Ladataan...
Puutalobaby

Terveisiä täältä Weekend Festivalin naapurustojytkeestä. Ja kuten tavallista - osa häiriintyy ja osa nauttii.

Tirpan mielipide asiaan välittynee tästä satunnaisesta hiekkalaatikkoleikkiklipistä:

Enpä olisi tullut ajattelleeksi, että meillä käydään jo 3-vuotiaan kanssa tällainen keskustelu:
"Mikä tuo musiikki on? Onko tuolla jotkut festarit?"
"Joo, siellä on sellaiset aikuisten festivaalit."
"MINÄ HALUAISIN MENNÄ SINNE!"
"Ei me kulta nyt mennä sinne, ne on sellaiset... no, ne on aikuisille tarkoitettu. Ensi viikolla on lasten festarit, mennään sitten vaikka sinne...?"
"Kyllä minä tykkään aikuisten festivaaleista. Kyllä minä voin mennä aikuisten festivaaleillekin. Kyllä minä osaan. Minä haluaisin mennä sinne TANSSIMAAN AIVAN HURJASTI!!! Äiti MENNÄÄN!!!!!"

Juuri tällä hetkellä teinistö valuu hiljalleen ("mis VITUS me edes ollaan?!?!?!?") kohti Kyläsaarta kasvot glitterissä ja joissain neonvärimaalauksissa (kuuluvatko ne jotenkin asiaan?).
"Oi, miten IHANIA-ihania tätejä!!!!", Silva kommentoi.

Teinejä nauratti.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Ison osan elämästäni olen elänyt sellaisen epämääräisen riipivän tunteen kanssa - että pitäisi olla jossain muualla.

Että siellä muualla tapahtuu jotain, missä haluaisin palavasti olla mukana. Että juuri nyt tällä nimenomaisella hetkellä menetän jotain tärkeää ja olennaista, kun olen täällä enkä siellä jossain muualla.

Tunteen sain aivoihini kai joskus 90-luvun teininä, kun ymmärsin, että Kuusamon ja mummilareissujen (ja kerran vuodessa huvipuistossa -matkojen) ulkopuolella on kokonainen maailma. Ja se maailma on siellä ja minä olen jumissa hemmetti vie täällä! Helsinkiin muutto helpotti vain hetkeksi - sitten piti päästä vielä jonnekin muualle. Parikymppisenä festarit ja rokkibaaribileet. Lisää, lisää, lisää. Reissuihin maailmalle. Adrenaliinia. Sukellus- ja laskuvarjohyppykurssille. Tärisytä minua, maailma, että tiedän olevani elossa!

Lasten saaminen oli minulle tässä asiassa ihan merkittävä oppintunti - siitä kirjoitin aikoinaan täällä. Ehkä se on tämä monen vuoden katkeamaton univelka, joka on saanut päänkin pysähtymään. Tyytyväiseksi tähän hetkeen.

Vai...?

"Toi on ihan sun juttu. Mä en kyllä pysty itsestäni ollenkaan tavoittamaan tuota sun kuvailemaa tunnetta", Joel totesi eilisen Korkeasaari-aamupäivän jälkeen. Olin juuri huokaillut elokuun aurinkoisenlämpimästä kesäpäivästä - siis siitä, että se tapahtuu juuri elokuussa.

Että siinä on eronsa.

Kesäkuun helteessä kuplii riemukas odotus. Silloin kaikki on edessä. Lisää paljon tätä, tahtoo tahtoo - mahanpohja täynnä iloa!

Heinäkuussa eletään siinä. Kesässä. Ah heinäkuun helle, näin kuuluu ollakin. Tämä on heinäkuu, ja tässä me nyt sitten ollaan, lämpimässä ja ihanassa. Staattisesti, paikoillaan, pysähtyneenä.

Kun taas elokuu...

Kun hellepäivä saadaan vasta elokuussa, se on saman tien jo kuorrutettu luopumisen varjolla. Että nyt tämä on tässä, mutta ihan kohta poissa. Vaikka piehtaroisin siinä alastomana auringonnoususta auringonlaskuun, en saa sitä koskaan kokonaan kynsiini. Se lähtee. Jättää. Ihan kohta jo sitä ikävöin.

Niin kuin lähtösuudelma.

"Eiiiiih!", minulla oli tapana kiljahtaa aikoinaan Joelin asunnolla Kampissa.
"Ei näitä lähtösuudelmia! Ei vielä!"

Kun yhdessä vietetty ajanjakso alkoi olla lopuillaan, minun oli lähdettävä omaan kotiini Koffin puiston toiselle puolelle, ja Joelin ajatukset olivat jo kääntyneet siihen, kun minä olen sulkenut oven takanani. Omiin projekteihin.

Tiedättekö?

Se tunne, kun pussaillaan toisen tehdessä lähtöä - ja jossain vaiheessa sitten pusut päättyvät sellaiseen jännään aksenttiin. Sellaiseen pieneen aiempia voimakkaampaan muiskahdukseen ja pieneen poispäin vievään huultenliikkeeseen. Silleen pus-pus-pus-pus-MUISK. Että "joo joo rakastan sua, mutta menepäs nyt jo siitä".

Kun pussatessa koko ajan tietää, että kello on sen verran, että kohta pusun päätteessä on se hemmetin MUISK.

Lähtösuudelma.

Nyt meitä naurattaa, mutta mahanpohjassa asuu jo valmiina myös sitkeä, määrittelemätön kaipaus.

Sitä on tämä elokuun lämpö juuri nyt.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Voi v*u j*malauta (anteeksi) avaimet hukassa jo monta viikkoa.

Mikä olisikaan siis parempi hetki kääntää käsilaukku ympäri ja toteuttaa klassinen "mitä löytyy käsilaukustani" -bloggaus.

Kohde: pari vuotta sitten Italiasta ostettu lempparinahkasatulalaukku.

Koko sisältö: APUA.

No niin, ja sitten tarkempaan inventaarioon. Kannan siis joka ikinen päivä laukussa mukanani, irrallisena miten-sattuu-pyörimässä (kukkaron, kännykän ja meikkipussin lisäksi - niitä ei tässä)...

Laukunpohjakäteistä, joka ei ole koskaan päätynyt kukkaroon asti. Bussikorttia. Lindexin kantiskorttia. Kauppakassi-Alepan virhetoimitusten vuoksi saatua hyvityslahjakorttia, joka unohtuu aina käyttää.

Aikuisten ja lasten hiusjuttuja. Yhtä korvista.

Ihan-vaan-paria kuittia (ja siellä kukkarossa muuten about saman verran) sekä...

...ihan-vaan-paria muuta paperia.

Paria kynää ja kahta keräilykorttia vakkaripitseriaan.

Titi-nallesuklaata.

Ihan-vaan-paria tikkaria ja minipurkkapakettia. Toim. huom. ei rohmuttu yhdellä kerralla, vaan oikesti käyty noin monta kertaa :D

Keltaista muoviveistä. Lehmätarraa. Vappupilliä, josta se varsinainen vappu-osuus tipahtanut pois.

Käytettyjä ja käyttämättömiä nenäliinoja. Kahta pikkuhousunsuojaa. Ne käyttämättömiä :D

...sekä laukun pohjalla vielä:

Random-paljetteja.

*******

Ei löytynyt muuten niitä avaimia.

Löytyivät myöhemmin, monen viikon etsimisen jälkeen.

Taskusta.

Share

Pages