan aina kysyä, jos en tajua. Sitä mun ei oo koskana tarvinnu todistella, että tietäisin asioista, joista en tiedä. Koska vaikka kuinka on kympin tyttö, ei voi tietää kaikkea. :) Mutta hyvä sinä, oot kyllä upea ja tää sun blogi on niin ihana hyvänmielenblogi! Mä yritän ottaa perässä näitä vauvanaskelia vielä rennompaan suuntaan. :)

Siitä Sinkkosstressistä mun piti kirjoittaa, mutta en kerennytkään, että meillä on tehty lapsen kanssa samalla lailla. Siis että isä on hoitanut paljon ja isä kelpaa yhtä hyvin kuin äitikin. Ja tämä äiti lähtee töihinkin jossain vaiheessa, kun lapsi on vielä "liian pieni". Mä en mitenkään jaksa uskoa, että kaksi osallistuvaa, rakastavaa vanhempaa voi olla mitenkään huono juttu. Mun mielestä niin paljon tärkeämpää on, että vanhemmat voivat ja jaksavat hyvin. Ja sitä paitsi, kyllä sun miehes opiskelutaustan vuoksi olis puhaltanut pelin poikki, jos tällainen ois jotenkin haitallista. Mä ritän välttää kaikkia maailman lastenhoito-oppaita, että en vedä niistä stressiä, vaan yritän oman parhaan tietoni ja taitoni ja maalaisjärkeni mukaan toimia. Tulee niitä kunnollisia ja onnellisia ihmisiä huonommistakin oloista ja lähtökohdista. Kai? :)

9,3 (Ei varmistettu)

Suorittajatyttö kiittää herättävästä kirjoituksesta. Kyllä minä nautin itseni haastamisesta ihan opiskelumaailmassakin, eikä parhaaseen suoritukseen tähtäämisessä ole mielestäni mitään pahaa niin kauan kuin oma maailma ei romahda siitä, jos saakin vain toisiksi parhaan arvosanan. Että maailmassa on muitakin asioita, ja että elämä on ihan hyvää vaikka välillä myöhästyy, löysäilee, tekee vähän sinnepäin ja joku muu pärjää paremmin. Rajut epäonnistumiskokemukset ovat auttaneet pääsemään edes vähän irti suorittamispakkomielteestä, ja niistä tervehdyttävistä kolautuksista olen selvinnyt nimenomaan muilta saadun rakkauden ja hyväksynnän avulla. Elämä kantaa ja maisemareitti on tyylipuhdasta suorituslinjaa opettavaisempaa.

minä-tässä-hei
A modo mio

Ihana kirjoitus! Minä taas olen melkein kympin tyttö vahingossa -kastia, koska koskaan en ole suorittanut mitään, vaan ottanut melko rennosti kaikki elämän suuret etapit. Uskon, että jutut saa suoritettua parhaiten, kun ottaa rennosti.

Kodin ei tarvitse olla aina tiptop. Huomennakin ehtii siivota. Eikä gradulla tai laudatureilla ole mitään painoarvoa elämässä.

Minulle on vain valitettavasti käynyt niin, että puolisoni on kaikkimulleheti -tyyppiä, ja se ottaa joskus pannuun.

Mutta niin se on, vastakohdat löytävät parisuhteessa hyvän tasapainon, jos osaavat arvostaa toistensa erilaisuutta :)

Mondeeni (Ei varmistettu) http://mondeeni.blogspot.fi

Viisaita sanoja. Liialliseen muiden miellyttämiseen tai hyväksynnän hakemiseen perustuva elämä hävittää allensa juurikin sen minän. "Entä minä?" on ihan hyvä kysymys.

mondeeni.blogspot.fi

Tanuki (Ei varmistettu)

Täällä myös suorittajatyttö ilmoittautuu. Itse havahduin asiaan vasta, kun oli lukion toinen vuosi menossa, masennusta takana melkein 10 vuotta ja tuoreena avioerolapsena elämä otti ja heitti kuperkeikkaa. Kuukauden lepojakso lääkärin määräyksestä suljetulla osastolla helpotti jo huomattavasti.

Tosin elämästä alkoi kunnolla nauttimaan vasta tavattuani kihlattuni sekä vuoden ikäinen mukula pitää yllättävän onnellisena. Kaikista suurin muutos suorittamiseen lähti siitä, kun terapeutti totesi, että pieni poikani voi parhaiten, kun äitikin osaa olla onnellinen ja nauttii olostaan! Nykyään nautin siitä pienestä suorittamisesta, kun sen avulla saa sentään siivottua kodin edes kerran kuukaudessa :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Ai eikö todellakaan voi 26 vuotiaana tietää mitä haluaa?
Tiesin 20 kymppisenä että haluan perheen ja lapsia ja niitä on nyt 2, kotini on siisti, kaunis ja järjestyksessä ja teen aina kaiken niin hyvin kun osaan.
Enkö voi olla onnellinen kun elämäni on tällainen?
Olen hyvin onnellinen ja voin hyvin ja olen 26.............!!!

En ymmärrä...

S-S

Kylläpä osasit valita jälleen kerran ajatuksia herättävän aiheen!

Oma "vammani" on tavallaan päinvastainen ja kuitenkin niin samanlainen; olen vuosikausia taistellut tietynlaisen henkisen laiskuuden kanssa. Sillä sitä se on ollut, vaikka olen asiaa yrittänyt itselleni ihan muuksi naamioida. Naamio on ollut nimeltään "hankala lapsuus ja erilaisuus". Sen taakse on aivan liian helposti päässyt piiloon sitä, etten ottanut kunnolla vastuuta elämästäni ennen kuin muutama vuosi sitten. Oli niin helppo vältellä kokeisiin lukemista ja kerätä huomiopisteitä väittämällä ettei huoliltaan voinut oikein keskittyä johonkin niin epäolennaiseen kuin vaikkapa matikankoe. Onnekseni järjetöntä laiskuuttani (luin kokeeseen ensimmäistä kertaa muistaakseni hieman ylioppilaskokeiden alla) ei juuri huomattu, sillä oppi tarttui päähäni suhteellisen helposti ja numerot olivat kasin ja ysin luokkaa.

Tämä pöhkö ajatusmalli toi mukanaan sen, että koska tiesin jo lähtökohtaisesti olevani laiska, koin itseni myös aina muita huonommaksi. Oikeastaan kaikessa. En uskaltanut heittäytyä kunnolla haluamaan ja tavoittelemaan mitään kunnolla ja tosissani, sillä tiesinhän jo etukäteen että epäonnistun surkeasti.

Näistä lähtökohdista ei ole ollut mitenkään superhelppoa saada kasvatettua itsestään vastuuntuntoista ja tasapainoista aikuista. Olen kuitenkin onnistunut siinä! Yhä edelleen vanhat ajatusmallit ja möröt nostavat välillä päätään ja löydän uusia kompastuskiviä sekä pölyttyneitä käyttäytymismalleja, mutta pikkuhiljaa opin ja osaan. Hatunnosto siis meille! :)

 

maian (Ei varmistettu)

Äääk! Täällä istun töissä ja vollotan tämän tekstin luettuani. Juuri näiden asioiden kanssa olen painiskellut juuri nyt, en edes osaa ilmaista miten kipeään paikkaan tämä osui. On raskasta suorittaa elämää, mutta tuntuu niin mahdottomalta päästää irtikään ja antaa itselleen lupa olla epätäydellinen.

lindalinda

Ihana juttu!!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus! Juuri tätä olen ihaillut blogissasi, sinussa ja teissä: olet aidosti oma itsesi ja olette niin onnellinen perhe! Ihanaa, että olet tähän päässyt.

Lotteriet&son (Ei varmistettu)

Sinä olet ihana ihminen <3 itku tuli, koska tarina olisi voinut olla omani. Vielä en kyllä ole osannut irtautua suorittamisesta. Annoit kuitenkin rohkeutta yrittää.

Lotteriet&son (Ei varmistettu)

Sinä olet ihana ihminen <3 itku tuli, koska tarina olisi voinut olla omani. Vielä en kyllä ole osannut irtautua suorittamisesta. Annoit kuitenkin rohkeutta yrittää.

Kristaliina
Puutalobaby

Ihania kommentteja, kiitos! <3

Kiiruhdan kohta sirkustunnille, joten vastaan vain pikaisesti Vierailija 15:18:lle ja palaan lisäkommenteilla myöhemmin!

Eli Vierailija 15:18 - oi ei, älä missään nimessä ymmärrä minua väärin: siis minä en 26-vuotiaana tiennyt, mitä elämältä haluan! Kyllä muut voivat tietää ja varmasti tietävätkin, mutta kirjoituksessani nimenomaan sanoin, että minä en tiennyt, koska olin siihen asti vain suorittanut elämää enkä miettinyt, mitä minä itse haluan. Kyse oli siis ihan vain minun omasta henkilökohtaisesta kypsymättömyydestä siinä iässä!

Ihan ehdottomasti ja sataprosenttisen varmasti sinun tapasi olla onnellinen on juuri oikea, kun kerran olet onnellinen! Minulla itselläni vaan kesti vähän pidempään, ennen kuin pääsin tähän tilaan, että tiedän, mikä minun omassa elämässäni tekee minut onnelliseksi.

Tällainen pikainen väärinkäsityksen oikaisu vain tähän väliin, ja palaan myöhemmin!

Ihanat ihmiset olette <3

kkf (Ei varmistettu)

Voi miten ihana teksti! Tuli itku...

Oon ite aina ollu aikamoinen hikari ja kltti tyttö. Huomasin kuitenkin aika nuorena, että niillä kympeillä ei saa kavereilta hyväksyntää, vaan pelkkää nälvimistä. (Ei siis tainnu olla kovin hyviä ystäviä loppupeleissä.....). Siispä tein täyskäännöksen ja aloin vähätellä ja huonontamaan itseäni. Halusin niin kovasti sopia joukkoon. Siis siihen joukkoon, jotka keskenään naureskellen vertaili kuka pääsi täpärimmin läpi kokeesta. En enää uskaltanut olla hyvä (ainakaan julkisesti), vaikka se tuli jo luonnostaan. Kaikki tää siis sen takia että halusin tulla hyväksytyksi. Mitään muuta en halunnut niin paljon, vaikken sitä ehkä tieodostanutkaan samalla tavalla kuin näin jälkeenpäin.

Sitten kun aloin aikuistuessani pikkuhiljaa päästä johonkin tasapainoon tässä kaikessa suorittamisessa ja hyväksytyksi tulemisessa, huomasinkin että oon ihan pihalla. Oon ihan sekaisin omasta elämästä ja siitä että mitä mä haluan. Oon melko varma että tää ala ei oo mulle just se oikee, mutta toisaalta oon alkanu enemmän ja enemmän miettimään että ehkä se ura ei oo mun juttu. Haluun tehä töitä elääkseni, en elää tehdäkseni töitä. Mutta ainakin oon sen oppinut että lähimmät ihmiseni kyllä hyväksyvät mut tällasena, olin sitten surkea tai iloinen, hyvä tai huono tai vaan ihan muuten vaan sekasin.

Mulle vaikein asia vielä hyväksyä on se, että iso osa asioista ei vaan oo mun käsissä, vaan elämään tulee surullisia ja vaikeita asioita ja vastoinkäymisiä. Haluisin pystyä kontrolloimaan kaikkea ja ohjaamaan tätä elämää sinne onnellisempaan suuntaan. Mutta en vaan voi aina päättää kaikesta itse. Pitäis vaan oppia hyväksymään se.

Sun teksti kosketti ihan hurjan paljon, kiitos ihan älyttömästi! Tää autto järjettömän paljon mun ajatustyötä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lainaus: "Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan...?"

Kuulostaa mun korvissa siltä että miten muka niin nuorena edes tietäisi mitä elämältä haluaa...

Kyllä sitä ehtii myöhemminkin tehä töitä ja reissata, vaikka lasten kanssa,
ja "toteuttamaan itseään" vaikka 60 kymppisenä..

Kristaliina
Puutalobaby

Vierailija: Selitin tämän jo tuossa kommentissani yllä - tarkoitin siis itseäni ("...miten minä olisin" jne...). Pahoittelut, jos tuosta yhdestä irrallisesta lauseesta saa väärän käsityksen. Koko tekstin lukemalla varmasti ymmärtää, että puhun itse omasta itsestäni tuon ikäisenä, en minkään ikäisistä ihmisistä yleisesti.

Toivottavasti tämä väärinkäsitys on nyt korjattu!

Pulina (Ei varmistettu)

Minäkin olin se hikari, ja osin olen edelleen. Lukion jälkeen olen yrittänyt hellittää, tehdä miten parhaaksi näen, ilman, että siitä saisin kiitosta keneltäkään muulta kuin itseltäni. Silti edelleen kaivertaa se, että en ole suorittanut muiden odotuksia vaan ennemminkin toteuttanut itseäni. Onneksi minulla on mies, jonka mielestä olen tehnyt valtavan viisaita päätöksiä, eikä odota minun tuovan kotiin kympin tokareita vaan oman onnellisen itseni.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olin kirjoittamassa kommenttia siitä kuinka hieno ja pysäyttävä kirjoituksesi oli: kommentti olisi ollut muotoa "minulla x monta tutkintoa, x työpaikkaa, oma yritys ja ikää 24 vuotta" kunnes huomasin: tässä sitä taas ollaan cv:tä latelemassa, s u o r i t t a m a s sa. Suorittamisesta on hyvin vaikea päästää irti, olla vaan. Omaa "intiantekstaria" odotellessa... :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus!

Juuri tästä syystä aikuistuminen on niin kivaa, koska ainakin itselleni se on tarkoittanut oman itsensä, vahvuuksiensa ja itsetuntonsa löytämistä. Seisomista omilla jaloillaan. Kun tämä puoli on kunnossa, on helppo mennä eteenpäin!

Kiitos muutenkin kivasta blogista!
T: Johanna

Miitu (Ei varmistettu)

Aika samoilla lähtökohdilla mennään, vaikka kirjoittaes huomaanki, että erojaki löytyy. Esimerkiksi se hopealusikka olis ollu, mutta sen käyttö ehdottoman tuomittavaa. Lääkkeet on vanhemmat kustantanu, kunnes aloitin työt.

En osaa oikein sanoa, oonko ollu suorittajasuorittaja, mutta jotain varjoa se on heittäny ylle ja heittää yhä. Aika nuorena keksin jo, että pyrin parhaimpaani, ja jos se joskus riittää "vain" siihen 9-, niin sitten olkoon niin. Enemmän rasitti koulukaverit, jotka haki pönkitystä omille tuloksilleen "mä sain paremman arvosanan ku SÄ". Koulu sinne lukion loppuun asti oli mulle aika helppoa, joten kouluaikana ne suurimmat suorituspaineet tais tulla niistä tuhannesta ja yhdestä harrastuksesta, jotka oli pitäny itelleen haalia ja joista ei tietenkään yhdestäkään voinu luopua - ennen kuin tuli lähtö opiskelemaan ja paikkakunnan vaihto. Nyt sitten joutuu kamppailemaan sen kanssa, että onko sitä nyt oikeesti hyvä jossain, kun ne (usein aika laihat) ponnistelut on tullu eteen vasta myöhemmin. Tuntuu, että monesti menee sieltä, missä aita on matalin, minkä vuoksi usein on aika alisuoriutunu olo (ha! aloin kirjoittaa muuten tätä työsilmälaseilla, kunnes tajusin, että pätee myös tähän äitiyteen). Ja kun on piru vie tullu ympäröityä ittensä nii turkasen fiksulla porukalla. Ja sit vielä pitäis eri tahoille perustella, miksi juuri minun työtäni kannattaisi tukea.

Näillä eväillä purkamaan omia suorituspaineita :P Ehkä minäkin oon sitten muutaman vuoden päästä samassa tilanteessa, että olen saavuttanut noin seesteisen tilan itseni kanssa. Toivottavasti.

Kristaliina
Puutalobaby

Tää on kyllä niin mahtavaa: itse kun kirjoittaa henkilökohtaisesti avautuen, niin yhtä äkkiä kommenttikenttäkin on pullollaann henkilökohtaisia, ajateltuja kertomuksia. Mullakin tuli tippa linssiin useassa kohdassa näitä lukiessa. Että hatunnosto meille, niin kuin S-S sanoo!

Suorittajuus on tosiaan varmaan jotain sukua kilttityttöisyydelle - tai itsessäni ainakin on ollut jälkimmäistäkin vikaa. Kai se on jotain sellaista, että sitä peilaa vain itseään muiden silmin ja hakee tosiaan sitä hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Mutta aikuistuminen tosiaan tuntuu hyvältä niin kuin Vierailija-Johanna sanoo: kun on terve itsetunto, tuntee itsensä (ja hyväksyy sen) ja seisoo omilla jaloillaan, on tosiaan hyvä mennä eteenpäin - samaa mieltä!

Vaikka tilapäisiä heikkoja hetkiä toki ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy.

Millis tuolla alussa sanoo tosi monta juttua, jotka minäkin voin allekirjoittaa! Just tuo sama: että voi olla oma hömppä itsensä. Senkin myös omalta osaltani allekirjoitan, että mulle lapsen saaminen on myös ollut oppitunti tässäkin mielessä: lapsi kun ei vaan toimi minkään käyttöohjeiden mukaan.

Eikä muuten myöskään Intia :D

Ai niin, mulle se Intia oli tosiaan vapauttava kokemus myös tuossa mielessä: siellä järjestöllä "työskennellessä" ihan täydellisesti menetti koko arjenhallinnan kontrollin. Asioita vain tapahtui ympärillä eikä niistä tajunnut mitään. (varsinkin kun itse en puhunut tamilia ja siellä vain muutama puhui englantia) Aikansa siitä yritti ottaa selkoa ja sitten vain löysäsi ja meni virran mukana. Jos joku järjestön työntekijä viittoili, että astu autoon, niin sitten sitä astui - eikä mitään käsitystä, minne mennään ja ollaanko siellä esimerkiksi yötä vai tullaanko tunnin päästä takaisin.

Suosittelen siis lämpimästi Intiaa meille kaikille suorittajille. On yllättävän vapauttavaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mietin tässä tekstiä ja kommentteja lukiessa, en minä kyllä oikeastaan ole suorittaja. Vaikka hyviä numeroita koulussa tulikin. Mutta sitten muistin viime kevään koulutyöt ja tentit jotka kasautuivat yhtäkkiä kaikki samalle kuulle parin viikon sisälle. Ja kun samoihin aikoihin osui raskauden keskeytys, tuntui ettei ole voimia tehdä mitään (sairauteni takia päädyin tuohon ratkaisuun, vaan mitäpä se kellekään kuuluu). Äidille silloin itkin puhelimessa kaikkea ja erityisesti etten jaksanut koulutehtäviin paneutua. Hän on aina sanonut että hyviä numeroita ei tarvi heidän takia kantaa kotiin, ne ovat meitä itseä varten. Ja nyt hän sanoi ettei minun niistä tehtävistä ja tenteistä tarvitse saada parasta numeroa(tämä lause herätti, ei minun oikeasti tarvitse olla paras), että teen tehtävät ja tentit niin hyvin kuin kykenen ja palautan ja unohdan ja siirryn seuraavaan.
Otin neuvosta vaarin (ehkä) liiankin hyvin. Lopputyö ei tunnu etenevän nyt ollenkaan... syksy meni sairastellessa ja aihetta hakiessa ja nyt on motivaatio kadonnut. Löytyisköhän sekin sieltä Intiasta :D

Kiitos hyvästä tekstistä taas kerran :)

Mia-Elina

Yhteneväisyyksiä paljonkin. Itselläkin lähti elämä aivan uusille urille nimenomaan kun lähti viettämään vuotta aivan toiselle puolelle maailmaa. Hyvä tarkistaa aina välillä, kenelle sitä elämää todella kuvittelee elävänsä. ;) Onnittelut oman tiesi löytämisestä! 

Mia-Elina

Niin joo ja sitä piti myös sanoa, että kyllä ne kympit ja ysit yleensä on vaan osoitus siitä, että on valmis tekemään töitä haluamansa eteen. Pitää vaan olla tarkkana siitä, mitä havittelee ja havitteleeko oikeista (kestävistä) syistä. :)

MirvaK

Mahtava kirjoitus, joka sai tajuamaan että itsekin oli koulussa suorittaja. Peruskoulun ka oli päälle 9, samoin vielä lukiossakin. Mun pitäisi olla siis älykäs yms. Todellisuus on tärähtänyt päälle. Opiskelessa olen älykäs (ja amk:ssa olin, koska osasin käyttää maalaisjärkeä), mutta muuten välillä mietin, että miten voin olla niin "tyhmä". Kirjoituksesi siis sai minulle ahaat. Pahus, olen normaali, joka vain haluaa suoriutua mahdollisimman hyvin ja näin ollen pingottelee opiskellessa. ITse asiassa ihana huomata olevansa vain "normaali". Ja sain itse käyttämäni perfektionistin tilalle paremman sanan: suoriutuja. Perfektionistin tunnuspiirteet eivät ihan täyty itsessäni, mutta suoriutujan kyllä.

Itse olen kokenut suurimman muutoksen nyt kolmannen lapsen myötä. Opiskelujien jälkeen halusin loistaa (suoriutua erinomaisesti) töissä ja tämähän toi ahdistusta. Uraäiti jäi kauhun sekaisin tuntein kotiin viime kesänä. Miten mä nyt pärjään kun ei ole niitä haasteita? Pääsenhän mä onneksi pian takaisin töihin jne. Mutta nyt olen huomannut, ettei mun tarvi päteä töissä, miten ihanaa on olla kotona vailla niitä ahdistavia tavoitteita yms. Uraäidistä on tullut kotiäiti.

Anteeksi sekava kirjoitus, mutta korvapotilasvauva ei oikein annan äidin keskittyä niin hyvin kuin äiti toivoisi. :)

jultsukka (Ei varmistettu)

olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.
&lt;3

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus! Olin itse peruskoulussa seiskan oppilas ja varsinkin ala-asteelle kadehdin vähän kasin-ysin tyttöjä. Luulin, että he vain luontaisesti osaavat paremmin kuin minä, ei lapsi tajunnut että he varmaan tekivät läksyt kunnolla ja lukivat kokeisiin :)

Vanhempani eivät juuri kiinnittäneet huomiota koulunkäyntiimme tai puhuneet arvosanoista mitään. Jälkeenpäin ajatellen tosi hyvä juttu, koulu kumminkin sujui ihan ok:sti ja energiaa jäi leikkeihin ja lapsena olemiseen.

Sittemmin kirjoitin lukiosta ällät ja luin hyvin arvosanoin maisteriksi vanhempieni tavoin mutta koskaan en tuntenut suoritusstressiä, koska odotuksia ei ollut.

Kelttikangas-Järvinen mm. puhuu itsetunto -kirjassaan juuri kiittämisen problematiikasta. Jos vanhemmat kovasti kiinnittävät huomioita arvosanoihin ja vuolaasti kiittävät niistä, lapsesta saattaa alkaa tuntua että hänellä on "velvollisuus" toimittaa niitä.

Suosittelen kaikille vanhemmille jonkinlaista perehtymistä kasvatuspsykologiaan, etenkin itsetunnon kehtiyksen osalta.

niela

Hyvin kirjoitettu :) Minä olen ihan viime aikoina tajunnut myös olleeni, tai oikeastaan olevani edelleen suorittaja, ja mikä pahinta olin kovaa vauhtia kasvattamassa tajuamattani myös tyttärestäni samanlaista.

Tämän valtavan valaistumisen koin neuvolassa, kun juteltiin tyttäreni temperamentista ja kuinka hän vaatii itseltään niin paljon ja on hurjan itsekriittinen. Neuvolantäti katsoi minuun ja sanoi, että niin, olet tainnut itsekin olla sellainen suorittaja ja kiltti tyttö. Ensin takeltelin vastaan, mutta tajusin, että niinhän se juuri on. Minun vanhempani ovat aina arvostaneet ihmisiä heidän tekojensa mukaan, ei sen mukaan mitä he ovat, ja se asenne on jättänyt jälkensä minuunkin. Nyt olen sitten tietoisesti harjoitellut pois siitä suorituskeskeisyydestä, mistä edellinenkin kommentoija kirjoitti, ja kerron tytölle kuinka rakastan häntä siksi kun hän on juuri hän, enkä niinkään kehu hänen askartelutöitään tai lukutaitoaan. 

ii-na (Ei varmistettu)

Kiitos, tämä ihan liikutti ja tuntui niin omalta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Yksi parhaita pitkään aikaan lukemiani tekstejä!

phocahispida

Saako ilmoittautua ollenkaan, jos on (suurimman osan ajasta) onnellinen ja tasapainoinen suorittaja? : D

aire (Ei varmistettu)

Ihanaa, että olet löytänyt onnen, olen vilpittömän iloinen puolestanne, vaikken teitä henkilökohtaisesti tunnekaan. Samalla hieman ihmettelen, itsekin helsinkiläisenä... miehesi on opiskelija (en tietysti tiedä, kuinka päätoiminen) ja sinä olet lapsen kanssa kotona. Miten ihmeessä olette saaneet rahanne riittämään niihin pitkiin reissuihin ja nyt tuohon puutaloon. Itselleni tuntuu melkein mahdottomalta yhtälöltä nämä pk-seudun asumiskustannukset ja haaveet perheestä, matkustelusta, työelämässä luovimisesta ja vähästressisestä elämästä. Toivon kuitenkin ihania hetkiä teille ja näitä mukavia juttuja luettavaksi jatkossakin. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Mahtavaa, hyvä keskustelu jatkuu - kiitos kaikille!

Tästä tuli itse asiassa samalla minulle itsellenikin oppitunti: aloin vielä enemmän miettiä tuota kehuasiaa/kasvatusta, mistä mm. Vierailija (11.28) ja niela puhuvat. Helposti sitä tosiaan tekisi itsekin sen, että kehuu "ansioita" eli just vaikkapa askartelutaitoja ja "unohtaisi" (tai ainakin liian vähän) sanoisi sitä, että rakkautta ei tarvitse ansaita, vaan rakastaa lasta juuri siksi, että hän on hän <3 Niin kuin Liisakin jo tuolla alussa sanoo, myös minä olen päättänyt, että meidän lapsi saa varmasti kuulla, että vanhemmat häntä rakastavat (eikä tosiaan silleen "no totta kai, kyllä se sen tietää" -tyyliin niin kuin meidän siinä pohjoisen-kotikulttuurissa rakastettiin). Samoin Silva saa nähdä sen, että vanhemmat pusuttelevat paljon toisiaan, ja Silvaa myös - meillä ei läheisyydenosoituksia aiota piilotella.

Mia-Elinalla on muuten myös tosi hyvä pointti: että kyllä ne numerot ovat myös osoitus siitä, että on valmis tekemään töitä jonkun asian eteen. Mun kohdalla tuo pitää täysin paikkansa: oon tarvittaessa kyllä tosi-tosi-TOSI sitkeä, jos jotain oikein haluan - jopa ärsyttävyyteen asti :)

aire: Joo täällä pääkaupukiseudulla asuminen on kyllä ihan hullun kallista, ja pankinhan tämä talo tietysti virallisesti on :) Itse ehdin olla 9 vuotta kokopäivätyössä ennen vauvaa - siltä ajalta matkustelut. Ja Joelillahan on nyt siis töissä (opinnot tauolla). Jossain vaiheessa sitten minä palaan töihin, jotta Joel saisi opiskella loppuun.

Säästöjen ja lainan lisäksi mulla kävi ihan käsittämättömän hyvä tuuri asuntomarkkinoilla: erotessani aiemmasta avoliitostani oli just se aika, jolloin pankit antoivat sellaisia hulluja 30 vuoden lainoja minimarginaalilla. Mä otin rohkeasti sellaisen ihan pähkähullun kokoisen lainan ja ostin oman asunnon Punavuoresta. No, siellä asuessani asuntojen hinnat sitten vaan nousivat ja nousivat, ja lisäksi asunnossa tehtiin siellä asuessani putkiremppa - ja kappas, yhtä äkkiä tajusin, että mulla on käsissäni asunto, jonka arvo on noussut ihan älyttömästi. Sitten puutalohaaveet nostivat päätään, ja sitä ajatellen myin asuntoni sitten sellaisella hetkellä, kun kuulin (naapurilta - meidän rapussa oli tehty just parit hyvät kaupat) että hinnoissa oli piikki, ja muutin väliaikaisesti Joelin nurkkiin... Hyvää tuuria siis rutkasti matkassa, noin ison lainan kanssa olisi voinut käydä huonostikin.

Ja sitä samaa lainaa siis maksellaan edelleen (tsihihi oon 58 vee, kun se on maksettu), mutta nykyiseen Helsingin vuokratasoon verrattuna ton lainan kuukausilyhennykset ovat jopa yllättävän pieniä - tällä samalla kuukausisummalla me saatais vuokralle maksimissaan vaan tyyliin joku remontoimaton pikkukaksio! Ihan älytöntä kyllä, aivan järjettömiä nämä Helsingin (varsinkin keskustan) asumiskulut...

Oho, meninpä vähän tarkoitustani syvemmälle raha-asioihin näin niin kuin sivulauseessa :)

ja phocahispida: SAA! Tärkeintähän on just se, että on onnellinen siinä, mitä on.

Ari Tanninen (Ei varmistettu)

Mielettömän hyv kirjoitus. Kolahtaa ja kovaa! :o)

Eltsu (Ei varmistettu)

Ihan mahtava kirjoitus, musta tuli just vielä enemmän sun fani! :) Olen seurannut blogiasi jo pitkään, mutta en ole koskaan ennen kommentoinut. Olen itse tosi suorittajatyyppi - paljolti samoista syistä mitä kirjoitit itsestäsi. Suorittajuudesta pois pyrkiminen on pitkä projekti, mulla jatkunut jo vuosia ja oon esim. sairastellut sen vuoksi jne. Olen ihaillut sun rentoa asennetta, mutta en ois ikinä uskonut että olet ollut samanlainen suorittaja kuin minä. Wau, tämä antaa uskoa et itekin opin vielä enemmän rentoutumaan ja nauttimaan suorittamisen sijasta :)

Kainaloinen kana

Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. On aina hienoa, kun joku vähän uskaltautuu avaamaan omaa persoonaansa :) Ehkä minäkin kohta palailen taas näppiksen ääreen...

Seregi
Sekaisin Seregistä

Mulla on ollut useampikin burnout. Viime syksynä sairaalassa maatessani tajusin maailman pyörivän ilman minua ja että maailmassa on muutakin kuin hyvät tutkinnot, aktiivinen seuraelämä ja työt. Siinä vaiheessa kun pileissä ollessa ajattelee opiskelua tai kun mukavaan harrastukseen ei jaksa mennä, vaan se tuntuu suorittamiselta on jotain pielessä.

Ongelmana on se, että elämmä suorittaja yhteiskunnassa. Kun sain maisteriopinnot tehtyä ja olisin halunnut olla hetken rauhassa, minun odotettiin jo pyrkivän tekemään väikkäriä. Kun noin hyvin olet hoitanut järjestöhommat, niin varmaan haluat ja jaksat puheenjohtajaksikin. Delegoiminen on tärkeä homma osata. 

Vierailija88 (Ei varmistettu)

hyvä teksti! olisi kiinnostavaa joskus kuulla tuosta vapaaehtoistyöstä! itseänikin kiinnostaisi, mutta en oikein tiedä miten/minne. :)

ekoemo (Ei varmistettu) http://ekoemo.wordpress.com

Wau. Pakko kommentoida minunkin. Osui ja upposi! Meitä ex-suorittajia taitaa olla melkoinen joukko. Ja suorittamisen puolelle lipsahtamista pitää varoa edelleenkin, onneksi sen vaan tunnistaa helpommin. Juuri tuikkasin tuleen päiväkirjat vuosilta 2001-2011 (miksiköhän olin niitä säilyttänyt?). Niiden sieltä sivuilta paistoi ihminen, joka toimi monessa muiden odotusten mukaan - valmistui yliopistolta 6 vuodessa, roikkui onnettomassa parisuhteessa huonon itsetunnon takia kun ajatteli ettei kelpaa muille. Ja purki angstiaan päiväkirjaan. Tässäkin tapauksessa maailmallelähtö auttoi. Olin yrittänyt irtiottoa jo muuttamalla hetkeksi erilleen silloisesta avomiehestäni. Mutta maa ja työt ja kelat pysyivät melko samoina enkä uskaltanut tehdä ratkaisevaa siirtoa. Aloin työn ohessa opiskelemaan luontaisterapiaa ja lähes jo karikoilla olevan parisuhteen kanssa lähdettiin kiertämään Aasiaa. Se oli ratkaiseva teko. Relasin - olin vailla töitä, opiskelua ja suorituspaineita puoli vuotta ulkomailla. Erosin. Huomasin, että pärjään vaikka missä (jopa keskellä yötä keskellä Sumatraa ilman majoitusta). Löysin meditaation. Kun palasin Suomeen, rakensin elämää innoissani alusta. Ja hups! Unelmieni mies löytyi alle kuukausi paluustani. Nyt olemme naimisissa ja odotamme esikoista. Kaikille ratkaisevaa siirtoa vielä harkitseville: kuuntele sisäistä ääntäsi, unelmoi (vaikka aarrekartan avulla) ja tee rohkeita valintoja - elämme vain kerran! Näistäkin teemoista lisää uudessa blogissani: ekoemo.wordpress.com

Löysin tämän postauksesi nyt toimituksen jutun myötä, ihana juttu! Monta kertaa olen joutunut pohtimaan, olenko jotenkin huono ihminen kun vieläkin opiskelen 25-vuotiaana enkä täytä veronmaksajien velvollisuuksia, mutta tämä postaus sai tajuamaan, että ehkä se nyt kuitenkin on tärkeämpää elää sellaista elämää joka tekee minut onnelliseksi... :) sait hymyn huulille! 

Kommentoi