Ladataan...
Puutalobaby

Elämässäni on vuosia, jotka sekoittuvat toisiinsa. Mitä eroa oli vuodella 2003 ja 2004? Tai vuosilla 2008 ja 2009? En oikeasti muista enkä tiedä.

Sitten on sellaisia vuosia, jotka pysyvät mielessä varmasti koko loppuelämän. Viime vuosi oli sellainen (kuvapostaus vuodesta täällä) - mutta ei tämä vuosi 2013 kyllä myöskään huonommaksi jää.

Puutalobabylandian vuosi 2013 näytti jokseenkin tältä:

*******

Tammikuu oli kylmä ja kotiäidin kalenterissa ehkä maailman pisin ikinä. Puutalon ikkunat muurautuivat kiinni, mutta ei niistä paljon ulos tehnyt mieli kurkkiakaan.

Oi, ja tirppana oli vielä niin pieni - ei vielä touhukas napero vaan ihan vauva vaan. Hampaita odoteltiin jo tammikuussa - ja niitä ilmestyi vasta 1-vuotispäivän tienoilla huhtikuussa.

Pinsettiotekin opittiin:

Tammikuussa myös kyllästyin liikkumattomuuden veltostamiin lihaksiini ja halusin oman kroppani takaisin. Intoilin Kiloklubista (vaikka en sitä koskaan kovin tunnollisesti alkanut täyttää) ja aloitin uudelleen liikunnat Ai niin, ja äiti ylitti itsensä ja rohkaistui tanssimaan Kulttuurikeskus Caisan lavalla Intia-spektaakkelissa, ja tirppa istui hienosti yleisössä.

Myös helmikuu meni talvisissa tunnelmissa - silloin sentään aurinko pilkahteli niin, että rohkaistuin istuttamaan tirppasen ensimmäistä kertaa kotipihan lumihangelle:

Iltaisin elettiin äidin action-viikkoja: liikuntaharrastuksia mahtui lähes joka päivälle. Oli sirkustelua, tanssia ja zumbaakin. Olo oli pitkän koomakauden jälkeen taas hyvä ja elinvoimainen.

...ja maaliskuussa hupsis-huomasin olevani taas takaisin ihan omissa mitoissani liikunnan sivutuotteena vähän niin kuin itsestään - jea!

Auts, ja tuosta väsyneestä naamastani tuli mieleen tirpan unikoulu... Sitäkin silloin kokeiltiin - ei onnistuttu. Jotenkin sitä väsymyksen keskellä kuitenkin eleltiin.

Huhtikuun alussa vietettiin tirpan 1-vuotissyntymäpäiviä...

...ja pian sen jälkeen oli uudestaan aihetta juhlaan, kun Puutalobaby voitti Aussie Blog Awards 2013 -skaban Newcomer sarjan. Jee!

Näihin aikoihin myös tirpan kävely alkoi olla vakaampaa ja vakaampaa. Ensimmäiset (syöksyhenkiset) kävelyaskeleet otettiin heti yksivuotissyntymäpäivän jälkeisellä viikolla.

Loppukuusta syöksyin minäkin. Ja sen jälkeen ajelin elämäni toista kertaa ambulanssilla sairaalaan (eka kerta oli matka Kättärille), kun sain sirkustreeneissä rautaisen trapetsin takaraivooni - ja massiivisen aivotärähdyksen. Ei kuvamateriaalia saatavilla.

Toukokuun alussa oli sitten aika tirpan ensimmäisen ulkomaanmatkan! Olimme vuokranneet talon Italiasta, ja vietimme siellä ihanat kaksi viikkoa isolla perheporukalla. Oli niii-iiiin superkivaa ja rentouttavaa!

Italiassa vietettiin muuten sekä minun että Joelin synttäreitä sekä äitienpäivää. Tai ei niitä mitenkään "vietetty"; oltiin rennosti vaan ja nautittiin elämästä ja auringosta.

Heti Italian jälkeen tuli kotiinpaluuriemuissa tirpan ensimmäinen sana: kissa!

Sitä toista sanaa (äiti) saatiin odotella kesäkuun puoliväliin asti.

Toukokuun lopulla tehtiin myös toinen matka - minimuodossa kylläkin, eli pidennettynä viikonloppuna Tallinnassa ystäväperheen kanssa. Yhdessä hengailtiin alkukesäisessä vanhassa kaupungissa; ja tutustuttiin kaupungin leikkipuistoihin, totta kai.

Kesäkuussa käytiin Korkeasaaressa...

...ja Lintsillä...

...ja vietettiin juhannusta Kumpulan siirtolapuutarhoilla:

Myös Joelin kuuden viikon isäkuukausi alkoi, ja toi meidän pikkuperheelle paljon-paljon lisää yhteistä, ihanaa aikaa. Lomailijoiden kalenteri näytti parhaalta mahdollselta eli tältä:

Niin joo ja siitä yhteisestä ajasta puheen ollen. Sitten kävi tämä:

...jonka seurauksena tämä:

...ja tämä:

Jepjep, raskaana taas.

Elokuussa olin jo aika pahoinvoiva - sitä en kuitenkaan kertonut kenellekään vielä Kampin stailaustapahtumassa elokuun alussa:

Mutta enhän minä tällaisia salaisuuksia osaa pitää - syyskuun loppupuolella paljastin raskausuutisen blogissa. Syyskuussa nousin muuten toista kertaa myös Caisan lavalle uudella Bollywood-koreografialla:

Myös lokakuulle oli luvassa kivaa tekemistä - Kampin stailaustapahtuman jälkimainingeissa tuli idea järjestää lukijatapaaminen, ja paikaksi löytyi mainio SnadiStadi Ruoholahdessa. Oli kyllä niiii-iiiiin kivaa! Koskas otetaan uusiksi?

Marraskuussa tuntuivat jo mahassa ensimmäiset potkut - ja tirppanan puhe kehittyi sellaisella vauhdilla, että vanhemmat olivat aivan ihmeissään. Loppukesästä tuli vain yksittäisiä sanoja ja puolitoistavuotisneuvolassa nipin napin pystyi sanomaan, että on tullut kaksi sanaa peräkkäin. Marraskuussa lauseissa saattoi jo hyvin olla kolme sanaa, ja joulukuun puolella (reissun aikana ja jälkeen) tirppa alkoi jo lörpötellä ummet ja lammet.

Marraskuussa myös rakastuin. Sähköautoon. Pelkästään pankkitilin saldo on enää minun ja sähköauton välillä. Niisk.

Autokuume sai kuitenkin tehokkaan lievityksen toisen kuumeen vyöryessä päälle: matkakuume! Meidän ensimmäinen reppureissu avec napero - vihdoinkin!

Paras reissu ehkä ikinä. Ah!

Paluu kotimaan räntäsateeseen sen sijaan oli rankka kaikin puolin. Muutaman kotona (huonosti) nukutun yön jälkeen ajeltiin Sotkamoon joulun viettoon. Ja vaikka kaikki ei tosiaankaan sujunut niin kuin kiiltokuvissa, pääsi tirppatonttu kuitenkin viettämään ihanaa aikaa rakkaan Ämmin kanssa. Ei sitä silloin kai ihan totaaliepäonnistumiseksi voi sanoa.

Se oli vuosi 2013. Vau.

Jotenkin olin kuvitellut vuosi sitten vastaavaa kuvapostausta (vuosi 2012 kuvina) tehdessäni, että vauhdikkaan vuoden 2012 (Vietnamin reppumatka raskaana, Silvan syntymä, naimisiinmeno...) jälkeen täytyy varmasti seurata vuosi, joka on vähän... tavallisempi.

Nooh, riitti sitä aika paljon tekemistä sitten tällekin vuodelle.

Aivan innolla odotan, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan!

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Bongasin Mindekan tontilta hauskan murrehaasteen - pakko napata koppi! 

Mä olen aina yrittänyt kirjoittaa tätä blogia niin, että mun oma ääni jotenkin kuuluisi tekstistä. Mutta miten se "kirjoitettu ääni" poikkeaa omasta ihan normaalista puhekielestä; hmm jännä kokeilla. 

Haasteen idea on siis kirjoittaa bloggaus ihan täysin siinä muodossa kuin kertoisi jutun omalle ystävälleen. Oho, saattaa olla jopa vähän vaikeaa! Mutta kokeillaan:

*******

Niin siis mähän en siis ikinä oo ite omistanu mitään Marimekon vaatetta. Tai nojoo on mulla kai ollu pari sellaista raitapaitaa, mitä oon käyttäny, mutta ne on kyllä ollu joidenki ex-poikaystävien paitoja, jotka oon vaan sitte pölliny omaan käyttööni. Mut niinku uutena en oo koskaan ostanu mitään Marimekkoa. Niin joo paitsi jotain ihme Unikko-peltipurkkeja (ei hitsi missähän ne ees on, pitäis myydä pois) ja ehkä jotain muuta sellasta kotisälää, mut niinku vaatetta.

Musta on vaan jotenki tuntunu, että ne vaatteet näyttää aina kuvissa mallien päällä niin ihanilta, mut sitte niiden muoto on jotain sellaista, että ne ei kyllä tosiaankaan menis mulle. Jotenki ne on ehkä sellaisia vähän säkkimäisiä tai jotain. Että mä oon ajatellu, että mä niinku hukkuisin niihin.

Ja sit samalla oon tietty salaa kadehtinu niitä, joilla niitä vaatteita on. Höh ku mulla ei oo koskaan ollu yhtään. Ja nyt viime syksynä ja oisko ollu viime keväänäkin oon vaan selannut niitä sellaisia niiden katalogeja ja ajatellu, että voi hitsi ku näyttää kivalta. Mutku joo mä en oo satakahekskytsenttinen malli.

Ai joo ja tietty se hinta! Ne hintalaput on kyllä jotain sellaista, että juu ei. Vaikka muuten näyttäis ihanalta, niin sitten oon kattonu, että aaaaargh okei ei sitte.

Tää on muuten eka ikinä mun vessan peilistä ottama kuva. Vähänkö jännitti. Me oltiin eilen Joelin kanssa Töölössä nepalilaisessa ja mulla toi mekko päällä. Ja sitte totesin, että hitsi mä käyn kyllä ottaan vessassa mekkokuvan. Mut hitsi sitä ovee ei vaan saanu lukkoon ja mua ihan älyttömästi jännitti, että apua kohta joku tulee sisään ja kattoo, että mitä hemmettiä toi tossa tekee. Joo räpsin ehkä viidessä sekunnissa kauheella jännityksellä jotain ja sit piilotin kameran äkkiä laukkuun. Huh huh.

 

Aaa niin paitsi että tossa kuvassahan mulla nyt on Marimekon mekko. Jeee, se on uusi ja mun eka ikinä!

Me oltiin silloin matkalla sinne Sotkamoon ja pysähdyttiin jossain Matin ja Liisan asemalla matkalla, se on se kirja tiiätkö. Joku Lapinjärvi tai jotain. (eiku Emmi sanoi just Facebookissa, että se on sittenki Lapinlahti) Niin me syötiin pitsat siinä, ja sit Joel meni Silvan kaa vielä veskiin ja mä sanoin, että mä ihan vaan pyörähdän sillä aikaa tossa jossain myymälässä, joka oli siinä vieressä. siellä oli kaikkee joulukrääsää ja jotain vaatteita ja jotain.

Nooo, siellähän oli sitte Marimekkoa aika paljonki, ja menin kaivelemaan alerekkiä. Ja siellä toi sitte oli! Tota olin katellu just sellasessa katalogissa, oisko ollu jopa just tänä syksynä. Ei hemmetti, mä kyllä kokeilen. 

Äkkiä sitten sovituskoppiin, ja kun Joel ja Silva tuli veskistä, niin mulla oli jo mekko päällä.

Joelkin siitä kovasti tykkäsi ja sano, että osta ihmeessä jos tykkäät. Mä sanoin, että se on kyllä ihan älyttömän kallis, et se maksaa kyllä sen alennuksen jälkeenkin yli satasen. Mut Joel sano, että jos tykkäät niin osta.

No hitsi! Kyllä mä vähän sitä mietin, mutta kyllä mä kuitenki oikeesti halusin. Sinne meni toi maha sisään just hyvin ja yritin vähän mallailla, että kyllä sitä voi varmaan sit raskaudenki jälkeen pitää, jos sitä vaan vyöllä kursii kii. Vaikka imettää tossa ei kyllä voi. Mut jos nää on silleen niinku ajattomia nää mekot, niin voinhan mä varmaan pitää sitä myöhemmin vaikka töissäkin. Vai onks toi sun mielestä ihan säkki? Apua jos se sit onki ihan kauhee säkki ja jää käyttämättä, ku se oli niin kallis ja oi ei apua apua apua...

Mut joo kyl mä vaan halusin ton. Ku siinä oli vielä mukana se sellane yyyy yhyyy ku mulla ei oo koskaan tollasta ollu. Nii sit me se sit vaa ostettiin.

Tai Joel se sen sit oikeestaan osti ja sanoi, että laittaa sit kuitenkin mulle joululahjaksi. Mä sanoin, että mä ostan sen ite itelleni joululahjaksi, mutta Joel sanoi, että se laittaa. Vaikka siis meillä ei pitäny laittaa toisille lahjoja; tai siis en mä sit kuitenkaan laittanu sille mitään. Vähänks kamalaa.

Mä sit seisoin siinä vieressä ja naureskelin mukamas, että joo en tiiä yhtään, mitä sä oot ostamassa. Nii joo ja meidän yhteiseltä tililtähän se tietty maksettiin, että en mä oikeestaan tiedä, että kuka se sen oikein osti sitte kuitenkaan.

Mulla oli se jo päällä joulupäivänä ja nyt eilen, kun me käytiin Joelin kaa kaksistaan treffeillä, Sara-täti oli Silvan kaa. Hitsi että oli ihanaa. Nii joo ja kyllä mä tosta mekosta tykkään ihan tosi-tosi paljon; oon kyllä iloinen, että se tuli ostettua.

*******

Hih no miltäs kuulosti? Oliko vaan pelkästään työlästä lukea, vai pystyikö kuulemaan minut puhumassa?

Yritin kirjoittaessa mahdollisimman tarkkaan eläytyä sellaiseen tilanteeseen, että kertoisin tätä ystävälleni Sannalle - että miten sen koko tarinan kertoisin, jos istuisin kahvikupin kanssa heidän olohuoneessaan ja lapset leikkisivät siinä lattialla. Tshih en kyllä ehkä ystävän kanssa pitäisi noin pitkää yksinpuhelua... Ja todellisuudessa siinä olisi varmasti aika monta lastenpaimentamiskommenttia myös välillä: leikittäisiin vähän palomiestä ja sen sellaista :D

Mun puhe taitaa olla nykyisin tollasta aika peruspuhekieltä, mutta löytyy sieltä aivojen takaosasta kai vielä jokin toinenkin puheenparsi, lapsuudesta siis. Sen esiin kaivaminen onkin sitten vähän vaikeampaa, ja osa saattaa olla kyllä ihan rehellisesti unohtunutkin. Mutta yritetään sitäkin:

*******

Parhaiten se lapsuuen puhe taitaa tulla essiin, ku puhun jonku toisen kuusamolaisen kanssa ja jos niinku tarkotuksella alan yrittää. Mut pittää mulla kyllä iha jo ponnistella. Tai vaikka isän kanssa puhelimessa, silloin ehkä vähän tarkotuksellaki puhun nii. Mittään varsinaista Kuusamon murretta se ei oo, ku emmä sellasta iha puhasta murretta osannu puhua lapsuuessakaan. Aika moni kaveri sitä kyllä puhu, ku niie vanhemmat oli kans Kuusamosta. Mut ei mun äiti tai isä kuitenkaa Kuusamosta ollu kotosi kumpikaa. Äiti on Kittilästä ja se puhhuu sisarustensa kanssa silleen "mie ja sie". Ja isä on Posiolta, ja sielläki mun mielestä puhutaa vähä eri tavalla ku Kuusamossa. Siinä iha vanhassa Kuusamon murteessa on jotain iha omia sanojansaki.

Mutta se Kuusamo-puhe on vähä sellasta levveempää ja sitte niinku joissain sanoissa se tullee vielä paremmin essiin. Oiskohan hei muuten just tossa, että tullee niinku kaks konsonanttia peräkkäin johinki sannoihin. En kyllä iha hahmota, että mihi. Jotenki se mennee vaa iha näppituntumalla. Ehkä.

Sitte on tietysti ripaus sellaista Oulua ehkä, vaikka ei sanottukkaa "nää" vaan "sää". Mutta mulle on ihan normaali sana se, että johonki mennään pahki. Mulla on ollu iha vaikeeta ymmärtää, että joku ei sitä muka tajjuu. Kerran alkuaikoina Helsingissä olin ostamassa junalippua Helsingistä Ouluun mutkin, ja se vikailija ei tajunnu yhtään, että mitä mää oikein meinasin.

Ja Kuusamossa tietysti joku asia on käessä. Mää muistan aina, kumme oltiin jollain jumppamatkalla Helsingissä ja sitten oli joku disko ja joku meiän tytöistä kysyi jotain pojalta, että mikä sulla on käessä, ku sillä oli muistaakseni joku pullo. Ei se poika tajunnu mittää, että mitä se tarkotti.

*******

Huh huh, olipa vaikeaa! Ja varmaan meni joiltain osin eri tavalla kuin mitä olisin sanonut joskus lapsena vielä :)

Mäpäs heitän tähän loppuun saman haasteen kuin Mindeka:
kun kommentoit, kirjoita ihmeessä kommenttisi omalla murteellasi! Hih hauskaa!

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Nyt on se aika, kun blogit täyttyvät toinen toistaan hurmaavammista joulukuvista ja -tunnelmoinneista. Ihanaa.

Mutta mitä jos joulu ei ollutkaan rauhainen ja onnellinen? Mitä silloin sanotaan? Ollaanko ihan hiljaa vaan? Vai otetaanko lähikuva kimaltelevasta kuusenkoristeesta ja annetaan olettaa, että ah - meillä kaikilla oli niin mukavaa...?

Vai sanotaanko ihan suoraan vaan ääneen, että voi kamalaa. Ei enää koskaan.

Että ei ollutkaan lokoisaa, rentoa saatikka mukavaa. Saako niin edes sanoa ääneen - omassa blogissa tai vaikka työpaikan ruokapöydässä? Onko se niin rumasti sanottu, että mieluummin pitää olla hiljaa?

*******

Näin jälkikäteen ajateltuna sitä tajuaa, että koko oma ennakkokuvitelma oli tietysti läpikotaisin väärä. Nykyisin kun sitä elää jotenkin tällaisessa omassa onnellisuuskuplassa, jossa perhe-elämä on lämmintä ja läheistä. Halitaan ja pusitaan jatkuvasti, ja tirppakin on kuin itsestään oppinut sanomaan joka päivä "huomenta kulta" ja "hyvää yötä, rakas".

Sitten sitä jotenkin virheellisesti kuvittelee, että kun itse on näin onnellinen ja tasapainoinen, myös muun maailman täytyy olla muuttunut niiden vuosien aikana, kun itse on ollut ne joulut poissa. Mutta kun menee takaisin... Kaikki on niin kuin ennen. Miten kuvittelinkaan muuta? Räyhäämiseen taipuvaiset ihmiset räyhäävät (viimeistään, kun jouluruoat on nautittu) ja kaunaiset ihmiset eivät pysty kätkemään kaunaansa.

Tietysti sen on jo vuosien varrella oppinut tietämään faktana ja elämään sen asian kanssa. Se on helppoa, kun vuosia on vierinyt ja kaikki tuntuu olevan niin kaukana-kaukana-kaukana menneisyydessä. Mutta kun palaa takaisin, kokee sen kaiken taas tunnetasolla. Että miltä se oikeasti tuntuu.

Todella todella surulliselta.

On kaikki niin kuin ennenkin.

*******

Paitsi ei aivan kaikki. Kun makasin jouluyönä hereillä surullisena ja syvästi pettyneenä, tajusin yhden asian. Siinä minun vieressäni nukkui minun ihan oma perheeni. Joskus minulla ei ollut sellaista, olin ihan yksin. Joskus vuosia-vuosia sitten makasin valveilla jouluyönä enkä voinut kertoa kenellekään, miltä minusta tuntuu.

Nyt voin.

Ja se on aivan älyttömän onnellista.

*******

Vaikka jouluyönä ainoa mieleen tullut joulua kuvaava sana oli katastrofi, näin jälkikäteen pystyy jo ajattelemaan, että kuitenkin yksi (ja tärkein) asia onnistui aivan hurjan hyvin. Silvalla oli kivaa - tirppa rakastaa Ämmiä ja sai taas viettää ihanaa aikaa isoäidin kanssa. Ja sai vihdoinkin nähdä ensimmäistä kertaa, missä Ämmi asuu.

Siksi sinne kyläilemään mennään aivan sataprosenttisen varmasti toistekin.

Ei kuitenkaan joulupöytään. Jatkossa meidän pieni perheemme luo aivan omat jouluperinteensä, joissa kukaan ei huuda tai ole toiselle ikävä. Muistan vielä, miltä tuntui kasvaa riitelevien aikuisten varjossa. Teen kaikkeni, että meidän omat lapsemme eivät koskaan joudu kokemaan samaa. Se jouluperinne ei siirry eteenpäin.

*******

Toivon, että teistä mahdollisimman monella oli onnellinen joulu. Ja annan virtuaalihalaukseni niille, joilla niin ei ollut.

Share

Pages