Ladataan...
Puutalobaby

Röntgenkuvat hampaistani olivat valmiina auki tietokoneella, kun astuin hammaslääkärin huoneeseen.
"Et sinä onneksi näytä näin kasvokkain niin pahalta kuin mitä röngenkuvat olisivat ennakolta antaneet olettaa, kun niitä tuossa katselin", hammaslääkäri totesi heti alkuunsa.

Öööh, kiitos?

*******

Tähän mennessä olen kertonut oikomishoidostani vähän niin kuin sivulauseessa. Parissa bloggauksessa on ollut kuvia telaketjuistani (täällä ja täällä), ja keskustelua on käyty kommenteissa ja Instagramissa. Koko tarina on kuitenkin jäänyt kertomatta. Tässä se tulee.

Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun vihdoinkin sain kaupungilta hammaslääkäriajan Silvaa odottaessani. Tai oikeastaan kaikki lähti tietysti siitä, kun 80-luvun Kuusamon hammaslääkäri ei "raaskinut pilata kauniita hampaita raudoilla" ollessani kouluikäinen. Sain vain sellaiset yöraudat, vaikka olisin ilmeisesti tarvinnut järeämmät raudoitukset jo silloin.

Mutta joo eipä mennä kuitenkaan niin pitkälle. Vaan neuvolaan.

Neuvolasta siis ohjattiin normaaliin käymään hammaslääkärissä raskausaikana, koska raskaus vaikuttaa niin voimakaasti hampaisiin ja niin edelleen. Okei, varasin ajan. Sain sen tasan puolen vuoden päähän (se hoitotakuu ilmeisesti) - aikaan, jolloin Silva itse asiassa oli syntynyt. Jeah, mahtavaa hammaslääkäripalvelua kaupungilta, ajattelin. Mutta menin hammaslääkäriin kuitenkin, pieni keskosvauva auton turvakaukalossa mukana.

Nuori hammaslääkäri oli to-del-la huolellinen. Ja ihana ja ystävällinen ja kaikkea. Tarkastuksen loppuun kysäisin, että mitä mieltä olet tuosta mun purennasta.
"Noooh, onhan se tietysti aika...", hammaslääkäri aloitti.
"Mitä jos varaisin sinulle ajan röntgeniin?"

Siitä eteenpäin asiat rullailivat seuraavan parin vuoden ajan eteenpäin hitaasti, mutta tasaisesti. Sain ajan eteenpäin. Siitä eteenpäin. Ja eteenpäin. Sitten konsultaatioajan oikojalle. Sieltä kirurgiseen sairaalaan. Siellä oikojalle. Olin oikomisjonossa vuoden. Sitten toiselle oikojalle, josta tuli "oma oikojani". Ja leikkauksen tekevälle kirurgille (joka ensitöikseen tiputti mallipääkallon päälaen lattialle, mutta paikkaili salamannopeasti: "sulle ei käy noin"). Oikoja esitti monikymmensivuisen oikomishoitosuunnitelman seminaarissa (?), jossa oikomishoito hyväksyttiin. Riskejä käytiin vielä kerran läpi. Hoitoja käytiin vielä kerran läpi. Oletko varma? Oletko varma? Oletko varma?

Alkuun en ollut ihan varma, lopulta olin.

Päätin lähteä massiiviseen oikomishoitoon, joka huipentuu siihen, että leukani katkaistaan poikki kahdesta kohtaan ja siirretään oikealle paikalleen.

Telaketjut suussa! Kuva eka päivältä.

Ongelma suussani on siis tämä (niin kuin minä olen asian suunnilleen maallikkoymmärtänyt): alaleukani on väärällä kohdalla, ja vuosien kuluessa alahampaat ovat jäytäneet ylähampaiden juuriin vaurioita. Ylähampaat ovat alkaneet kääntyä ja harittaa; muutoksen näkee selvästi jo vaikkapa viiden vuoden takaisia valokuvia katsoessa.

Eikä vaiva tosiaankaan ole (vain) esteettinen. Kärsin päänsäryistä ja ylähampaiden takana olevat ikeneni ovat todella arpiset ja vaurioituneet. Ongelma on sellainen, että vuosien myötä sen ennakoidaan vain vauhdilla pahenevan.

Alkutilanne. 

Siirtyneet hampaat voidaan siirtää raudoilla takaisin - ja se käykin näköjään huimaa vauhtia. Purenta kuitenkin palautuisi nopeasti takaisin harittavaksi, jos hoito jäisi pelkkäään oiontaan. Niinpä täytyy (kirjaimellisesti) pureutua siihen, missä se ongelma oikeasti on. Alaleukaan.

Leuka sahataan (oi kyllä) poikki suun sisäpuolelta päin - mitään arpia ulospäin ei ole luvassa. Ongelmana kuitenkin on, että sahauskohdasta kulkevat juuri hermokanavat. Ne avataan, ja sitä tehdessä, kirurgin sanoja noudatellen: "hermo ottaa aina jonkinlaista hittiä". Vauriot vaihtelevat pienistä... ...suuriin. Pahimmillaan vaurio voi olla jopa lopunelämän hermosärky ja kolmiolääkkeet. Tämä on kuulemma kuitenkin hyvin-hyvin-hyvin harvinaista.

"Vaikka ei se tilastollinen harvinaisuus tietysti siinä vaiheessa lohduta, jos se osuu juuri sinun kohdallesi", eräs hammaslääkäreistä muistutti.

Toimenpide on käsittääkseni koko maan mittakaavassa suht harvinainen, mutta tämän nimenomaisen kirurgisen sairaalan sisällä näitä operaatioita tehdään kuitenkin viikoittain. Ja todella hyvin tuloksin.

Tilanne nyt (tai siis viikko sitten).

Hammasraudat eivät siis vielä ole mitään. Oikaisun jälkeen mars kirurgin pöydälle ja kuukausien toipumiseen ja nestemäiseen ruokintaan. Välillä sitä oikein lävähtää päähän, että mitä hemmettiä sitä nyt onkaan tekemässä. Olen kuitenkin päätökseeni tyytyväinen. Nyt tai ei koskaan. Hemmetti.

Mitä mieltä olette:
Hullua, rohkeaa vai hullunrohkeaa?

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Mun täytyy nyt kehua: mä oon ihan tör-KEEN hyvä avaamaan kaikenlaisia purkkeja! Kyse ei todellakaan ole voimasta - olette ehkä nähneet mun koomiseen asti voimattomat rimpulakäsivarret. Mutta useamman kerran on käynyt jopa niin, että meidän voimamies-Joel on ähertänyt jonkun purkin kanssa, kun minä olen kävellyt paikalle. Olen hengittänyt syvään, keskittynyt hetken... ...naps. Ihan keveästi, hymy huulilla.

Kutsun sitä mentaaliseksi tekniikaksi.

Opin sen itse asiassa vuosia sitten eräältä huuhaa-juttuja (hänen oma nimityksensä) harrastavalta rastahipiltä. Ja aion kertoa sen teille eteenpäin nyt.

Kyse ei itse asiassa ole edes niin huuhaasta, mitä voisi kuvitella. Kyse on keskittymisestä ja sen myötä voiman suuntaamisesta oikeaan paikkaan.

Avaamisen virheenä nimittäin tavallisesti on, että voimaa tulee käyttäneeksi aivan liikaa kannen puristamiseen. Eikä suuntaa sitä riittävästi kiertoliikkeeseen. Mun mentaalinen tekniikka menee siis näin:

Ota kiinni purkin kannesta ihan höyhenenkevyesti. Keskity hetki siihen, että et purista vaan käännät. Sitten: päätä kääntää, keskitä voimasi kääntöliikkeeseen, käännä, ja... naps

Ihan keveästi, hymy huulilla.

Saattaa kuulostaa ihan älyttömältä. Mutta testaapa ensi kerralla. Toimii.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Varmaan jokainen vanhempi tunnistaa sen järjettömän pakahduttavan rakkaudentunteen, joka ajoittain (okei lähes päivittäin) pulpahtaa kuin suurena hallitsemattomana hyökyaaltona pintaan. 

...että mitä ihmettä olen edellisessä elämässäni tehnyt oikein (tässä elämässä en usko, että mikään tekoni voisi olla niin hyvä), että tuo maailman uskomattomin pieni ihmisolio on nyt juuri minun elämässäni.

Kun tulvahtaa päähän se tunne, että rakastaa niin paljon, että tekee mieli itkeä onnesta ja ilosta, ja niin tietysti siitä rakkaudesta - ja mukana on joku epämääräinen surumielisyyskin, kenties.

Tiedätteko, vai puhunko ihan sekavia?

Jokin aika sitten tirppa muksahti kumoon leikkipuistossa juuri sellaisella hetkellä, kun me Joelin kanssa kumpikaan emme huomanneet - olimme juuri kasaamassa tavaroita lähtöä varten ja jotenkin kai muutenkin vaan häselsimme. Sitten meidän luoksemme tuli hiljainen tirppa kostein silmin, ihan yltä päältä sellaisessa kuorikate-hakkeessa. Likaa oli vaatteissa, kasvoissa, hiuksissa - ihan kaikkialla.

Aloimme tietysti putsata ja hoivata tirppaa: oi voi muru, kaaduitko sinä, voi eihän sattunut, ei haittaa, annas kun pyyhitään.
"Olen paholline", tirppa sanoi päättäväisesti mutta surullisesti.

Ai mitä? Mikä olet? Voi kulta pyyhitään vielä kädet. Niin mikä sinä olet?
"Olen paholline", tirppa toisti vakavasti ja nyökytti vielä päätään tehosteeksi, "olen paholline".

Sitten sytytti. Voi rakas! Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Rakas!

Eilen illalla oltiin menossa nukkumaan. Maattiin tuossa meidän kirjaston lattialle siirretyssä perhepeti-patjaläjässä. Minä silittelin siinä hetken tirppaa, sitten tirppa puolestaan minua. Hetken minua siliteltyään Silva pysähtyi, katsoi syvään silmiin ja huokasi niin kuin miettisi jotain. Silitti vielä lisää, pysähtyi, katsoi uudestaan syvään silmiin. Ja sanoi:

"Kiitos, äiti."

Oh. 


Tuon pienen tytön sydän on puhdasta kultaa.

Share

Pages