Ladataan...
Puutalobaby

Ai mitäs tänne kuuluu? No Silva viihdytti kanssashoppailijoita tekemällä pierunääniä koko kaksituntisen Ikea-reissumme ajan.

Bbbbbbrrrbrrrr...

....mpdppdp...

...lllffffyyyyyfffff....

....dddddfffff....

Ostimme hyllylevyjä isin kirjahyllyprojektiin ja kukan, joka ehti jo kuolla.

Eipä tänne sitten kai muuta.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Tiikeri-parka, viime talvena sen rutinoitunut kaupunkilaiskissan elämä järkkyi täysin.

Ensin sen piti muuttaa pois turvalliselta reviiriltään Punavuoren-kodista ja väliaikaisasua meidän kanssamme muuttolaatikkoröykkiössä Kampissa. Sitten toinen muutto puutaloon Toukolaan - vierasta ja outoa koko ikänsä kerrostalossa asuneelle kisulle. Ja todennäköisesti sen "emo" oli jo alkanut erittää kummallisten äitiyshormonien hajua.

Eivätkä muutokset loppuneet siihen: parin kuukauden päästä se roudattiin Joelin vanhempien luo meidän Vietnamin-reissumme ajaksi. Ja kaiken huipuksi keväällä perhe hävisi taas pariksi viikoksi: keskellä yötä sisään tuli outoja pelottavia miehiä ja kantoivat mamman paareilla pois.

Sitten perhe tuli vihdoinkin Kätilöopistolta takaisin, oi purrr purrr ja ihanaa! Kissa ehti jo riemastua ennen kuin järkytyksekseen tajusi, että mikään ei olekaan kuin ennen.

Mikä tuo on?

*******

12-vuotias kissavanhuksemme oli tähän asti pelännyt kuollakseen lapsia. Lähtökohta-asetelma ei siis vaikuttanut kovin hyvältä. Toisaalta Tikru alkaa olla jo sellainen laiskanpulskea mummokissa, jonka villit nuoruusvuodet ovat takana; enää se ei jaksa riehua ja ottaa hengiltä päiväpeiton kulmaa, vaan mieluummin se keskittyy sängyn päällä kehräämiseen - pientä optimismia läikähteli siis mielissämme.

Etukäteen oli kuitenkin jo puhuttu, että hätätilassa Tikru voisi mennä Joelin vanhemmille asustelemaan vaikka vähän pidemmäksikin aikaa. Jos olisi tarpeen.

*******

Kun saavuimme Kätilöopistolta kotiin, Tikru ei mitenkään noteerannut turvakaukalossa kyhjöttävää keskosvauvaa. Vaikka yritimme esitellä uutta perheenjäsentä kissalle, se mieluummin keskittyi mamman jaloissa kehräämiseen. Purr!

Mutta sitten tuli ensimmäinen ilta. Silva oli laitettu nukkumaan sänkyymme äitiyspakkausboksiin, ja me Joelin kanssa olimme makuuhuoneen toisella laidalla, kylppärin ovella hampaita pesemässä - kissa ja vauva koko ajan valvonnassamme, totta kai.

Silva alkoi ynistä boksissa pienellä äänellään ja kissan vaistot valpastuivat. "Myyrä! Hiiri! Tänne on päässyt joku pieni nisäkäs! SAALIS!"

Tikrun selkä nousi pörhölle, häntä muuttui paksuksi, ja kissa lähti vaanien lähestymään vauvan laatikkoa.

Voi j*mankauta, mikä säikähdys: kohta se hyökkää! Hammasharjat lensivät kaaressa, ja nanosekunnissa kissa oli napattu kiinni ja heivattu alakertaan ovien taakse. Apua. Nyt tämä alkoi käydä vaaralliseksi.

Seuraavat kaksi yötä olivat aivan superkurjia. Kissa maukui alakerrassa ja hyppi ovenripoja vasten. Suihkin kissaferomoneja alakertaan ja kävin tyynnyttelemässä, mutta kissaparka oli lohduton. Voi kurjuuden kurjuus, voi miten huono alku.

*******

Mutta vielä ei luovutettu. Joel askarteli äitiyspakkaukseen kissaturvallisen kannen ja minä leikkelin moskiittoverkon alakerran päiväunisänkyyn kissaverkoksi. Ja kissapsykologi-Joel aina Tikrun nähden näytteli ikään kuin nuolevansa Silvaa - jos siten kissa vähitellen tajuaisi, että tuo heikolla äänellä inisevä otus on meidän pienenpieni ihmispoikasemme.

Varovainen ensimmäinen lähestymisyritys.

 

Ensimmäisen illan jälkeen Tiikeri ei onneksi osoittanut minkäänlaisia aggressiivisuuden merkkejä. Vauvaa se vilkaisi varovaisesti ja käpertyi sitten vähän säikähtäneen oloisena kylkeeni. Yritin jutella sille mahdollisimman rauhalliseen sävyyn ja olla niin kuin sylissäni makaava vauva olisi maailman luonnollisin asia.

Saakohan tähän tulla?

 

Silvan äitiysboksin ja alakerran Stokke-sängyn lähestyminen oli kissalle ehdoton "ei!", ja sen se onneksi oppi ihan välittömästi. "Jaiks. Okei-okei, ei sitten, kun noin kovasti käskette". Huudon sijaan sähisimme kissalle silloin, kun se tuntui tekevän vauvan suhteen jotain väärää. Nopeasti Tiikeri oppi, että mamman jalkoihin saa edelleen käpertyä.

Väsynyt äiti, vastasyntynyt vauva, kissa ja se massiivinen synnytystakku. Ja itse askarreltu äitiyspakkaussängyn kissaturvallinen kansi.

 

Muutamassa viikossa tilanne oli täysin rauhallinen. Kissa oli tyytyväinen siihen, että  perhe oli kotona myös päivisin, ja kevään tullen puutalon oma piha alkoi kiinnostaa enemmän kuin tuo kiljahteleva pieni nisäkäs.

Ensin huomasimme, että emme ole käyttäneet päiväsängyn kissaverkkoa vähään aikaan. Kun Silva alkoi olla "oikean vauvan" mitoissa, se siirtyi väliimme nukkumaan - ja Tikru pysyi tyytyväisenä jalkopäässä. Näin meillä nukutaan edelleen, koko perhe samassa sängyssä.

Päivisin Tikru on kissamaiseen tapaan välillä omissa oloissaan, välillä hakeutuu mamman ja vauvan läheisyyteen. Ja vaikuttaa jopa onnellisemmalta ja rohkeammalta kuin ennen vauvaa ja "maallemuuttoa".

Rennosti. (pieni turvaväli silti tuohon outoon pieneen ihmisolioon, joka saattaa älähtää korkeaan huutoon koska tahansa)

 

Entäs sitten Silvan suhde kissaan?

Alkuun vauva ei tietysti noteerannut kissan läsnäoloa millään tavalla. Mutta vähän alle puolivuotiaana Silva vihdoinkin tajusi: "Oi mikä on tuo ihana ihana pehmeä asia, joka tässä välillä vilahtaa?" Ensimmäinen kunnon vauvankikatus taisi purskahtaa ilmoille, kun Tikru kerran ohikävellessään pyyhkäisi hännällään Silvan kasvoja.

Nykyisin Silva riemastuu aina, kun Tikru ilmestyy näköpiiriin. Ja kissa puolestaan on vauvan lähellä yllättävän varovainen: jos minä en ole vieressä, se pysyy vauvasta turvallisen välimatkan päässä. Mutta varsinkin silloin, kun olen imettämässä, se saattaa tulla antamaan pehmeät puskut Silvan päähän. Vauva on hyväksytty perheeseen siis.

Silva ra-kas-taa kissan pehmeään turkkiin koskemista, mutta pienet vauvankädet tarraavat kiinni välillä vähän turhankin kovasti. Minä yritän olla aina estämässä liian rajuja otteita, mutta pari kertaa Silva on onnistunut saamaan napakan otteen kissan korvasta tai hännästä. "Oh, onko se syötävää? Haluan tuon ihanan ihanan pehmeän hännän suuhuni!" Silloin kissa vain kärsivällisesti vetää itsensä irti ja poistuu paikalta.

Haasteita kissan ja vauvan välisissä suhteissa tulee varmasti olemaan jatkossakin - naperot kun taitavat olla välillä aika reippaita otteissaan. Yritämme kuitenkin opettaa jo alusta asti, että eläimiä kohtaan pitää olla hellä. Ja onneksi kissa osaa poistua ylväästi paikalta, jos meno alkaa muuttua liian rajuksi.

"Minä näen sen, tuolla se on!"

"Jee, mä käännyn sen perään!"

"Tule tänne, sinä ihana ihana karvainen asia!"

("En muuten tule, tartut kiinni kuitenkin")

"Höh sinne se meni taas."

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Minä en ymmärrä (muita) autoilijoita.

Minun mielestäni liikennesäännöissä on kyse yhteisestä turvallisuudesta ja liikenteen sujuvuudesta. Monen muun mielestä säännöissä on ilmeisesti kyse egojen taistelusta ja yksilön(kaahaamis)vapauksien rajoittamisesta.

*******

Avautuminen Kuusamosta

Ajoin ajokorttini Kuusamossa. Yksi isompi pääkatu, jonka molemmissa päissä liikennevalot. Yksisuuntaista tietä käytiin harjoittelemassa lukion edustan linja-autopysäkillä viiden metrin verran. Taskuun parkkeeraamista kokeiltiin Postin edessä, jossa oli tällaiset häkellyttävät kolme peräkkäistä parkkiruutua. Kun pääsin taskuun, sekä edessä että takana oleva auto oli lähtenyt. "Ei tätä kuitenkaan tarvitse tehdä inssissä, kun tuota taitoa tarvitsee niin harvoin", opettaja vakuutti.

Kun pääsin ensimmäisellä yrityksellä inssistä läpi, opettaja suositteli lottoamista tänään - oli kuulemma niin hyvä tuuriputki päällä.

*******

Avautuminen yksityisautoilusta (ja yksi takinkääntö)

Olen aina väittänyt, että kaupunkiasukas ei autoa tarvitse. Pitkään olikin näin: keskusta-asukkaana ei olisi tullut mieleenkään metsästää katujen varsilta parkkipaikkoja tai ajella autolla aamuruuhkassa töihin. 45 min per suunta ratikalla ja lähijunalla tuntui ihan kohtuulliselta.

Takinkääntö siinä(kin) asiassa tapahtui viime talvena, kun vaihdoin työpaikkaa ja muutimme tänne Toukolaan. Kolme kuukautta jaksoin matkustaa kävely-bussi-metro-bussi-kävely -yhdistelmällä uudelle työpaikalle, mutta kun yhden kerran sain Joelin vanhempien auton lainaan, ei paluuta entiseen enää ollut. Tunti per suunta julkisilla vs. 20 minuuttia omalla autolla. Ajansäästö per päivä 1 h 20 min. Per viikko 6 tuntia.

Mitäs ne autot nyt maksoivatkaan?

*******

Avautuminen nopeudesta

Matkalla työpaikalle on pieni pätkä 30km/h -nopeusrajoitusta - yleinen nopeusratsian paikka, kuulemma. Työkaverit lähettävät toisille varoitustekstiviestejä: nyt on taas ratsia paikalla, olkaa varovaisia.

Täh?



Miksi siitä pitää varoittaa? Ei minua ainakaan tarvitse. Kun ajaa kolmenkympin alueella kolmeakymppiä, harvemmin tulee kai sakkoja?

Minä ajan nopeusrajoitusten mukaan. Aina. Jos on kahdeksankympin alue, ajan kahdeksaakymppiä. Viidenkympin alueella viittäkymppiä. En viittä kilometria yli tai viittä vaille. Tasan. Ja jos vauhti alkaa vahingossa kiihtyä, Joel kyllä muistuttaa: "Hei katsopas tuota mittaria!".

Ajotavoillani kuulun ilmeisesti pieneen (ja muiden autoilijoiden mielestä ärsyttävään) vähemmistöön. Suurin osa kai ajaa juuri tasan tarkkaan sen verran ylinopeutta, että sakkoja ei tule.

Toinen täh.



Jos nopeusrajoitus on 80 km/h, minun järjelläni se tarkoittaa, että siinä saa ajaa maksimissaan 80 km/h. Voi ajaa myös vähemmän, vaikkapa huonon sään takia, mutta maksimissaan tuon verran. Sehän on rajoitus. Raja. Ei tämän yli. Ei 88 km/h.

Ja voi, miten minun ohitseni kaahataan.

*******

Avautuminen ohittelusta

Kun ajan Joelin vanhempien vanhalla Saabilla, saan körötellä suht rauhassa. Mutta oma pieni Hyundaini on ilmeisesti aivan liian suuri ärsyke kanssa-autoilijoille: "ohi! ohi!".

Silvan synnyttyä päätin heti hankkia auton takalasiin sellaisen hölmön "baby on board" -kyltin. Hormonipöllyissäni naiivisti kai ajattelin, että muut autoilijat vähän rajoittaisivat vaarallisimpia kaahailuitaan, kun huomaisivat, että tässä autossa matkustaa tuollainen vastasyntynyt rakas pikkuinen.

Haha, vähänpä tiesin. Kyltti on näköjään samanlainen punainen vaate kanssa-autoilijoille kuin kahdeksankympin lätkä aikoinaan. "Ha! Tuossa ajelee joku neuroottinen äiti-ihminen pikkuautollaan - ohi! ohi! OHI!"

Turvallisuusväline vai punainen vaate?

 

Viime kesänä olimme matkalla mökille Porkkalanniemen suuntaan. Kun olin vaihtamassa kaistaa Turun väylällä, näin peräpeilistäni nopeasti minua lähestyvän punaisen Audin. Olin pian ryhmittäytymässä Kehä II:lle menevälle kaistalle.

Punainen Audi vaihtoi ensin kaistaa minut ohittaakseen. Sitten uudestaan kaistaa seuraavan ohittaakseen. Sitten käväisi ryhmittäytymiskaistalla. Sitten päätti ohittaa vielä yhden. Aloin huvikseni seurata kuskin käyttäytymistä: lyhyellä matkalla hän ohitti viisi autoa ja vaihtoi kaistaa seitsemän kertaa.

Mutta kun ajoimme erkanemiskaistalle, olimme silti siististi peräkkäin; Audi minun edelläni, totta kai. Minä olin ajanut koko ajan tasaisesti samaa kaistaa rajoitusten mukaan.

Jatkoimme siitä peräkanaa Kehä II:lle. Audi jatkoi ohittelua, minä tasaista vauhtiani. Välillä välissämme oli kolme autoa, välillä päädyimme taas peräkkäin. Audi painoi vuoroin kaasua, vuoroin jarrua. Pystyin ihan aistimaan autosta hehkuvan kiukkuadrenaliinin.

Sattumalta matkamme oli aika lailla samanlainen: kehältä sitten Hangontielle ja siitä kohti Kirkkonummea. Ja kun Audi vihdoinkin kääntyi kohti Jorvasta eri suuntaan kuin minä, laskin ääneen, kuinka monta sekuntia se oli minua edellä: viisi. Hän oli laskujeni mukaan ohittanut 13 autoa.

Täh?

*******

Avautuminen muuten vaan

Kun minä ajan keltaisilla liikennevaloista, vilkaisen takapeiliin. Minun jälkeeni vielä kolme autoa vetää päin punaisia. Täh?

Kun minä ajan liittymästä isolle tielle lyhyttä liittymiskaistaa pitkin, painaa takana oleva auto kaasun pohjaan ja kiilaa minun ohitseni pääkaistalle. Täh?

Liikenneympyrässä ajava auto ei näytä ympyrästä poistuessaan suuntamerkkiä. Neljä muuta autoa seisoo ympyrän reunoilla, kun ei tiedä, mihin tämä yksi on menossa. Täh?

Autojono seisoo ruuhkassa, mutta jotkut autoilijat lähtevät kaahaamaan viereistä tyhjää (väärään suuntaan menevää) kaistaa jonon ohi. Ruuhkapaikan vieressä he laittavat vilkun päälle ja änkeävät väkisin johonkin väliin. Täh?

*******

Avautuminen taksissa

Kerran erään puheliaan taksikuskin kanssa jutellessa aloin avautua näistä aiheista, etenkin nopeudesta. Taksikuski nauroi jutuilleni vedet silmissä - miten mahtavia ja erikoisia ajatuksia!

Ai että on erikoista ajattelua, että kahdeksankympin alueella pitää todellakin ajaa kahdeksaakymppiä.

Täh?

Share

Pages