Vuosi äitinä

Puutalobaby

Voi apua, aionko mä todellakin kirjoittaa jutun tällä otsikolla...?

Miten mä mukamas ikinä pystyisin kuvaamaan sitä valtavaa muutosta, jonka tuloksena on kokonaan uudenlainen minä, joka on kuitenkin myös ihan samanlainen minä kuin ennen. (okei jo tuosta lauseesta voi ennakoida, että en välttämättä kovin hyvin)

Ehkä sitä on ihan turha edes yrittää tiivistää yhdeksi ainoaksi blogitekstiksi. Onhan se muutos varmasti nähtävissä ainakin niille blogin lukijoille, jotka ovat lueskelleet näitä juttuja alusta asti. Ja varmasti ennen kaikkia niille, joilla on suunnilleen samanikäinen esikoinen ja jotka ovat kasvaneet äidiksi täällä yhdessä, suunnilleen samaa tahtia kuin minä.

Omakohtaisesti ainakin äidiksi siis on kasvettu, ei tultu. Tai siis synnytyksen jälkeen sitä tietysti oli teknisesti äiti-ihminen, mutta kasvaminen äidiksi vei minulta aikaa.

*******

Vuosi (tai no vuosi ja muutama päivä) sitten oli action-elämää siihen asti elänyt 34-vuotias Krista, joka ei ollut koskaan vaihtanut vaippaa saatikka pitänyt vauvaa sylissään. Ja joka olisi erittäin mielellään muuttanut vaikka asumaan sinne Kätilöopistolle, koska oli niin järjettömän epävarma siitä, että saako tuon avuttoman miniolion pysymään edes hengissä. Mitä jos mä tiputan sen? Mitä jos sen pää jotenkin repsahtaa? Mitä jos se vaan lakkaa hengittämästä?

Keskosuus ja hengityskatkokset eivät varsinaisesti pelkoja ainakaan vähentäneet.

Parin päivän ikäisenä äidin isin käsissä.



Ja nyt yhtä äkkiä täällä näppäimistön takana on ihan oikea äiti, jonka mielestä on luontevaa olla äiti. Joka pystyy jo tekemään naperoon liittyviä päätöksiä näppituntumalta ja tuntee jopa jonkinasteista varmuutta niin tehdessään. Joka katsoo hyväntuulista perusturvallista mininaperoaan ja tuntee vatsanpohjassaan sellaisen hykerryttävänlämpimän hyvänolontunteen siitä, että on todennäköisesti pystynyt tekemään jotain lapsen kanssa oikein.

...ja samat tyypit tasan vuosi myöhemmin.

*******

Pakko myöntää, että se sylivauva-aika ei ollut itselleni niin "se juttu". Se oli yksipuolista hoivaa ja vähän hakuammuntaa: mikäköhän sillä nyt on hätänä hemmetti vie. Se oli epävarmaa aikaa ja henkisesti vähän yksinäistäkin.

Itse tykkään paljon enemmän tästä vaiheesta, kun jo kommunikoidaan, liikutaan ja vipelletään. Ja erityisesti odotan sitä aikaa, kun leikitään ja jutellaan - nykyisin seurailen riemuissani Facebookin statuksista ystävien vanhempien lasten hulvattoman hauskoja leikkiovalluksia. Kohta meilläkin!

*******

Olen ihan samanlainen kuin ennen. Ja silti olen ihan erilainen kuin ennen.

Kiinnostuksen kohteeni ovat ihan samoja kuin ennen. Ja silti aivan uudenlaisia.

Juttuni ovat ihan niin kuin ennen. Ja kuitenkin aivan erilaisia.

Ehkä niin kuin lapsi, joka kasvaa. Vuoden päästä se on ihan eri lapsi kuin ennen, mutta silti ihan se sama. Itsekin olen kasvanut vuoden aikana enemmän kuin... ...no joskus lapsena tai teini-ikäisenä viimeksi.

On hyvä olla äiti. On ihan hyvä olla minä.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Noi kädet ensimmäisessä kuvassa on kyllä mun kädet.

Joel (Ei varmistettu)

Siis isin! :)

Kristaliina
Puutalobaby

Joel? (heh no ei toi kommentoija voi ehkä olla kukaan muu, muuten ois vähän creepy)

Mun mielestä ne on kyllä mun kädet! Toi sininen pullottava verisuoni on mun! Tehdään tutkivaa käsivertailua illalla :)

Kristaliina
Puutalobaby

Okei okei tutkivaa kuvanselvittelyä tehty ja on ne Joelin kädet. Pöh :D

Amma
Why you little!!

Ihanaa kommentointia :D

Mä en myöskään koe muuttuneeni kovinkaan paljoa minusta, nyt vaan tuo kersa tuo omat mausteet elämään. Ehkä näin on oikeinkin hyvä!

Tommi K
Isyyspakkaus

Vitsit, kun voisi peukuttaa kommentteja :D

MirvaK

Itseäni vasta kolmas lapsi muutti radikaalisti. Tai sitten se on 30-kriisi. Mutta kahden ensimmäisen jälkeen en kokenut muutosta itsessäni. Toki lapsi muutti elämää, muttei minua niinkään paljoa. Kolmannen lapsen myötä (ja sen ikäkriisin) jälkeen olen muuttunut paljonkin ja mielestäni vain positiivisempaan suuntaan. Nyt osaan nauttia äitiydestä, lapsista, kotonaolosta, ELÄMÄSTÄ. Osaan ottaa rennosti. Ja isoin muutos taitaa olla se, että osaan pitää kotia siistimpänä. :D

Tosiaan kommentteihinkin pitäisi saada tykkää-nappula!

jjonaa

Ihana teksti ja niin totta. Ainakin täällä :)

Katii (Ei varmistettu)

Ihana kasvutarina! Olen seurannut blogiasi pitkään (löysin blogisi vasta kun suunnittelitte Silvan nimiäisiä, mutta kahlasin heti kaikki siihenastiset kirjoitukset läpi) ja olen saanut teiltä paljon tsemppiä ja vertaistukea. Puutalobabylandiassakaan kaikki ei mene aina ihan putkeen, kuten ei meilläkään, mutta kun siitä ei ota liikoja ressiä niin elämä on paljon ihanampaa! Kiitos rehellisyydestä ja avoimuudesta!

Itse elelen juuri 5kk ikäisen vauvan kanssa ja VIHDOIN alkaa hommat sujumaan! Tavallaan pikkuvauva-aika oli ihanaa, mutta kuitenkin olin "hieman" eksyksissä ja ehkä jopa vähän pettynyt. (Ääk, tuntuu ihan karmealta sanoa noin, kun oli se sekin aika huikeaa. Osa pettymyksestä johtunee koliikintapaisesta itkuhuutovalvomisesta.) Mutta siis, 3kk eteenpäin juttu on parantunut päivä päivältä ja nyt tuo pieni tyttönen kehittyy joka päivä ihan kamalasti! Sen kanssa voidaan jo "jutustella", on palkitsevaa nähdä vauvan reagoivan asioihin, hymyilevän ja nauravan! Nyt itkut alkaa jo tunnistamaan (yleensäkin itkuja on enää vähän), raivaritkin otan jo melko tyynesti kun tiedän ettei sillä mitään hätää ole, sitä vaan v*tuttaa!

Yhtä aikaa odotan innolla, että kasvais nyt äkkiä, että voidaan höpsöttää entistä enemmän ja yhtä aikaa yritän jarruttaa aikaa, sillä se tarkoittaa että nämä ajat jää taakse ikuisiksi ajoiksi ja mä palaan töihin.

Olen myös huomannut vaikeuden määritellä itseyttäni ja äitiyttäni. Tavallaan en mielestäni ole muuttunut yhtään, mutta kuitenkin koko maailmani on muuttunut. Ja jos koko oma maailma muuttuu, niin kyllähän se jotenkin muuttaa itseäkin. Silti saatan joskus pitää vauvaa sylissä, tuntea suurta rakkautta ja samalla miettiä, että ihan sama tyyppi minä olen kuin vaikka vuosi aiemmin. Arvomaailmani ei ole muuttunut, huumorintajuni ei ole muuttunut, kiinnostuksen kohteitakin on vaan tullut hurjasti lisää! Uskon, että minusta tulee hyvä äiti, kun kuuntelen sekä itseäni että lasta.

jjonaa

Ainii piti jatkaa..

Tästä siun blogista on tullu miun suosikki iha hetkessä! Siis ihan se number one! :D

Kukkavarvas (Ei varmistettu) http://uusioperheenkuviot.blogspot.fi/

Tutunkuuloista pohdintaa sieltä jostain ajalta kun oma esikoinen täytti vuoden :) hassua muuten miten mulla ja jonkunverran omassa kaveripiirissäkin on ollut se että ensimmäisen lapsen kanssa vaan odottaa kaikkea tulevaa kun kaikki on myös itselle vanhempana uutta mutta sitten muiden lasten kohdalla vaan toivoisi että voikun ne ei kasvaisi ja kehittyisi tuosta vaan pysyisi pieninä!

Miitu (Ei varmistettu)

Jaan kyllä tuon kokemuksen, että hitusen isomman lapsen kanssa oleminen sopii minulle paremmin. Rakastan tuota kehittyvää kommunikointitaitoa, joskin kylkiäisinä sitten on alkuun juostu potalla ihan vaa silkasta pyytämisen riemusta ja tätä nykyä pieni papupata vois hyvinki purkaa päivän/viikon/kuukauden kokemuksia tunninki ennen nukahtamista - tai keskellä yötä. Ja tuon huumorin puhkeamista kukkaan on myös ihana seurata. OLI ihana hoitaa sitä pientä sylivauvaaki, mutta se väsymys ja epävarmuus ja pakkojumiutuminen kotiin vei ehkä terävimmän kärjen. Tosin mainittakoon nyt tähän nykyiseenki auvoon se miinusmerkki, että välissä saa ittensä kiinni siitä, miten helposti hermot meinais ajoittain mennä, ku pieni touhuaja testaa rajojaan :P

Iida Eveliina
Eräs äiti

Meinasi itku tirahtaa kun luin tätä tekstiä. Meillä saman ikäinen taapero, synttärit ihan nurkan takana ja lähes kaikki mistä kirjoitit kuulostaa tutulta.

Tätä blogia on ollut ihana seurata, kiitos siis tässä samalla. :)

Raks (Ei varmistettu)

Itse odotan eniten vauva-aikaa, en niinkään sitä kun lapsi on isompi. Minusta olisi ihana hoitaa pientä rääpälettä, olla sen pienen hetken sille ´koko maailma´. En ole koskaan vaihtanut vaippoja, mutta luotan, että taidot oppii kuten muutkin taidot elämässä.
Toinen ihana ja samalla vähän haikeakin asia on varmasti, kun lapsi oppii uusia asioita. Voin kuvitella kuinka ihmeelliseltä se tuntuu, että noin se vain kasvaa ja kehittyy :D

Leluteekin Emilia (Ei varmistettu) http://leluteekki.wordpress.com

Mulle oli helpompi nauttia toisen (ja siinä ohessa kolmannen) vauva-ajasta, kun osasi ottaa rennommin eikä ollut enää niin pihalla - sitähän se esikoisen vauva-aika paljon oli, ja sen kanssa tosiaan pystyi relaamaan sitten vasta jonkun ajan kuluttua. Mutta juuri vähän aikaa sitten kirjoittelin, että tuntuu, että aina juuri se sen hetkinen ikä ja aika on se paras - kunnes sitten tulee taas se seuraava paras. Sehän tässä on ihan parasta. :)

Mörrimöykyn pesä

Olen samaa mieltä pikkuvauva-ajasta, olin jopa pettynyt siihen, kun moni hehkuttaa sitä autuutta ja symbioosia jne jne läpätilää, meillä kilju vuoronperään vauva ja vanhemmat. Melko infernaalinen aika. Nyt kun tyyppi alkaa olla jo ihminen, on arki ihan mukavaa ;).

Kirjoituksesi on hyvä esimerkki siitä, miten kaikkeen voi ja pitää sopeutua, kunnon kasvutarina ;).

ps. teidän neiti on todella helposti tunnistettavissa noissa ihan ekoissa kuvissaan kun vertaa 1v-kuviin, hänen piirteensä eivät ole hirveäsi muuttuneet :) söpöliini.

S-S

Ensinnäkin kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta - ja jälleen kerran koko blogista! 9kk sitten viihdytin itseäni Kos37:n "lypsyhuoneessa" lukemalla koko siihenastisen blogisi läpi. Tuli sellainen "okei, mekin selvitään tästä" -fiilis.

Mulla on sellaine tunne, että todella moni palikka on oman pääni sisällä loksahdellut kohdalleen äitiyden myötä. Uskaltaisinkohan jopa tunnustaa, että olen mielestäni paljon parempi ihminen nyt kuin aiemmin. Lempeämpi, rakastavampi, iloisempi, vakaampi. Osaan elää enemmän hetkessä ja nauttia siitä. Tietenkin olen myös väsyneempi, joskus epävarmempi (vieläköhän sille voi antaa ruokaa... Käytinköhän mä tota nenäfriidaa oikein... Hengittäähän se?) sekä riitaisampi miesparkaa kohtaan (se nyt vaan kertakaikkiaan tekee jotkut asiat väärin!). Saldo on ehdottomasti plussan puolella, ja tämän ovat minulle sanoneet myös läheisimmät ja rakkaimmat kriitikkoni: omat siskoni.

Ehkä homma kulminoituu siihen, että äitiys on vähentänyt "oman navan" kaivelua. Asiat, jotka ennen aiheuttivat valtaisan analysoinnin, vääntelyn ja kääntelyn tarpeen, eivät sitä enää tee. Lisäksi olen tainnut vihdoin kasvaa aikuiseksi.

Mä olen nauttinut koko matkasta tähän saakka, mutta huijaisin jos väittäisin etteikö välillä ole ihan riipaiseva ikävä niitä ensi hetkiä yhdessä. Kun toinen oli niin järisyttävän pieni ja tuore, ja sain pitää häntä sylissä niin paljon kuin ikinä jaksoin. Olen joka kerta tikahtua liikutuksesta kun näen hänen ensimmäisen vaatteensa ja niitä ensimmäisiä kuvia. Nyt meillä asuu valloittava ja vauhdikas viikari, joka keksii päivittäin jotakin uutta ja hauskaa. Kelloa en hakuaisi kääntää, mutta olisi ihanaa jos hän vielä vähän aikaa olisi vauva :)

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen lukenut tätä blogiasi ehkä noin vuoden... minulla ei vielä olen yhtään lasta, muutama haaveissa kyllä... paras ehkäisykeino on kyllä ollut tähän asti aivan uskomattomat mittasuhteet saanut Epävarmuus! Minä ihan tosissani pelkään, etten ikinä opi mitään enkä voi hoitaa sitä vauvaa... järki, silloin kun se näyttäytyy, sanoo kyllä että aika varmasti myös minä selviän äitiydestä, kuten moni muukin. :) jospa sitä tässä joskus sitten minäkin olisin äiti... kiitos ihanasta blogista!

Perhe Koossa

Ihana postaus! <3

Minä olen yllättynyt siitä, miten helppoa ja luonnollista äitiys lopulta on ollutkaan. Pelkäsin raskausaikana tosissani sitä, että mitä jos minusta tulee aivan paska äiti. Sellainen, että tyttö purkaa loppuelämänsä huonoa äitisuhdettaan psykiatrilta.

No, voihan tuo toki vielä käydäkin. Mutta ensimmäisen yhdeksän kuukauden jälkeen voin rehellisesti taputtaa itseäni olalle ja sanoa hyvä. Hyvin se menee, sinä olet hyvä äiti. Ja tämä tekee minut uskomattoman onnelliseksi.

En tokikaan ole täydellinen, enkä mitenkään erikoinen. Mutta kuten Sinkkonen on joskus sanonut, tavallinen vanhemmuus on aivan tarpeeksi.

Toinen yllättävä asia on se rakkaus. Niin kliseistä kuin se onkin, niin sitä ei voi etukäteen tajuta, miten paljon omaa lastaan voi rakastaa. Ja miten se rakkaus voi kasvaa, vaikka tuntuu, että jo alussa siihen pakahtuu.

Olen tietysti edelleen se sama ihminen kuin ennenkin lasta, mutta samalla niin paljon enemmän. Olen äiti ja se on ihan mahdottoman suuri asia.

Melina G (Ei varmistettu) http://laatikkotalo.com/

Äitiys muutti vähäsen mutta tuplaäitiys paljon. Multa jäi jotenkin toi meidän ekan lapsen 1-vuotisreflektointi väliin, kun olin silloin vakavasti raskaana ja muutin toiseen maahan. Sitä vaan mietti, että toivottavasti en ala tän kaiken keskellä nyt vielä synnyttämäänkin!

Kommentoi