Yöllisiä kauhuajatuksia

Ladataan...
Puutalobaby

Hormonitko tämän tekee vai mikä?

Olin ennen aika... ...peloton. Hyppäsin laskuvarjolla ja sukelsin pariinkymmeneen metriin vaikka en osaa kunnolla uida - jätin sen vain kertomatta sukelluksenopettajalleni. Mitä sillä uimataidolla, kun pinnan alla sitä joka tapauksessa oltiin. Ja silleen.

Nykyisin sen sijaan... Ihan rehellinen kuolemanpelko on yllättäen muuttanut ajatuksiin, jopa suht vakituiseksi vieraaksi.

Eikä siis edes puhuta siitä, että lapsille tapahtuisi jotain (hui sentään), sitä tietysti tuskin uskaltaa edes ajatella ilman että menettää yöunet vähintään viikoksi. Mutta tarkoitan myös oman kuoleman pelkoa. Enkä ollenkaan oman itseni takia - vaan silleen että apua-apua-apua jos mulle tapahtuisi jotain, niin nuo kaksi lasta jäisivät äidittömiksi.

*******

Silläkin uhalla, että leimaatte minut hysteerikseksi (mitä tietysti myös olen), aion nyt kertoa, että olen soittanut esimerkiksi nyt hammasleikkauskipujen takia jo kaksi puhelua terveysneuvontaan teemalla "voinkohan mä nyt kuolla". Ensimmäisellä kerralla pelkäsin, että kurkkuni turpoaa yön aikana umpeen. Toisella kerralla ihmettelin, että suun tulehdus ei ole alkanut vielä kolmen viikon jälkeenkään hellittää. Menin sitten ja googlasin keskellä yötä "hammas verenmyrkytys". Jos sinulla on hammaskipuja, en suosittele tekemään niin.

Terveysneuvonnan mukaan en kuulemma kuitenkaan ole ihan juuri nyt kuolemassa.

*******

Nooh, jälkimmäisellä kerralla eli verenmyrkytyspelon iskiessä ehdin sitten maata yöllä useita tunteja hereillä ja ihan miettiä asiaa. Tiedättekö - ne yön pimeät tunnit, ja kaikki ajatukset silloin... Tulin ihan mukamas vakavissani siihen lopputulokseen, että vaikka mä nyt saisin verenmyrkytyksen ja kuolisin, tytöillä olisi kuitenkin varmasti ihan hyvä elämä isin kanssa. Joeliin voisin luottaa. Tuli jopa ihan tyyni ja seesteinen olo.

Mutta. Hetkinen.

Mä kyllä haluaisin, että Joel löytäisi sitten uuden kumppanin. Minut voisi "surra pois" mahdollisimman nopeasti, ja sitten olisi hyvä tavata joku... ...joku ihana. Joku ihana-ihana ihminen, joka rakastaisi näitä lapsia ihan kuin omiaan.

"Joo, näin sen pitää mennä", ajattelin siis silloin kello 3.40.

Mutta perhana, miten voisi varmistaa, että se joku ihana sitten kans pysyy. Eijeijei mitään vaihtuvia tyttöystäviä ja rakkauspettymyksiä. Ja lapsille vaihtuvia äitihahmoja, eijeijei. Pitäisi sitten kerralla löytää se yksi ja oikea, joka ei lähtisi minnekään.

Ja lisää lapsiakin voisi tehdä. Ei mulla ole mitään sitä vastaan, ehei. Mutta tietysti meidän tyttöjen pitäisi olla sitten ihan tasa-arvoisia sisaruksia uusille. Paitsi että jaksaisivatkohan ne hoitaa kolmea lasta, hmm...? Ehkä ei sittenkään vielä lisää uusia lapsia. Ehkäisyasiat pitäisi olla siis heti alkuun kunnossa. Ehkä pillerit? Tai jopa kierukka. Vähemmän sivuvaikutuksia.

Tinder? Löytyisköhän se Joelin uusi vaimo Tinderistä? Ehkä. Äh, mutta just näin jonkun opiskelijahuumorivideon, jossa viitattiin Tinderiin ikään kuin sieltä löytyisi etupäässä seksiseuraa. Okei, ei siis Tinderiä. Perhanan Tinder.

Hei! Mä tiedän! Mun blogi! Mähän voisin pyytää lukijoita yhteisvoimin etsimään Joelille jonkun maailman ihanimman vaimon! Heeeeei, miten hyvä idea! Apua, mutta mitenköhän mä ehdin tehdä sen bloggauksen, jos mä kuitenkin sitten itse olen siellä sairaalassa ihan kuolemassa.

Onkohan siellä verenmyrkytyskuolemanosastolla wi-fi? Pitäis pakata tuo kannettava mukaan.

Vähältä piti, että en alkanut tehdä juttua valmiiksi jo luonnoksiin.

Saatoin ehkä myös (kello 4.20) herätellä Joelia ja kertoa verenmyrkytyskohtalostani. Joel sanoi, että ei sulla ole verenmyrkytystä - NUKU. Höh. Enkä ehtinyt edes ollenkaan ottaa puheeksi tuota vaimoasiaa. Damm.

*******

Aamulla heräsin, otin uuden Buranan ja totesin, että en mä ehkä kuolekaan.

Hmm jos tämä on hormonien aiheuttamaa mielenhäiriötä, koska tämän voisi kuvitella menevän ohi...?

 

 

PS. Siltä varalta, että Vauva-lehden keskustelussa päädytään taas spekuloimaan, että onko tämä huumoria vai ei, niin on. Sori.

Vaimoksitulohakemuksia ei siis kannata ihan vielä lähettää.

Share

Kommentit

CougarWoman
CougarWoman

Nyt pilasit hyvät spekuloinnit, däämn! :D

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Ja mä kun olin jo lähettämässä hakemusta! Teidän tytöt on niin suloisia... eikä Joelissakaan varmaan mitään vikaa.

Apua, mä kuolen nauruun :D :D 

Mut siis joo, todellakin voi syyttää hormoneita! Jotain vuoden päästä siitä, kun on lopettanut imetyksen voisi olettaa olevansa taas oma itsenstä? Tai ainakin mulla itsellä kesti niin kauan ja oli kyllä iloinen yllätys kun jossain vaiheessa tajusin, että saakkaan enää hysteerisiä hepulikohtauksia ilman mitään syytä. 

 

-mimmu- (Ei varmistettu)

Mulla kanssa ollut ja on kuolemanpelkoa, niin oman kuin läheisten, varsinkin omien lasten ja vanhenevien vanhempieni. Kuolemaa on aina ollut suvussamme ja olin aika pieni kun sen ensimmäisen kerran kohtasin. Ennen lapsia olin kuolematon, mutta nyt sitä on ollut pakko ajatella, mitä sitten jos... Kuolema itsessään pelottaa koska en tiedä mitä sen jälkeen on, kukaan ei ole täällä kertomassa. Myös se pelottaa, että miten selviäisin jos jollekkin todella läheiselle jotain tapahtuu... Karmivia asioita ovat, mutta herkän ja tuntevan äidin ajatuksia. Siihen asti normaaleja ennen kuin alkavat häiritä jokapäiväistä elämää.

Me voitais sit lukijoiden kesken järjestää Joelille morsian -äänestys, jossa otettais kyllä kaikki sun kriteerit ja toiveet huomioon. Muista lisätä testamenttiin pisteidenlaskukaaviot ;)

Huumoria tai ei, varmaan jokainen äiti ymmärtää nää sun pohdinnat. Vaikka pyrin välttämään sellaisia lapseton ei voi ymmärtää -juttuja, niin sitä menettämisen pelkoa, minkä äitiys tuo mukanaan, ei voi ymmärtää ennen kuin saa omia lapsia.

Vierailija (Ei varmistettu)

Samaa mieltä. Äidiksi tulo tuo väistämättään mukanaan kuolemanpelon ihan uudenlaisella tavalla ja tasolla. Enkä usko että se väistyy ihan äkkiä, valitettavasti. Mut ihanat pohdinnat keskellä yötä ;) ois ollu mahtavaa, ku oisit unipäissäs tehny sen luonnoksen ;) hihii, oisit voinu sen tähän liittää.

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Just olin adoptoimassa ruuhkatukan muksuineen Amerikkaan osaksi mun haaremia. Vakavasti puhuen, tai vähemmän vakavasti, mutta puhuen kuitenkin, mä olen kans joskus miettinyt, että jos mulle sattuisi jotain niin mitä blogille tapahtuisi? Ois kamalaa jos se vaan lakkaisi päivittymästä. Niin sitten syntyi ajatus, että ehkä pitäisi valmiiksi tehdä luonnoksiin sellainen "jäähyväiskirje", jonka mies saisi käydä julkaisemassa :D Mutta ehkä sekin olisi vähän kammottavaa :P

FFFifi
Fitness Führer

Joo siis mäkin olen miettinyt tätä, lähinnä siltä kannalta, että mitä kaikille luonnoksille tapahtuisi. Että haluaisinko mä että ne julkaistaisiin keskeneräisinä (lukijat varmaan ymmärtäisi kyllä) vai en. Ja että pitäisikö siivota kaikki moska sieltä luonnoksista varmuuden vuoksi.

Salasana on jo puolisolla, että pystyy tarvittaessa kyllä tämän hoitamaan.

suvitus (Ei varmistettu)

Mutta eikös niitä vaimohakemuksia nimenomaan kannattaisi pyytää lähettämään jo nyt, niin voisit itse valita seuraajasi? Ja vaikka jo vähän kouluttaakin valmiiksi? Ja ainakin Joel sitten tietäisi heti kehen ottaa yhteyttä, ettei sitten vahingossa päätyisi etsimään seuraa Tinderistä.

Anomuumi (Ei varmistettu)

Nyt on kyllä aivan ensiluokkaista yömietintää, pisteet siitä, etenkin tuosta että mietit myös ehkäisyasiat niiden puolesta valmiiksi. Kyllä seuraaja arvostaa!

Olen samanlainen yömiettijä. Oma huipentuma on ollut ehkä omien hautajaisten suunnittelu. Mitä siellä tarjottaisiin, kuka kantaisi arkkua ja kuka puhuisi ja mitä, ja kuka itkisi kovimmin. Myös yllättäjät! Tulisiko sinne sittenkin ihan puskista se ala-asteella samalla luokalla ollut poika? Entä se yksi kusipää? Katuisiko se ilkeyttään ja vuodattaisi sitä mun läheisille vai pysyisikö kyynisenä ja kovana? Jne. Kyllä, olen onnistunut lietsomaan itseni itkuun ja liikuttumaan omasta fiktiivisestä hautajaisjuhlastani juurikin samoihin vuorokaudenaikoihin.

Sitten muihin uutisiin: äkkiä nyt linkki vauvapalstakeskusteluun, että onko joku sun juttu huumoria vai ei! :D

Kristaliina
Puutalobaby

Joo, se on kyllä mahtavaa, kun onnistuu lietsomaan itsensä mitä ihmeellisimpiin mielentiloihin - tai vaikkapa käymään kuviteltuja keskusteluja jonkun kanssa ja sitten oikeasti suuttumaan ko. asiasta tälle henkilölle :)

Hehee, ei varmaan pitäis linkata, mutta onhan toi aika hervottoman hauska: http://www.vauva.fi/keskustelu/4252366/ketju/puutalobaby_bloggaaja_lempituoksuni_on_oman_vauvan_pieru

Voi luoja tota ketjua :o

Kristaliina
Puutalobaby

Mun mielestä se oli paikoin jopa ihan hulvattoman hauska :D

Välillä, kun tulee eksyttyä tuollaisiin keskusteluihin, mun ensimmäinen ajatus on, että eikö noilla oikeesti ole mitään muuta tekemistä! Ei pysty käsittää.

karo- (Ei varmistettu)

Juu... mä mietin usein et mitä jos en joku aamu vaan herää... miten mun lapset pärjää. Osaako isompi hakea jostain apua, miten pienempi pääsee pois pinnasängystä...

Äää... tää on kaameeta ja silti jotenkin ei osaa päästää irtikään näistä pohdinnoista.

Ihan samaa on täälläkin. Nimenomaan, että jos itse kuolen, niin miten sille lapselle käy?!

Emmanna (Ei varmistettu)

Itsekään en uskalla edes ajatella lapsille sattuvan jotain, mutta pelkään ihan tosissani, että puolisolle tapahtuu jotain. En saa nukutuksi, jos hän on viettämässä iltaa ja olen hermostunut, jos en saa kiinni puhelimella. Eikä auta, vaikka yritän järkeillä, että huolehtiminen ei vaikuta tilanteeseen mitenkään. Aiheutan sillä vain itselleni pahaa oloa. Säännöllisesti Vauva- ja muissa lapsiperhelehdissä julkaistavat isä/äiti kuoli, miten muu perhe on selvinnyt -jutut eivät todellakaan auta asiaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tutulta kuullostaa :/ Kun lapset olivat pienempiä, 3.v ja vauva, oli minulla välillä kausia, että paniikinomaisesti iltaisin mietin, että jos en aamulla herääkään. Siksipä meillä oli paljon poissa olevan mieheni kanssa sanaton sopimus, että soitimme joka aamu toisillemme. Syytä emme koskaan ääneen sanoneet, mutta molemmilla pelko oli.

Mutta edelleen pelkään omaa ja läheisten tapaturmaista kuolemaa paljon. Kammottavinta on päästää lapset isovanhempien kyytiin... Vastaan voi tulla vaikka heittelehtivä rekka tai rattijuoppo :(

Välillä sitä miettii, että miten tässä maailmassa ylipäätään voi "selvitä hengissä", kun lööpit joka ikinen päivä mustin otsikoin huutaa jotain onnettomuuksia :(

piupali (Ei varmistettu)

Äh, peloytavan tuttua. Viimeksi tänään aloin itkeä kun ultrassa aloin miettiä että mitä jos mä kuolen synnytyksessä. Tän kohta (toivottavasti tosi kohta...) syntyvän puolesta en ollut huolissani, järkeilin ettei se osaa kaivata sellaista mitä ei ole hänelle ollutkaan. Miehen puolesta en itkenyt, se kyllä pärjää ja löytää varmasti uudenkin. Mutta mun rakas kaksvee! Noni, aloin taas itkee. Kuvittelin miten hautajaisissa se riemastuu kun näkee mun kuvan pöydällä ja hihkasee "äitiiiii" ja sitten mun vanhemmat ja vähän kaikki muutkin itkee. Että ihan on yksityiskohtia myöten kaikki mietitty. Tää kuulostaa niin vitsiltä, mutta se tunne on kammottava.

MinEna
Kasvukäyrillä

I so feel you. <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen joskus miettinyt miten normaalisti reissutyömies tätä palettia alkaisi pyörittää jos kuukahtaisin yllättäen. Tai alkaisiko ylipäätään vai hoitaisiko isovanhemmat homman? Tai kuinka sekaisin lapset menisikään, kuinka kauan toipuminen ottaisi. Sitä en osaa ollenkaan ajatella miten sekaisin mies menisi tai menisikö, sen kanssa kun työn vuoksi ollaan paljon erossa kuitenkin eikä päivittäin edes jutella.

Synnytyksiin (4) en koskaan kuvitellut kuolevani, mutta äkillinen sairaalareissu kohdunulkoisen raskauden vuoksi pelästytti: yhtäkkiä minua oltiin viemässä leikkuriin ja vaikka olin juuri miehelleni ehtinyt soittaa, hoitajat tivasivat halusinko soittaa vielä jollekin muulle. Siinä tuli sellainen olo että "ai viimeisen puhelun?" Taisin sitten jo kysyäkin että "tähänkö mä kuolen" mihin sain vastaukseksi vain että "kyllä nämä yleensä hyvin menevät". Onneksi nukkumatti tuli pian niin en ehtinyt sitä vatvoa.

kao kao
Kao Kao

Arvaa tekeekö mun nyt mieli mennä ja googlettaa se hammas ja verenmyrkytys? Mulla on kuitenkin noi tulehtuneet viisurit vielä pari viikkoa suussa.. Eih, en kestä.

Kerroitko sä jo Joelille näistä uusi vaimo asioista? :)

Kristaliina
Puutalobaby

Älä. Tee. Sitä. :)

Hih joo, Joel luki tän. Nauroi suht paljon :)

tanjatanja
Ei Beigeä

Siis et usko kuinka sopivaan saumaan tämä postaus tuli! Olen ollut täällä aivan hajalla kun olen miettinyt kuolemaa. Lähinnä omaa. Ja hysteerisesti itkien. Ja jos minä en kuole niin Markus vähintään. Onneksi minulla on ennestään hoitosuhde tuonne mielenterveyspuolelle josta sain heti apua ja jossa sanottiinkin että eihän tämä ihme ole kun paniikkihäiriö taustaa ja vielä raskaus siihen päälle joka itsessäänkin VOI olla psyykettä järkyttävää. (Voi olla?! Eikö se kaikille ole?!) 

 

Toivotaan että pysytään elossa vielä tovi! :) 

Kristaliina
Puutalobaby

Hormonit. Hormonit. Hormonit. Kyllä ne varmaan suurinta osaa jotenkin tavalla tai toisella järisyttävät.

Mut joo, ei tässä varmaan olla ihan just nyt kuolemassa :) 

Annuskainen (Ei varmistettu)

Mä olen kans pohtinut ihan samaa. Erityisesti viime keväänä kun sain allergisen reaktion antibiooteista. Aloin pelätä et kurkku turpoaa umpeen. Yksin lasten kanssa kotona, pienempi jotain parikuinen ja isompi kolme. Mietin et mitä mä teen, eihän toi esikoinenkaan saa edes ulko-oven lukkoa auki. Ja mistä vauva saa ruokaa jos mä kuolen eikä sille oo enää tissiä tarjolla. Se tunne et mitä mun lapsille tapahtuu jos mulle jotain tapahtuu oli jotenki ihan äärettömän konkreettinen ja voimakas. Ei musta mitään väliä, mut nää lapset! Tietty mä sain siitä kehitettyä itselleni paniikin, joka vain pahensi tilannetta ja lopulta kun pelotti niin perkeleesti et henki loppuu, oli pakko kutsua ambulanssi. Paniikki hellitti vasta kun lanssi oli täällä ja ne katto et ei oo hätää, mut käy allergialääkkeet huomenna. :)

Kristaliina
Puutalobaby

Mä kans oon saanut allergisen reaktion antibiooteista, odotin silloin Silvaa ja oli kans tuo kurkunturpoaminen lähellä; kiire tuli lääkäriin. Siksi friikkasin tälläkin kertaa, kun antibiootit (kylläkin tietty eri aine) oli päällä nytkin...

Mut joo, onhan se pelottavaa. Mun naama muuttui silloin allergisen reaktion aikana ihan hurjaksi: sain parissa tunnissa kunnon botox-huulet ja tuplaleveän nenän - jaiks...

juana (Ei varmistettu)

Ei oo todellista miten oikeaan aikaan kirjoitit tämän! Mä just eilen viimeksi suihkussa tätä asiaa mietin ja itkua tirauttelin. Vaikka tää nyt onkin pilke silmäkulmassa tehty postaus, niin ihan oikeasti on kyllä järkyttävän ahdistava ajatus, että miten nuo meidän lapsoset pärjäisi ilman äitiä. Kyllä mä luotan täysin, että mies osaisi pitää paketin kasassa ja arki sujuisi, mutta hellisikö se niitä tarpeeksi, pitäisikö tarpeeksi sylissä, antaisiko tarpeeksi sitä sellaista lämpöä mitä lapset äidiltä saa. Ja miten tyttö pärjäisi kasvaessaan jos ei saisikaan ihanaa äitipuolta, kenen kanssa se sitten voisi jutella "naistenjuttuja". Ahdistavaa, ahdistavaa.. Musta tuntuu, että kun olen raskaana, niin se vielä kymmenkertaistaa kaikki tunteet, joten ehkä tämä(kään) ei ahdista niin kovasti sitten joskus kun hormonit tasoittuu imetysajan jälkeen..

Ama (Ei varmistettu)

Täälläkin on jo monet itkut itketty tuon kuolemanpelon vuoksi.
Itse oon yksinhuoltaja 4-kuiselle pojalle. Isä ei ole missään tekemisissä meidän kanssa. Pelottaa siis, että jos mä kuolen, nii pojalle ei jää ketään. Toki mun suku on ja pysyy, mutta kauhistuttaa ajatus, että tää pieni pallero jäisi ilman äitiä.

Äh, taas itkettää. Hormonit....

Någon Annan (Ei varmistettu)

Siis munhan oli pakko pyytää mun serkulta, kun esikoinen syntyi, että hän sitten ottaa lapseni, jos meille tapahtuu jotain. Serkku onneksi kokeneena kolmen lapsen äitinä osasi ottaa huoleni oikein. Nyt tokalla kerralla ei ole tarvinnut tätä niin miettiä, ilmeisesti siksi, että asia on jo kertaalleen sovittu. Voisin mä kyllä kuvitella lapset veljenikin perheeseen, että ehkä mun pitää tiedottaa tämä asia heillekin.

Vakavasti puhuen: mulla on tähän otolliseen hormoniaikaan ollut pinnassa vähän erilaiset kauhuskenaariot, jotka liittyvät enemmän joidenkin sairaiden yksilöiden mielivaltaan. En nyt viitsi asiaa tämän yksityiskohtaisemmin kuvailla. Uskon kuitenkin, että aika moni vanhempi käy läpi tämmöisiä ajatuksia. Jotenkin se tiivistyy siihen, että maailma on potentiaalisesti niin paha paikka ja pieni lapsi ilman vanhempiaan hyvin suojaton. Ja varmasti paha univaje moninkertaistaa nämä ajatukset.

lyx (Ei varmistettu)

Kuulostaa niin tutulta! Aikana ennen lapsia olin suht huoleton enkä pelännyt kuolemaa. Lasten saannin jälkeen mun suurimpia pelkoja on että mulle tapahtuu jotain - hirveä huoli siitä mitä mun lapsille sitten tapahtuisi.

Kamalinta on työmatkat - joudun työni puolesta matkustelemaan useita kertoja vuodessa ja joka ikinen kerta työmatkalle lähtiessä mua jännittää että mitä jos mulle käykin jotain; juna suistuu raiteilta, joudun auto-onnettomuuteen, lentokone tippuu... Vaikka järjellä ajatellen on paljon todennäiköisempää että joku idiootti ajaa mun päälle kun pyöräilen aamuisin töihin.

Anomuumi (Ei varmistettu)

No joo, vaikka tuolla aiemmin jo huumorimielellä kommentoinkin, niin nyt kun oon lukenut useammalta että tästä kärsii siis todella muutkin, niin vakavasti puhuen ainoa järkevä asia mitä siinä tilanteessa voi tehdä on kertakaikkisesti LOPETTAA se miettiminen. Nousta sängystä ylös, niistää tarvittaessa nenä ja mennä lukemaan niitä parjattuja naistenlehtiä. Jokainen näille peloille annettu sekunti on hukkaan heitetty sekunti. Niistä ei oo yhtään mitään hyötyä. Toki monesti tuntuu, että sitä miettimistä ei saa loppumaan, mutta sitten vaan järeämmät aseet käyttöön. Tai herättäkää se mies niin se silittää ja sanoo "voi sua höpsökultaa, sä et kuole, tuu kainaloon."

elliina (Ei varmistettu)

Tää postaus oli paras esimerkki siitä miks sun blogi on mun ykkössuosikki:) Ihan huippua läppää ja parasta siinä on et sun läppä ja tarinat on samalla arkisia mut sit jotenki kuitenki niistä tulee aina huippu fiilis lukiessa.

Tästä tuli mieleen yks mun kaveri joka on jo "valinnut" miehelleen kaksi uutta vaimoehokasta+lapsille uutta äitiä jos ite sattuu kuolemaan. Toinen on naapurin emäntä ja toinen hänen paras kaveri. Eli et oo näköjää ainoa joka tälläsii funtsii:)

Kommentoi

Ladataan...