Tämä kirja!

Puutalobaby

Luettiin tirpan kanssa nyt aamupäivällä kirjoja ja yritettiin parhaamme mukaan olla häiritsemättä kirjastossa etäpäiväilevää isiä. Silva kävi kirjahyllyllä ja poimi yksi toisensa jälkeen uuden kirjan - ja toi sen sitten olohuoneeseen äidille luettavaksi.

Sitten äänistä päätellen kirjahyllystä löytyi oikea jättipotti:
"Tämä! Tämä! TÄMÄ! Kirja! Lukkee!", tirppa hihkui.

...ja toi äidille naama innosta loistaen... ...Raamatun.

Ei taida olla kovin hyvin kuvitettu tämä kirja.

 

Jaahas.

Sotkamon-ämmillä on ilmeisesesti vähän piileviä vaikeuksia hyväksyä sitä, että Silvaa ei ole kastettu - vaikka tosiaankaan mikään uskonnollinen ei ole hänkään.
"Kiitos Jeesus ruoasta", hän saattaa "vitsailla" meillä ruokapöydässä eikä ole moksiskaan merkitsevistä katseista.
"Isi tämän ruoan on kyllä tehnyt", minä hymähtäen huomautan.

Ja nyt viime kerralla ämmin tuomisissa oli (täällä mainittujen tuomisten lisäksi) mm. nämä:

Jaahas - ai että tällaiset sitten ajattelit meille tuoda.


"Tuo kirja on Posion mummilta - sinä siitä kovasti lapsena tykkäsit", ämmi perusteli.
"Ja Raamattu on lahja hoitotädiltä; siellä on laitettu sinulle jotain merkintöjäkin väliin".

No, avasin juuri äsken Silvan minulle tuoman Raamatun katsoakseni niitä merkintöjä. Tältä ne näyttivät:

Sianlihasta, verestä, syntymäpäivästä - ja jäniksista sekä märehtijöistä.

Vilkaisin tuota jänis-kohtaa. Siellä oli pitkät listat saastaisista ruoista - itse asiassa useimmat ruokamerkinnät viittaavat näköjään tuohon samaan kohtaan. Hmmm. Näitä asioita hoitotäti on nähnyt tarpeelliseksi minulle korostaa. Tai ehkä juuri nuo asiat ovat minua erityisesti kiinnostaneet? Vaikea sanoa.

*******

No, osasiko joku jo noista muistiinpanoista päätellä jotain?

Kyllä: olin siis lapsena perhepäivähoidossa jehovantodistajaperheessä. Hoitotäti oli ihana; lämmin ja herttainen, ja minulle jäi hoitopaikasta hyvät muistot. Ei puolikastakaan pahaa sanaa sanottavana.

Mutta sitten toisaalta... Muistan myös, että jotkut asiat lasta vähän ahdistivat. Esimerkiksi silloin tällöin hoitopaikassa kokoontuneet konventit kokoukset (?), joiden aikana piti olla hiljaa. Joskus niihin taisin vähän osallistuakin. Ne olivat hoitoperheelle iso juttu. Jehovasta myös puhuttiin. Mutta tapahtuiko tämä usein; en osaaa sanoa. Ehkä ne keskustelut ovat vain jääneet lapsen mieleen niin, että tuntuu, että sitä tapahtui jatkuvasti. Joskus hoitotäti tuli myös meille kylään kirkasväristen brosyyriensa kanssa. Niissä oli kauniit kuvat, jotka kiinnostivat lasta. Paratiisissa oli upeita kirahveja ja norsuja ja leijonia - kaikki sulassa sovussa, kukaan ei syönyt toista. Jehovantodistajien brosyyreja luettiin ja katseltiin myös hoidossa ollessa.

Äitini minulle aina todella hyvin selitti, että hoitopaikassa on tällainen erilainen uskonto. Päällimmäiset erottavat tekijät lapsen mielessä olivat se, että heillä ei vietetty joulua eikä syntymäpäiviä - niiden sijaan järjestettiin kekkereitä, jotka olivat tosi kivoja lasten naamiaisjuhla. Eikä heillä syöty mitään verta. No, sellaista ruokaa en olisi suuhuni laittanut minäkään. Eikä käyty kirkossa (no ei meilläkään) vaan Valtakunnansalilla.

Tavallaan nämä kaikki asiat taisivat olla minulle hyvin helppoja ymmärtää. Luultavasti olen ollut heidän uskonnostaan ja tavoistaan myös tosi kiinnostunut - olin kuitenkin erittäin tiedonhaluinen lapsi.

*******

Mutta nyt tänä syksynä näin uutisissa tämän jutun.

Yhtä äkkiä lapsuuden suurin kauhu palautui mieleen: MAAILMANLOPPU!!!

Pelkäsin lapsena maailmanloppua aivan valtavasti. Se oli yleisin painajaisteni aihe, ja edelleen pystyn palauttamaan valokuvantarkasti silmiini useammankin unen. Esimerkiksi sen, jossa Könkään-mummolan navetan oveen ilmestyi palava merkki. Jostain taivaalta jyrisi ääni, että minun täytyy painaa tämä merkki tarkasti mieleeni - vain ne harvat sen tietävät pääsevät paratiisiin, muilla on edessä helvetin tuli. Ja se maailmanloppu on tulossa nyt.

Heräsin säikähtäen - enkä muistanut enää sitä merkkiä! Voi sitä valtavaa huutoa, minkä silloin keskellä yötä päästin. Muistan vieläkin sen puhtaan kauhun. Nyt se tulee, ja minä unohdin sen merkin!

Uhh. Näköjään iho nousee kananlihalle vieläkin.

En ollut aikaisemmin ollenkaan tajunnut, että tuo pelko olisi voinut olla tuosta hoitopaikastani peräisin. Vai onko? Tuon uutisen lukemiseen asti olin jotenkin luullut, että kaikki lapset ovat pelänneet maailmanloppua - vähän niin kuin mörköä. Tai Olof Palmen murhaajaa.

Ehkä näin ei sitten olekaan.

Joidenkin asioiden ei tarvitse siirtyä eteenpäin äidiltä tyttärelle.

 

PS. Muistatteko meidän kirjojen luokitteluprojektin? Tirppa löysi tuon Raamatun meidän "uskonnollisen- ja hömppäkirjallisuuden" hyllyltä. Heh, sen vieressä olisivat olleet mm. Amma-kirja, Kuningatar Kuntin opetukset (krishna-kirjallisuutta), Kauko Niemisen Aika ja aine (hömpsähtäneitä teorioita eetterin pyörteistä) sekä Zombi-taistelijan opas. Seuraavaksi Silva kantoi sieltä kirjan "Hindu Gods and Goddesses". Siinä olikin sitten paljon parempi kuvitus.

Share

Kommentit

Vau mikä vauva!

Meilläkin M sai isomummultaan nimiäislahjaks sellasen nalle-raamatun, eli jotain tarinallisia jakeita nalleilla ja opetuslapsilla kuvitettuna. Tyttö tykkää katella sitä, ja oon lukenutkin sitä. Ajatuksella, että yhtälailla luen muitakin satuja... no mut, noi nyt vielä on aika eri kun tollaset verta ja maailmaloppuja... hurjaa miten lapsiin voidaan tässäkin asiassa vaikuttaa.

Kristaliina
Puutalobaby

Meillä on vielä ihan päättämättä, että miten tuo uskontopuoli hoidetaan. Joel on täys-ei-ei:n kannalla, itse puolestaan kuulun tapakristityn tapaan kirkkoon ja pidän monia sen palveluita hyvinä. Ja perinteitäkin.

Varmasti ainakin joulun ja pääsiäisen tyyppiset "kertomukset" olisi minunkin mielestäni luonteva kertoa (vaikka Joel luultavasti säestää niitä omilla tuhahduksillaan ja keksii jotain niin kärkevää heittoa, että pilaa koko homman :D)...

Vau mikä vauva!

Mä oon tullut ajatuksissani siihen, että kerron (nyky)kulttuurisista perinteistä ja juhlapäivistä, mutta siten että pohjana on aina se ettei ne oo tosiasioita. Eli että osa ihmisistä uskoo näin ja noin, osa taas noin.

(Mä pidin esim tapakristityn lapsen seurakuntakerhossa käymistä ihan ookoona siihen asti, kunnes tajusin että peruskristinuskokin voidaan esittää lapselle pelottavina tosijuttuina. Muistan aina, kuinka pikkuveli jonkun kerhon jälkeen monesti hädissään kyseli, ettei kai meidän pihalla oo sitä "pahan puuta", josta tulee käärme ja sitten joutuu lähteen pois...)

Kristaliina
Puutalobaby

Veikkaan, että mä päädyn johonkin suunnilleen samantyyppiseen ratkaisuun. Ja Joel sitten esittää omat versionsa, voi apua :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Me kuulumme tapakristittyjen tapaan kirkkoon koko perhe. Kummeiksi on valikoitunut meitä uskonnollisesti vähän aktiivisempiakin ihmisiä, mutta eivätpä ole lasten uskontokasvatusta ottaneet hoitaakseen. Oma äitini on vahvasti uskossa ja hänen kauttaa lasten elämään ovat tulleet ruokarukoukset, iltarukoukset ja lasten kuvaraamattu. Näistä viimeinen on lapsista ihan hitti ja olen minäkin sitä lapsille lukenut. Jostain uskonnollisesta laulusta tyttäreni totesi 5-vuotiaana että "uskooko äiti ihmiset tähän niinkuin ihan oikeesti". Mitä siihen sitten sanomaan, jotkut uskoo jotkut ei. Seuraava kysymys oli tietysti uskotko sinä. Joulun alla samaisen lapsen kanssa tuli keskustelua satuolennoista ja provosoiduin kyselemään hahmoja muumeista joulupukkiin. Lapsen mielestä oikeita olivat enkelit, tontut ja joulupukki, muut olivat mielikuvituksen tuotetta tai "niissä on ihminen sisällä". Mitä siihen sitten lisäämään, kyllä se oma maailmankuva sieltä hiljalleen muotoutuu ilman että itse vedän linjaa mihinkään suuntaan tai tyrkytän omia näkemyksiäni oikeina. Kristillisyys on kuitenkin mielestäni niin vahvasti osa kulttuuriamme, että en näe syytä siihen liittyviä tapoja ja uskomuksia täysin kieltääkään.

MirvaK

Me ollaan myös "tapakristittyjä". Uskon, että tuolla on joku jumala (?) joka on saanut kaiken aikaan (tosin mun versiossa yhdistyy evoluutioteoria ja luomiskertomus). Lapsien kanssa puhumme jumalasta, jos haluavat keskustella (esim. uskonnontuntien jälkeen). Joulu ja pääsiäinen taitavat olla enemmänkin "krääsäjuhlat" kuin uskonnolliset, mutta kyllä uskonnollisuuskin mainitaan - tuleehan tuo koulussakin esille. Lapset ovat saaneet lahjoiksi uskonnollisia kertomuksia. Muun muassa esikoisen kummi on ev.lut. nuorten jutussa töissä ja sieltä on saanut ostettua kirjoja. Lapset toisinaan haluavat niitä iltasaduiksi ja se on ok, tosin äidille tulee haastetta kun tarinat ovat usein englanniksi. Mutta ehdottomasti paras kirja (ja tv-ohjelmat), mitä ei-niin-uskonnollinen aikuinen jaksaa lukea/katsella on POPSIKKAAT! Tv-ohjelmaa seuraten monet ystävämme eivät ole edes tajunneet että takana on raamatunkertomus. Itseasiassa kirjasta vasta tajusin itsekin, että ne kaikki vastaavat jotain kertomusta.

Vierailija (Ei varmistettu)

joka kerta kun ihminen tekee syntiä häneen tulee sisään demoni. demoni syö ihmisen sisältä osittain elävältä ja aiheuttaa sairauksia.

Vadelma

Hei, nyt menee ihan off topiciksi, mutta miksi ja missä vaiheessa siirryit käyttämään ensimmäistä etunimeäsi? Joskus aikoinani mietin samantapaista nimenvaihtoa, joten aihe kiinnostaa siksikin.

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, mähän tosiaan olen Krista Pauliina :) Nimenvaihdon tein silloin 19-vuotiaana lukion jälkeen, kun muutin pois kotoa Helsinkiin. Silloin oli jotenkin sellainen "uuden alun" tarve päällä, ja halusin myös eroon vakiintuneesta "Paukku"-lempinimestäni.

Käytännössä homma oli tosi helppoa: uusille ihmisille vain esittelin itseni Kristana. Useimmissa virallisissa papereissa olin ollut Krista jo entuudestaankin, kun se on noista nimistä ensimmäisenä. Ja myöhemmin passin ja ajokortin vaihdosten yhteydessä (silloin, kun ne sitten ajallaan vanhenivat) sitten vain allekirjoitin nimmarin Kristana :)

Nykyisin suurin osa ystävistä ei minua Pauliinana osaisi ajatellakaan - ihan hämmästyvät, kun tästä vanhasta nimestä kerron. Että ethän sä ole yhtään Pauliinan oloinen :) Vanhoille Kuusamo-kavereille olen todennäköisesti "Paukku" edelleenkin, mutta niille parhaille vanhoille ystäville, jotka ovat mun kanssa edelleen lähemmin tekemisissä, Krista-nimi on ollut jo pitkään varmasti Se Ainoa Nimi. Yllättävän helposti kaikki muutoksen ottivat vastaan ja ymmärsivät, vaikka luultavasti kyllä siellä "Kuusamo-skenessä" on ollut jotain "no nyt se muutti Helsinkiin ja on muka niin olevinaan" -jurputusta silloin... huh huh: 17 vuotta sitten :)

ribis (Ei varmistettu)

Tämä on vain minun mielipiteeni, ja saa olla eri mieltä :) Minusta teidän olisi kuitenkin Joelin kanssa hyvä keskustella avoimesti ja rakentavasti tuosta uskontokasvatusasiasta, ihan vaan siksi, että olette samoilla linjoilla. En usko, että on lapsen ymmärrykselle välttämättä hyvä, jos vanhemmat tuhahtelee toistensa jutuille, edes tässä asiassa. Voin olla väärässä, mutta niin itse tekisin. Parempi olla selkeästi ns. "samalla sivulla" näissä kasvatusasioissa mielestäni.

Kukin tietysti tavallaan:)

Kristaliina
Puutalobaby

Niin olisikin! Ja onkin. Mutta se yhteinen linja - voi apua... :) Joelilla kun on aika ehdottomat mielipiteet, ja mulla itselläni silleen niin jaa joo no oishan se ihan kiva. Jos Joel ei jousta, niin siinä sitä sitten ollaan... Eli silloin mun osa on joko olla kertomatta niitä joulun tai pääsiäisen juttuja; tai sitten mä kerron ja Joel tuhahtelee :)

Mutta joo, ennen kuin ollaan siinä "tarinankertomisvaiheessa", asiasta täytyy varmasti vielä keskustella. Ehkä sitä joustoa löytyy Joelistakin sitten siinä vaiheessa, kun ollaan oikeasti sen tilanteen edessä. Psykologianopiskelijana ja mahdollisena (toivottavasti) tulevana terapeuttina sekin varmasti ymmärtää, että johdonmukaisuus ois kuitenkin aika hyvästä :) Ehkä sen on nyt helppo mulle murahdella ja esittää tiukkapipoa, kun asia ei ole vielä niin akuutti :)

ribis (Ei varmistettu)

Tiedän itse kyllä omasta kokemuksesta, että kun kaksi ihmistä näkee asian täysin eri tavoin, niin yhteistä linjaa voi olla hankala löytää. Se vaatii paljon keskustelua, toisen ymmärtämistä ja joustoa puolin ja toisin. Ja sen sisäistämistä, mistä se oma tapa nähdä asiat kumpuaa, ja mistä sen toisen tapa nähdä asiat on peräisin. Mutta se on mahdollista se yhteisen linjan löytäminen, ei välttämättä helppoa, mutta mahdollista. Oma neiti on vasta 7kk joten meillä nuo keskustelut on vielä edessä (aihe kylläkin eri kuin teillä), mutta tiedän että me pystytään siihen kyllä, ja löydetään se selkeä yhteinen linja, kun se aika tulee :) Joten tsemppiä teille siihen!

Liisa
Osasin!

Minä taas olen sitä mieltä, että tämä on niitä asioita joista vanhemmat saavat olla ihan vapaasti eri linjoilla. Tai en ainakaan keksi, miksi ei saisi? Sitten kun lapsi on sen ikäinen, että näistä hänen kanssaan jutellaan, hän ymmärtää jo senkin, että ihmiset voivat ja ennen kaikkea saavat olla asioista eri mieltä. On vain rikastuttavaa kuulla erilaisia näkemyksiä. Vaikkapa sitten tiukan ateistinen, löyhän pakanallis-tapakristillinen tai lempeän ämmiuskonnollinen.

ribis (Ei varmistettu)

Asioista saa olla eri mieltä - toki, se on oikeus ja kohtuus. Mutta se, millä tavalla lapselle asiat esittää, tulisi mielestäni olla yhteisesti sovittua, tai ei ainakaan sellaista toisen vanhemman näkemyksen/opetuksen halveksuntaa. Lapsen tulisi oppia, että asiat voi nähdä monin eri tavoin, mutta toisten erilaisia näkemyksiä voi kunnioittaa, vaikka olisikin itse eri mieltä. En missään vaiheessa tarkoittanut saoa, että ei saa olla eriäviä katsantokantoja, ja etteikö niitä eriäviä kantoja saisi lapselle esittä. On vain otettava huomioon se, ettei hämmennet lasta liikaa, ja että suhtaudutaan toisen vanhemman eriävään näkemykseen asiaankuuluvalla kunnioituksella.

ribis (Ei varmistettu)

Ja haluan vielä huomauttaa, että meidän perheen näkemyseroissa ei ole kyse uskonnosta, vaan suhtautumisesta erilaisuuteen, lähinnä ulkomaalaisiin ja ylipäänsä muihin kulttuureihin. mies on tässä suhteessa TOSI varauksellinen ja epäluuloinen, itse puolestani olen avarakatseisempi. Nämä näkemyserot törmää välillä meidän ihan arkikeskusteluissa, ja haluan kyllä keskustella miehen kanssa vakavasti siitä, millaista suhtautumistapaa haluamme omalle lapsellemme välittää. En nyt ala tssä sen enempää tätä ruotimaan, mutta siis ymmärrän miehen perustelut sille, miksi hän ajattelee asioista niinkuin ajattelee, ja ymmärrän myös miksi itse näen asiat eri tavoin.

Liisa
Osasin!

Jees, ymmärsin kommenttisi väärin. :)

Ja olin muutenkin muita kommentteja luettuani tulossa tarkentamaan omaani, että toki vanhempien pitää silti kunnioittaa toistensa näkemyksiä. Uskonnoista puhuttaessa pitää myös oivaltaa, että niissä on kyse nimenomaan uskomisesta, ja lapselle pitää puhua yhtenäisin termein. Ei voi mennä niin, että isä kertoo uskovansa Jumalaan ja äiti sanoo, ettei Jumala ole totta, koska silloinhan hän sanoo, että isä valehtelee mikä olisi aika ikävä kampitus. Uskomisestahan ateismissakin on kysymys. Joku uskoo toista ja toinen toista. (Tai toinen uskoo ja toinen ei, jos se tuntuu ajatuksena miellyttävämmältä.)

Kristaliina
Puutalobaby

Hih mä jäin tossa eilen miettimään, että mitä mä nyt kommentoin - että hitsi mähän oon samaa mieltä yhtä aikaa teidän molempien kanssa, miten tää voi olla näin :)

Mutta joo tosiaan jotenkin niin, että eri linjoilla voi olla (ja ihmisten erilaisten näkemysten oppiminen on varmasti vain hyvä asia), mutta sitten taas toisen kommentteja ei varmastikaan ole hyvä torpedoida. Eli ikään kuin että se linja olisi yhteinen "jotkut ovat sitä mieltä, mutta toiset ajattelevat näin" - tai jotain :)

Maahanmuuttajakysymyksissä eri mieltä oleminen myös varmasti olisi iso keskustelunaihe. Ja onhan näitä muitakin "isoja", erityisesti jos pariskunta tulee eri kulttuureista. Minun hyvällä ystävälläni on puoliso, joka lähestulkoon ei ollut kuullutkaan evoluutioteoriasta. Siinäpä sitten lähde pohtimaan, että mitäs me lapselle opetetaan...

Liisa
Osasin!

Niin, tässähän taisi käydä ilmi, että me oltiin Ribiksenkin kanssa samaa mieltä. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Kylläpäs kirjoitit taas hyvin ja ajatuksiaherättävästi! Itse työskentelen lapsi- ja perhetyön pappina isossa seurakunnassa. Olen paljon pohtinut sitä, että täytyy tosi tarkkaan valita sanansa kun kertoo Raamatun kertomuksia lapsille, etenkin pk-ikäisille. Missään nimessä en halua mitään pelkoja kellekään aiheuttaa. Esim luomiskertomuksen kerron aina ikään kuin satuna (enhän itsekään usko, että maailma olisi luotu 6*24h aikataululla), useinmiten jätän pois syntiinlankeemuksen käärmeineen kaikkineen. Mieluummin puhun luomakunnasta, siis kaikista ihmisistä ja eläimistä, ja siitä kuinka hieno koko luomakunta on.
Suurinta päänvaivaa aiheuttaa pääsiäinen. Päiväkodit ja koulut mielellään viettävät pääsiäiskirkkoa, mutta mutta... Ristiinnaulitseminen, tuomio, kuolema, kuinka näistä puhua lapsille? Kun kuitenkin pitäisi puhua niin kuin asia on, mutta en edelleenkään halua aiheuttaa pelkoja.

Kristaliina
Puutalobaby

Kiitos kommentistasi - voi miten mukava kuulla, että lapsi- ja perhetyön pappi ajattelee tällaisia asioita! Taas hyvä osoitus siitä, että nykykirkko taitaa olla (onneksi) vähän toista kuin 30 vuotta sitten Kuusamossa :)

Pääsiäinen tosiaan on vaikea. Huh huh, en ole sitä oikein ajatellutkaan - ristillä virumiset sun muut. Ei kyllä kuulosta ihan lasten matskulta; ehkä me sittenkin pysytään ihan vaan tipuissa ja pupuissa pääsiäisenä :) Noidatkin on vähän sillä rajalla :D

Hurjia ovat kyllä useat perinteiset "oikeat sadutkin": Hannu ja Kerttu sun muut. Aika väkivaltaisia kertomuksia on pienillekin kerrottu. Tietysti Raamatun tarinoissa on vielä se puoli, että ne kerrotaan usein totena; mahdollisuudet pelkojen muodostumiseen ovat sen takia varmaan vielä satuja isommat...
 

Leluteekin Emilia (Ei varmistettu) http://leluteekki.wordpress.com

Voisiko pääsiäisenä jotenkin yleisemmin miettiä kuolemaa ja sitä miten sen ei tarvitse olla kaiken loppu? Se sanomahan on se kristinuskon varsinainen ydin, ja jos siitä jättää niitä kidutusosioita vähän vähemmälle, niin se varmasti koskettaa lapsiakin, jotka kuolemaa kuitenkin paljon miettii, aika pienestä jo.

Vierailija (Ei varmistettu)

Juuri tämän suuntaiseen olenkin päätynyt: kerron pääsiäisaamun riemusta, ja siitä toivosta, että kaikki ei lopu kuolemaan. Tosin tämän sanoittaminen 1-5-vuotiaille on haastavaa :) Usein juttelen lasten kanssa myös pupuista ja tipuista, muistelemme virpomisrunoja jne. Pakko sanoa, että mä niiiiin tykkään mun työstä, saa pohtia elämää ja syntyjä syviä 1-100-vuotiaiden kanssa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Joko uskoo tai ei usko. Jumala ei hyväksy vaillinaista uskoa. Oli 10 morsiusneitoa, viisi viisasta ja sitten viisi tyhmää. Viisi viisasta pelastuivat, viisi tyhmää joutuivat Helvetin tuleen. Samoin oli hiekalle rakennettu talo, ja kalliolle rakennettu talo, ei ollut muuta taloa tässä väliltä. Hiekalle rakennettu talo sortui, ja kalliolle rakennettu säilyi ehjänä. Lisäksi Joh. Ilm. 3:14-16 ”Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku: ”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.”

Leluteekin Emilia (Ei varmistettu) http://leluteekki.wordpress.com

Mä pelkäsin lapsena ydinsotaa, tosi paljon. Meillä ei siis kerrottu uskonnosta muuta kuin että jotkut toiset ihmiset uskoo sellaisiin juttuihin kuin jumalat ja enkelit, mutta rauhanliike oli näkyvästi mukana elämässä - ja sehän oli juuri sitä varten ettei sitä sotaa tulisi. Mutta mitäs jos tuleekin, mä mietin lapsena.

Meillä on helppoa tän uskontojutun kanssa, kun molemmat ollaan ateisteja ateistiperheistä. Mulle tää on ehkä ollut sellainen kynnyskysymys, mulla ei varmaan avarakatseisuus riittäisi siihen, että toinen kertoo lapsille Jeesus-juttuja - koska eihän se sitten olisi reilua, jos mä siihen perään toteaisin, että höpö höpö, toi nyt uskoo noin, mutta ei se ole totta. Mutta kyllähän ihmiset onnistuu sovittamaan samaan perheeseen uskoa ja uskonnottomuutta ja erilaisia uskontoja, joten kyllähän se mahdollista on.

Kristaliina
Puutalobaby

Jännä huomata, miten tuollaiset aikuisten täysin hyvinä asioina pitämät asiat (kuten rauhanliike) voivat vaikuttaa lapseen ihan eri tavoin kuin varmaan oli tarkoitus...

Mä veikkaan, että Joel edustaa tämän uskonto/uskonnottomuusasian suhteen hyvin paljon samaa näkemystä kuin mitä sinä tässä kirjoitat. Ja koska mä itse olen tässä asiassa sarjaa "no jaa", voi hyvin olla, että se Joelin näkemys "voittaa" - mulla ei ole tavallaan argumentteja sitä vastustaa, kun itsekin pidän niitä tarinoita ikään kuin vain ihan kivoina perinteinä ilman sen kummempaa uskonsisältöä... Joelilla puolestaan argumentteja tästä aiheesta on sitäkin enemmän :)

Melina G

Mäkin pelkäsin maailmanloppua (mullakin on tätä jehovantodistajataustaa lapsuudessa). Niin ja en usko, että hoitotädilläsi oli kotona konventtia, ne kun on sellaisia satojen ellei jopa tuhansien ihmisten massatapahtumia. Ehkäpä heillä yöpyi konventiin tulleita vieraita?

Kristaliina
Puutalobaby

Jännä - mä muka ihan selvästi muistan, että niitä oltais kutsuttu konventeiksi... Höh. Toisaalta ne ovat kyllä alle 6-vuotiaan ihan selviä muistikuvia, että se sitten siitä :D Todennäköisesti sotken siis johonkin muuhun nimitykseen :)

Joka tapauksessa siis tarkoitin sellaisia viikoittaisia pienä kokoontumisia, joita oli aina jonkun kotona... Itse asiassa nyt palailee muisti pätkittäin, että oisko ollut niin, että Kuusamoon silloin vasta rakennettiin sellaista Valtakunnansalia. Koska muistan, kun se valmistui. (ehkä, hih) Ehkä siksi ne olivat ihmisten kotona ne tilaisuudet...

Lumikettu
Sinä olet ihme

Heh, itse olisin ehkä laittanut hoitolapselle terveisiksi jotain muita Raamatun kohtia kuin vanhan liiton puhtaussäännöksiä. Tai onhan ne tavallaan historiallisesti mielenkiintoisia, mutta ehkä kuitenkin jotain lasta koskevaa, kuten vaikka sen, kun Jeesus otti lapset vastaan ja siunasi heitä, vaikka muut yrittivät estää lasten äitejä.

Raamattu on minulle rakas (eikä todellakaan "yksi kirja muiden joukossa"), joten jotenkin ilahdutti, että Silva sen teidän hyllystä kävi valitsemassa. Sikälikin, että kirja on kyllä ulkoasultaan tylsä – vaikka tykkäsin kyllä itse pienenä lukea suomi–saksa–suomi-sanakirjaa, koska se oli niin paksu. Tai siis että miten se tyttö sen sieltä oikein valitsi? :D

Meidän perheessä uskotaan siis Jumalaan, ja meillä on mieheni kanssa ollut aina, öh, parinvalintakriteerinä, että se toinen uskoo samoin. Ihan näin lapsia ja kasvatustakin ajatellen. Olisi kurjaa, jos joku olisi tuhahtelemassa, kun toinen kertoo oman maailmankatsomuksensa pohjalta lapselle jotain juttuja, tai jos ei voitaisi yhdessä viettää samoja juhlia samalta pohjalta.

Nelson on nyt vielä niin pieni, ettei mitään mistään ymmärrä, mutta esimerkiksi tuon pääsiäisen osalta olen ajatellut jota kuinkin noin kuin Leluteekin Emilia kirjoitti. Ei lapsille tarvitse kertoa, että joo, sitten Jeesukselta riisuttiin vaatteet ja häntä lyötiin ruoskalla, päähän painettiin piikkejä ja lyötiin naulat kämmenistä ja nilkoista läpi. Ei annettu raikasta juotavaa ja huudeltiin ikäviä juttuja. Lopuksi sitten pistettiin keihäällä reikä kylkeen. Etenkin lapselle kerrottuna pääsiäisestä voi nostaa esille ne kolmannen päivän tapahtumat: Että Jeesus oli kuollut, ja hänen ystävänsä olivat surullisia. Mutta enkeli kertoikin Jeesuksen ystäville, että hän elää ja on noussut haudasta – jee!

Niin että lapsille kertoisin ehkä mieluummin siitä, että Jumala on lähellä, kun sinua pelottaa, enkä siitä, millaista helvetissä muuten sitten tulee olemaan ja että jos nyt et usko niin sinne joudut.

PS. Minäkin pelkäsin pienenä (n. 5-vuotiaana) maailmanloppua, mutta se ei liittynyt mitenkään Raamatun kuvaukseen maailmanlopusta, vaan siihen, kun olin ahminut kaiken mahdollisen tiedon avaruudesta. Luonnollisesti olin sitten lukenut siitäkin, että jonain päivänä Aurinko räjähtää ja Maapallolla tulee niin kuuma, että kaikki kuolee. Onneksi isä lohdutti, että siihen on vielä yli miljoona vuotta. <3

Kristaliina
Puutalobaby

Silvaa jostain syystä aika paljonkin kiinnostaa tuollaiset tekstiä täynnä olevat kirjat; se silleen ikään kuin "selaa" niitä tärkeän näköisenä :) Mutta että miksi tosiaan otti just tuon Raamatun (ja oikein hihkui iloa) - hih en todella osaa arvata :)

Joo, jos mulla itselläni olisi jotenkin vakaampi uskomus noihin asioihin, toisen tuhahtelu tuntuisi varmasti pahalta. Luulen kyllä, että Joel olisi huomattavasti hienotunteisempi, jos näin olisi - näin oletan :)

Jos meillä joitain noita kertomuksia kerrotaan, niin sitten kyllä varmasti just tuolleen "rusinat pullasta" -tyyppisesti eli tosi tarkkaan ajatellen, että mikä se on se viesti, mitä sillä lapselle halutaan sanoa. Veikkaan, että nuo "helvetin tulilla pelottelut" on kuitenkin aika pienen ryhmän toimintaa nykyisin. Toivottavasti. Tai mistäpä minä tiedän :)

Lumikettu
Sinä olet ihme

Silva siis ottaa isästään mallia!

Olet antanut Joelista kyllä sellaisen unelmamieskuvan, että aivan varmasti hän olisi hienotunteisempi. Tuhahteleekohan hän enemmänkin sille, että kerrot Silvalle tarinoita, joita et itsekään usko? Että sinun maailmankatsomuksesi ei ole niin, öö, ehdoton/varma/mitensennytsanoisi?

Rusinat pullasta, niin. (Tykkään muuten enemmän pullasta kuin rusinoista. Fraasin merkitys on vähän jäänyt valjuksi kohdallani.) Se pulla sopii sitten vasta vanhemmille lapsille, nuorille, aikuisille. Lapsille täytyy kuitenkin kertoa lapsille sopivalla tavalla ja lapsille sopivia asioita. Raamatussa on paljon K18-materiaalia. Vaikka uskonkin, että kertomukset ovat tosia, en silti anna niitä sellaisenaan lapselleni. Huh, vähän niin kuin että vaikka näyttäisi kolmevuotiaalle Passion of the Christin pääsiäisenä. (Tulipa pitkä konjunktioketju, täytyy ihan onnitella itseäni!) Tai näyttäisi sille muita tosijuttuja, jotain Thsernobyl-sairausdokumentteja, musliminaisia silvoittuine nenineen, WTC-iskujen loukkaantuneita.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jee, kiitos! Sä sanoitit mun ajatuksia pääsiäisestä, ja erityisesti siitä Jumalan tuomasta turvasta just nappiin. Noin mäkin ajattelen, että lapset sais kokea, että on olemassa joku (vanhempien lisäksi) jolle kertoa murheita.
T. Se pappi tuolta ylempää

Lumikettu
Sinä olet ihme

Hei, kiitos ja jee! :) Nyt kun tulit kommentoimaan ihan just tähän näin, niin pakko kysyä, että ihanko totta et kerro lapsille syntiinlankeemuksesta? Eikö se kuitenkin ole olennainen osa kristinuskoa? Eihän tarina edes pääty huonosti – Jeesushan rakasti ihmisiä niin paljon, että jätti jumaluutensa ja tuli pelastamaan meidät, ja ihminen pääsi takaisin Jumalan luo :)

Mietin sitäkin, että jossain vaiheessa lapsi kuitenkin miettii, että miksi me ei nyt eletä paratiisissa; että miksi on pahuutta, miksi meidän koira kuoli ja miksi mummo on sairas. Syntiinlankeemukseenhan tämä tämmöinen kaikki palaa. Mietin myös omaa hengellistä kasvuani: Olin joskus lapsena kamalan vihainen Aadamille ja Eevalle, koska jos ne ei olis syöneet sitä kiellettyä hedelmää, niin minä saisin olla nyt paratiisissa ja kaikki ois niin hyvin! Muutaman (tai ehkä tosi monen) vuoden päästä kuitenkin ymmärsin, että olen itsekin langennut, ja olisin itsekin ottanut sen hedelmän. Ja sitä kautta vasta voin ymmärtää Jumalan armon.

Ja voihan tätäkin kertomusta vähän siistiä lapsille – ei esimerkiksi tarvitse sanasta sanaan lukea, millaiset rangaistukset Jumala ihmiselle langetti.

minikaktus (Ei varmistettu)

Olen hyvin pitkälti samaa mieltä kaikkien kommenttiesi kanssa (mukaan lukien rusinat vs. pullat -- ei niitä rusinoita mielellään söisi :)).

Kuitenkin syntiinlankeemuksesta: Jossain vaiheessa siitä toki täytyy lapsille puhua (mutta en kyllä itse tiedä, milloin siitä tyttärelleni puhun, vai toivonko, että oppii kirkossa, pyhäkoulussa, jossain ilman, että joudun itse päättämään sopivaa aikaa), mutta en ole yhtään varma, että siitä kannattaa kovin pienelle puhua juurikin tuon "miksi nuo noin teki, ja nyt me kaikki jouduttiin pois paratiisista?" -jutun vuoksi. Muistan nimittäin lapsena ihmetelleeni ärsyyntyneenä ihan samaa. Eli pointtini on se, että pieni lapsi lähinnä syyttää Eevaa (ehkä myös Aatamia), kun taas vähän vanhempi voisi tajuta vähän enemmänkin, Lisäksi pienelle lapselle voi kuulostaa oikeasti aika absurdilta, että otetaan yksi omena ja tullaan karkoitetuksi. Kyseessä ei ole mikään timantti tai auto tai edes nukkekoti, vaan _omena_.

Kristaliina
Puutalobaby

Hitsi miten hyvää keskustelua, ja tosi näkökulmia avaavaa (ja just tällaiselle, joka nipin napin muistaa nämä tarinat) - kiitos teille kaikille keskustelijoille!

PS. Mä osaan sanoa muuten vain noista rusinapullista: mähän siis itsekin vihaan rusinoita :D Ne on viinirypäleitä, joilta on nitistetty elämänilo :) Tuota kielikuvaa kirjoittaessani ensin meinasin laittaa, että "kermat päältä", mutta sitten totesin että en mä tykkää kermastakaan - päädyin rusinapulliin, jotka kuitenkin ovat pienempi paha :D

Katie
Aika kypsä äidiksi

Mä ohitan uskontoaiheen viistosti takavasemmalta ja sen sijaan äimistelen, että kuinka teillä on Kauko Niemisen eetteripyörrekirjallisuutta?? :D

Kristaliina
Puutalobaby

Tsihihihi! Tiedätkö sä sen tyypin? Se oli aikoinaan myymässä omaa "kirjallisuuttaan" aina kaikissa tapahtumissa silloin, kun opiskelin - ja keksin tehdä siitä opiskelijalehteen jutun. Hämmensin hieman Yliopiston päärakennuksen vartoijoita, kun hieman... ...persoonallisen näköisen herra Niemisen kanssa kaarsin sinne kahvilaan haastattelua tekemään. Siinä samassa tietysti sitten sain herran kirjallisuutta taustamateriaaliksi :)

Tuli muuten aika mielenkiintoinen haastattelunauha. Esimerkiksi Graalin malja löytyi Kauko Niemisen äidin päästä. Hih, oiskohan mulla se nauha vielä jossain tallella...? (todennäköisesti on)

Katie
Aika kypsä äidiksi

Juujuu, toki mä Kauko Niemisen muistan opiskeluajoilta, kaikkien pippaloitten liepeillähän se oli aina myymässä kirjasiaan... Ja muistanpa hämärästi lukeneeni hänestä jonkin lehtijutunkin - olisikohan se sitten ollut sun kirjoittama? Hauskaa, jos oli! (Mistä sitä muuten tietää, vaikka me oltaisiin joskus valtsikan käytävillä tai tdk-bileissä törmättykin? Mä siis luin valtio-oppia ja polhissaa vuoteen 1999 asti.)

Kristaliina
Puutalobaby

Hihih vuonna -98 mä oon tuon jutun muistaakseni kirjoittanut, joten saattoi hyvin olla mun juttu! :D

Kuu (Ei varmistettu)

Itselleni lapsuuden suurimmat pelot jäi uutisista. Sota oli jotain todella pelottavaa. Pieniin muistikirjoihin olen lapsena kirjoittanut useaan kertaan, että kunpa ei tulisi nyt se maailmansota. Maailmanloppua en kuitenkaan pelännyt, koska sillä ei tavallisessa luterilaisessa kasvatuksessa mitenkään peloteltu. Mutta voin kyllä uskoa, että tuollainen joidenkin uskontojen maailmanloppukasvatus aiheuttaa pelkoja sitä kohtaan. Ja vielä se, että niissä uhkakuvissa vain osa pelastuu maailmanlopulta ja muut joutuu kärsimään. Samaahan pelkäsin siinä maailmansodassa, että joudun eroon perheestä ja tulee tuskaa ja kärsimystä. Ja vaikka vannotin vanhempia lupaamaan, että eihän se sota tule, niin tiesin, että ei ne sitä voineet luvata. Silloin turva antoi iltarukous jossa pyysin jumalalta, että älä anna sen maailmansodan tulla. Vaikka me ei mitenkään erityisen uskonnollinen perhe oltu, niin siitä olen kiitollinen, että lapsena opetettiin rukoilemaan iltarukous. Jotain sellaista haluaisin opettaa myös omille lapsilleni joskus, oli se sitten keskustelua jumalan tai jumalien tai universumin tai joulupukin kanssa, niin ehkä joskus lapsi tarvii jonkun suuremman kuin omat vanhemmat jolle voi kertoa ne suurimmat pelkonsa.

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, kyllä sota taisi olla minunkin pelkolistallani. Mutta jotenkin vähäisempänä. Ja sitten oli tosiaan se Olof Palmen murhaaja. Mä pelkäsin, että se oli lähtenyt sieltä Ruotsista ja tullut Kuusamoon meidän takapihan pusikkoon :)

Toi sun viimeinen lause on ihana <3

suvitus (Ei varmistettu)

En usko, että lapsi osaa pelätä maailmanloppua, jos siitä ei ole puhuttu. On kuitenkin niin abstrakti asia, en muista kertaakaan ajatelleeni, että maailma edes voisi loppua! En kyllä muista oikein mitään erityisempiä pelkoja lapsuudesta, hyvä niin :)

Olen itsekin ajatellut tuota uskonnosta puhumista, vaikka lapset on meillä vasta haaveissa. Mies kuuluu kirkkoon tavan vuoksi, mutta ei usko, ja minä olen eronnut kirkosta teininä. Silti jotenkin toivon, että tulevat lapsemme voisivat uskoa! Ja toisaalta en halua heitä kastaa. Loogista eikö totta? Suhtaudun uskontoihin todella positiivisesti (niin kauan kun pysytään suvaitsevaisina ja ymmärretään kaikkien ajattelutapoja..), ja olen usein ajatellut, että olisi mukava uskoa jumalaan, joka pitää huolta ja tuo tarkoitusta elämään. Mutta kun sydämestä sitä uskoa ei löydy, niin ei löydy. Enkä haluaisi pistää tulevia lapsiamme kirkkoon, johon emme itse usko, vaan toivoisin heidän löytävän uskon itse, jos niikseen tulee. Olenkin ajatellut yrittää puhua uskonasioista nimenomaan uskonasioina, "jotkut uskoo näin, toiset ei". Ja joulukertomukset ja enkelit ehkä kertomuksina muiden joukossa. Toivoisin myös lähipiiristä löytyvien eri uskontokuntia edustavien ihmisten kertovan avoimesti omista uskonnoistaan ja uskoistaan, painostamatta tietenkään (ja ilman pelottelua!). Mutta eiköhän meilläkin tule tästä aikanaan vääntöä, käsitykset kun menevät juurikin ristiin. Mies kun on yleisesti ottaen kriittisempi uskontoja vastaan, mutta kuuluu itse kirkkoon ja haluaisi lapsetkin kastaa :D

Kristaliina
Puutalobaby

Näissä on kyllä niin monimutkaisia kuvioita, että... Ja silti omat ajatukset omassa päässä tuntuvat suht loogisilta :) Hih olisi se kyllä ehkä selkeämpää, jos olisi yksi teoria, johon sitä vaan uskoisi ja that's it. Mutta ei :)

Mä kans jotenkin ajattelen, että jos meillä niitä kristinuskon kertomuksia kerrotaan, niin sitten myös muista uskonnoista ja uskomuksista - jo sen myötä varmaan sitä tulee, jos (kun?) tämä meidän reissailu jatkuu; on ehkä luontevaa kertoa, että täällä aika moni uskoo näin-ja-näin. Eli että se olisi ikään kuin tarinoita eri uskonnoista eikä mitään "oman uskonnon" opettamista. Kun ei sitä omaa uskontoa oikein ole :) Ja sitten tosiaan sellaista toisen huomioonottamista, "lähimmäisenrakkautta" ja suvaitsevaisuutta - asioita, mitä monissa uskonnoissa on mukana mutta toisaalta joita voi kyllä olla ilman uskontoakin. Hmm...

suvitus (Ei varmistettu)

Joo, mäkin oon monasti ajatellut, et loppujen lopuks mullahan on tosi kristilliset arvot! Miinus Jumala ja Jeesus :D Perhe ja lähimmäisenrakkaus ehdottomasti ykkösinä. Ja kun vielä ollaan miehen kanssa seurusteltu teineistä, oon tällä rakkaussarallakin muistuttanut uskonnollisia ihmisiä, ei mitään yöjuoksuja oo harrastettu :D Näitä omia elämän pehmeitä arvoja haluaisin kovasti myös välittää eteenpäin, ei aina ole kyse materiasta ja menestyksestä, vaan onnellisuudesta, ystävällisyydestä ja vastuunkannosta.

(Oon ollut aivan koukussa sun blogiin melki alusta asti, ja kerron miehellekin aina teidän kuulumisia :D Kiitti riippuvuuden aiheuttamista ja monista hukatuista opiskelutunneista, kun "ihan vaan nopeasti vilkaisen Puutalobabyn")

Kristaliina
Puutalobaby

Noi kristilliset arvot kyllä on hyviä ja kauniita - eikä niiden toteuttamiseen tosiaan välttämättä mitään syntiinlankeamuksia tai raakuuksia tarvita. "Rusinat pullasta" -koulukuntaa siis täälläkin :)

Ja oi, kiitos kivasta palautteesta! Ja anteeksi riippuvuudesta :)

suvitus (Ei varmistettu)

Anteeksi kun löpisen turhia blogisi täyteen, mutta pakko vielä nauraa, et musta tuntuu ihan kun joku julkkis juttelis mun kanssa! Noin se vaan vastailee mun hölmöihin maanmatosen kommentteihin, voi jumpe, kun on tärkeä olo! Siis ihan oikeesti the Puutalobabyn the Krista lukee minun juttujani ja vielä vastaa. Kaikkea kanssa. Seuraavaksi varmaan Sauli soittaa ja kyselee minun mielipidettäni presidentin tehtävistä.

Kristaliina
Puutalobaby

Tsihihi nyt tuli iltakikatukset - hassu!

aie (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen keskustelu! Me ollaan molemmat erottu kirkosta, eikä lapsia kastettu. Uskon johonkin korkeampaan, mutta se ei ole kristinuskon Jumala ja ahdistaa uskonnon tuputtaminen. Jokainen saa uskoa mihin haluaa, mutta sellainen syyllistävä ja "olemme kaikki langenneita syntisiä, rukoilkaa armoa" -tyyppinen julistaminen saa karvat pystyyn. Aika vähän olen joutunut onneksi siihen törmäämään, mutta kerrankin kävin mielenkiintoista keskustelua joidenkin syvästi uskovaisten tyttöjen kanssa ja totesin et kiva että te uskotte, minä uskon eri tavalla. Ja ne siihen, että tiedäthän että sinä palat helvetin tulessa! Ja minä siihen, että hyvä jos te mielestänne pelastutte mutta minä en usko että palan helvetissä. Ja ne, että kyllä palat! Tuollanen ahdistaa, vaikka hyväähän ne tarkoittaa (?)
Vähän vanhempana kuitenkin vasta tajusin, että ala-asteella mun luokalla taisi olla jehovantodistajatyttö. Se kertoi sellaisia tarinoita, että pelkäsin ihan hulluna, ja tosi pitkään (siis tosi pitkään, vaikka tiesin ettei siinä ole järkeä) jotain saatanaa vaikka.
Tämä on tärkeä aihe, ja kohta pitäis miettiä mitä haluaa lapsille kertoa. Onneksi ollaan samoilla linjoilla lasten isän kanssa. Me kuitenkin eletään vahvasti kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa, juhlapyhät ja kaikki. Joulua olen miettinyt, kun ei halua valehdella joulupukista, mutta ei se ole meille Jeesuksen syntymäpäiväkään, eikä mikään kulutusjuhla. Päädyttiin et korostetaan sitä perheen ja sukulaisten yhteenkokoontumista. Ei ole helppoja asioita nämä. Meidän kohta kolmevuotiaat on pelottavan tarkkanäköisiä ja tekee hirveän yksityiskohtaisia huomioita. Tavallaan mahtavaa, että ne on niin fiksuja että niiden kanssa voi jo keskustella, mutta kyllä aika suuri vastuu painaa!
Lisäksi on ihan eri asia kasvaa esim. tapakristityssä kodissa ja erota itse kirkosta niinkuin me, kun olla ihan alusta asti vailla sitä pohjaa. On kuitenkin tärkeää, että noillekin syntyis jonkinlainen käsitys sensuuntaisesta kulttuuriperinnöstä, mutta ilman sitä "tämä on totta" -aspektia.
Eka kommentti tänne ja avauduin oikein kunnolla! :D Tärkeä juttu kumminkin.

Kristaliina
Puutalobaby

Voi apua noita uskovilta keskustelussa saamiasi kommentteja! Varmasti joissain "liikkeissä" (vai miksi näitä herännäisiä ja jehovantodistajia ja lestadiolaisia nyt kutsutaankin) on just enemmän tuollaista ääriajattelua... Samoin mun mielestä tuolla pohjoisessa oli paljon tiukempia näkemyksiä uskovaisilla kuin täällä pääkaupunkseudulla - no tämä oli kyllä paha yleistys, mutta omat kokemukseni ovat vaan olleet tällaisia, niiden ihmisten perusteella, joihin olen sattunut tutustumaan.

Ihan lähiystäväpiirissäni ei syvästi uskovia ihmisiä (tietääkseni) olekaan, mutta tuttavapiirissä useitakin - ja just noiden omien lapsuuden/nuoruudenkokemusten perusteella olen ollut tosi yllättynyt, miten avarakatseisia monet heistä olet. Ehkä jopa avarakatseisempia kuin moni muu. Ja osa heistä kirkolla töissä myös. Se on ollut minulle ihan hyvää silmienaukaisua: että ei koko kirkko ole sellaista, miltä jotkut äärihuutelijat joskus saattavat saada sen vaikuttamaan.

Tosi hyvää pohdintaa sulla tuo lapsille kertominen. Itselläni on samanlainen ajattelutilanne varmasti lähivuosina päällä - ei kuitenkaan onneksi vielä tänä jouluna tarvitse. Mutta sun linja kuulostaa kyllä tosi pitkälti sellaiselta, joka itsellekin tuntuisi luontevalta...

annakarin
Anna Karin

Tää on aihe, jota mä mietin ihan yllättävän usein. Mähän siis olin ajatellut, että mun lasta ei kasteta - lapsen isä ei kuulu kirkkoon ja minä kuulun, mutta en kyllä allekirjoita kaikkea, mitä raamatussa puhutaan. Mun äiti kuitenkin sanoi syvästi loukkaantuvansa, jos lasta ei kasteta. Mähän änkytin vastaan, mutta lopulta tultiin siihen tulokseen, että ihan sama - jos kaste nyt niin paljon äitini elämää helpottaa, niin kastetaan. 

Mua mietityttää lähinnä kuolema. Mua on itseä jotenkin aina helpottanut usko siitä, että kuolleet menevät taivaaseen, kuolleet koirat menevät koirien taivaaseen ja siellä tyypit jatkaa elämäänsä toisten kuolleiden kanssa. Ja se, että ehkä joskus vielä nähdään, eikä kaikki olekaan tässä ja nyt. En siis itsekään oikeastaan välttämättä usko moiseen, mutta ajatus siitä saa olon jotenkin turvalliseksi ja helpottuneeksi. Lisäksi mun mielestä pelon hetkellä on jotenkin turvallista ajatella, että olisi jotain suojelusenkeleitä, jotka katsovat perään. Mutta jos ei itsekään näihin asioihin oikeasti usko vaan enemmänkin haluaisi uskoa, niin miten asiat esittää pienelle lapselleen? Miten kuoleman voi selittää? Pitääkö sanoa vain, että kukaan ei voi tietää mitä silloin tapahtuu? Pienenä muistan tietämättömyyden olevan kaiksita pelottavin asia.

Tuli muuten mieleen noista lapsuuden peloista - mun äiti on opettanut meidät lapset jo pienenä rukoilemaan. Mun mielestä "levolle laske luojani, armias ole suojani, jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi" -rukous oli jotenkin tosi pelottava. Ja musta tuntui, että aina kun rukoilin jotakin asiaa paremmaksi, niin kaikki muuttui vielä pahemmaksi. Siksi en yhä edelleenkään uskalla rukoilla ja pyytää vaikka jumalaa suojaamaan jotain läheistä - musta tuntuu, että manaan sillä hänelle peruuttamattoman kuoleman tai ainakin vakavan sairauden. 

Kristaliina
Puutalobaby

Jännä, miten tällaiset asiat tosiaan pyörii mielessä nyt - kun lapsettomana tälle ei kyllä uhrannut (tai ainakaan minä) sekunnin ajatustakaan.

Uhh, kuolema. Joo: tuntuisi todellakin paremmalta esimerkiksi kertoa lapselle, että xxxx meni taivaaseen kuin että xxxx haudataan tuonne multaan ja sinne se sitten maatuu. Voi apua. Ja siihen kun laittaa lapsen mielikuvituksen vielä päälle, niin... Ja tällaiset tilanteet ovat väistämättä kuitenkin jossain vaiheessa edessä jokaisella vanhemmalla. Haastavaa.

Meillä oli kans iltarukous, mutta eri kuin tuo. Tästä taidettiin puhua siellä nimiäiskeskustelussakin aikoinaan - joku muukin sanoi, että tuo sun mainitsema tuntui lapsena pelottavalta: "Jos sijaltain en nousisi"; eli että on sellainen mahdollisuus, että tuosta vaan nukkuessa kuolee. Ei ehkä ihan sopivaa lapselle viimeiseksi ajatukseksi ennen nukahtamista...

Pages

Kommentoi