Ladataan...
Puutalobaby

Niin siis mähän tajusin vasta perjantaina, että isänpäivä on tulevana sunnuntaina.

Joo totta kai tiesin, että isänpäivä isänpäivä isänpäivä. Mutta kun se ongelma onkin siinä, että sitä aletaan joka paikassa hehkuttaa niin aikaisin - mistä sitä sitten voi tietää, että se onkin just nyt eikä vaikka seuraavana sunnuntaina. Tai sitä seuraavana.

"Voi hitsi, mun täytyy nyt kyllä jo etukäteen sanoa, että meillä Silvan kanssa ei ole sulle mitään isänpäiväjuttua askarreltuna", sanoin varovasti Joelille.
"Ai? Onks se isänpäivä nyt?"

*******

Silva päätti kuitenkin antaa omat ihan henkilökohtaiset isänpäiväyllätyksensä oksentamalla koko sängyn täyteen viime yönä klo 03.30.

*******

Aamulla Silva nukkui puoli yhteentoista (ei varmasti vähiten viimeöisen oksennusepisodin takia). Meillä Joelin kanssa oli harvinaista kahdenkeskeistä kainaloaikaa siinä aamu-unisessa sängyssä.

Sitten tirppanakin heräsi.
"Silva, tänään onkin kiva päivä, nyt on isänpäivä. Silloin me lauletaan aamulla isille - niin tehdään kun on isänpäivä."
"Isäppäivä",
Silva toisti iloisesti ja melkein täydellisesti.

Äiti lauloi "paljon onnea vaan".

Tirppana taputti hurjasti ja vaati: "lissää! lissää!"

Äiti lauloi kolmesti (lissää! lissää!), ja sen jälkeen Silvakin jo oppi:
"Paaaa.... vaaan... paaaa.... vaaaan ISI!", täällä onkin sitten lauleskeltu siitä lähtien.

Lahjaksi isi sai paljon haleja ja puseja.

Ja harmi kyllä myös räkäisen naperon - tänään ei sitten päästäkään isänpäivälounaalle mummilaan.

 

Onnellista isänpäivää kaikille!

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Yksi aamu! Yksi aamu! Sitten alkaa se piiiitkään odotettu Joelin isäkuukausi. Ihanaa. Kuusi viikkoa sitä, mikä meille on kaikkein tärkeintä: yhteistä aikaa.

Koska minä rohmusin kaikki hoitovapaat (toistaiseksi), ei Joel ole vielä ollenkaan päässyt kokemaan tavallista kahdestaanolo-naperoarkea Silvan kanssa. Ja minulla on siitä jatkuvasti vähän huono omatunto - minkä kenties voi huomata siitä, että mainitsen nyt asiasta ehkä noin viidettäkymmenettäkahdeksatta kertaa.

Mutta! Nyt on sitten sen aika! Isäkuukausi!
(12 vanhempainvapaapäivää plus isyysrahakausi 24 arkipäivää = isäkuukausi)

*******

Mutta het-ki-nen: onko se sittenkään sama asia? Minun "vastuuaikanani" Joel lähti arkipäiväisin töihin, mutta nyt isäkuukauden aikana minä olen... niin - mitä minä oikein olen?

Päällä on nyt ehkä pienimuotoinen kepeähkö identiteettikriisi.

Seuraavan kuuden viikon aikana minä en ole hoitovapaalla. En siis saa Kelalta kodinhoidon eiku: kotihoidontukea, koska Joel on isäkuukaudella. En myöskään ole lomalla, koska käytin kesälomani jo helmi-maaliskuussa vanhempainvapaan ja hoitovapaan välissä. En ole myöskään töissä, koska... Öööh. Koska kesä?

Apua. Olen yhteiskunnan ulkopuolella. Lainsuojaton. En-mikään. Järjestelmästä pudonnut. Nimetön.

Heh, en ole ikinä ennen ollut tällaisessa "määrittelemättömässä" tilassa.

*******

Noooh. Ajattelin ainakin kitkeä rikkaruohoja.

Isäkuukautta odotellessa!

 

PS. Kun yritin tägätä jutun sanalle "isyys", sain koneelta näin ylevän määritelmäarvauksen:


Jep.

 

 

PSS. Tätä teemaa vähän sivuten mutta silleen sopivasti asian vierestä: lukekaapa, mitä Minttumaarian ystävälle kävi. Kansalaisaloitteen vanhemmuuden kustannusten tasaamiseksi voi allekirjoittaa täällä.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Loppukesästä kirjoittamani pohdinta siitä, kuka meidän perheessä saa jäädä kotiin vauvan kanssa, kirvoitti aikoinaan pitkän keskustelun. Siellä oltiin eri mieltä, samaa mieltä ja ihan kaikkea siltä väliltä. Taisipa joku Vierailija ihan rehellisesti vetää sukset nenäänsäkin (ihanan Ilona-ystäväni toteamusta lainaten).

"Symbioosi tulee hyvin näkyviin 6-9kk iässä, jolloin vauva alkaa tiedostaa olevansa erillinen yksilö ensisijaisesta hoitajastaan ja alkaa kokea eroahdistusta", minulle kerrottiin.

Ja: "Lasta ei voi vaatia muodostamaan samanlaista kiintymyssuhdetta molempiin vanhempiinsa, vaan hyvin usein lapsen ja äidin välille syntyy se ensisijainen kiintymyssuhde." Ja tätä rataa. Sanottiin kyllä aika paljon terävämpiäkin lauseita, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Joka tapauksessa: lupasin tuossa keskustelussa, että palaan aiheeseen myöhemmin ja kerron rehellisesti, miten vauvan kiintyminen vanhempiin meidän perheessä on kehittynyt - keskustelussa kun jotkut olivat sitä mieltä, että meidän tasa-arvoisen vanhemmuuden ajatuksemme on "luonnoton" ja jossain vaiheessa äiti tulisi jotenkin "luonnollisesti" lapselle läheisemmäksi.

Silva täyttää ensi viikolla 10 kuukautta, eli ehkäpä se sopiva "myöhemmin"-aika on juuri nyt.

Äiti ja vauva joskus heinäkuussa.

*******

Sinkkos-stressi

Heh, ensin täytyy varmaan kertoa Sinkkos-stressistäni. Keskustelussa nimittäin oli  myös paljon hyviä, perusteltuja kommentteja molempiin suuntiin. Emma30 perusteli minulle Jari Sinkkoseen vedoten näin:

..."päällimmäisenä tarve YHTEEN ensisijaiseen kiintymyksen kohteeseen ensimmäisen elinvuoden ajan. Tuo ensisijainen kiintymyksen kohde voi aivan yhtä hyvin olla isä, imetys ei tietysti silloin onnistu, mutta jos ravinto jätetään tässä ulkopuolelle, niin isä voi aivan yhtä hyvin olla se ensisijainen huolenpitäjä siinä missä äitikin.

Oleellista lapsen kannalta on se, että tuo ensisijainen hoitaja ja kiintymyksen kohde, se TURVASATAMA, olisi ensimmäisen vuoden ajan pysyvä, erityisesti sinne noin 10kk asti."

Tämä pysäytti. Sinkkoseen viittaaminen kun kuulostaa tietysti perustellummalta kuin jotkut tuohtuneet "se nyt vaan on LUONNOLLISTA" -huudot. Apua, olemmeko olleet täysin väärillä jäljillä ja tehneet nyt jotain ihan päin p*settä...?

Sattumoisin sama kirja (Lapsen kanssa - hyvinä ja pahoina päivinä) löytyi myös omasta kirjahyllystämme. Selasin sitä kädet täristen kuin piru Raamattua ja kyllä: löytyihän sieltä juurikin tämä ajatus. Kirjaimellisesti näin:

"...vaikka vauvalla on alusta asti hämmästyttävä kykyjen kirjo, se tarvitsee silti yhden erityisihmissuhteen, yhden kiintymyksen kohteen ylitse muiden. Tähän "objektiin" se leimautuu ja kehihttyy syntyvän perusluottamuksen varassa." (Sinkkonen 2009, 23)

 

Apuaaaaah! Ahdistuin. En lukenut kirjaa sen pidemmälle. Tuli Sinkkos-stressi.

"Mitä jos olemme tietämättömyyttämme pilanneet koko hemmetin varhaisen vuorovaikutuksen tarjoamalla kaksi syliä yhden sijaan", märehdin yön pimeinä tunteina. Etenkin kun Silvan ensimmäisten viikkojen aikana isi taisi olla päähoitovastuussa, ja äiti loi toimivaa suhdetta lähinnä rintapumppuun ja pesukoneeseen...

"Katso nyt tuota meidän vauvaa. Näyttääkö se sun mielestä siltä, että sillä olisi turvallisuudentunteessa jotain vikaa...?", Joel lohdutti viitaten hyväntuuliseen ja onnellisen näköiseen pikkunaperoon.

"Mutta mitä jos se on vaan apaattinen?", yritin vielä - Silva kun ei paljon protestoi vaan napottaa tyytyväisenä tutti suussa niin vaunuissa kuin auton turvakaukalossakin.

"Hei kuule katsopa sanakirjasta, mitä apaattinen tarkoittaa. EI OLE", Joel vakuutti.

Silva (4kk) virnistää isin sylistä äidille.



Vähitellen Sinkkos-stressi laantui ja unohtui. Kirja on edelleen lukematta ja todennäköisesti pysyykin niin. Sori, Sinkkonen!

*******

Miten vauvavastuut meillä menevät?

Tästä olen kyllä usein kirjoittanutkin... Mutta kertaan silti :)

Meidän perheen vauvanhoidolliset järjestelyt sujuivat siis niin, että tällä hetkellä minä olen Silvan kanssa kotona (ihanaa!)  - ensin vanhempainvapaalla ja pian hoitovapaalla, ainakin elokuuhun asti. Joel tekee töissä ainakin nyt 3 kk ajan nelipäiväistä viikkoa, eli on aina keskiviikot kotosalla. Tämä nelipäiväisyysjakso ajoitettiin tarkoituksella juuri sille ajalle, kun vierastaminen kai on yleisintä.

Neljänä viikon arkipäivänä minä olen siis päivät kaksistaan Silvan kanssa. Joelin tullessa kotiin minä muutamana iltana kiiruhdan sirkustreeneihin tai tanssitunneille, eli vauva ja isi saavat usein viettää arki-ilta-aikaa keskenään. Myös keskiviikkot ja viikonloput ovat "isi-päiviä"  - tosin usein se menee niin, että oleillaan koko perhe kolmestaan, kun meillä vaan on niin kivaa :)

Minä imetän edelleen öisin ja muutamia kertoja päivässä. Kiinteidensyöttöpuolen hoitaa useimmiten Joel, kun on kotona. Vaippatekniikan kanssa sama: homma on yleensä Joelin iltaisin ja "isi-päivinä". Kylvettäminen on kokonaan isin juttu, vauvaharrastukset taas äidin.

Tämä kaikki on mennyt meiltä ikään kuin automaattisesti näin - varsinaisia "nyt päätetään tehdä näin" -keskusteluita ei siis ole käyty muun kuin työssä/kotonaolojärjestelyiden suhteen.

Isi ja vauva nimiäisten jälkeen.

*******

Tyytyväinen pikkutyyppi

Ja millä tuloksin? No, ei Silva varsinaisesti mitenkään traumatisoituneelta vauvalta vaikuta :) Perustyytyväinen pieni ihana napero. Rauhallinen ja iloinen. Surumielet ovat suht harvinaisia ja menevät nopeasti ohi. Kasvatuksestahan en tietysti mitään tiedä (jep - kun en lukenut sitä Sinkkostakaan), mutta oman arvioni mukaan pikkuyypin perusturvallisuuden tunne on hyvällä tasolla.

Mutta jos olisi pakko nimetä Silvalle tällä hetkellä se ensisijaisempi vanhempi, kyllä se kuitenkin äiti olisi. Mutta isi ei silti ole missään vaiheessa jäänyt mihinkään "kakkosvanhemman" asemaan: kaikkiin päivän puuhiin (imetystä lukuunottamatta) isi on koko ajan kelvannut Silvalle aivan yhtä hyvin kuin äitikin.

Heh, eli ei kovin dramaattista kerrottavaa - aika normaalia, sujuvaa vauva-arkea siis täällä :)

*******

Eli...

ei: En siis ole muuttanut mieltäni: uskon edelleen siihen, että meidän perheessä vanhemmuus voidaan toteuttaa niin, että lapsella on "kaksi ykkösvanhempaa" (vivahde-eroilla, luonnollisesti).

kyllä: Olen kuitenkin kokenut aiheesta Sinkkos-stressiä, mutta...

ei: En silti haluaisi tehdä asiaa toisin.

 

Tämä "mahdollisimman jaettu vanhemmuus" on siis edelleen meidän perheelleemme se oikea tapa. Eikä se siis ole siis mistään kasvatusoppaasta luettu, vaan se on jotain, mikä jossain syvällä meistä itsestämme oikealta tuntuu - ei yleispätevänä sääntönä, vaan juuri meille henkilökohtaisesti.

Lupaan kuitenkin edelleen kertoa rehellisesti, jos muutan mieleni :)

 

 

kuvat: Pentti Sammallahti
Share

Pages