Tyttö puhdasta kultaa

Ladataan...
Puutalobaby

Varmaan jokainen vanhempi tunnistaa sen järjettömän pakahduttavan rakkaudentunteen, joka ajoittain (okei lähes päivittäin) pulpahtaa kuin suurena hallitsemattomana hyökyaaltona pintaan. 

...että mitä ihmettä olen edellisessä elämässäni tehnyt oikein (tässä elämässä en usko, että mikään tekoni voisi olla niin hyvä), että tuo maailman uskomattomin pieni ihmisolio on nyt juuri minun elämässäni.

Kun tulvahtaa päähän se tunne, että rakastaa niin paljon, että tekee mieli itkeä onnesta ja ilosta, ja niin tietysti siitä rakkaudesta - ja mukana on joku epämääräinen surumielisyyskin, kenties.

Tiedätteko, vai puhunko ihan sekavia?

Jokin aika sitten tirppa muksahti kumoon leikkipuistossa juuri sellaisella hetkellä, kun me Joelin kanssa kumpikaan emme huomanneet - olimme juuri kasaamassa tavaroita lähtöä varten ja jotenkin kai muutenkin vaan häselsimme. Sitten meidän luoksemme tuli hiljainen tirppa kostein silmin, ihan yltä päältä sellaisessa kuorikate-hakkeessa. Likaa oli vaatteissa, kasvoissa, hiuksissa - ihan kaikkialla.

Aloimme tietysti putsata ja hoivata tirppaa: oi voi muru, kaaduitko sinä, voi eihän sattunut, ei haittaa, annas kun pyyhitään.
"Olen paholline", tirppa sanoi päättäväisesti mutta surullisesti.

Ai mitä? Mikä olet? Voi kulta pyyhitään vielä kädet. Niin mikä sinä olet?
"Olen paholline", tirppa toisti vakavasti ja nyökytti vielä päätään tehosteeksi, "olen paholline".

Sitten sytytti. Voi rakas! Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Rakas!

Eilen illalla oltiin menossa nukkumaan. Maattiin tuossa meidän kirjaston lattialle siirretyssä perhepeti-patjaläjässä. Minä silittelin siinä hetken tirppaa, sitten tirppa puolestaan minua. Hetken minua siliteltyään Silva pysähtyi, katsoi syvään silmiin ja huokasi niin kuin miettisi jotain. Silitti vielä lisää, pysähtyi, katsoi uudestaan syvään silmiin. Ja sanoi:

"Kiitos, äiti."

Oh. 


Tuon pienen tytön sydän on puhdasta kultaa.

Share

Kommentit

nuunuu

Voi! Noi tunteet! Mekin eilen taidettiin koko perhe kävellä kaupasta kotiin, kohta kaksivuotias tyttömme edellämme. Siinä sitten sanoin miehelleni, että ajattele että me ollaan tehty jotain noin upeeta. Hetken oli maailma vaaleanpunainen.

Kiitos muuten päivän itkuista...taas. ;)

maaritanneli
Mekkoselma

Meillä on tässä avioero meneillään. Muutama päivä erosta tuli meidän 2-vuotias mun viereen silittämään olkapäästä ja sanoi: "ei mittään hättää, äiti." Eipä tiennyt tyttö, miten oikeaan hetkeen tuon sanoi. Äitin kulta!

jestanpoo (Ei varmistettu)

Voi ihana pikkuinen Silva! Tunnen tuon pakahduttavan surumielisen rakkauden tunteen, joka päivä se iskee. Ja samalla tulee joku käsittämätön pelko, jos lapselle joskus sattuisi jotakin. Tuntuu todellakain siltä, että lapsen myötä sydän on revitty rinnasta ulos jatkamaan lyöntejään ulkomaailmaan. Ei voinut rakkauden määrää aavistaa ennalta :)

elppis (Ei varmistettu)

Just toi pelko et lapselle sattuis jotain.. Välillä mietin et olis pitän jättää lapset tekemättä ni niille ei ikin sattuis mitään pahaa.. Tuntuu kummalliselta ajatukselta.. Mutta sitä vaan niin haluis ettei niille käy mitään pahaa..

Kristaliina
Puutalobaby

Joo todellakin. Se voimakas tunne, että haluaa suojella niitä kaikelta maailman pahalta aina ja ikuisesti - ja sitten samalla suru siitä, että tietää, ettei voi... Joo: överitunteita. Lasten saaminen aiheuttaa överitunteita :)

Amma
Why you little!!

Voi että tulvahti kyyneleet aivan silmiin! Me oltiin eilen kaupoilla päikkäriajan lähetyessä ja yritettiin saada poika nukahtamaan kärryyn, niin se pikkuapina vaan halus roikkua äitin kaulassa. Piti niin lujaa kiinni, ettei itse juuri tarvinnut edes kantaa koko lasta. Tuli itsellekin sellainen olo, että kai tää nakero musta aika paljon tykkää, vaikkei se sitä vielä osaakaan sanoa.

Pingale

Ooh, ihana tyttö. Et yhtään höperehdi. Niin tutut tuntemukset ihanan esikoistyttäremme kanssa. Varsinkin tässä raskausviikoilla 35+ sitä miettii, että voiko olla mahdollista, että toinen lapsi on yhtä ihana..?

Annuskainen (Ei varmistettu)

Meidän kolmivuotias pyytää aina anteeksi, kun minä kysyn saanko anteeksi, kun olen huutanut tms jostain ilman kunnon syytä. <3 Ja silittää pikkusiskoa kun se itkee.

Hekku (Ei varmistettu)

Meidän parivuotias osaa olla välillä kaikkien kiukkukohtauksiensa ja muiden kommervenkkiensä kanssa aika... no, ei-aina-niin-herttainen, mutta silti joka päivä saan kuulla "Lakattan tinua, äiti!". Kyllä siinä kohtaa aina sydämessä läikähtää, vaikka kuinka ois ollu kiukkua ja ärrinmurria ilmassa. Ihania ipanoita <3

veeravvv (Ei varmistettu)

Ulkon, että te itse vanhempina näytätte mahtavaa esimerkkiä lapsillenne. Vaikutatte molemmat jotenkin ylisympaattisilta, ymmärtäväisiltä ja lempeiltä vanhemmilta! Tiedän, etten nää elämänne koko totuutta, vaan vain pintaraapaisun, mutta minusta tuntuu, että teidän koko perhe on täyttä kultaa!

Silkkitassu

Joka päivä sitä tulee ihmeteltyä et jotain joskus on tehnyt oikein kun tälläisen pakkauksen on saanut! Meidän oma perhe! <3

Ihana Silva ja ihana puutaloperhe!

Viiden juttu

Voi <3
Aivan ihana!

Meillä myös yksi kultaakin kalliimpi kaksivuotias, jota katsellessa täytyy monta kertaa päivässä ihmetellä kuinka juuri me ollaan saatu näin ihana lapsi! (Siinä sivussa tirauttaa myös muutamat kyyneleet ja tehdä taiat jottei mikään ikinä tätä pientä veisi)

Eräs äiti (Ei varmistettu)

Entäpä Seela? Jotenkin tulee niin kurja olo, kun aina täällä vaan hehkutat Silvan ihanuutta ja kauhistelet vaativaa Seelaa. Nytkin tuossa viimeisessä kuvassa hehkutat Silvaa, muttet sanallakaan viittaa toiseen lapseesi. Muutenkin kuulostaa, että puutalossa tehdään kaikki asiat Silvan ehdoilla ja Seela saa tyytyä sivuosarooliin.

Kristaliina
Puutalobaby

Seelanhan masuvaivat ovat helpottaneet ja sen myötä koko vauveli on kuin eri vauveli ♥ Instagramissa olen siitä hehkuttanutkin, hih ja Facebookissa viimeksi tänään kerroin, kuinka makoillaan koko päivä Seelasen kanssa ♥ Jos Seela on saanut vähemmän blogipalstatilaa, se on ihan sattumaa. Tänäänkin mä olen itse asiassa viettänyt tuon vauvelin kanssa laatuaikaa koko päivän :)

hupu (Ei varmistettu)

Sun blogista huokuu niin rakkaudentäyteiset ja tasapainoiset vibat, että näiden huolitrollaajien jeesusteluyritykset on näköjään aika epätoivoisia kehitelmiä.

Ihana Silva-tyttö ja ihana Seela-vauva, jonka oma persoonallisuus varmasti puhkeaa Silvan tavoin kukkaan sitten kun hän vielä vähän kasvaa. :) Hyvää kesää puutaloon!

Vierailija (Ei varmistettu)

Aika luonnollista, jos Silvan ikäisestä lapsesta on enemmän juttuja kerrottavana kuin vauvasta.
Ja jokainen ymmärtää, jos hetkenkin miettii, ettei yksi blogi voi antaa kaikenkattavaa kuvaa kenenkään arjesta.

Cpop

Olen erimieltä siitä että Seela jäisi kehuilta/huomiolta paitsi tai kauhisteltaisi vaativuutta, vaikka olen kyllä pistänyt merkille sen ettei Seelasta paljon kirjoiteta. Sekin ihan ymmärrettävää kun miettii että kyseessä on vielä varsin pieni vauva.

Ihan luonnollistahan sekin on että sitä ihmettelee ja hehkuttaa enemmän asioita joita ei vielä ole ollenkaan kokenut (: Ensimmäinen lapsi on aina se ensimmäinen ja kaikki kasvukokemukset uusia, ei se kuitenkaan sitä tarkoita ettei niitä seuraavien lasten kasvutapahtumia huomioitaisi tai hehkutettaisi sitten siellä omassa kodissa.

Blogi jokatapauksessa antaa todella rajallisen kuvan siitä mitä se elämä siellä tietokone ruudun takana oikeasti on.

Kristaliina
Puutalobaby

Totta - rakkautta lapsiin ei mitata blogin palstamillimetreissä vaan siinä ihan jokapäiväisessä arkisessa arjessa <3

Seelan vauvakuvaspämmiä muuten enemmän tosiaan siellä Instagramissa. Näin vauvelin kanssa se näköjään menee enemmän niin, että "oi katsokaa, kuinka vauvani on ihana" - ja räps kuva Instaan. Seelan kuulumisbloggaus on muutenkin ollut jo pitkään suunnitelmissa, ja voin vaikka vannoa, että kyllä täälläkin saadaan lukea Seelankin ihanuudesta ihan kyllästymiseen asti :)

tanjatanja
Ei Beigeä

Voi vittu.

Cpop

Ihan samoja tuntemuksia täälläkin!

Miun sydän aina pakahtuu kun tuo meidän napero tulee pyytämään "ankeetsi mami" ja halaa.  Kerran itkin jostain syystä (en edes muista miksi) ja lapsi tuli minun luokse "Ei mitään hätää mami, ei ole sinun vika". Voit uskoa ettei itku ainakaan vähentynyt :D

Itsenäinen pusuttelu ja halailu vie järjen. Aivan ihana. Niin rakas.

Vierailija (Ei varmistettu)

Huh mikä määrä kyyneleitä taas. Lämpö ja rakkaus huokuu tästä blogista niin voimakkaasti. Teette taatusti jotain oikein.

Kristaliina
Puutalobaby

Oh, kiitos - ihanasti sanottu! <3

poppaliini (Ei varmistettu)

&lt;3 &lt;3

Liisa
Osasin!

Oi, tiedän todellakin mistä tunteesta puhut. Ja eiköhän jokainen vanhempi ymmärrä - ainakin toivottavasti. Juuri se ihmetys minkä useampikin kanssakommentoija on jo tainnut mainita: miten ME ollaankaan voitu saada aikaan jotain noin ihmeellistä ja hienoa.

Täytyy tunnustaa, että joskus jopa mietin, miten tätä tunnetta voi riittää sitten kahdelle jos tulevaisuudessa saamme toisen lapsen. Järjellä toki tiedän, että se kyllä hoituu. Tuntuu vaan uskomattomalta. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Uskokaa tai älkää, tästäkin mä oon ajatellut bloggausta joskus :) Mutta siis ihan huikeaa, miten se rakkauden määrä vaan tuplaantuu. On tullut ajateltua, että mitä jos olisi vaikka viisi lasta - olisi viisinkertainen määrä äidinrakkautta elämässä. Aika huikeaa.

Näin se vaan menee. Valitettavasti aikaa ei ole viisinkertaista määrää. Mutta riittää että sitä rakkautta on.

<3 <3 <3 <3 <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Joskus aiemmin sanoitkin, että kirjoitat perheenjäsenistäsi vain positiivisessa sävyssä (tmv), vaikka toki kaikkien elämään huonojakin päiviä mahtuu. Jos blogiasi lukee koko elämänne totuutena, saa tosiaan sen käsityksen, etteivät lapsesi (varsinkaan Silva) ole sinussa koskaan herättäneet mitään negatiivisia tunteita. Elävässä elämässä jokainen vanhempi lienee kuitenkin kokenut etteivät ne tunteet jälkikasvua kohtaan ole aina yksinomaan positiivisia. Itsessäni toisen avuttomuus tuo esiin sellaisen empatian, että vaativankin vauvan kanssa pinna venyy loputtomasti. Mutta kun uhmaikäinen loputtomasti vääntää aina samasta asiasta, alkaa päreen päässä kyteä. Silloin ekaa kertaa tulee tunne, että lapsi on "tahallaan hankala". Se on sitten eri asia näkyykö tämä vanhemman käytöksestä lasta kohtaan vai osaako tunteitaan käsitellä muuten.

mmiu (Ei varmistettu)

Kai nyt blogeja vakituisesti lukevat jo pikku hiljaa alkavat ymmärtää, etteivät ne kerro kenenkään "elämän totuutta"?

Caj Cunnas (Ei varmistettu)

Nyt mäkin itken.

Marjooo (Ei varmistettu)

Voih &lt;3

Se minkä kuvan olen saanut teistä vanhemmista tämän blogin kautta, kertoo jo sen, ettei Silvan sydän voi olla kuin puhdasta kultaa. Olette kyllä aivan mieletön perhe! &lt;3

nenone (Ei varmistettu)

Oih &lt;3 tuo on se tunne jonka olemassa olosta osasin vain haaveilla vielä vajaat 3kk sitten. Odotin esikoistamme ja haaveilin äidin rakkaudesta, kuvittelin miltä tuntuu rakastaa niin paljon että olisi valmis tekemään kaikkensa toisen eteen, haaveilin kertovani lapselleni miten paljon hän minulle merkitsee ja kuinka paljon häntä rakastan. Odotin tuon tunteen tarttuvan minuun sillä samalla sekunnilla kun saisin tyttäreni ensimmäisen kerran syliini, rakastinhan häntä jo niin paljon tuona hillittömänä muhkurana kehossani ;)
Mutta kuinkas kävikään? Syntyi pieni, täydellinen tyttö, syntyi äiti, mutta syntyi myös huoli- osaanko rakastaa, osaanko olla sellainen äiti kuin haaveilin.. Rakkaus ei iskenyt minuun sillä sekunnilla juuri sellaisena kuin olin kuvitellut, tuli harmi. Meni kuitenkin ehkä sen kuuluisan baby blues ajan kun opettelin, opettelin rakastamaan haluamallani tavalla, opettelin tuntemaan tuon uuden ihmisen. Ja mitä opin? Opin rakastamaan juuri niin kuin halusin, vähän niin kuin sinäkin kirjoitat.. Minun tytär on nyt Seelaa hieman nuorempi, täydellinen ja maailman rakkain. Odotan innolla hänen kasvavan ( ei sillä ettenkö rakastaisi tätä vauva aikaa) jotta voisin touhuta hänen kanssaan kaikenlaista. Nautin hurjasti blogistasi ja on ihanaa miten suoraan ja rennosti osaat kirjoittaa. Olet teksteilläsi viihdyttänyt usein päikkäriaikaan surffailevaa äitiä. Äidin rakkaus on aika siirappista, eikö? Mutta samalla niin täynnä huolta.. Nyt ymmärrän ettei tätä tunnetta voi järjellä selittää, se pitää kokea.

Kristaliina
Puutalobaby

Hei mullehan muuten kävi silloin Silvan kanssa vähän samaan tapaan - ensin tuli huoli ja siitä syntyvä vauvasta huolenpito, ja se "puhdas rakkaus" kasvoi sitten vähän enemmän ajan kanssa. Oon siitä kirjoitellutkin, hitsi kun linkkaisin jos en olisi kännykkänetin päässä :) Mutta sitten taas Seelen kanssa rakkausaalto iski ihan välittömästi ensisylitykseltä ja vauva tuntui heti alusta asti "tutulta". Jotenkin sitä paremmin henkisesti varmasti tiesi, mitä on luvassa. Asiaa helpotti tietysti myös se, että vauva oli niin paljon saman näköinen kuin se aiempi vauva - välillä ihan tuntui, että on sama vauva sylissä.

Äidin rakkaus (niin ja isänkin) on siirappista. Voi sentään, miten siirappista :)

Tiituliitu (Ei varmistettu)

Voi apua, tunnen usein kuvaamasi kaltaisia tunteita jo puolisoani kohtaan. Millaistakohan tunnevyöryntää lapsen saaminen joskus tulevaisuudessa tuokaan tullessaan, odotan jo innolla (ja ihan vähän kauhulla :D)!

Ihana blogi, kiitos!

Anelse (Ei varmistettu)

Sopiva asenne :) Mulla oli myös puolisoni tavatessani sellainen tunne, etten ollut aiemmin ymmärtänyt alkuunkaan kuinka syvästi toista ihmistä kohtaan voi tuntea. Tuntui kuin tunneskaalaan olis tullut moninkertaisesti lisää tilaa verrattuna mihinkään aikaisempiin parisuhteisiin. Ja tosiaan tyttäremme syntyessä tapahtui sama ilmiö. En todellakaan ollut voinut kuvitella, että yhteen pieneen päähän mahtuisi niin paljon tunnetta kerralla. Skaala laajeni vielä entisestään. Mieskin silloin totesi, että outo fiilis: Ihan kuin olisi uudestaan rakastunut. Sitä en unohda &lt;3

Ja ihana postaus! Mulle ei tule blogien lukemisesta tippa linssiin, mutta jos tulis, niin se olis tapahtunut nyt.

Ihanaa ja nyyh! Silvasta on tullut jo niin iso tyttö! Hassua, miten toisen perheeseen voi kiintyä tuntematta "oikeasti" lainkaan. Monesti saatan miettiä, että mitenköhän Seelan masuvaivat ovat selvinneet tai miten iloinen Silva on kun nyt Joelkin on kotona. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta teidän perhettä on ollut mahtava seurata, varsinkin postauksiasi kasvatusasioista on ollut mielenkiintoista lukea. On tullut sellainen fiilis, että "ooh, näin minäkin haluan tehdä sitten kun on omia lapsia!" ja muutenkin saanut ajattelemaan hyvää lapsuutta ja vanhemmuutta. Kiitos siitä :)

Kristaliina
Puutalobaby

Hih jännää tässä on myös se, että virtuaalisesti sitä selvästi myös oikeasti "tuntee" - nuo kaksi esimerkkiäsi kun ovat juuri sellaisia, joista ensimmäisenä live-kavereiden kanssakin kuulumisia vaihdettaisiin :)

Enfant Terrible

Kerran, kun minulla oli kauhean huono päivä ja töistä tullessani, en voinut muuta kun itkeä sohvalla - pikkusiskoni (silloin 3-vuotias) toi kyyneleet silmissä minulle suklaavanukkaan ja lusikan jääkaapista. Ja kun kysyin miksi hän itki, niin sanoi kun siskokin itkee niin minua surettaa. Lapset on jotain niin ihanan maagista <3 

Onnellinen (Ei varmistettu)

Voi kyllä! Se pakahtunut onnentunne, jollaista ei ole tiennyt olevan olemassakaan ! Sanoinkuvaamattoman vaikuttava rakkaudentunne vyöryi ylitse heti syntymästä lähtien. Valitettavasti myös huolen suunnaton määrä konkretisoitui hieman liian aikaisin, kun pojallemme todettiin kolmen päivän ikäisenä sydänvika. Onnenitkut vaihtuivat huoli-itkuun. Alkushokista selviydyttyä (vika korjattavissa, pahimmassa tapauksessa leikkaus, joista toivutaan nopeasti, tiheät kontrollit) arki on onnellista - myös meillä ihmetellään joka päivä miten onnistuimme näin upean pakkauksen maailmaan saattamaan :)
Löysin muuten mainion blogisi raskausaikana, kun aivastuksen lisätuotteena lirahti jotain myös pöksyihin; siinä sitten panikoimaan onko se lapsivettä ;) Hah, että jotain hyvää seurasi siitäkin karkailusta! Esikoisemme syntyi muuten 2.4., joten siinäkin mielessä mukava lueskella mitä teillä touhutaan. Varsinkin uloslähtösäädöt osuivat hauskasti; vaikka meillä isoveljen roolia esittää koira, tulee sieltäkin pitkiä katseita kun kaiken ollessa valmista ulos, pieni päättää vielä kerran haluta tissiä, joka sitten kaivetaan vaatteiden ja tiukkojen urheilurintsikoiden alta.. Mutta aina ollaan ulos päästy! Ja toki nuo helpottuu koko ajan kun pieni kasvaa (ja koirakin jo tietää ettei lähtö tapahdu enää yhtä sutjakkaasti kuin ennen nyyttiä..).
Kiitos siis hyvän mielen blogista ja vertaistuesta, jatka samaan malliin!

Jeba
Tuuliajolla

Ihana. <3

Yrityskerta nr kaksi takana. (Ei varmistettu)

Voi miten paljon mä haluan myös äidiksi!

Kristaliina
Puutalobaby

Toivottavasti pian onnistuu!!!

Tärppäsi! (Ei varmistettu)

Huomenna täynnä 13+0... &lt;3

annnsku (Ei varmistettu)

Ihana, ihana, niin ison näkönen tyttö! Ja voi olette juuri niin ihanat vanhemmat! :)

Miitu (Ei varmistettu)

Huoli. Kait sekin on jokin synonyymi rakkaudelle, joka alkaa jo pikkupötköttelijän ollessa mahassa. Meidän toinen pieni ("voitetaan" muuten teidät karvaisuudessa) syntyi viiden päivän käynnistelyjen jälkeen lopulta hätäsektiolla, kun imukuppikaan ei riittänyt. Etenkin viimeisen tunnin aikana oma keho joutui kyllä rytinällä roskakoriin, ja mielessä pyöri vain, että auttakaa tämä pieni ajoissa maailmaan. Lopputuloksena lapsi voi pienten apukeinojen jälkeen hyvin, äidin voinnissa on vielä petrattavaa. Eteenpäin toivottavasti jo kuitenkin.
Mutta tuo huoli. Se on kyllä ollut jaettu, vaikka kohdistunut eri henkilöihin. Esikoisen rakkauskin on ilmennyt ennen kaikkea erilaisina huolina: "Eikö pikkusisko synny ikinä/Miksi sinä olet vieläkin tässä huoneessa?" = Jääkö äiti ainiaaksi sairaalaan? Voi äidin pientä. Ja äiti huolehtii, miten pieni kokee tämän pienimuotoisen "äidin menetyksen", kun ei tätä olemista parhaalla tahdollaankaan voi tavalliseen tilanteeseen verrata ja tavat olla esikoisen kanssa ovat vielä melko pitkään rajalliset.

Kristaliina
Puutalobaby

Voi, onnittelut! <3 Mä jo ehdinkin odotella, että mitäs mitäs, kun susta ei muutamaan päivään kuulunut :) Onkohan liian kliseistä sanoa, että ei se tyyli vaan se lopputulos, onneksi kaikki on hyvin! Ja toivottavasti pian voi hyvin äitikin!

Huoli on kyllä monesti suuri. Varsinkin silloin, kun/jos kaikki ei mene ihan neuvolaopaskäsikirjoituksen mukaan. Niin kuin harvoin elämässä menee. Parhaansa kun tekee, huolehtii itsestään ja rakkaistaan, niin varmasti pääsee jo pitkälle <3

Toivottavasti siellä kaikki hyvin ja vietätte onnellisenhuuruisia päiviä pikkuisen kanssa!

Miitu (Ei varmistettu)

Kiitos. Kyllä se varsinkin seuraavana aamuna tuntui siltä. Ja tuntuu yhä. Lähinnä tässä jää jossittelun varaa tehtyjen hoitoratkaisujen suhteen, mistä on tulossa vielä keskusteluaika parin kuukauden päähän. Mutta. Jos nyt jonkun piti tällä reissulla kulkea vaikeampi reitti, niin onneksi se olin tällä kertaa minä eikä tuo pieni.

Kotona on kyllä ihanaa, vaikka onhan tässä melkoinen säpinä - ja riittämättömyyden tunne - päällä, vaikka apujoukotkin on valjastettuna. Olin lopulta poissa yksitoista päivää, mikä oli esikoiselle hyvin pitkä aika. Tilanteeseen nähden on mennyt hyvin, mutta nyt on alkanut nousta kunnolla äidin ikävä pintaan. Ahdistaa, kun ei voi ottaa esimerkiksi kainaloon yöllä nukkumaan, kun pakko tätä leikkausarpeakin on varoa, ja esikoisen yökäyttäytyminen ei oo rauhallisinta mahdollista. Päivä päivältä parempaa/normaalitilannetta kohti.

Miitu (Ei varmistettu)

Viittaus kunnossa... Siis lopputulos ennen kaikkea. Vaikka lapsikin oli synnytyksen aikana lyhyen aikaa ahdingossa ja tarvitsi synnyttyään hetken apua, niin tilanne ja vointi normalisoitui nopeasti. Tämän hetkinen diagnoosini on vauva: meillä syödään, nukutaan ja hetkittäin maltetaan ihmetellä ympäröivää elämää. Niin, ja kakataan... Hitusen eri frekvenssi kuin kolme vuotta sitten rautalisää saaneen vauvan kanssa.

Kommentoi

Ladataan...