Synnytysmuistoja, päivä 4 (ja 5)

Ladataan...
Puutalobaby



Huh. Hengästyttää jo etukäteen. Tämän kirjoituksen alussa siirrytään synnytyssaliin. Mutta het-ki-nen, Silvahan täyttää yksi vuotta vasta huomenna.

Ai-van.

Eli että ei olekaan sitten ihan lyhyt juttu tulossa.

ke 4.4.2012

Päivä alkoi kepeästi peräruiskeella.

Jos nyt ajattelet, että YÖK, niin ei ehkä kannata lukea tämän pidemmälle. Muistutan: tämä on synnytys.

Okei, lupaan jättää karskeimmat yksityiskohdat mielikuvituksen varaan. En siis tässä esimerkiksi kerro, mitä sen ruiskeen antamisen jälkeen tapahtui.

"Rauhallisesti suhtautuu tulevaan synnytykseen, mies ollut hienosti puolisonsa tukena osastolla", synnytyskertomus kehuu.

9:45:

Siirrytään synnytyssaliin. Oksitosiini uudestaan virtaamaan suoneen ja synnytys käyntiin, hep hep.

Ja sitten lohdutuksen sananen niille, jotka tällä hetkellä hermoilevat, että pääseekö sinne Haikaranpesään vai ei. Meidän tavallinen Kättärin synnytyshuone oli ainakin ihan hyvä. En olisi kaivannut sen hienompaa. Oli oma veski ja suihku, ja ihan kaikkia samoja välineitä sai tavispuolellekin pyydettäessä. Yksi huolenaihe siis vähempänä synnytystä odottaville!

11:57:

Supistukset alkavat olla kipeitä.

"Kokee vielä pärjäävänsä näin", kätilö naputtelee synnytyskertomukseen.

13:00:

Supistukset taas neljän minuutin välein niin kuin edellisenä päivänäkin.

"Kertoo pärjäävänsä näin."

13:14:

Öööö no josko sitä ilokaasua...?

Vuorossa oleva kätilö neuvoo ilokaasun vähän ylimalkaisesti - "siitä vaan hengittelet, kun siltä tuntuu". Noilla ohjeilla en olisi todennäköisesti saanut kaasusta mitään hyötyjä irti. Onneksi Haikaranpesä-valmennuksissa oli neuvottu kaasun käyttöä vähän tarkemmin.

Oh! Oi mikä siunattu, ihana pöhnä!

Ilokaasu pelasti synnytykseni alkupuolen. Rakastin sitä. Vedin maskista syvän henkäyksen supistuksen lähestyessä ja ääni sai minut kuvittelemaan, että olen sukeltamassa 18 metrin syvyydessä, ihanan turkoosin meren rauhassa.

Ja kun supistus tuli:

AAAAAAAAAAAAAAA!

Huusin rentoutuneena täysin voimin maskiin, se vaimensi (kai?) karjuntaani niin, ettei koko käytävä säikkynyt. Kai.

Ilokaasu myös vei ajantajun. Mikä tässä tilanteessa laskettakoon ehdottoman isoksi plussaksi.

Onnellinen synnyttäjä - vielä tässä vaiheessa. Ilokaasu-jumppapallo -yhdistelmä oli ihan lyömätön. Supistuksen aikana huusin maskiin, nojasin eteenpäin ja Joel painoi tulikuumaa geelityynyä alaselkääni vasten.



Kätilö ehdottaa jumppapallon viemistä suihkuun. No, kokeillaan. Öööh, miten tää nyt pitäisikään tehdä...? Ääääh. Mä oon ihan märkä ja alasti. Mulla on ikävä mun ilokaasua!

Takaisin maskille ja pallolle.

16:28:

Yhtä äkkiä kipu menee ihan överiksi. Infernaalinen kipu, niin kuin Melina G eilisen bloggauksen kommenteissa määritteli. Tästä alkoi siis se hullu-hullu vaihe.

Soitan kelloa: apua-apua-apua! Sitä tulee pian: spinaalipuudutus. Aaaaaaah. Se auttaa nopeasti. Ja seuraavaksi tapahtuu vastoin kaikkia todennäköisyyksiä: jopa nukahdan pienen hetken.

Minä <3 spinaalipuudutus.

Klo 17:34 - synnyttäjä taju kankaalla.



Klo 18:24:

Hei oliks meillä jotain kesken täällä? Jos vaikka jatkettaisiin sitä synnyttämistä. Takaisin siis ilokaasu-jumppapallo-geenityyny-maskiinhuuto -hommiin.

Klo 19:11:

Vaihdetaan toinen pussi oksitosiinia.

Vessassa käynti näillä supistuksilla osoittautuu mahdottomaksi. Katetroidaan.

Joel ihmettelee, kun minulla ei edes silmä räpsähdä katetroinneista tai muista inhoista sorkkimisista.

"Arvaa vaan, kuinka paljon muhun sattuu ihan peruksenaan - noi on kuule hyttysenpistoja siihen verrattuna!"

Klo 20:25:

Kipu on täysin sietämätöntä. Epiduraaaaaaa-liiiiiiiiii!

Klo 21:00:

Epiduraali laitetaan.

Sitten: kasvot, kädet ja jalat alkavat turtua. Kipu sen sijaan ei häviä - eiks tän pitäisi auttaa jotenkin...?

Klo 21:35:

Ai niin, ne sellaiset aqua-rakkulat! Joel kokeili urheasti niitä Haikaranpesän synnytysvalmennuksessa - nyt on mun vuoro!

Ne laitetaan. Noin sadasosasekunnin ajan en ajattele supistuskipua vaan rakkulakipua. Ja sitten taas supistaa. Damn.

Klo 22.10:

Miksi tää epiduraali ei autaaaaaaa-aaaa-aaaaa!

Katetria tullaan jotenkin fiksaamaan, sitä vedetään ulospäin. Ja laitetaan lisäannos. Josko nyt...?

Klo 22:21:

Synnytyskipu lieventyy (todennäköisesti epiduraalin myötä) sen verran, että tajuan, että mulla sattuu aivan JÄRJETTÖMÄSTI peräsuoleen. Aaaaargh ootteko varmoja, että se ei ole lähtenyt syntymään jotain väärää kulkureittiä...?

Kätilö pähkäilee hetken, ottaa kipuni onneksi heti tosissaan: ja hän pruuttaa puuduttavaa geeliä peräsuoleen. Ei kuulemma ole mikään perusjuttu, vaan hän keksi sen ihan hoks vaan siinä itse - no okei konsultoi lääkäriä tietysti ennen kuin meni pruuttailemaan.

Auttoi!

Huh että - ai tällaistakin piti sitten mennä kokemaan...

Klo 22:55:

No hei siinä jumppapallolla oli niin kivaa - mitä jos mä lyllertäisin tästä taas siihen pallon päälle istumaan...? Yritän nousta sängystä, mutta tajuan, etteivät jalat kanna. Koko alaruumis on aivan tunnoton.

Hmm mä en ole ihan varma siitä epiduraali-hommasta.

Klo 23:47:

En enää todekaan tajua, mikä on supistusta ja mikä ei. Tavallaan ei ollenkaan supista - vaan särkee alapäätä ihan sietämättömäninfernaalisesti koko ajan.

Klo 00:11:

Laitetaan pudendaalipuudutus välilihaan.

Ponnistusvaihe alkaa. Mitä siitä kertoisin? No vaikka ihan ensin sen, että se kesti kaksi tuntia.

Luultavasti itse hätäilin sen kanssa.

Voimat alkoivat olla ihan loppu ja kätilöt kyselivät, että joko ponnistuttaa. No ei. Joko? No ei. Joko? No ei. Joko? No joo jos vaikka niinku nyt.

En vieläkään tiedä, että ponnistuttiko oikeasti kunnolla vielä.

Nooh, ponnistamassa jo ollaan. Eikä lopettaakaan voi, etenkin kun minua kalvaa koko ajan pelko, että vauvalla on jotain huonosti siellä. Pelkään, että se jotenkin... ...puristuu?

Mutta sitten: kappas, supistukset alkavat harveta. Nostetaan oksitosiinin määrää. Ei auta. Missä hemmetissä ne mun supistukset on - ja täällä pitäis jo ponnistaa!?

Siinäpä sitä sitten ponnistetaan ilman supistusten auttavaa voimaa. Ympärilläni on kaksi kätilöä, synnytyslääkäri, kätilöopiskelija ja tietysti Joel.

Noin tunnin ponnistamisen jälkeen olen täysin loppu. En pysty enää. En yksinkertaisesti pysty. Itken ja kiljun ja itken ja itken ja anelen:

"Pliiiiiiis auttakaaaaaaaaa!"

Ai niin, muistan toisenkin ajatuksen tuosta ponnistusvaiheesta:

"Voi paska, nyt se mun napa pullahti ulos."

Sitä en kuitenkaan sanonut ääneen. Olisi ehkä ollut sopimatonta tuossa tilanteessa, kun navan alapuolinen alue oli se, joka siinä venyi ja paukkui.

Kaksi tuntia ponnistamista. Oikeasti. Aivan järjetöntä. En jaksa.

Jossain vaiheessa kuulemma jo pilkisti jotain. Senkin jälkeen ponnistin, ponnistin, ponnistin. Kunnes: pää!

"Nyt tuli pää! Haluatko koskettaa sitä?", kätilö iloitsi.

"EN!!!!!!"

Tämä ei oikeasti lopu ikinä. Ponnistin, ponnistin, ponnistin. Ja aina välissä itkin ja kiljuin sitä omaa henkilökohtaista mantraani.

"Pliiiiiiis auttakaaaaa!".

"Oletko varma?", kätilö varmisti.

"Jooooooooooo!"

Veitsi vilahti. Se oli sitten se episiotomia.

Kappas. Itsehän olin ajatellut lähinnä imukuppia.

Mitä nyt vähän vilauksia näin hien ja kyynelteni keskeltä, niin siellä alhaalla alkoi olla jo aika veristäkin.

Ei muuten tullut mieleenkään, että olisin pyytänyt Joelia olemaan katsomatta. Siinä vaiheessa oli ihan sama. Joel on siis nähnyt koko homman, minä vain tuntenut.

Klo 02:03:

Silva syntyi maailmaan.

Isi kylvetti, äiti taju kankaalla.



Ai että nytkö se päättyi?

Ehei, taidan jatkaa vielä, kun kerran tässä kertomisessa vauhtiin pääsin.

Silva oli syntyessään sininen ja veltto. Vauvan näkeminen ei aiheuttanut rakkaudenkuohua, vaan kauhun:

"Onko kaikki hyvin? Onko kaikki hyvin? Onko kaikki hyvin?"

Kysymys toistettiin arviolta 72 kertaa.

Kuulemma on. Seitsemän pistettä.

Vastasyntyneen rinnallelaitto ei varsinaisesti ollut mikään Kodak moment. Silva on sininen rääpäle ja minulla kasvot kauhunirvistyksessä. En uskalla liikuakaan, pelkään että se jotenkin luiskahtaa siitä, olen ihan voimaton. Oikeasti toivon vaan, että ne ottaisivat sen pois.

Silva ei liiku eikä ala imeä. Muutama ynähdys sentään kuuluu, mutta ne eivät todellakaan ole sellaisia vastasyntyneen parkaisuja kuin elokuvissa. Pikemminkin pienen nisäkkään minipieniä äännähdyksiä.

Pakko olla rehellinen: tilanne oli ennen kaikkea kamala.

Joel sen sijaan on tunnepuolessa enemmän mukana heti alussa. Hän menee kylvettämään vastasyntynyttä. Minä sen sijaan alan synnyttää istukkaa. Sekin vielä. Antakaa mun jo olla!

Lastenlääkäri tulee kertomaan, että Silva joudutaan nyt viemään lastenosastolle. Minä en jaksa pitää silmiä auki, kun hän puhuu. "Kyllä mä kuulen, mitä sä puhut", vastaan. Joo joo kuulen, mutta en ymmärrä.

Kätilö ilmeisesti haluaa testata tajunnan tilaani. Hän tulee näyttämään Silvan käsiä ja pyytää laskemaan sormet.

"Kymmenen", minä vastaan.

"Eiku laske ne ääneen", hän yrittää.

"On niitä kymmenen", minä vastaan vähän ärtyneenä. Mitä hemmettiä tässä vielä piinaavat.



En siis osannut laskea, en yksinkertaisesti muistanut, että mitä niitä numeroita nyt olikaan.

Silva viedään pois, minä jään ommeltavaksi. Pari tikkiä, eikö niin?

No ei: minua ommellaan kaksi tuntia. Teen suunnilleen kuolemaa siinä jalat ylöspäin ojolla. Ompelijana on kätilöpiskelija.

"Mistä sitten seuraavaksi ottaisit?", kätilö kysyy.

"No jos tuosta..."

"Eijeijei ethän sinä TUOSTA voi..." ja niin edelleen.

Kaksi-v*un-tuntia (anteeksi). Hei oikeesti! Voisitteko pliis nyt kuitenkin tehdä siitä edelleen toimivan...?

Siinä sitä on ponnistettu jalat haarallaan koko päivä, ja nyt en mukamas kehtaa sanoa, että haluaisin kätilön tekevän tuon työn.

Eli siinä sitten makasin.

Klo 4:35:

Vihdoinkin valmista. Sitten ylös sängyltä varovasti...

WOOOOMP!

Silmissä sumenee, pyörryn hervottomana Joelin kaulaan. Se siitä tajunnasta sitten.

"Nyt paarit tänne ennen kuin tulee pahempaa jälkeä", muistan kätilön sanoneen.

Minut laitetaan paareille, kätilöopiskelija lähtee viemään.

"Löydätkö nyt varmasti oikean osaston", kätilö kysyy.

Apua TUO ihminen just ompeli  mun alapään!

(Myöhemmin debriefingissä kyselin asiasta: kävi ilmi, että opiskelija oli OIKEASTI hyvä, mutta kätilö oli vain opettajana ankara. "Täytyy olla tiukkana, että kaikki opitaan varmasti oikein", kätilö totesi. Hyvä niin. Onneksi oli tuo debriefing - muuten asia olisi jäänyt painamaan)

*******

No jäikö traumat? Tekisinkö sen uudelleen?

Ei jäänyt. Tekisin.

Tavallaan synnytyksestä on jäänyt jopa sellainen olo, että tekisin sen mielelläni uudelleen. Nyt kun sen on kerran kokenut, se ei tunnu niin mielettömän pelottavalta kuin aikaisemmin.

Näin jälkikäteen ajatellen isoin ongelma minulla taisi liittyä tuohon käynnistämiseen/oksitosiiniin. Supistukset eivät olleet ns. luotettavia, ne vähän tulivat ja menivät. Välillä oksitosiini aiheutti järjettömät kivut, sitten taas supistukset hävisivät kokonaan.

Toinen ongelma oli tuo ponnistusvaihe. Jos tekisin sen uudestaan (ja selväjärkisenä enkä väsymyspaniikissa), olisin ehkä pihdannut sen aloittamista vähän pidempään. Ja toinen ongelmahan siinä oli niiden supistusten vaimeneminen - siihen en tietysti olisi voinut (kai?) itse vaikuttaa.

Annan itselleni kiitosta etenkin synnytksen alkuvaiheesta: olin oikeasti tosi reipas sinne iltaan asti. Myöhemmin sitten kipu ja väsymys sumensivat järjen ja tekivät minusta ikään kuin "suorittavan ruumiin", joka ei enää hallinnut tilannetta. Ei tunnetasolla eikä muutenkaan.

No mut hei - lopputulos on tärkein!

Tavallaan voisin jopa sanoa, että synnytys oli hyvä kokemus.

Heh, klassinen "aika kultaa muistot" -tapaus siis.

*******

Ja vielä täytyy kirjoittaa yksi kappale: Joel.

Synnytys oli aivan uskomaton kokemus kaikin puolin, ja samalla myös aivan uskomaton yhdistävä kokemus. Tuntuu aivan käsittämättömältä, miten Joel pystyi olemaan niin henkisesti sataprosenttisen läsnä joka ikinen hetki. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta minulla on sellainen tunne niin kuin oltaisiin synnytetty yhdessä.

Joel oli mun selkäranka koko synnytyksen ajan.

*******

...ja tällaisen pitkän tapahtumavyöryn tuloksena meistä tuli perhe. <3

 

 

Tämä oli puutalobabylandian kaikkien aikojen pisin kirjoitus. Jaksoiko kukaan lukea kokonaan?
"Tasan vuosi sitten" -muistot täten päättyköön, ehkä tässä voisi palata jo nykyhetkeen: Silva yks vee huomenna jee!
Share

Kommentit

Marjia

No vihdoin :)))

Mä olen odottanut koko aamupäivän sun uutta postausta, kun tuo pieni ressu flunssainen vauva nukkuu vaan (onneksi) ja mä en jaksa tehdä mitään huonosti nukutun yön jälkeen :)

Kristaliina
Puutalobaby

Hih kesti aika pitkään kirjoittaa - onneksi Silva nukkuu tuossa hyviä pitkiä päikkäreitä... :)

Kirjoitusvirheitä korjailen tässä sitä mukaa kuin niitä huomaan. Piti julkaista äkkiä, että ehti ennen kuin napero herää - bloggaajaäidin elämää :)

Mörrimöykyn pesä

Huhhuh, melkoinen maraton! Ehkä jossain vaiheessa rohkaistun ja kirjoitan oman tarinan, ehkä... liekö terapeuttista vai olisikohan aika jo puolessa vuodessa kullannut muistot. Tai mullannut...hmm. Onkos Silvalla isot bileet huomenna? ;)

Kristaliina
Puutalobaby

Kirjoita ihmeessä!

Huomenna meillä on ihan tavispäivä, ja synttäreitä vietetään sitten sunnuntaina. Synttäreiden teemana on "rennosti", eli odotettavissa ei tosiaankaan ole mitään isoja megatarjoiluja tms. vaan pikakahvia ja Fresitaa. Ehkä jätskikakku kaupasta. Vieraiksi ollaan kutsuttu sekalainen sakki omia ystäviä ja vauvakavereita :)

Suttura

Musta on ihan kreisiä nämä kaikki kertomukset lukeneena, että meidän Tapani syntyi todennäköisesti nopeammin kun sä sait synnytyksen kirjoitettua (heh) ja silti sä (hullu!) lähtisit uudelleen moiseen! :D

Ei vaan oikeasti on kreisiä, että meni hommaan viisi päivää tai tunti viisikymmentä minuuttia niin hullua hommaa se on joka tapauksessa.

Onnea Silvalle - onnea teille. :)

Ihana kirjoitus ja aivan varmasti jaksoi lukea loppuun asti! Mulla synnytys lähenee päivä päivältä (LA 18.5) ja paniikki sitä kohtaan kasvaa koko ajan. Toi kaikki ennen Silvan maailmaan tuloa (sekä se kahden tunnin ompelusessio) kuulostaa ai-van järkyttävältä mutta siltikin täällä tuli pieni onnen kyynel, koska sun tekstistä välittyy se, että se oli oikeasti kaiken sen kärsimyksen arvoista. Oot kyllä ollut tosi urhea ja kiitos kun jaoit tän meidän kanssa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Välillä nauroin ja lopuks tuli kyyneleet silmiin :) aika todellakin kultaa muistot! Tosin mulla ei ole paljoa mitä muistella, n. 7 minuuttia ennen kun esikoiseni syntyi, painoin hälynappia, että kätilö tuli saliin. Makasin kyljelläni siinä sängyllä ja kätilö kysy multa että miten menee? "no ihan hyvin, en uskalla aukasta haaroja ettei se putoo sängyn kautta lattialle" kätilö pyysiä rauhallisesti näyttämään haaroväliä ja silmistä tuli saman tien lautasen kokoiset "älä tee nyt yhtään mitään mulla ei ole hanskoja kädessä vielä" muutamassa sekunnissa kätilö oli valmis ja ponnistin kerran ja lapsi oli maailmassa. Kiitos tästä epiduraalille, joka vei tunnon kaikkialta muualta paitsi peräsuolesta, tuntui kuin olisin paskantanut ensin tennispalloa, sitten jalkapalloa ja lopuksi melonia =D huhhuh...

Vierailija (Ei varmistettu)

Hui!Tuntuu kyllä todellakin maratonilta omaan kokemukseen verrattuna:) Omassa synnytyskertomuksessa lukee,että 3 kunnollista supistusta,n 9 ponnistusta,ponnistusvaiheen kesto 25 min:D

Kerran elämässäni olin päättäväinen,vaikkakin olen järkyttävän kipukammoinen.Minusta ainakaan itse synnytys ei ollut niin paha,kuin kaikki muhun tungetut piikit ja pistokset ja kokeet joita hoitajat otti koko sen puolentoista vuorokauden aikana,jonka sairaalassa vietin.(Toisaalta suurimman osan siitä ajasta olin ihan turhaan sairaalassa,ekat supistukset mulla tuli vasta melkein 20 tuntia vesien menon jälkeen).

Itse olen huomannut,että aika alkaa kultaamaan muistoja tässä synnytysasiassakin,vaikkei mitään kammoa jäänytkään;)

Onnea teidän pienelle synttärisankarille!:)

Mindeka
Ma-material Girl

Huh huh huh huh huh huh HUH, mikä juttusarja. Todellakin luin juttusarjan kokonaan  ja odotin minäkin aina seuraavaa.

Täytyy kyllä myöntää, että tätä vikaa osaa lukiessani, taisin itsekin välillä valahtaa valkoiseksi ja pelosta jäykäksi. Aikamoinen kokemus teillä! Ja melkoinen supernainen olet :) Ja HYVÄ JOEL!!

Paljon onnea Silvalle jo etukäteen huomisen johdosta!

Mulla tuli mieleen sellainen, että ihan mielenkiinnosta haluaisin kurkata hieman Silvan kasvukäyrää, ensimmäiseltä vuodelta. Onnistuisikohan?

 

Minähän se täällä (Ei varmistettu)

Joo. Esikoinen 8-v sitten repi paikat aikalailla rikki (4.asteen ja 3.asteen), joten sektio oli nyt toisen kohdalla ainoa pyyntöni. Onneksi sain sen lukuisten lääkäritapaamisten jälkeen. Sektio oli eheyttävä kokemus, aivan mahtava. Nyt on hyvä olla, lapsiluku täynnä ja 1-vuotias koisii rokotuskuumeessa;) Oi autuutta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä jaksoin lukea! Oot pärjännyt hienosti! Niin kuin itekin sanoit niin tuo alun tsemppi näytti ja kuulosti mahtavalta :) Ja ihan varmasti monelle synnyttäjälle tulee loppuvaiheessa epätoivo.

+ Sympatiat kätilöopiskelijalle!
t. toinen opiskelija, joka just eilen ompeli ensimmäisen kerran epparin :D onneksi äiti tuskin kattoo lopputulosta.... äh! oikein kaunis siitä tuli ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hui mikä tarina! Aivan tuli tippa linssiin (ei inhosta vaan ennemmin ehkä tuon tapahtuman voimallisuudesta ja onnellisesta lopusta). Ehkä sitä itsekin uskaltautuu joskus synnyttämään.

MirvaK

Luettu on, ja hyvin jaksoin. Tosin yön huonosti nukkuneena, ei tule mitään kunnollista kommenttia. :)

Huh! Olen sanaton :O tippa tuli kyllä linssiin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Synnytyksesi ekat vuorokaudet ovat täysin erilaisia kuin omani (kokonaiskestot 7h luokkaa), mutta loppu mentiin vähän samalla kaavalla. Itsellä ekalla kerralla tosin käytössä imukuppi, kuten aiemmin kirjoittelinkin, ja jälki sen mukaista. Synnytyksen traumattisin muistoni onkin ompelu. Jälkikäteen minulla ei ole mitään käsitystä siitä kauanko se kesti. Synnytyksen kestin puudutuksetta mutta että vielä ompelunkin, siinä kohtaa meni yli eikä tajunnan taso tainnut kivun vuoksi kovin korkea olla. Jossain vaiheessa kysyin ompelevalta lääkäriltä paljonko niitä tikkejä oikein tarvitaan, ja sain vain välttelevän vastauksen "tarpeeksi". Ja komeasti pyörryin minäkin noustessa. Olinpa vielä niin pitkään taju kankaalla, että kätilö huolestui löinkö pääni tai onko minulla epilepsia?!? Lisää pyörtymisiä seurasi osastolla, kun kätilöt pakottivat vessaan ja ruokaa hakemaan omin jaloin. En kuulemma näyttänyt mitenkään huonohappiselta - taisin olla kiukusta punainen.

Ponnistamisesta tuli kuitenkin mieleen, että taisit tosiaan aloittaa liian aikaisin. Kun se tunne oikeasti tulee, ei ponnistamatta enää voi ollakaan. Epiduraali tietysti voi aiheuttaa senkin, että sitä ponnistamisen tarvetta ei tunnista ja toisaalta myös supistusten heikkenemisen. Oma kokemukseni oli, että kun avautumisvaiheen selvisi puudutuksetta, ei se ponnistusvaiheessa käynyt enää mielessäkään. 2h ponnistamista ei kukaan jaksa voimissaan, aika suoritus saada lapsi sen jälkeen vielä omin avuin ulos!

Hienoa, että kohdallasi debriefing hoidettiin asiantuntevasti. Minulle niin ei käynyt. Vasta kotiutettaessa yksi kätilö (jota en ollut koskaan aiemmin tavannut ja joka ei siis tiennyt synnytyksestäni mitään) tyrkkäsi synnytysepikriisin käteeni ja totesi että "sulle tulikin aika pahaa jälkeä". Kiva kun kertoi, olinkin ihmetellyt miksi jouduin kulkemaan pitkin seinänvierustoja pysyäkseni pystyssä, kävely oli tuskaisaa ja istuminen mahdotonta... Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin soitin synnytyksessä olleelle kätilölleni (oli aivan ihana) ja kävimme asian läpi. Tämän ansiosta pelkoja ei jäänyt.

Onnea kohta 1-vuotiaalle!

HelloAochi

Hyvin jaksoin lukea, kuulosti niin kovin tutulta koko homma puudutuksineen, ilokaasuineen, epiduraaleineen, episiotomioineen tehottomine supistuksineen ja katetrointeineen. Ihan kuin olisit mun synnytystä kuvaillut. Taisi kestääkin suurinpiirtein yhtä kauan. Onnea Silvalle ja toki myös sinulle :)

HelloAochi

Hyvin jaksoin lukea, kuulosti niin kovin tutulta koko homma puudutuksineen, ilokaasuineen, epiduraaleineen, episiotomioineen tehottomine supistuksineen ja katetrointeineen. Ihan kuin olisit mun synnytystä kuvaillut. Taisi kestääkin suurinpiirtein yhtä kauan. Onnea Silvalle ja toki myös sinulle :)

Marjia

Liikutuksen kyyneleet nousivat täälläkin silmiin! Aivan mieletön suoritus kaikilta kolmelta!

Miten ihmeessä sä kestit niin kauan ilman kipulääkettä? Mä kun pääsin saliin niin huusin epiduraalia ja oksensin :))

Suuremmoiset synttärionnittelut suloiselle Silvalle!! (Ja onnittelut vanhemmille, olette selvinneet vauvavuodesta!)

 

Kapusha (Ei varmistettu)

Oi mä olen täällä ihan kyynel silmässä :') Ootin oikeen että ipana menee päikkäreille niin mä pääsen lukemaan tän postauksen!!:)
Oot kyllä melkoinen supernainen! Itsellä meni se 33h supistusten kanssa jotka sitten loppua kohden ei enää loppunu vaan heti kun käyrä meni alas niin se samantien nousi! Ikävintä oli,että loppujen lopuksi kärrättiin leikkaukseen kun sydänäänet heitteli :&lt;
Tämä oli niin koskettava :) Osaat kirjoittaa niin hyvin kun lukiessa elin ihan siinä tilanteessa mukana :)
Itse vannoin vielä 1kk takaperin,että koskaan en mene synnyttämään uudestaan vaan haluan ehdottomasti section. Ja nyt sitten yhtenä iltana miehelle kerroin,että jos tulee joskus lisää niin toivottavasti tulee ittekseen eikä tarvii leikata ;) Ja että voisin kyllä tehdä vaikka kuinka monta vauvaa :D

Silvalle hirmuisen paljon onnitteluja!!:)

phocahispida

Luin kokonaan ja olen onnellinen, että teillä synnytyksen hoito JA ERITYISESTI ns. jälkihoito hoidettiin ilmeisen hyvin. (Kun itsellä on sellainen olo, että suunnitellulla sektiolla ensi kerta - tai sitten ei ollenkaan.)

FFFifi
Fitness Führer

Kiitos tästä :) Mulla on takana kaksi niin (sori kielenkäyttöni, mutta tämä on ainoa oikea termi) vituralleen mennyttä alatiesynnytystä kuin vaan voi olla. Välillä tuntuu siltä, että olen ainoa, jolla homma ei mennyt tyyliin kyykistyn tähän pellon reunaan (tai avokonttorin nurkkaanko se nykyään on) ja valmista on viidessä minuutissa. Joten kiva lukea tällaisiakin :)

Ja ihan sama mulla, vaikka eka synnytys kesti pari vuorokautta ja toisen ponnistusvaihe tunteja, ja kaiken maailman ylläreitä mahtui molempiin, ei jäänyt mitään traumoja. Ihan hyvin voisin mennä uudestaankin...ehkä nyt lopetan tämän ajatuksen alkuunsa..!

Onnea koko perheelle sekä ekasta vuodesta että tuleviin!

HeidiS (Ei varmistettu)

Siis uskomatonta että tälläsen luettua on jotenkin aiempaa luottavainen fiilis et synnytys on varmaan ihan ok juttu! :D eihän mitään kipua voi kuvata sanoin tai selittää toiselle, mutta tää ei ollut silti kovin kaunisteltu versio ja siitä huolimatta on sellanen olo et ehkä se synnytys sit aikanaan ei ole ihan niin paha mitä on mielessään kuvitellut. Tai siis ainakin mun kohdalla näin ;) miehelle en ehkä tälläistä kertomusta uskaltaisi näyttää, se vois olla eri mieltä.. asia ei ole vielä ajankohtainen, mutta ehkä pistän tän kirjanmerkkeihin ja käyn lukemassa sitten kun on lapsien aika, ja totean että vaikka olet käynyt läpi tälläsen synnytyksen oot silti ihan normaali (? ;D) ja elinvoimainen ihminen, ja mikä tärkeintä sieltä putkahti pieni söpöliini sulostuttamaan teidän päiviä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Hui, aika mahtavaa ja jollain tapaa järjettömän pelottavaa näin kaksikymppisen ei-vauvoja-vielä-aikoihin -opiskelijan silmin.

Ja kuitenkin luin kaikki synnytyskertomuspäivitykset loppuun asti ja älyttömän kiinnostuneena, mikä johtuu varmasti kirjoitustyylistäsi ja siitä, että kerrot asioista suoraan hienostelematta tai (liikaa) kaunistelematta.

Sekavasekava kommentti, olen hämmentynyt ja äärimmäisen epävarma, mitä tämä juttu tekee omalle halulleni saada lapsia joskus, sillä voisin kuvitella, että kun se ajankohtaiseksi tulee, JUURI TÄMÄ kirjoitus kummittelee takaraivossa 8DD

Tietty jaksoin lukea, synnytyskertomukset on ihan parasta :D  Oli aamupäivällä menoa ja kun tulin kotiin, niin suoraan koneelle takki päällä, et joko on tullu jatko-osa :D Onneks ei vielä silloin, ni sain muksun unille ja pesukoneen päälle, ennen kun istuin lounaani (!) kanssa tähän koneelle. Mut jotenkin nää synnytykset on jo niin peruskauraa ettei mun kyllä tee yhtään pahaa :D

Onnea Silvalle ja onnea vanhemmat :)

 

paulahelena
ALUAP

Huh, hurjaa touhua toi synnytys mut sun kertomuksen rankkuudesta huolimatta tää silti jotenkin on onnistunut viemään pois mun synnytyspelkoja niiden lisäämisen sijasta! Tulee sellanen olo että kyllä se vauva sieltä loppujen lopuks ulos saadaan ja infernaalinenkin kärsimys on lopputuloksen kannalta ihan ok. Toisaalta oon myös ihan tyytyväinen siihen, että kommenteissa on myös näitä "kaks kertaa ponnistin ja vauva tuli ulos" -juttuja, eipähän ainakaan tuu odotettua mitään tietynlaista synnytystä kun tajuaa että se voi olla millanen tahansa. 4 kk päästä sit ite toivottavasti puskemassa uutta elämää maailmaan...

Synnytyskertomukset on parasta luettavaa, aika hurjaa miten kaikki ovatkin erilaisia!

Omani käynnistettiin myös, tosin lääkkeettömästi ballonki-katetrin avulla. Katetrin laiton jälkeen meni 5 tuntia että säännölliset supistukset alkoivat, siitä 6,5 tuntia ja beibi oli sylissä. Aika jees ja voisin tehdä saman uudelleen vaikka huomenna :)

Tosi kiva et kirjotit tän juttusarjan!

 

Niin ja - onnee Silva <3 <3

Lennu (Ei varmistettu)

Ensin luin kiitollisena siitä, että joku vihdoin kertoo suoraan, mitä synnyttämisessä tapahtuu, itse kun sitä en ole (ainakaan vielä) kokenut. Kiitokset siis suorasta puheesta, nyt ajatus synnyttämisestä ei tunnu kamalalta tässä vauvahaaveiden ja yrittelyn lomassa.

Ja viimeisen kappaleen aikana itken. :)

~*~

Onnittelut Silvalle huomiselle!

Hik (Ei varmistettu)

Huh, mäkin ponnistin 2 tuntia, yli. Poika tuli naama edellä. Jos olisin pystynyt niiltä supistuksilta, olisin huutanut kans että auttakaa nyt jotenkin, mutta kun en pystynyt niin olen ihan iloinen että sain sen omin voimin ulos. Lapsi vietiin hengitysvaikeuksien (kakkaa lapsivedessä) vuoksi heti pois ja mulla kyllä aluksi jäi traumat, oli se kaikki niin hirveää. Ja se mahanpaineleminen ja kun ei tiennyt koska saa vauvansa viereen, miten se voi ja koska pääsee kotiin ja... Mutta nyt sitä jo jotenkin kaiholla muistelee ja tästäkin sun tekstistä tulee ihan vilunväreet. Hullua.

Ps. Tykkään sun blogista. T: vanha lukija, uusi kommentoija:)

Hik (Ei varmistettu)

Ja tietysti onnea yksivuotiaalle!

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi mikä upea kertomussarja;-) Oli kiva lukea. Muistutti vähän mun esikoisen synnytystä kahdentoista vuoden takaa...

Onnea Silva ja vanhemmat &lt;3

Tiina-äiti (Ei varmistettu) http://rakkaudellatehty.blogspot.fi/

Ihana kun jaat tällaisen kokemuksen!

Minulla kolme synnytystä takana ja vasta sen ensimmäisen jälkeen hoksasin sen ponnistamisen. Siis että ei siinä ensimmäisessä synnytyksessä oikein tajunnut että milloin ja miten, sitten vasta ihan loppupuolella ponnistamisvaihetta tajusin tehdä sen kunnolla. Toisella ja kolmannella kerralla on ehkä spinaalipuudutus vähän sotkenut sitä ponnistuksen ymmärtämistä, mutta huomattavasti nopeammin on onnistunut. Ensimmäisessä ponnistin muistaakseni noin tunnin verran, toisen kohdalla pari minuuttia ja kolmannen kohdallakin se oli ehkä jotain 15 minuuttia. Vaikka kaikki on olleet erilaisia, niin kyllä sen ensimmäisen jälkeen oli helpompaa, ei ollut enää niin uutta kaikki :)

nansk

Komppaan täysillä Vierailijaa 13:00! Ihan samat ajatukset päässä tekstin jälkeen.

Vaikkei itsellä ole vauvat tai puutalot aikeissa vielä vuosikausiin, (jos silloinkaan) niin aina jaksaa teidän kuulumiset kiinnostaa (: Ihana palsta, huippuja juttuja, paljon onnea synttärisankarille!

S-S

Mäkin odotin jo henkeä pidätellen tätä viimeistä osaa ja tietenkin luin loppuun saakka, vahvasti eläytyen. Vaikka oma synnytys olikin hyvin erilainen (helppo), samaistuin jotenkin ihan täysillä kuvailemiisi tuntemuksiin. Sali näyttää samalta kuin se missä itse olimme - niitä tosin varmaan on monta prikulleen samanlaista.

Nyt jotenkin kaikki fiksut sanat katoaa, taisin liikuttua aikalailla...

Hurjasti onnea 1v Silvalle ja koko teidän ihanalle perheelle! 

 

Vierailija, Joelin frendi Inki (Ei varmistettu)

Kiitos raadollisesta kauniista kertomuksestasi. Luin nämä kokonaan, koska kuulin teidän Kumpulan mummilta Silvan ennenaikaisuudesta ja itse monsteriyliaikaisen tyttövauvan äitinä murehdin ja myötäelin viime keväänä teidän perheen tilannetta. Voin kuvitella, että sulla jäi henkisestikin raskaus kesken. Minä olin itse valmis vauvan tuloon ehkä viikolla 39 ja raastavaahan se oli melkein kolme viikkoa vielä ihmetellä ja odottaa.

Ensi kertaa varten tiedoksi: ponnistusvaiheen tunnistaa nähtävästi siitä, että tekee mieli lähteä kotiin. Sanoin ihan pokerilla kun vuorokausi oli kulunut vesien menosta, että nyt en kyl enää jaksa ja enks mä vois jo mennä tai ees kävellä vähän käytävillä kun pitäis kakallekin päästä (epiduraali, oksitosiini ja seurantavermeet kehissä, tottakai). Pyrin kyljelleni ja vedin puolisoa kädestä että auta nyt istumaan lähetään vetään täältä... Kätilö napautti, että sinä et mene minnekään ja ei kakata kun synnytetään. Tästä lasken ponnistusvaiheen alkaneeksi, koska tuon kuultuani tapahtui mielialassa kummia: suutuin ihanalle kätilölleni aivan hirvittävästi. Mokoma akanreuhka komentelemassa ja sehän nähdään, jos ei pääse kakalle niin tulee pian tähän laverille ja siinä raivossa aloin tuumasta toimeen ja katso! Heti suututtuani huomasin, että nythän se vauva liikkuu alas ja kohta se tulee ulos. Paljon oli vielä mutkia matkassa ja alalaverille tuli monenkirjavaa tuotosta, mutta n. 20 min jälkeen kaunis tyttäreni oli sylissä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Piti vielä mainita, että minusta on aivan samanlainen kaasu+pallo kuva. Siinä vasta rautainen yhdistelmä! Mies sai monet hyvät torkut pitkän synnytyksen aikana siinä sängyllä pötkötellessään kun minä kieltäydyin pallosta luopumasta.

poppaliini (Ei varmistettu)

Sä olet kyllä aivan mahtava kirjoittaja! Tää synnytysmuistelopostaussarja on ollut aivan huippu! :) Ja tää vika postaus oli ehkä paras, kuvailet tilannetta ihanasti, mutta myös niin että pari kertaa kikatin melkein pissit housussa. Ja sit kiitos myös siitä, et aikanasi kerroit sen ajattele-hyvää-lähimmäisillesi-metodologian varsinkin nukkumaankäydessä. On testattu monena iltana ja todella toimii! Pelastus todellakin mulle, ku töitä edeltävänä iltana en meinaa saada unta. Tai en meinannut - nyt saan kyllä tuon kikan ansiosta :)

jjonaa

Tottakai jaksoin lukea kokonaan ja joka sanan!

Vaikka synnytys kuullosti ja taisi ollakkin pitkä ja ei niin kiva. (no mikä synnytys ja ne kivut nyt olisi kovin kivoja) niin osasit kirjoittaa jotenkin todella rempseästi koko synnytyksestä!

Ja en tiedä oisko saanut mutta minulla pääsi välillä muutama pärskähdys, ihan vain sen takia kun olit joitain kohtia kirjoittanut niin hauskasti. En mitenkään pahalla tarkoittanut siis!! :)

Paljon onnea silvalle! :)

Vau mikä vauva!

Mulla oli synnytyksessä just samanlainen tunne kun toi sun klo 23.47. kohdan kirjotus. Eli ei hajuakaan millon tulee supistus vai tuleeko, tuntemuksena oli vaan hakkaava ja tärisyttävä kipu lantiolla ja jalkovälissä. Mitään "nyt ponnistuttaa" -tunnetta ei myöskään ollut, ehkä epiduraalin "syytä", mut kunhan ponnistelin sillon kun sattu eniten ja kun kätilö kehotti. Ilmeisesti aika ei kuitenkaan ihan väärä ollut ja tyttö oli hyvässä saumassa tulossa, kun se ei puolestaan kestänyt kun parikymmentä minuuttia.

Voi ei mua itketti toi että mies pesee vauvaa ja ite synnyttää istukkaa, se oli mulle kuvaavaa että mitä siinä koko hommassa on tapahtumassa, pääasiassa on vauva. Ensin porukkaa pyörii ympärillä ja mua tutkitaan ja hoidetaan ja sorkitaan, ja kun vauva synty niin yhtäkkiä hetken rinnalla olon jälkeen mies ja kätilö menee vauvan kans oven taakse ja homman pointti onkin siellä, ja ite makaa siinä yksin ja unohdettuna. Toisaalta siinä oli kiva huokastakin hetki rauhassa :D mut oma synnytys ei ollut niin monivaiheinen ja huoltakin herättävä kun sulla, siinä pitkään ommeltaessa ei varmasti rentouttanut.

Ihana kirjotus ja ihana loppu <3

Piipo79

Aika siisi olet.Kyllä tän jaksoi loppuun asti lukea. Oma synnytys oli semoinen potslojo ja tyttö tyli laskettuna päivänä maailmaan. Tää oli kyllä aikamoinen!

Piipo79

siis sissi :-)

 

Huh, olipa reissu sulla. Ei mennyt meilläkään ihan putkeen, vedet menivät tiistai-iltana ja lapsi leikattiin ulos perjantain puolella. Väliin mahtui odottelua osastolla, synnytyksen käynnistämistä, ilokaasua ja epiduraalia (ah, otin torkut jälkimmäisen ansiosta) ja tuloksetonta ponnistusyritystä ties missä asennoissa... Mahdollisella ens kerralla magneettikuviin varmistamaan, että tästä lantiosta mahtuu ulos. Voisin mennä uudestaankin, mutta toivon, ettei tuollaista "kahteen kertaan synnyttämistä" enää tapahtuisi (vaikka siis leikkauspäätös oli vain ja ainoastaan iso helpotus mulle siinä hetkessä). Mutta siis se tärkein: onnea Silvalle jo etukäteen!

Huikamalaa! Ei kyllä peruskoulun ihmisbiologian tunneilla tällasesta puhuttu. Toivottavasti unohdan nämä pian, tai en uskalla ikinä tulla raskaaksi! :D

Hortensia

 

Tuo supistusten harveneminen tai loppuminen juuri ennen ponnistusvaiheen alkua kuulostaa ihan luonnolliselta. Esim. täältä löytyy siitä juttua:
http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=230
Elimistö saa hetken levähtää, ennenkuin alkaa viimeinen rutistus. Mulla on sellainen fiilis, että kätilöt harvoin jäävät supistusten uudelleen alkamista odottamaan, vaan koittavat saada äidin vain ponnistamaan ja vaikka keinotekoisesti (oksitosiini) lisäävät supistuksia. Vai onko täällä muilla toisenlaisia kokemuksia? Toki jos vauvalla on hätä, tärkeintä on saada hänet nopeasti syntymään. 
 
Seuraavassa synnytyksessä voit toivottavasti odottaa rauhassa pakottavaa ponnistamaan tunnetta. Tosin en tiedä kuinka puudutukset sotkevat sitä tunnetta. Mutta itselläni kolmessa lääkkeettömässä synnytyksessä ponnistamisen alkaminen on ollut lähinnä helpottavaa, sillä ponnistamisen tarve on niin pakottava. 
 
Kiitos vielä kun jaoit tämän kokemuksen. Se oli niin mahtavasti ja elävästi kirjoitettu. Ja oikein paljon onnea Silvalle ja koko perheelle.

Vierailija, Joelin frendi Inki (Ei varmistettu)

Mulla kans vaimeni supistusintensiteetti ja ehkä vähän tiheyskin juuri ennen ponnistamista (viimeisen tunnin aikana, jolloin vasta otin epiduraalin) ja oksitosiinilla pukattiin sitten pökköä pesään.

Varmaankin luonto on järjestänyt äidille pienen lepotauon tuohon ennen loppurytinöitä, mutta epiduraalit ja muut interventiot sitten sotkevat peliä.

Olihan se sitten helpotus kyllä kun pääsi ponnistamaan vihdoin jahka huurupäisyyksissäni ymmärsin, että siihen vaiheeseen on päästy. Vihdoin tapahtui jotakin vauvan matkalla kotiin, johon voi edes jollakin tavalla vaikuttaa itse.

Vierailija (ei varmistettu) | 4.4.2013 14:10 olin kans minä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla loppui supistukset kuin seinään siinä vaiheessa kun vauvan pää oli syntynyt. Kätilöt alkoivat jo hermoilla että "joko supistaa joko supistaa" ja "ai ei vieläkään?" Jotenkin ne kuitenkin palasivat ja ihana rinsessa syntyi 20min kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen. Vähän kauhulla ajattelen tuota sun kahden tunnin ponnistusrupeamaa, itse olin kuin rekan alle jäänyt omani jälkeen.

Hauskaa on myös se, että tosi moni kommentoija mainitsee kakkahätä-asian :) Enpä olisi ikinä kuvitelut huutavani kätilöille, että "ette sitten naura jos multa tulee kakka tähän pöydälle!". Ne vaan totesi että ei sieltä mitään kakkaa tule, vaan vauva.

Synnyttäminen on kyllä aivan uskomaton juttu ja elämänmullistava kokemus. Siksipä olenkin innoissani, kun pääsen syyskuussa taas ähisemään ja puhisemaan, ja ennen kaikkea hengittelemään ilokaasua! Ai että :)

Onnea 1-vuotiaalle ja vanhemmille!
t. Se samaan aikaan Kättärillä ollut

S-S

Se ponnistamisen tarve on siitä vekkuli juttu, ettei sitä kerran koettuaan ikinä milloinkaan unohda. Näen siitä joskus unia, ja muistan ajatelleeni siinä ilokaasuhuuruissani että NYT lähtee; tältäkö se tuntuukin...

Ai niin, mulla oli tosiaan käytössä myös epiduraali, ja koska se (ilmeisesti?) onnistuttiin ajoittamaan täydellisesti, olin melkolailla kivuton kunnes se MAJOR kakkahätä (= ponnistustarve) saapui. Millään muulla tavoin en sitä oikein osaa kuvailla - js tämän ymmärtää myös mies ;) 

 

Kristaliina
Puutalobaby

Vau, miten paljon kommentteja - kiitos kaikille! Voi pystyisinpä vastaamaan jokaiseen... Mutta kirjoitan vähän tajunnavirtaa!

Joel kysyi kotiin tullessaan, että tuliko mulla paha olo tuota kirjoittaessa ja muistellessa. Täh? Mun mielestä kun tän piti olla silleen ihankiva kirjoitus :D

Joo, eli kauhutarinan tän ei pitänyt olla - toivottavasti ei kuulosta liikaa sellaiselta! Tai siis sattuihan se ja oli kamalaa, mutta tavallaan se oli kuitenkin hyvä kokemus. Mä itse asiassa annoin synnytyksen jälkeisessä keskustelussa sille arvosanaksi 8,5 - melkein kiitettävän!

Ja sitten siitä suoraan siihen, että haluan painottaa kaikille ei-vielä-synnyttäneille: siitä selviää!  Siellä on niin huippuammattilaiset auttamassa, että tosiaan vaikka äiti väsyisi aivan loppuun (niin kuin minä), kyllä se lapsi sieltä jollain tavalla ulos saadaan!

Ammattilaiset myöskin osaavat tehdä arviota äidin tilassa. Vaikka minä tavallaan anelin sitä imukuppia (vaikka en sanonut sitä sanaa ääneen), sitä ei synnytyksessä käytetty. Kätilö kysyi debriefingissä, että jäikö siitä mitään hampaankoloon. Sanoin, että ei - koska kuitenkin sain sen sitten ulos ilman. Kätilö sanoi, että hän arvioi siinä, että minä kuitenkin vielä jaksan (vaikka huusin että en jaksa) kun minua vaan kannustaa. Niin kuin jaksoinkin. Eli hän teki siinä sataprosenttisen oikean arvion. Hän myös sanoi, että totta kai olisi otettu lapsi imukupilla ulos, jos en olisi jaksanut. Mutta minähän sitten kuitenkin jaksoin.

Eli toivon ihan älyttömästi, että kenellekään ei tule mitään painajaisia tästä! Kannattaa ajatella päinvastoin: vaikka kaikki menisi noin pieleen, siitäkin selviää! Ja kun ne tikkaushaavat ovat parantuneet, kaikki on niin kuin ennenkin.

Naisen kropan palautumiskyky on kyllä aivan uskomaton.

Itse odotusaikana pelkäsin synnytystä aivan älyttömästi. Jos Silva olisi pysynyt vatsassa laskettuun aikaan asti, olisin todennäköisesti joutunut pelkopolikäynneille. Mutta sitten, kun alkoi yllättäen tapahtua, siinä meni vain jotenkin tilanteessa mukana.

Nyt yhden synnytyskokemuksen jälkeen voin todellakin sanoa, että en enää pelkää toista (mahdollista) tulevaa joskus tulevaisuudessa. Se toivottavasti kertoo siitä, että se ei tosiaan ole pelkkää kauhutarinaa, vaikka siinä infernaalisten kipujen kanssa pelataankin. Se on kuitenkin ohi jossain vaiheessa :)

Tuo debriefing tosiaan oli mulle tärkeä siinä, että pystyin näkemään synnytyksen jälkikäteen positiivisena kokemuksena. Niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, soisi kyllä että kaikkialla olisi synnytysten jälkeen käytössä tuollainen!

Mama (Ei varmistettu)

Kiitos blogistasi, tätä on ollut kiva seurata, kahden lapsen äitinä lueskelee kyllä ihan eri fiiliksillä kuin jos olisi äiti ekaa kertaa :)

Kuopukseni täyttää huomenna 6kk ja jäin kirjoituksesi kirvoittamana nyt miettimään syksyistä synnytystä. Esikoinen tuli suunnitellulla sektiolla enkä kokenut yhtäkään supistusta, nyt jännitinkin ja myös pelkäsin raskauden aikana alatiesynnytystä.. Ensin olin sitä mieltä että sektio tänne kiitos, koska se oli erittäin hyvä kokemus. Mutta sitten aloin valmistamaan itseäni että kaipa sen vauvan voisi synnyttääkin, vaikka ajatus ajoittain hirvittikin. Synnytyssuunnitelmankin tein. Että ei heti lääkkeitä mutta kyllä epiduraalia jos tarve vaatii.. Tälläkin kertaa oltiin pari viikkoa yli ilman mitään tuntemuksia. Ja pohdiskelin paljon että mistäs supistuksen sitten tuntee kun ei ollut kokemuksia.. Noh, kyllä sen todella huomasi kun tuli. Käynnistyi meinaan tosi rajusti, supistukset kun alkoivat niin melkein heti alkoi tulla parin minuutin välein putkeen ja toooosi kipeitä. Ei ehtinyt miettiä mitään suihkuja, hierontaa, lämpöjuttuja tms kotona kun vain roikuin miehen kaulassa ja huusin tuskasta vähän väliä. Sairaalan päästyä kätilö (ihana napakka mutta empaattinen nuori nainen) kyseli tahdonko jotain kivunlievitystä, ilokaasua, aqua-rakkuloita... Ei ei ei, jotain vahvempaa heti kiitos. Tuskallisinta oli odottaa anestesialääkäriä, en tiedä kauan kesti, ehkä puoli tuntia, mutta tuntui aivan helvetillisen pitkältä ajalta :) Lapsivedet läsähti paineella supistusten aikana synnytyshuoneen lattialle ja miehen sukille ( juu ei ne mene sillain kuin elokuvissa, sanottiin valmennuksessa). Spinaalipuudutuksen laitto se vasta helvettiä olikin, kun supisti eikä saanut liikkua. Koskaan ennen en ole kokenut niin kovaa kipua ja tuskaa. Avuttomuuden tunne oli huipussaan ja sitä vain huusi sattuusattuusattuu... Ja sitten: ah mikä nirvana. Kaikki kivut pois ja ihanan kevyt leijuva olo. Helpotus. Sitten vain olin, makasin ensin, sitten istuin ja heiluttelin jalkoja, höpöteltiin miehen kanssa, odoteltiin ponnistuksen tunnetta. Ponnistusvaihe kesti kauan, tunnin, olin flunssassa ja poskiontelotulehdus, hengittäminen oli vaikeaa eikä sitä oikein tajunnut miten tulisi ponnistaa, vaikka kätilöt hyvin neuvoivatkin. Oikeasti vasta loppupuolella ymmärsin kunnolla mihin suuntaan. Ponnistaminen ei sattunut yhtään, tuskainen olo silti hengittämisestä ja voimien uupumisesta. Mutta vihdoin hän sieltä tuli. Ja isosti tulikin, vauva painoi yli 5kg. Kokoarvio oli 4kg. Kätilö ei olisi antanut synnyttää jos olisi tiennyt koon.. Meidän ihana jättivauva. Hänellä oli selvästikin hinku päästä tänne, siksi käynnistyi niin kovalla rytinällä. Tunnissa kohdunsuu avautui ja vauva laskeutui paikoilleen. "Ensisynnyttäjillä kestää 12tuntia, älkää vain vielä tulko tänne, koita lepäillä" vastattiin sairaalasta kun soitin supistusten alettua. Just. Paras neuvo minusta onkin että parasta on varautua kaikkeen. Sitä voi lukea vaikka mitä ja suunnitella synnytystä, asiat voi mennä niin tai sitten ne menee toisin. Ihan hyvä mieli jäi kuitenkin. Vaikka olin tosi kipeä pitkään. Ei leikattu tilaa eikä pahoja repeymiä, mutta paikat kyllä erittäin kipeinä. Tunteet vauvaa kohtaan ja koko fiilis synnytyksestä molemmissa synnytyksissä aika samat. Ja koen että molemmat olivat synnytyksiä, en tunne itseäni yhtään sen enemmän äidiksi tai naiseksi alatiesynnytyksen jälkeen :) Mutta hiukan kyllä supernaiseksi kun tuon jätin sain puskettua tänne maailmaan :)

Maijuasdas (Ei varmistettu)

En tiiä mikä tässä on, ootko niin hyvä kirjottamaan vai mitä, mutta ruoka on valmistumassa, minä luen kertomusta (ei sitä kauneimmin kuvailtua) synnytyksestä ja mulle tulee olo että hei minäki haluan! Kiitos tästä realistisesta kuvauksesa :D

Melina G (Ei varmistettu) http://laatikkotalo.com

Ihanaa, että teillä on kuvia myös synnyttäjästä ja isästä, eikä vain vauvasta. Meillä on esikoisen synnytyksestä vain muutama kuva vauvasta syntymän jälkeen, ja toisen lapsen synnytykseen ei edes muistettu ottaa kameraa mukaan. Huonot vanhemmat.

Pages

Kommentoi

Ladataan...