Ladataan...
Puutalobaby

Toimitus haastoi muistelemaan mokia.

Ha, mähän en koskaan mokaa!

Ote peruselämästä: tyttöjen tanssituntien jälkeen kaupungilla meno, jossa muka olin ajatellut olevani "vähän siistimpänä". Paitsi HUPS reikä kainalossa.

Nojoo. Mut tuntevat (livenä tai virtuaalisesti) ehkä tietävät, että mokaan arviolta kahdeksan kertaa päivässä. Mokaan-shmokaan – ne mitään mokia oikeasti ole. Mä kutsun sitä persoonallisuudeksi. Niin kato joo mun persoonaan vaan kuuluu ne käsistä tipahtelevat tavarat ja suusta lennähtelevät sammakot. Se on sitä, että mä oon näin pohjattoman hauska kato. Ööö joo. Oon oon.

Piti jopa hetki ponnistella, että sain valituksi tähän kerrottavat mokat. Ehkä just siksi, että se mokaaminen on niin jatkuvaa. Se, että rintsikansuojus törröttää paidan kaula-aukosta tärkeässä tapaamisessa tai että olematon kasvomuisti aiheuttaa huvittavia tilanteita… Nääh, niin jokapäiväistä, että siitä ei jää edes muistijälkeä.

Mutta tässä 5+1 mok... tarinaa elävästä elämästä.

Jaahas - tanssiesitykseen laitetut kynsilakat unohtuneet kynsiin.

1. Mieleenpainuva sivuliuku

Olin vähän aikaa sitten aloittanut ensimmäisessä ”aikuistenoikeassa” uraputkityöpaikassani. Olin tiukka ja tehokas, ja pyrin sellaisella 26-vuotiaan ylitsepursuavalla itseluottamuksella osoittamaan ammattitaitoani piikkikorkkareissani – jonkinasteinen jakkupukukin taisi olla.

Eräänä päivänä olin kovalla kiireellä menossa esimieheni huoneeseen kysymään jotain asiaa, toisessa kainalossani kannoin valtavaa pinkkaa papereita ja kansioita. Kipitin korkkareissani määrätietoisin askelin – kunnes... het-ki-nen, sieltähän kuuluu jotain tiukanasiallista puhetta! Pomolla on joku palaveri (ovi auki) siinä käynnissä, en mä voi kesken kaiken sisään sännätä!

Tein siis siinä ovella nopean täyskäännöksen ympäri – mutta voih, hetkeä liian myöhään! Tasapainoni petti, kropan liikerata jatkoi kulkuaan, ja… … … päädyin huimaan kylkiluisuun suoraan pomon huoneenovesta sisään! Refleksinomaisesti tiputin paperit kainalostani ja tarrauduin viimeisin voimin ovenripaan – ja jäin kuin jäinkin siihen roikkumaan. Neukkaripöydällinen pukumiehiä tuijottaa, minä puoliksi makaan kyljelläni keskellä pomon huonetta, ovenrivasta roikkuen.

Apua! Nolona säntäsin huoneesta ulos ja juoksin omaan huoneeseeni! Kunnes… …niin, ne paperit! Kokosin itseni, kävelin rauhallisesti takaisin pomon huoneeseen, koputin ovenkarmiin, sanoin ”anteeksi häiriö” ja keräsin paperini lattialta.

2. Sulkeutuvat ovet

Toinenkin korkkaritarina tuli mieleen.

Olin juuri palannut Intiasta ja läpsytellyt siellä puoli vuotta varvastossuista – niinpä oli päässyt jotenkin unohtumaan, kuinka korkkareilla kävellessä täytyy väistää tietyt vaaranapaikat.  Musertavan kotiinpaluuangstin jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa kaupungille; ajelin ratikalla Töölöstä siihen Lasipalatsin pysäkille.

Ja korkkareissa, luonnollisesti.

Mutta kun olin poistumassa (korkealattiaisesta; siihen aikaan kaikki taisivat olla sellaisia) ratikasta – oi ei, korkkarin korko hupsahti kiinni sporan portaaseen. Takaani tuleva väkimassa työnsi minua eteenpäin. Kenkä irtosi kokonaan jalastani ja ajauduin yksikenkäisenä ulos ilman poistuvien matkustajien jalkoihin jäänyttä kenkääni. Pakko päästä takaisin ovelle. ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi”, sopersin ja hypin yhdellä jalalla irroittamaan kenkääni.

Ratikkakuski yritti jo sulkea ovia, minä jo siellä välissä.

Kiireinen kuski sai jollain tavalla ovet suljettua sellaisella hetkellä, kun minä jotenkin pyllistelin (yhdellä kengällä siis edellen) ulkopuolella. Lähti perhana ajamaankin vielä!

Minä sitten nilkutan yhdellä kengällä ratikan perään ja hakkasin käsilläni ovea. Mun kenkä!!!!

Liikennevaloissa kuski suostui avaamaan oven; minä uudestaan kenkää nyhtämään. Koko ratikallinen kurkistelee, että mikä tämä välikohtaus nyt on...

Ei auttanut – piti vetäistä täysillä. Korko katkesi.

Minä nilkutin yhdellä kengällä takaisin kotiin ja vannoin, että en enää koskaan poistu kaupungille.

3. Asiallinen toivotus

Jostain syystä näitä työelämässä tapahtuneita pukkaa mieleen – tämä taas tuli mieleen tuosta ensimmäisestä pomonhuoneeseenliukumisjutusta.

Viitisen vuotta myöhemmin, eri työpaikka. Uraputkessa edelleen, mutta jakkupuku vaihtunut farkkuihin.

Pääsiäinen ja sen tuomat parit vapaapäivät tulossa. Esimies juttelee viereisessä huoneessa toimitusjohtajan kanssa niitä näitä – minä pakkailen jo kamoja lähteäkseni pääsiäisen viettoon. Ei hemmetti, että väsyttää. Viestittelen siinä Joelin kanssa, että mennään yhdessä päiväunille. Tai kröhöm ainakin sänkyyn.

Minulla takki niskassa, olen lähdössä kotiin reippaasti ennen liukuma-ajan alkua (ja sekä esimies että toimitusjohtaja tosiaan viereisessä huoneessa ei-välteltävissä), joten pyrin ihan erityisen paljon sellaiseen ”ei täs mitään” –huolettomuuteen. Joo kato toivotan vaan reippaasti ja megalomaanisella itsevarmuudella hyvät pääsiäiset ja lähden kotiin. Ei kukaan siihen mitään sano.

Kävelen reippain askelin ohi esimiehen huoneen, nostan käteni ylikorostetun iloisesti ja huikkaan kimeänpirteällä äänellä esimiehelle ja toimitusjohtajalle:
”HYVÄÄ YÖTÄ!!!”

No niin, sitten vähän puuteroin nenää ennen lähtöä! ...paitsi että meikkipussi unohtui kotiin. Tällainen löytyi laukusta. Levitin sen naamaan sormilla.

4. Missattu pukukoodi

Mä olen kai sen verran juntti, että jotkut pukeutumiskoodiasiat ovat tuottaneet jonkin verran tässä elämässä päänvaivaa. Kuten se, että muut kuin morsian ei saisi pukeutua häissä valkoiseen. OISKO JOKU VOINUT SANOA MULLEKIN SEN…?!?

No mutta mieleenpainuvin pukeutumismoka tapahtui varmaan silloin, kun eräs ex-poikaystävä vei minut ensimmäistä kertaa urheiluseuransa pikkujouluihin. Olin kiusallisen tietoinen siitä, että myös silloisen poikaystävän ex tulee olemaan paikalla – ja puhisin itsevarmuutta näyttää sekä kyseiselle naiselle että... no, koko maailmalle, että ”hei check out kuinka kuuma yyberhottis mä kuule oon!”

Pistin parastani. Oi kuulkaas. Jalkaan piukat kumihousut (tää taisi olla vuotta 2000) ja yläosaksi verkkopaita, jota oikeasti ei voi kyllä edes paidaksi kutsua. Olin siis periaatteessa pelkissä rintsikoissa. Push up -rintsikoissa. Hiukset väkersin pikkuleteille, törrrrrkeän paksut mustat rajaukset silmiin, jotain ihmeellisiä glittertarroja kasvoihin. Sellaiset punaiset ”fuck me” –buutsit jalkaan.

Jea! Nyt mennään!

Niin. Exä ei ollut muistanut kertoa, että kyseessä oli iltapukujuhla. Huomasin sen narikalla.

...ja mikäs tuttu se tuolta kurkistaa? Rintsikansuojus? Ehei. Ne olivat loppu, joten kyseessä on talouspaperi.

5. Yks pikkujuttu

Hitsi, missä mun kaikki tuoreemmat mokat? Onko se tämä armelias univelka, joka on saanut minut unohtamaan kaiken…?

”Hei miten mä oon mokannut viime aikoina?”, kysyin Joelilta.
”No vaikka siten, kun heitit pois sen meidän upouuden vihkisormuksen.”

Se hukkui. Eikä sitä muutenkaan lasketa.

Ehkä mä vaan en enää mokaa.

*******

...ja se plus yksi:

Kenkä-perus

Tän varmaan kaikki korkkareita käyttävät tuntevatkin. Se tunne, kun kävelet jonkin kaupan/kauppakeskuksen tuulikaapissa sellaisella kumimatolla ja molemmat kannat hulahtavat yhtä aikaa kiinni. Whump. Nenällään. Onneksi kumimatto tarjoaa suht pehmeän laskun.

 

 

 

 

PS. Tähän juttuun oli kuvitusta, mutta mokasin sen. Lisään myöhemmin. Lisätty.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Meidän "vauva" Seeluskainen (1v 4kk) on juuri nyt siinä mahtavassa vaiheessa, missä näkee pienen pään oikein pihisevän intoa imeä uusia sanoja ja niiden merkityksiä sisäänsä - ja muodostaa niistä itse omaan suuhunsa sanoja. Joel sen totesi yhtenä päivänä ihan ääneenkin: Seelasta ihan näkee, että hän on aivan valmis alkaa jutella meidän kanssa.

"Katsokaa, miten hienosti mä osaan jo itse pukea!"

"Sanooko jo "ei" - että eijeijEI", kysyi äitini puhelimessa.
Ei sano! Mutta sanoo että "joo"! Joo joo JOO.

Kun äiti tai isi tajuaa tulkita taaperon eleen oikein ("mitä Seela haluaa - näytä, mitä Seela haluaa, näytä äidille, näytä... ...haluatko.... potalle (päänpyöritystä)... vettä (päänpyörutystä)... lukea kirjaa...?") Seela hihkaiseen riemukkaan JOO-huudon - ja ihan juuri sellaisella oikealla äänenpainolla. JOO! Koko elämä on yksi iloinen pirteä JOO!

(pysyypä maailma tasapainossa - kolmevuotias isosisko kun vastaa tämän talon vastustelupuolesta)

Heleän JOO:n lisäksi naperon sanavarastoon kuuluu tällä hetkellä ainakin.

Hyvä - tää oli se ensimmäinen sana (täällä), käytössä edelleen
Pää - tämä on Seelan mielestä parasta ikinä mitään. "PÄÄ" ja oman pään taputusta. Myös kaikki hatut ja kypärät ovat "pää!"
Avaa - yleisin sana, tarkoittaa kaikenlaista antamista - ja myös avaamista. Esimerkiksi ulos halutessaan Seela menee paukuttamaan ulko-ovea huutaen "avaa! avaa!"
Mennään - tätäkin käytetään jatkuvasti, kätevä sana. Kun napero vastustelee uuden toiminnon aloittamista (esim. syömään meno), voidaan todeta, että "mennään" ja lähteä käsi kädessä kulkemaan. Siinä vaiheessa naperokin innostuu "mennään! mennään!" ja koko vastustaminen unohtuu.
Kukka - oh, eilen opittua. Kukka! Kukka! Kukka! Maailma on täynnä kukkia Seelan silmin - kaikki auringot, tähdet ja vaikkapa pyöreänmalliset logot ovat nyt kukkia.

Vanhempien tulkintaa tarvitaan mm. näissä:
Paa - paperi
Paaj - pallo

...ja vaikkapa:
Tättä - vettä
Tätti - maitoa (imetystä)
Tyttu - tutti
Tätä - tuo/tämä
Tät-TÄ - TAJUA NYT JO HEMMETTI VIE, MITÄ MÄ TARKOITAN

Ai niin, ja kukan lisäksi eilen tuli toinenkin uusi sana.

Kopodikopodi.

Ihan selvä hevonen. Ensin kotona kirjasta, sitten myös vietnamilaisen ravintolan koriste-esineestä. Myöhemmin myös lehmästä - no hei kavioeläin mikä kavioeläin.

Mun pieni on jo näin iso. Äiti ehkä just nyt halkeaa onnesta ja ylpeydestä.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Puutaloon (tai siis mun meililaatikkoon) tupsahti niin mahtavia maanantaiuutisia, että tein tässä äsken just työtuolijumppapallollani pari ylimääräistä pomppua: jee jee jee!

Nimittäin: Puutalobaby on päässyt ehdolle The Blog Awards Finland 2015 -nimiseen blogikisaan, ja totta kai kategoriaan nimeltään "perhe". Ja itse asiassa... Olen ihan huippu-HUIPPU-iloinen ehdokkuudesta, mutta ennen kaikkea olen huippuiloinen siitä, että tuollainen oma kategoria on siellä ylipäänsä olemassa!

Kun tämän bloggaamisen silloin 3,5 vuotta sitten aloitin, minusta itsestäni ainakin tuntui, että vaikka lukijoita heti löytyi, tuolla yleisessä blogiskenessä "arvostettiin" vain muotia, kauneutta ja muutenkin sellaisia trendikkäitä nuoria cityihmisiä, joilla oli joka päivä uudet merkkivaatteet päällään. Ensimmäisessä blogigaalassani (täällä) olin kai suunnilleen ainoana perhebloggaajana siellä ja hoomoilasena tuijotin avaruuspukuihin pukeutuneita kanssabloggaajia, joista en tunnistanut ainuttakaan. Todella orpo olo oli, ja kun sitten pokkasin sitten Newcomer-kategoriassa voiton (Maria Veitolan tarinoitua yleisön kauhuksi lapsivesien läsähtämisestä kylpyhuoneen lattiaan), avaruuspukuyleisöstä kuului spontaani huokaisu "TÄH?".

Mutta nykyisin tuntuu, että perheblogit ja -bloggaajat ihan oikeastikin tunnistetaan ja tunnustetaan laadukasta sisältöä tarjoavaksi blogeiksi. Ei pelkkää mammojen turhanpäiväistä höpinää, vaan ihan yhtä vakavastotettavaa sisältöä kuin missä tahansa muussakin blogiskenessä. Että niinku hyvä me!!!!

The Blog Awards Finlandissa on siis eri kategoriat, joiden sisältä tuomaristo valitsee voittajat - sekä tietysti yleisöäänestys.

Perhekategoriassa on ehdolla viisi tosi hyvää perheblogia: Puutalobaby, Mamma rimpuilee, Oi mutsi mutsi, Project Mama ja Mutsis on.

Hmmm miten mä tän nyt sanoisin... Äänestäkää Puutalobabya!...mutta jos ette halua äänestää Puutalobabya, äänestäkää ihmeessä jotain muuta noista edellämainituista. Koska... ...hyvä me!!!

Perhekategorian ehdokkaat täällä.

...ja Puutalobabya pääsee äänestämään täällä.

HUOM. Jos linkit eivät toimi, kokeile tätä: http://theblogawards.fi/aanesta-suosikkia/

PS. Toki muissakin kategorioissa huippuehdokkaita - omat lempparini Kaikki mitä rakastin (lifestyle-kategoriassa) ja Ruskeat tytöt (kulttuuri, yhteiskunta ja talous -kategoriassa).

Share

Pages