Ladataan...
Puutalobaby

Tapahtui tänä aamuna aamupalapöydässä.

Silva jo nykersi kauraleipäänsä (ja voitta! voitta! lue: Ingmariinia), ja minä puuhailin valmiiksi loppuaamupalaa: Silvalle pikapuuroa (mikropuuroa meillä ei ole tehty tämän jälkeen) ja itselleni leipää, chaita ja kivennäisvettä (perus).

- Bannii! Bannii! Silva alkoi vaatia.
Okei, saat banaaniakin. Ja sitten:
- PULLAA!

Ai mitä, kulta - mitä sä oikein haluat?
- PULLAA! PULLAA!
- Syö kulta leipää ja banaania, äiti tekee aamupalan loppuun. Haluatko vettä?

*******

Pullaa? Kuka on opettanut lapsemme sanomaan "pullaa"?

Meillä kotona ei syödä pullaa juuri koskaan - ehkä kerran kahdessa kuukaudessa vieraiden kanssa, jos he sattuvat sellaista mukanaan tuomaan. Viime viikolla mummilan sunnuntailounaalla oli kyllä kahvin kanssa pullaa, ja Silva näki Joelin sellaista syövän:
- Leippää, Silva silloin totesi.

*******

Niinhän sitä kaikissa neuvolaohjeissa sanotaan, että lapsen on hyvä oppia syömään niitä ruokia, joita perheessä muutenkin syödään. Makeiden herkkujen osalta tämä on meillä luultavasti harvinaisen helppoa - meillä ei niitä syödä, joten emme ole nähneet mitään syytä niitä tieten tahtoen Silvallekaan antaa.

Ja makean syömättömyys meillä ei johdu mistään moraalisista syistä; me ei vaan yksinkertaisesti tykätä siitä.

*******

Olin näin kummallinen jo lapsena. Tätä tarinaa minulle jaksetaan aina toistaa: hoitotätini oli leiponut pullaa, ja muut lapset innoissaan herkuttelivat tuoreella pullalla ja maidolla. Minä olin istunut aivan hiljaa ja vaisuna (harvinaista kyllä) pöydän päässä.
Lopulta olin noussut paikaltani ja mennyt salaa supattamaan hoitotädin korvaan:
- Voisinko mä saada sitä ruisleipää?

Karkkia en suostunut syömään lapsena ollenkaan. Muistan itsekin ihan hyvin, miten 5-vuotiaana sain joulupukilta suklaata. Kaikki kilvan kehuivat, miten hyvää se on. Maistoin reippaasti - ja säntäsin sylkemään suklaat mummilan vessanpönttöön. Huuhtelin suuta vedellä loppujouluaaton. Hyi, hyi, hyi miten pahaa!

Ala-asteella kavereiden esimerkistä puoliväkisin opettelin syömään hedelmäkarkkeja. Mahdollisimman mietoja. Purkkaa opin syömään ystävän painostuksesta (että minullakin olisi sitten salaa purkka suussa koulutunnilla) viidennellä luokalla. Salmiakkia opin syömään vasta aikuisiällä. Lakritsia en syö vieläkään.

Kokonaisen wienerin pystyin syömään ensimmäistä kertaa 23-vuotiaana. Senaikaisen poikaystävän mielestä se oli jotenkin pohjattoman huvittavaa. Suklaakakkua en voisi kuvitella laittavani suuhuni vieläkään - en haarukallistakaan, yih.

Joel ei ole makeiden herkkujen suhteen ihan yhtä kummajainen kuin minä: kun vaikka kylässä tarjotaan jotain, kyllä Joel sitä syö. Mutta jostain syystä parinvalinnassa meillä on käynyt tällainen jännä yhteensattuma, että Joelkaan ei mitenkään erityisesti makeasta tykkää. Eli kun minä en sitä syö, ei senkään sitä tule syötyä. Paitsi karkkia joskus harvoin.

*******

Mutta nyt: pullaa?

Jatkoin aamupalan tekemistä hieman ihmetellen. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun Silva on oppinut jonkun sanan, mitä me ei kuvitella itse käyttäneemme. Esimerkiksi eilen illalla Silva osoitteli yöpaidassani olevaa kitaraa soittavan Hello Kittyn (kröhöm - kyllä) kuvaa.
- Kissa. Soitta.
- Joo, kissa soittaa. Mitä se kissa soittaa?
Olin ihan varma, että vastaus olisi "bassoa". Silvan muskarissa soitettiin viime viikolla bassoa, ja siitä on puhuttu meillä siitä lähtien.
- Kitta-aaa, Silva vastasi.
Täh? Mistä se ton tiesi?

Laitoin Silvan eteen puurolautasen, annoin sille käteen oman lusikan, ja toisella lusikalla pujautin täyden kuorman puuroa aukinaisena ammottavaan suuhun.
- Puull(o)aaa, Silva totesi tyytyväisenä.

Voi, miten tyhmä tyhmä äiti.

 

Pullaa.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Heh heh, takaisin vakiaiheiden äärelle - varmasti muistattekin, että olen useammankin kerran sellaisella ärsyytymisensekaisella ihmetyksellä kirjoittanut lastenvaatteiden "sukupuolittamisesta" , ainakin mm. täällä ja täällä.

Tämä tarina sen sijaan pääsi eilen ihan Ylen uutisiin asti.

Ylen toimittaja Laura Savolainen otti minuun yhteyttä pari viikkoa sitten ja lupauduin heti haastatteluun - no tottahan toki! Haastattelupaikaksi sovittiin "hovihankkijamme" Vekarakirppis, jossa hikoilin ja änkytin tv-kameran edessä, huih sentään!

Laura Savolaisen tekemä juttu löytyy Ylen nettisivuilta täältä.

*******

Tässä aiheessahan ei ole tämän blogin lukijakunnalle mitään uutta. Heh eikä siinä minun yhdessä kommentissanikaan, joka parin lauseen muodossa juttuun päätyi. Mutta - toimittaja on löytänyt juttuun kaksi ihan tosi-tosi mielenkiintoista asiantuntijaa, muodin ja visuaalisen kulttuurin tutkija, dosentti Annamari Vänskän sekä suomalaisten päiväkotien henkilökuntaa tutkineen Sara Sundellin.

Tutkijoiden mukaan värillä on väliä.

Aivan hurjan kiinnostavaa oli Sara Sundellin tutkimustulos, jonka mukaan päiväkodin henkilökunta puhutteli eri tavoin vaaleanpunaisiin hörselövaatteisiin pukeutuneita lapsia ja action-hahmopaitoihin pukeutuvia lapsia. Vaikka vaatteet ovat vain vaatteita, lastenvaatteiden värityksen ja symbolien on huomattu vaikuttavan siihen, kuinka aikuiset lapseen suhtautuvat - ja se totta kai vaikuttaa siihen, millaisena lapsi oppii itseään pitämään.

Annamari Vänskä puolestaan kommentoi jutussa näin:
- Vaatteet eivät ole vain vaatteita ja värit vain värejä. Tasa-arvo ei toteudu, jos vaaleanpunaiseen puettua tyttöä ei kehuta reippaaksi tai aikaansaavaksi, eikä siniseen pukeutunutta poikaa kehuta herkäksi. Tämä voi olla lapselle jonkin näköinen este tasa-arvoiseksi aikuiseksi kasvamiseen.

...että hyvä me - ei me noiden bloggausten keskusteluissa olla täällä mitään omiamme horistu :)

Mutta joo, mitä mä turhaan tässä referoin, lukekaa ihmeessä koko juttu täältä.

*******

PS. Heh bongasin Kuningaskuluttajan Facebook-sivulta uutisen aiheuttamaa keskustelua. Siellä Mika Toropainen esittää minusta (yhden ainoan jutussa esiintyvän kommenttini perusteella) tekemänsä syväanalyysin näin:

"Koko 'ongelma' on ongelma vain idiooteille joiden ei edes pitäisi lisääntyä."

Kiitos, Mika - arvostan todella mielipidettäsi :D
(mikänäitänettirähisijöitävaivaaaaaaaaaaaah?!?)

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Voi osuipa juuri sopivaan saumaan tämän jutun bongaaminen!

Juttu Kotivinkissä 18/9.10.2013; teksti: Pauliina Karru; kuvat Pauliina Karru ja Ville Palonen

 

Tämä lokakuun Kotivinkki on ilmestynyt jo muutama viikko sitten, mutta luin sen loppuun vasta eilen iltapalapöydässä. Ja sieltähän löytyi tällainen! Jutun lukemisen ajoitus oli täydellinen ainakin kolmesta hyvästä syystä:

1. Tänne koto-Suomeen oli juuri luvattu myrskyä, kehotettu sulkeutumaan sisätiloihin ja pysymään poissa ikkunoiden ääreltä.

2. Tirppa oli juuri syönyt (no okei ainakin nykertänyt) mausteisia nuudeleita ja kokonaisen banaanin itse suoraan kuorista. (jea! se ei ehkä kuolekaan nälkään siellä reissulla!)

3. Olen vaihtanut muutaman sähköpostin lukijan kanssa, joka on lähdössä vastaavantyyppiselle Thaimaa-reppureissulle kuin me; alle 1-vuotiaan naperon kanssa. Ja tätä Euroopan myrskyuutisointia netistä lukiessani tajusin, että heidän perheensä taitaa olla tällä hetkellä juuri perillä siellä lämpimässä ihanassa Thaimaassa! Oh!

karttakuvitus: Jenny Lucander-Holm

 

Tuleva reppureissumme on kirvoittanut kahdenlaisia kommentteja, niin tuttavapiirissä kuin täällä blogimaailmassakin. Jotkut ihastelevat rohkeutta ja haaveilevat vastaavasta reissusta itsekin. Toiset toteavat, että silkkaa hulluutta ja pudistelevat päätään (lievimmässä tapauksessa).

Kerran (huom. vain yhden kerran) onnistuin jo pahoittamaan mielenikin. Anonyymi Vierailija kun totta kai jossain yhteydessä napakasti muistutti (bloggauksessa, joka ei ollenkaan koskenut matkustamista) jotain tyyliin, että et voi enää ajatella vain omaa onnellisuuttasi - nyt sinulla on lapsi vastuullasi ja toinen vatsassa. Ja että hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos omalle lapselle tapahtuisi jotain.

Anteeksi mitä että? Vaikutanko ihan oikeasti ihmiseltä, joka ei huolehtisi lapsestaan/lapsistaan? TIETENKÄÄN minäkään en antaisi itselleni anteeksi, jos lapselleni tapahtuisi jotain kamalaa - minun huolimattomuudesta johtuen tai muutenkaan. Reissussa tai kotona tai leikkipuistossa tai vaikkapa autoillessa tuolla liikenteessä. Koska jos mittakaavaan laitetaan, esimerkiksi joulunalusliikenne on aika varmasti isompi riski kuin reppumatka Thaimaahan.

Muistetaanpa myös se, että täällä Suomessakin asuu ihmisiä, joiden kotoa katsottuna lähin terveysasema ei ole tuossa viiden kilometrin päässä Oulunkylässä. Pitäisikö nyt alkaa toitottaa heillekin, että et voi ajatella enää vain omaa asuinpaikkaasi - minä en ikinä antaisi anteeksi, jos lapselleni tapahtuisi jotain ja en asuisi kymmenen minuutin ajomatkan päässä sairaalasta. Eikö kuulostaisi aika älyttömältä?

Näin niin kuin kärjistäen.

*******

Olen ajatellut, että suhtautumistapojen ero johtuu varmasti pitkälti siitä, onko asia tuttu ja läheinen vai vieras ja tuntematon.

Blogin kommentoijien taustoja en tietenkään tiedä, mutta tämän olen huomannut omasta tuttavapiiristäni. Reppureissausta harrastaneet näkevät lasten kanssa reissaamisen ehkä maailman luonnollisimpana asiana - näkeehän tuolla reissun päällä ihan jatkuvasti lapsiperheitä hyvällä fiiliksellä pidemmilläkin matkoilla. Kaikilla näyttää olevan kivaa; monesti noita (usein ruotsalaisia) reissuperheitä on tullut katsottua ihaillen.

Ja vastaavasti niille, jotka eivät ole tällaisia reissuja itse tehneet, koko reppureissaamisen ajatus tuntuu vieraalta ja ehkä liian jännittävältä. Jotain, mihin ei välttämättä itsellä ole halua/kiinnostusta - eikä ainakaan lasten kanssa, huh sentään. Siellähän voi vaikka... ...tapahtua no vaikka mitä.

 

Ohhoh, tämän jutun otsikkohan oli reissuoptimismia. Palataanpa siis äkkiä aiheeseen! Optimismia on nimittäin täällä kovasti ilmassa.

Ensinnäkin tosiaankin tämä lehtijuttu: siinä naperoperhe on matkalla Intiassa. Siis huomatkaa, Intiassa. Sekä Thaimaassa että Intiassa käyneet varmasti tajuavat heti tämän eron, joka on niin suuri ettei sitä oikein voi sanoin kuvata. Intia on niin.... Intia.

Juttua oli niii-iiin ihana lukea: olen käynyt joka ikisessä paikassa, joka jutussa mainitaan tai kuvissa näytetään. Oi Intia! Yhtä äkkiä näin itseni uudestaan noissa kaikissa paikoissa - ja nyt perheen kanssa. Ja tajusin, että se on mahdollista! Lapsen/lasten kanssa voi matkustaa, myös Intiaan.

Toinen optimismin aihe liittyy olennaisesti nuudeleihin. Hei Silvahan tykkää niistä! Aika hitaasti edenneet ruokakokeilumme ovat selvästi nyt edistymässä.

Nyt parin viikon ajan meillä on toinen lämmin ruoka hoidettu niin, että tirppa syö ainoastaan itse, ja mieluiten riisi- tai nuudeliruokaa. Osittaista sormiruokailua meillä on toki jo harjoitettu ihan sieltä kiinteiden aloittamisesta asti, mutta aina ennen olen ruokailun päätteeksi kliksauttanut sosepurkin auki, jos ruokaa ei ole mennyt omin sormin suuhun riittävää määrää. Mutta nyt siis sosepurkki pysyy (toisella lämpimällä ruokailulla) kiinni, meni sitä nuudelia suuhun sitten enemmän tai vähemmän. Ja se näyttäisi selvästi vauhdittaneen itse syödyn ruoan menekkiä.

Eikä tulisuuskaan näköjään haittaa yhtään! Olen jostain kuullut (en tiedä, pitääkö yhtään paikkansa), että chili maistuu äidinmaidossa aika reippaasti - ja arvatkaa vaan, söinkö hurjan tulista ruokaa imettäessäni... Samalla olen näköjään siedättänyt lapseni voimakkaisiin mausteisiin, jea!

Ja kolmas ilon aihe: olemme löytäneet (toivottavasti) täydellisen lapsenkantorinkan. Siitä pian lisää, kunhan päästään ostoksille asti!

Enää kolme ja puoli viikkoa reissuun!

Share

Pages