Tarina leikkipuistosta

Puutalobaby

Leikkipuistoon tuli isä kahden lapsensa kanssa. Lapset juoksivat innoissaan edellä, isä käveli perässä puhuen kännykkäänsä - kaikesta päätellen työpuhelua. Lapset säntäsivät suoraan sellaiseen pyörivään karuselliin, isä istui vähän matkan päähän penkille.

Vauhtia, vauhtia, vauhtia - lisää, lisää, lisää! Isompi lapsi otti hurjat vauhdit, pienempää alkoi pelottaa.

"Ei! Ei! Ei! Pois! Isi, auta!", pieni alkoi valittaa.
Valitus vaihtui nopeasti säikähtäneeseen itkuun:
"POIIIIIIIS!"

Isompi potki vielä muutamat vauhdit, hyppäsi itse kaaressa pois ja juoksi muihin leikkeihin. Pieni itki lohduttomasti ja puristi kauhuissaan koko vartalollaan karusellin kaidetta.

Vähitellen karusellin vauhti pysähtyi, mutta itku ei loppunut:
"Isi! Isi! AUTA!", lapsi kiljui ja puristi edelleen karusellia.

Isä ei reagoinut. Hän oli itkun yltyessä noussut penkiltä ja mitään sanomatta siirtynyt kauemmas puhumaan puheluaan rauhassa.

Lapsi itki ja kiljui hysteerisenä: "ISIIIII!" Vähitellen hän kapusi itse pois karusellista ja lähti juoksemaan kädet ojossa kohti isäänsä:
"ISIIIII!"

Lapsi kaatui juostessaan ja sai kasvonsa täyteen hiekkaa. Jäi sätkimään ja kirkumaan maahan isiä kiljuen. Koko leikkipuisto täyttyi lapsen hysteerisestä huudosta.

Vähitellen isä lopetti puhelunsa ja marssi terävin askelin lapsen luo. Syvästi vihaisena.
"MITÄ SÄ TÄÄLLÄ KILJUT?! Ei sulla ole mitään hätää!"
Lapsi ojensi edelleen käsiään syliin pääsyä pyytäen ja itki lohduttomasti. Mutta ei, ei vieläkään syliin. Isä nappasi lasta kiukkuisena kädestä ja lähti retuuttamaan kohti leikkipuiston porttia.
"Sitten lähdetään kotiin, jos ette osaa leikkiä nätisti!".

Isompi lapsistakin hermostui.
"En halua vielä kotiin!"
Isä raahasi kiukkua puhisten lapset pois puistosta. Molemmat lapset itkivät.

Myös minun teki mieli itkeä.

*******

Tapauksesta on kulunut jo kuukausia, mutta edelleen se silloin tällöin palaa mieleeni. Sydän särkyy pelkästä ajatuksesta: niin suuri sylin kaipuu - ja kylmä torjunta.

Olisiko minun pitänyt tehdä jotain? Mennä lohduttamaan lasta? Olin koko sydäntäriipivän kymmenminuuttisen hysteriaitkun ajan kahden vaiheilla: menenkö lähemmäs juttelemaan lapselle, otanko syliin? Mutta olisiko lapsi säikähtänyt vierasta ihmistä entistäkin enemmän? Lapsihan halusi isin, ei mitään vierasta tätiä.

Myös Joel oli mukana. Meidän koko puisto-oleilumme ikään kuin pysähtyi tapauksen ajaksi - emme pystyneet näkemään muuta kuin lohduttomasti itkevän lapsen. Luultavasti tuijotimme.
"Mä menen sanomaan jotain tuolle isälle", Joel puhisi.
"Eijeijei, et sä voi - apua, et sä voi mennä", minä yritin estellä.

Olisi pitänyt päästää.

Mutta toisten asioihin sekaantuminen tuntuu niin... ...sekaantumiselta. Ja taisi olla tärkeä työpuhelukin.

*******

Okei, kukaan meistä ei ole vanhempana täydellinen. Virheitä sattuu. Huonoja päiviä.

Mutta oi, kunpa osaisin äitinä ottaa aina syliin silloin, kun lapsellani on sylin tarve. Enkä ikinä torjua lohdutusta kaipaavaa. Vaikka kysymys olisi aikuisen silmään kuinka pienestä tai mitättömästä asiasta. Jos lapsella on suru ja hätä.

"Voi kulta, äiti/isi on tässä. Ei ole mitään hätää. Tule rakas syliin. Äiti/isi on tässä."

Share

Kommentit

MirvaK

Sydän murtui täälläkin. :(

MirvaK

Ja en tiedä miten olisin itse toiminut. Kovaa taistelua olisin käynnyt, että menenkö lohduttamaan vai en. Ja juuri tuon takia, että pelästyykö lapsi lisää.

Kristaliina
Puutalobaby

Mä kans jäin miettimään tuota. Olisiko pitänyt puuttua jotenkin? Tapaushan oli ns. pieni, mutta lapsen kannalta juuri sillä hetkellä todella iso.

Eilen illalla aloin vielä nukkumaanmennessä jotenkin miettimään noita kiintymyssuhdeteorioita. Heh itse luin niistä jostain naistenlehdestä, mutta Joel kertoi, että se on ihan käypä ja toimiva "oikea" teoria.

Itselläni on selvästi aikaisemmissa ihmissuhteissa ollut "häiriötä" kiintymyssuhteessa: olen pelännyt aivan suhteettoman paljon jätetyksi tulemista ja reagoinut sitten sen mukaisesti. Vasta Joelin myötä tunnen oloni ihmissuhteessa turvalliseksi. Noiden kiintymyssuhdeteorioiden mukaanhan tällaiset voivat liittyä lapsuuden kokemuksiin - omalta kohdaltanikaan en sitä ihmettelisi (avioerolapsi kun olen).

Uhh. Pistää miettimään.

Kristaliina
Puutalobaby

Oho, tarkemmin katsottuna ei välttämättä tullut maailman luotettavin lähde, vaikka päälle päin hyvältä näytti ja sen mukaiselta, mitä olin aiheesta aikaisemmin lukenut. Tässä vielä kiintymyssuhdeteoriasta Wikipediassa, Joel osaisi varmasti antaa jonkun paremmankin linkin :)

millez (Ei varmistettu)

Itku tuli. Mä oisin varmaan ainaki ees sen karusellin käyny pysäyttämässä, et jos oikeesti oli nuin peloissaan, ehkä ei ois niin pahaksi päässyt itku. Mut ihan hirveetä tuollanen käytös mieheltä. :'(

Kristaliina
Puutalobaby

Mua todellakin harmittaa, että en tehnyt mitään. Tai edes antanut Joelin tehdä :)

Perhanan "tahdikkuus", tällaisessa tilanteessa pitäisi varmasti vain tehdä jotain!

Joo, olisin mäkin sen karusellin käynyt pysäyttämässä ja ihan vilpittömästi sillä ajatuksella, että isi ei nyt huomannu, ja toivottavasti joku pysäyttäisi mun lapsen liian kovat vauhdit, jos en kuulisi/huomaisi jostain syystä itse. 

 

Kristaliina
Puutalobaby

Jos olisin ollut lähellä sitä, niin varmasti olisin pysäyttänyt ja se olisi tullut varmasti ihan luontevasti... Ois ehkä pitänyt kuvata tuota meidän sijaintia jutussa vielä tarkemmin (kirjoitin sen tuonne myöhempään kommenttiin kyllä): me oltiin siis ikään kuin leikkipuiston toisessa osassa erillisessä karsinassa, aitojen takana... Isä sen sijaan tässä vaiheessa vielä ihan vieressä ennen kuin sitten itse siirtyi kauemmas. Eli isä siis todellakin huomasi ja näki tilanteen koko ajan.

Jos ei olisi huomannut, ei olisi tarvinnut sadasosasekuntiakaan miettiä, menenkö auttamaan lasta vai en! Muutenkin lähempänä oleminen olisi varmasti tehnyt tilanteeseen puuttumisesta helpompaa!

Harmittaa koko juttu kyllä.

Tuo mullekin tuli mieleen. Karusellin vauhdin hiljentäminen olisi auttanut lasta mutta ei olisi ollut liikaa puuttumista.

Toivottavasti tuo oli vain harvinainen huono päivä isälle. Lapset ovat varmaan unohtaneet jo koko tapauksen kunhan tuo ei ole heille toistuvaa. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Mä kans todellakin toivon, että tuo oli vain yksittäinen tapaus heidän perheessään! Ainakin lapset olivat puistoon tullessaan tosi iloisia ja reippaita - ennen tuota käännettä siis.

Enni

Itku tuli täälläkin. Kun tunnin päästä lähden töistä kotiin, kaappaan ensimmäisenä pikkuiseni syliini ja istumme siinä niin kauon kuin hän haluaa. Kiitos Krista taas ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Ihanaa viikonloppua teidän koko perhelle. Sylitellään! :)

Kristaliina
Puutalobaby

Ja mulla taas tuli kyyneleet sun kommentista <3

Joo, meilläkin kyllä sylitellään heti, kun tirppanen päikkäreiltään herää!
 

Hosuli
Hömppäblogi

Kamala tapaus, kurkkua puristaa pelkkä lukeminenkin. :( Kurjaa ajatella, millainen käsitys lapselle tuosta tapauksesta jäi. Voin kuvitella, miten epäoikeudenmukaiselta tuollainen kohtelu pienestä tuntuu.

Kristaliina
Puutalobaby

No niinpä! Kun tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta aikuisenkin mielestä, niin entä sitten pienen säikähtäneen lapsen... Niisk!

Huomenna on paremmin..

Niin, tai vielä surullisempaa: ei tunnu epäreilulta vaan tuntuu, että koko homma oli oma vika :(

Kristaliina
Puutalobaby

Oh. Niisk.

Savelassa

Itku tuli :'(

Kristaliina
Puutalobaby

Voi, tästä tuli tällainen itkujuttu... Mutta niin mullekin!

polar coding

No huh huh. Mun mielestä kyllä ilman muuta voi sanoa jotain isälle, tai mennä itse rauhoittamaan lasta. Sehän on yksinkertaisesti ihminen hädässä. Eikä mitään vanhempiensa yksityisomaisuutta.

(En tarkoita tällä arvostella sitä miten te toimitte. Jotenkin tulee vaan mieleen että totta kai voi "puuttua". En tiedä sitten osaisinko ite järkevästi reagoida vastaavassa tilanteessa. Vois olla että ainakin jonkin aikaa menis siihen että kattois suu auki et "mitä hittoa, eiks toi isä tee mitään?!")

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, toi on varmasti just yksi syy siihen, miksi asia jäi painamaan mieltä. Miksi hemmetissä sitä itse tilanteessa ei osaa tehdä mitään?!? Saakin vähän arvostella, mäkin vähän arvostelen itse itseäni :) Toivottavasti pystyisin oppimaan näistä ja vastaavantyyppisessä (huh tai toivottavasti vastaavantyyppistä ei enää koskaan tule) tilanteessa mennä rohkeammin ns. puuttumaan tilanteeseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minäkin olisin pysäyttänyt karusellin. Parhaimmassa tapauksessa lapsi olisi siirtynyt suoraan toisiin leikkeihin ja koko tilanne olisi unohtunut. Toisaalta teillä olisi jäänyt näkemättä se, miten jotkut vanhemmat toimivat karmealla tavalla lastensa kanssa. :(

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, aika varmasti tilanne olisi jäänyt siihen, jos heti alkuun se karuselli oltaisiin vaan pysäytetty... Niisk. Siinä vaiheessa se isä oli kuitenkin vielä siinä ihan vieressä penkillä ja me oltiin ikään kuin "toisessa karsinassa" eli aidalla rajatussa kokonaan eri puiston osassa (oltiin itse asiassa siellä "aidan takana" koko tapauksen ajan eli aika kaukana - ääni kuitenkin raikasi koko puiston yli, huih sentään). Jos olisin ollut vieressä, niin varmasti pysäyttäminen olisi ollut ihan luontevaa eikä koko tilannetta olisi päässyt syntymään.

Yhyy!

Vierailija H (Ei varmistettu)

Auts. Voi kun tekee kipeää pienen puolesta :(
Enkä tiedä, mitä olisin tehnyt itse. Ehkä tällaisia varten pitäisi vähän varautua etukäteen - siis että miettisi just että millaisiin tilanteisiin voi puuttua ja miten. Jos näkee, että lasta sattuu tai hän itkee, eikä kukaan vanhempi siihen reagoi, niin yrittäisin varmaan mennä lohduttamaan. Jos menee vielä oman lapsen kanssa, niin ehkä se tuntuisi siitä vieraasta lapsestakin vähemmän pelottavalta jos hän pelkää vieraita. Ja jos lapsi on sen verran iso, että osaa sanoa missä on oma vanhempi, niin sitten auttaisi lapsen sinne vanhemman luo. Jos lapsi säikähtää vierasta, niin mun mielestä se on kuitenkin pienempi paha kuin että hänelle jää kokemus ettei kukaan huomioi häntä mitenkään. Jos taas on kyse sellainen tilanne, että vanhempi kohtelee lasta rumasti (välillä kuulee vanhempien puhuvan niin rumasti lapsilleen), niin ehkä voisi yrittää mennä jotenkin sen vanhemman juttusille muina miehinä ja kääntää niin huomio pois lapsen sättimisestä tms. Niinkuin kirjoitit, ei voi tietää mitä tilanteessa on taustalla, ja sen vuoksi olisikin tärkeää koittaa puuttua asiaan myös sitä huonosti käyttäytyvää vanhempaa kunnioittaen. Voisin kuvitella, että jos olisin itse huonolla tuulella, niin oloani saattaisi helpottaa jos joku toinen aikuinen tulisi juttelemalla/apua tarjoamalla katkaisemaan hermoja kiristäneen tilanteen - mutta ei sättimään tai neuvomaan. Jos vaikka tuossa kuvaamassasi tilanteessa olisi vienyt lapsen isänsä luokse ja jos tämä ei olisi puheluaan lopettanut jo tuolla, niin olisi vaikka todennut, että "lapsesi taisi kaatua ja säikähtää ja näytti vähän siltä että taidat tarvita tässä vähän apua".

Voi kun kaikki lapset pääsisivät AINA halutessaan tai lohtua kaivatessaan rakkaimpansa syliin.

Kristaliina
Puutalobaby

Täysi allekirjoitus erityisesti tuolle viimeiselle lauseelle, se tiivistää kaiken!

Joo, tuo etukäteen miettiminen on varmasti hyväksi. Että ei sitten ole siinä tilanteessa ihan urpona. Ja samoin just tilannetaju, että osaisi muotoilla asian oikein. Toisaalta kun järjellä ajattelee näin jälkikäteen, eihän sillä ole mitään merkitystä, vaikka se isä olisi ajatellutkin, että hemmetin sekaantuva ämmä. Mutta jotenkin sitä typerästi vaan saattaa pelkuroida tuollaisessa tilanteessa.

Ja tosiaan tilanne olisi ollut täydellisen erilainen, jos olisimme olleet ihan lähellä/jos isä ei itse olisi nähnyt tilannetta. Silloin se on mun mielestä jossain määrin jopa "kanssavanhempien" velvollisuus auttaa lasta, jos jotain käy niin, että vanhempi ei huomaa...

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen Liisan kanssa kyllä samaa mieltä siitä, että noi tilanteet on usein just niin yllättäviä, ettei niihin voi etukäteen miettiä mitään valmista toimintarepertuaaria. Mutta ehkä tiivistäen tuon edellisen pohdintani: lapsen hätään pitää vastata (jos hänen oma vanhempansa ei sitä syystä tai toisesta tee) ja asioihin pitää puuttua, mutta toista osapuolta kunnioittaen. Mulla on kanssa pelko siitä, mistä Kaiho (14:49) kirjoittaa, että entä jos puuttumisella suututtaa vanhemman niin, että lapsi saa vielä senkin takia enemmän kuraa niskaansa. Joskin itseni tuntien a) en keksisi siinä hetkessä sopivaa toimintatapaa ja b) jos saisin suuni auki, sieltä ei välttämättä tulisi ulos mitään rakentavaa törkeästi käyttäytyvälle vanhemmalle.

Jokin aika sitten luin jutun professroi Rauni Räsäsestä, ja jäin kiinni näihin sanoihin: "Hän ei hyväksy eriarvoistavia ja toista alistavia tai loukkaavia puheita, mutta ei koskaan saa myöskään riitaa aikaiseksi niihin puuttuessaan, ei provosoi toista, eikä menetä itse malttiaan. Hän puuttuu puheisiin ja tilanteisiin "ravistelevan lempeästi": tuo ilmi oman näkemyksensä rauhassa ja toista arvostaen, herätellen toisen ajatukset uusille urille." (http://rauhanpuolustajat.org/rauhanpuolesta/ravistelevan-lempeae-kasvattaja).

Voi kun tuohon jotenkin oppisi, olemaan "ravistelevan lempeä".

Äläkä Krista soimaa itseäsi - näiden tosi lukuisten kommenttien perusteella kaikki ymmärtävät toimintanne siinä tilanteessa ja näytät herättäneen sellaisen myötätunnon vyöryn, että monissa kodeissa jaetaan tänään hellyyttä ja syliaikaa tuplasti &lt;3 Ja moni saa varmasti rohkeutta puuttua ikäviin tilanteisiin jos sellaiseen törmää.

Kristaliina
Puutalobaby

Ihana ja tosi kuvaava ilmaisu, "ravistelevan lempeä" <3

Tuo Kaihon ja sun mainitsema asioiden pahentaminen on kyllä ihan hyvä pointti, joissain tilanteissa ainakin jos tilanne on ikään kuin perheen kotona jo "siihen asti tulehtunut". Eli siis vanhempi niin kireänä jne. Se on pelottava ajatus, ja varmasti tähänkin on ulkopuolisen tosi vaikea tehdä vedenpitävää tulkintaa. Tuo tässä keskustelussa myöhemmin mainittu (sori en näe nyt tätä kommenttia kirjoittaessanis en kirjoittajaa) puiston henkilökunnalle kertominen on varmasti myös toimiva tapa erityisesti jos huomaa, että tällaiset tilanteet toistuvat...

Mutta tosiaan - se itse tilanteessa "oikealla" (mikä se sitten onkaan) tavalla toimiminen voikin olla sitten yllättävän vaikeaa, vaikka kuinka teoriassa ajattelisi, että "näin mä tekisin". Kyllä mäkin kuvittelisin itsestäni, että "joo joo totta kai uskaltaisin puuttua, jos olisi esimerkiksi tällainen-ja-tällainen tilanne". Ja sitten onkin ihan lukossa siinä yllättävässä tilanteessa. Se siinä varmasti eniten (oman toiminnan osalta) harmittaakin.

Liisa
Osasin!

Surullinen tarina. :( Ja inhottavaa, jos itselle jää se "olisi pitänyt" -olo. Minä olisin varmaan (riippuen kuinka akuutisti olisin ollut omassa muksussa kiinni, välimatkasta ja siitä ja tästä ja tuosta) käynyt pyytämässä isosisarusta hiljentämään ja auttanut pienemmän pois kyydistä. Tai siis itselleni on usein ihan luontevaa "puuttua" tuollaisiin tilanteisiin, jos näen että lapsen oma vanhempi on kaukana tai kiinni muussa asiassa. Aika usein leikkipuistossa tulee vastaavia tilanteita ja minusta on jokaisen vanhemman velvollisuus ja toisaalta oikeus katsoa perään ja puuttua sekä omien että muiden tenavien toilailuihin. Ja en tarkoita siis kritisoida teidän osuutta tässä, Krista. Nämä on hankalia juttuja ja jokainen tilanne on erilainen ja tulee yllättäen.

Vanhempien käytökseen en minäkään osaa mennä puuttumaan. Paljon tätä lievempi tapaus sattui omallekin kohdalle, kun jonkun Iloa isomman pojan äiti istuskeli penkillä näpyttelemässä kännykkäänsä kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Poika otti sitten minuun kontaktia ja leikimme yhdessä jonkin aikaa, kunnes äiti kajautti "Minuutti!" ja sitten he lähtivät kotiin minuutin päästä. Vähän suretti sen yksinäiseltä vaikuttaneen pojan puolesta. Mutta se oli hyvä opetus siitä, millainen äiti en halua olla. (Vaikka onkin lisättävä, etten myöskään ajattele niin, että vanhemman tehtävä olisi toimia kokoaikaisena viihdyttäjänä.)

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, tuo on niin totta - jokainen tilanne tulee niin yllättäen ja erilaisena, että varautuminen on vaikeaa; vaikka tosiaan jonkun etukäteisen "näin minä toimisin" -linjauksen miettiminen varmasti on hyvä juttu, että ei tosiaan ole ihan urpona sitten tilanteen tullen. Ja harmittele jälkikäteen. Kröhöm niin kuin minä nyt :)

Höh mun ois tosiaan pitänyt kirjoittaa tuohon alkuperäiseen tekstiin, että me siis oltiin kauemmpana (tosin näköyhteyden päässä) "eri karsinassa" aitojen takana eli siksi "alkutilanteeseen" emme olisi päässeet mitenkään mukaan. Mutta kun sitä itkua sitten tosiaan sen kymmenisen minuuttia kesti, niin siinä vaiheessa ehtineet kerätä kamamme ja lähteä toiselle puolelle. Se kuitenkin tuntui jotenkin niin "kiusalliselta", kun isä oli itse tieten tahtoen päättänyt tilanteesta poistua reagoimatta.

Mutta olisi pitänyt olisi pitänyt olisi pitänyt. Silti.

Todellakin, hyvä opetus myös tuo sun kertomus. Mulla itsellänikin tulee näpelöityä kännykkää omasta mielestäni liikaa. Tai niin, mikä on "liikaa" -  no ainakin tuo sun kertomus! Onneksi en ole läheskään noin paha, vaikka välillä "ihan vaan vähän" saatan kännykkää vilkaistakin. Aitoa läsnäoloa olisi kyllä silti hyvä harjoitella enemmänkin!

MinEna
Kasvukäyrillä

Itku tuli mullakin :(

Surullista ja toivon samoin, että kaikista omista vajavaisuuksista huolimatta, osaisin/osaisimme olla vanhempia edes tuossa kohdassa, kun lapsi tarvitsee syliä poistamaan hädän ja pahan mielen tai ihan muuten vain.

 

Kristaliina
Puutalobaby

Niinpä. Se syli kun on kuitenkin se tärkein lohtu. Niin lapselle kuin aikuisellekin <3

annakarin
Anna Karin

Nyt mäkin itken. Voi pientä. :-( 

Kristaliina
Puutalobaby

Niisk. Oi ei mä aiheutin itketysperjantain... Olisin ehkä vähän taktisemmin voinut ajoittaa tän jutun (johonkin muuhun ajankohtaan kuin viikonlopun odotukseen), mutta tämä sattui nyt vaan olemaan mielessä tänään - ja tuntuu aina luontevimmalta kirjoittaa just siitä, mitä sillä hetkellä ajattelee...

annakarin
Anna Karin

Ikinä ei ole väärä hetki miettiä tälläistä. Tärkeä asia, ja sai aikaan myös sen, että tänä perjantaina varmasti moni pikkuinen sai ihan tupla-annoksen haleja ja hellyyttä. :-) Meidän pirpana ainakin! 

Vierailija (Ei varmistettu)

"Hei anteeks voitko keskeyttää sen puhelun, kun sun lapsella taitaa olla hätä tuolla karusellissa?" Joka on lapsia vahtimassa, hänellä on lapsille oltava aikaa. Ihan kategorisesti. Ja toisten lasten etua saa ajaa siinä missä omienkin. Kumpi on huolestuttavampaa - lapsi säikähtää tilanteeseen puuttuvaa vierasta aikuista vai saa sen kuvan maailmasta, että ketään aikuista ei koskaan kiinnosta minun hätäni?

Ikävä kyllä näitä omankin lapsen väärinymmärryksiä ja -kohteluita tulee välillä eteen; kiireellä on usein osuutta asiaan. Onneksi niistä voi ottaa opikseen ja isompien kanssa jälkikäteen keskustella ja pyytää anteeksi. Joskus lapsi itsekin palaa aiheeseen ja vasta päivien päästä. Kertoo, miltä tuntui, jos aikuinen ei sitä siinä hetkessä tajunnut. Typerän kiukuttelun alta saattaa paljastua jotain ihan muuta. Ja sitten taas välillä ei paljastu. Lapsi vaan testaa aikuisen pinnaa... Yleensä tietenkin silloin, kun aikuisella on muutenkin pinna kireällä. Ja kiire. Ja olisi pitänyt jo olla menossa.

Ja oma lukunsa ovat toki lapset, jotka manipuloivat aikuisia itkullaan. Siitä tässä tarinassa ei varmaankaan ollut kyse, mutta ulkopuolisen voi joskus olla vaikea erottaa hätää ja tekohätää toisistaan.

Kristaliina
Puutalobaby

"Joka on lapsia vahtimassa, hänellä on lapsille oltava aikaa. Ihan kategorisesti." > niin samaa mieltä! Okei VOI olla tärkeä työpuhelu siinä samaan aikaan päällä ja se tulee vaikka ajankohtaan, mihin ei voi itse vaikuttaa - mutta SILTI. Ei voi olla kuitenkaan niin ymmärtämätön ihminen siellä langan toisessa päässä, että ei voisi pahoitella, että tilanne on nyt tämä, soitan kohta takaisin. Tai jotain.

Tai ehkä mulla ei vaan ole niin tärkeitä työasioita :D No, mikään sydäkirurgipuhelu tämäkään ei ollut, vaan ihan jostain bisnesjutuista jaarittelivat.

Ja joo, tämä ei vaikuttanut manipuloinnilta vaan ihan oikealta säikähtämiseltä ja sylin tarpeelta. Vaikka tosiaan ulkopuolisen sitä on varmasti mahdoton ihan aukottomasti tietää.

FFFifi
Fitness Führer

Mä haluaisin ajatella, että tässä oli kyse nimenomaan tällaisesta väärinymmärryksestä ja siksi isä toimi noin. Ja ettei se heillä aina mene noin. Kyllä minullekin tuollaista sattuu: aina ei yksinkertaisesti pysty huomaamaan joka asiaa ja ajatukset ovat usein muualla kuin juuri vallitsevassa tilanteessa. Ihanne tietysti olisi, että lapsi tulisi aina kohdatuksi kulloistenkin tarpeidensa mukaan, mutta ihan hyville vanhemmille sattuu vastaavaa (vaikka tämä nyt oli aika räikeä esimerkki), ei tarvitse olla mitenkään tunnekylmä tapaus...

Monien elämä on aika kuormittavaa jos on lapsia ja töitä ja muuta, ja se huomion pitäminen tilanteessa ja ympärillä olevien ihmisten (lasten ja aikuisten) huomioiminen oikealla tavalla ei välttämättä ole silloin helppoa. Toki siihen pitäisi pyrkiä, mutta keneltä ei ole joskus tullut suusta vastaus puolisolle tai lapselle ikävällä sävyllä ennen kuin itse edes ehtii huomatakaan?

Joissain tapauksissa perheessä kaikkien kannalta hyväksi todettu tapa hoitaa asiat voi myös näyttää ulkopuolisille jotenkin ikävältä, esimerkiksi kiukuttelutilanteissa tms. Tämä nyt tuskin oli sellainen, mutta hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei kannata lyhyen hetken perusteella tehdä. Toivon mukaan myöskään vanhempia ei tuomittaisi (tai he eivät tuntisi itseään kelvottomiksi) satunnaisten huonojen hetkien tai päivien takia, niitä kun tulee kaikille. Jatkuva laiminlyönti on ihan eri asia.

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, ja täällä muuallakin mainittu hyvä pointti siitä, että lapsi tosiaan haki lohtua isästään. Jos kyseessä olisi toistuva tapaus, olisi lapsi tietysti saattanut jo lannistua. Todennäköisesti isällä oli sellainen puhelu, johon hän halusi keskittyä ja sillä hetkellä koki lapsen itkun vain "häiriöksi".

Vaikka tietysti lapsen hädän pitäisi mennä tärkeimpienkin työasioiden edelle. Mutta täydellisiähän meistä ei ole kukaan...

phocahispida

Nousin viime viikolla yhtenä iltapäivänä pois junasta ja olin sillä lailla ajatuksissani, etten ollut ihan skarpeimmillani. Olin ehtinyt junavaunusta jo alikulkuun vieviin portaisiin kun vastaan tuli äiti kahden lapsen kanssa. Toinen lapsista oli ehkä neljän vanha ja pienempi kahden ikävuoden kieppeillä. Äidillä oli kiire junaan ja hän tuli portaita ylös puolijuoksua, kummallakin puolella lapsista käsillä kiinni pitäen. 

Jos olisin ollut hereillä, olisin voinut kääntyä kannoillani ja käydä painamassa junan oven avausnappulaa. Näin seurue olisi varmasti ehtinyt junaan. Olin jotenkin niin jähmeässä tilassa etten älynnyt ennen kuin oli liian myöhäistä.

Pienempi lapsi kaatui täysin vaarattoman näköisesti portaikossa (otti käsillä vastaan) ja siinä kohtaa äiti käyttäytyi kuten kiireessä on ihan luontevaa eli totesi vaan "Ylös ja junaan". Koettivat juosta junaan, mutta se ehti lähteä ihan nenän edestä. Siis niin että äiti ehti koskea junan ovea. 

Tuo tilanne on tosi ärsyttävä yksinkin liikkuessa ja jos lapset ovat esimerkiksi tehneet lähdöstä alusta asti ihan helvetillistä tosi hankalaa temppuilemalla pukiessa ja tyhjentämällä tavarakassia tms. niin pinna voi olla valmiiksi kireällä. 

Mutta silti hätkähdin, kun äitin reaktio oli tilanteessa paiskata reppu maahan ja karjaista: "EI VITTU SITTEN LÄHDETÄ!" ja pyörähtää aloillaan lähes täysi kierre ympäri. Huuto ja sättiminen kaikui perässäni alikulussa ja kun katsoin tilannetta toiselle laiturille päästyäni niin äiti kiroili ja rähisi edelleen ja lapset seisoivat vieressä alistuneen näköisenä.

Minulla palaa pinna välillä aika herkästi ja jotenkin tuollaiset tilanteet pistävät miettimään, että vaikka kuinka harmittaisi niin tuolla tavalla en haluaisi omalle lapselle kuitenkaan huutaa, kotona tai julkisella paikalla.

Välillä saatan korottaa ääntä, lähinnä vaaratilanteissa, mutta ettei tuollainen karjuminen ja sättiminen muodostuisi tavaksi. Se on nimittäin pahan kuuloista aikuisestakin niin entäpä kohteena olevasta lapsesta?

piupali (Ei varmistettu)

Samoja juttuja olen itsekin pohtinut, hieman tulisielu kun luonteeltaan olen. Nollasta sataan sekunnissa ja sitä rataa. Lapselle huutamista olen (luojan kiitos) jostain kumman syystä onnistunut välttämään, mutta äänensävy on toisinaan kireä ja tiukka. Ja sanatkin. Inhimillistähän se on, taustalla on toisinaan to-del-la huono päivä mitä ei sivustaseuraaja aina voi tietää. Mielestäni kuitenkin kaikkein olennaista on, että aikuinen osaa myöntää omat virheensä. Pyytää lapselta anteeksi, selittää että äiti teki väärin kun huusi/oli muuten vaan nihkeällä tuulella. Halata, kertoa että rakastaa kaikesta huolimatta eikä lapsessa ole mitään vikaa.

Kristaliina
Puutalobaby

Niinpä. Ja jos lapsi näkee anteeksipyytämisen taidon vanhemmiltaan, se luultavasti on lapsellekin sitten tilanteen tullessa eteen helpompaa: että aina kaikki ei mene niin hyvin kuin haluaisi, ja silloin pyydetään anteeksi niiltä, joiden mielen on pahoittanut. Ja nimenomaan tuo, että rakastamisen määrää ei mikään suuttuminen vähennä <3

Kristaliina
Puutalobaby

Voi, miten kurja tilanne tuokin - ja kyllä, pistää miettimään omaakin äänenkäyttöään. Todellakin haluaisi tehdä parhaansa, että ei päädy itse joskus kireänä/väsyneenä/stressaantuneena toimimaan noin. 

Samoin sättiminen on mun mielestä tosi ikävää. Sitä haluaisi mieluummin osata selittää lapselle, että mikä meni nyt vikaan (jos lapsi olisi tehnyt jotain väärää - tässähän kyse ei tainnut edes olla siitä) ja sanoa asian yhden kerran perustellen eikä haukkua/jauhaa. Ehkä sitä on liikaa tottunut, että "aikuisihmissuhteissa" voi saada kilarit ja myöhemmin pyytää ja saada anteeksi. Koska lapselle ei saisi tehdä noin, ja omista totutuista toimintatavoista (esim. just äänenkäytöstä) voi olla vaikea opetella irti...

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikä tuo edes ole mikään pikkujuttu jäädä karuselliin pyörimään. Se on ihan hirveää ja pelottavaa, jopa minusta olisi vaikka aikuinen olenkin, jos en vain saisi sitä vekotinta pysähtymään.

Toivottavasti itse muistan olla huomioiva ja hyvä äiti tulevalle lapselleni, tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä koskaan vähätellä.

Kristaliina
Puutalobaby

Totta, se karusellin vauhti voi olla aika hurja ja se voi tuntua tosi pahalta, kun se pyörii tavallaan niin pienen akselin ympärillä... Enemmän siitä menee pää sekaisin kuin mistään "perinteisestä" karusellista.

Täysi allekirjoitus noille kahdelle viimeiselle lauseelle. Nuo ovat varmasti niitä tärkeimpiä vanhempana olemisen taitoja, näin uskoisin <3

MM
Maijan matkassa

Kirjoitit riipaisevan koskettavasti riipaisevasta tilanteesta. Omat pitkistenvalintaongelmat tuntuvat taas aika vähäisiltä. :)

Kuten joku yllä sanoi, tällaisiin tilanteisiin olisi hyvä osata varautua, jotta sitten pystyisi tilanteen sattuessa toimimaan. Ja sen ansiosta, että jaoit sattumuksen, moni meistä on ehkä seuraavalla kertaa valmiimpi. Kiitos tästäkin! 

Kristaliina
Puutalobaby

Totta! Toivottavasti itsekin seuravalla kerralla olen reippaampi - ja ehkä muutkin tämän jutun lukeneet. Kiitos itsellesi <3

OdotuksestaOnneen

Kamalaa :, (

Toivottavasti itse omien lasten kohdalla osaisin olla aina syli avoinna kun he sitä kaipaavat

Kristaliina
Puutalobaby

Syli on niin tärkeä paikka. Maailman paras <3

Toi puuttuminen on jännä homma meidän yhteiskunnassa. Kun on niin iskostettu päähän tuo, että toisten asioihin ei saa puuttua niin se kynnys on ihan valtava, vaikka näkisi että jotenkin tossa nyt menee pieleen joku homma. Puuttuminen nähdään negatiivisena, vaikka puuttumisen tarkoituksena on toivon mukaan auttaa eikä aiheuttaa mielipahaa. Aina ei vaan mene hyvin eikä jaksa.

Olin kerran tilanteessa, jossa äiti ja isi pienen, arvioisin noin kaksivuotiaan lapsen kanssa jäivät pois junasta kun siinä raiteella lapsi huomasi, että oli unohtanut nallensa junaan. Lapsi alkoi huutaa hysteerisenä ja paniikissa nalleaan. Juna seisoi yhä asemalla. Äiti ja isä hermostuksissaan tiuskivat lapselle ja toisilleen. Tapahtuneesta harmissaan ja stressaantuneena varmasti. Oli ilmeisesti kiire johonkin.

Istuin eri vaunussa kun mistä perhe oli lähtenyt, mutta nostin samantien pyllyn ylös penkistä ja menin etsimään sitä nallea. Löysinkin. Siinä se nökötti penkillä. Ehdin juuri ennen junan lähtöä heittää sen perhettä kohti ja huikata että tässä tulee. En ikinä unohda sen äidin ilmettä ja huulilta luettua kiitosta.

Kristaliina
Puutalobaby

Oi, miten hyvältä tuntuu lukea tällainen pieni onnellinen tarina tähän väliin! Aivan hurjan hienosti toimittu!

Pages

Kommentoi