Ladataan...
Puutalobaby

Tänään on se päivä. Sama kuin Silvalla: maanantai sillä viikolla, jolloin vauva täyttää puoli vuotta.

Tällä kertaa en vetänyt sosestressikilareita niin kuin viimeksi, vaan plopsautin reteästi perunaporkkanapiltin kannen auki. Plop!

Ja ensireaktio?

Se oli...

...tyrmistys.

Sitten seuraavaksi:

...öllötys.

Kolmantena tunneskaalassa vielä:

...närkästys.

Mutta perhealbumiin (ei meillä sellaista oikeasti edes ole) pääsee luonnollisesti tämä:

"Jee! Vihdoin se kamala lusikka vietiin mun naaman edestä pois!"

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Tasan vuosi sitten olin raskausviikolla 33+3; muhkeassa kunnossa ja sairauslomalla kipeiden supistusten vuoksi. Kohdunkaula ei ollut kuitenkaan lähtenyt vielä muuttumaan. "Eihän tässä vielä mitään hätää, vielä seitsemän viikkoa laskettuun aikaan", ajattelin.

Just joo.

rv 32+0



Tasan vuosi sitten en tiennyt, että minulla oli enää viisi päivää lapsivesien menoon ja reilu viikko keskosvauvan syntymään. Jos olisin sen tiennyt, olisin luultavasti jo aloittanut jonkinlaisen valmistautumisen.

rv 34+0, vuorokautta ennen kuin POKS.

 

Okei okei tiesin minä olevani raskaana. Olin tajunnut sen viikolla 6+4, eli periaatteeessa minulla oli jo ollut noin 28 viikkoa valmistautua asiaan. Periaatteessa.

Kun keskosvauva sitten tupsahti maailmaan, oli kädet täynnä hoitamista, huolta, vastuuta ja uutta elämäntilannetta. Ei siinä ollut aikaa ja mahdollisuutta miettiä, että "miltä tämä nyt tuntuu". Vasta joskus syksyllä, Silvan ollessa jo 4-5 kuukauden ikäinen, tajusin että olen edelleen jollain omituisella tavalla... ...katkera?

Tämä saattaa nyt kuulostaa tosi-tosi oudolta.

Mutta ne kuusi viikkoa! Minulta vietiin tuosta vaan ne kuusi viikkoa! Aikaa, jonka olisin halunnut valmistautumiseen. Aikaa viikata vauvanvaatteita, pakata synnytyslaitoskassia, pestä pyykkiä, hypistellä vauvan tavaroita. Yhtä äkkiä olin kateellinen kaikille, joilla oli aikaa sisustaa koti uutta tulokasta varten, pinota vaipat ja harsot siististi valmiiksi, järjestää hoitopöytä ja kuvata se kauniisti blogiinsa. Olin kateellinen jopa niille, jotka tuskailivat lasketun ajan ylityttyä, että "syntyis jo syntyis jo syntyis jo".

Epäreilua! Minä en saanut ollenkaan odottaa. Minulle se vaan tuli eikä yhtään kysellyt, olenko valmis vai en!

Meillä oli hoitopöytä kokoamatta, vauvanvaatteet pesemättä ja tarvikkeet ostamatta. Ja siitä vaan heti täysillä hommiin: ei siinä tarpeeksi, että tuli keskosvauva, kroppa oli sökönä ja heti alkuun järjetön univelka - piti alkaa kaivaa esiin lajitelemattomia vauvanvaatteita, pestä niitä ja lähteä kauppaan ostamaan tarvikkeita. Mikään ei ollut valmista. Ja vähiten minä itse.

Monta kuukautta elin ikään kuin jatkuvaa poikkeustilaa tajuamatta, että tämä poikkeustila onkin se uusi arki. Totta kai olin onnellinen, mutta jossain taustalla mielessäni kummiteli se hemmetin kuusi viikkoa, jotka minulta on yhtä äkkiä riistetty pois. Minun kuusi viikkoa! Olisin halunnut odottaa.

Ihan järjetöntä, tajuan kyllä näin jälkikäteen. Ja tajusin silloinkin, mutta se ei poista sitä, että tuntui niin.

Tavallaan olisin varmasti kaivannut apua noiden tuntemusten käsittelyyn. Mutta keskosvauvan kanssa se oli pelkkää bilirubiinia ja nenä-mahaletkua - ja totta kai, vauvan terveys on tärkeintä. Hienoa, että keskityttiin siihen. Jännä kuitenkin huomata, että missään ei kysytty, miltä äidistä (tai isästä) nyt tuntuu, kun tilanne onkin tämä. Ei neuvolassa eikä Kätilöopistolla.

*******

Kun Silva oli noin puolivuotias, tajusin "kuuden viikon trauman" huomaamattani unohtuneen. Poikkeustila oli takana, onnellinen vauva-arki vihdoinkin saapunut. Nyt en enää edes muista, että tuo touhunapero on joskus ollut keskonen.

Enkä tietystikään tiedä, olisiko ollut yhtään sen valmiimpi, vaikka olisin saanutkin ne kuusi viikkoa.

Ehkä meillä olisi ollut kuitenkin se hoitopöytä.

 

Onko muilla keskoslasten vanhemmilla ollut alkuun tuollaisia tuntemuksia - vai olinko ainoa "henkisesti kypsymätön" keskosvauvan äiti?

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Vaikka alkuun henkisesti kapinoin päikkärirytmiä vastaan, siitä on tullut omasta mielestämme kyllä jopa vauvavuotemme pelastus.

Välillä on kyllä vähän hankalaa. Tai ehkä enemmänkin noloa.

"Nähdäänkö tiistaina?"

"Joo!"

"Vaikka klo 14 kaupungilla?"

"No öö. Kun Silvalla on silloin leikkiaika... Sopisiko mieluummin siihen aikaan meillä tai teillä? Tai sitten kaupungilla aaamupäivä- tai iltapäiväpäikkäreiden aikaan?"

tai:

"Tuutteko huomenna meille?"

"Joo! Silva herää aamupäiväpäikkäreiltä klo 11.30 ja sit vaihdetaan vaippa ja syödään lounassose, eli jos me lähdetään sit sen jälkeen niin ollaan yhdeltä teillä. Ja sit jos voin laittaa Silvan vaiks teidän parvekkeelle nukkumaan klo 15-16 tai sit jos voitais lähtemään ulkoilemaan silloin...?"

*******

Kukaan ei ole koskaan sanonut mitään näistä meidän megalomaanisista rytmijärjestelyistä, mutta itse jotenkin välillä noloilen sitä. Kuviteltu vastaväittäjä kun sanoisi:

"Miksi IHMEESSÄ te teette elämästänne tarkoituksella noin vaikeaa?"

Toisaalta rytmittömien ystäviemme vauvat usein kitisevät väsymystään pitkään ja temppuilevat muutenkin päikkärinukkumisten kanssa. Jos nukkuvat ollenkaan. Enemmänkin rytmimme on siis tainnut saada positiivista kommenttia - vaikka itse sellaisia mielikuvitusväittelyitä omassa päässäni tästä aiheesta käynkin.

Ehkä se kuvittelemani vastaväittäjä onkin entinen minä itse.

Nykyinen minä itse taas sanoo, että minun "työni" on nyt olla naperon kanssa. Minä voin ihan hyvin järjestellä omat menoni niin, että napero saa unensa ja pysyy tuollaisena iloisenpirteänä minitirppana.

*******

Syksyllä löytyneeseen rytmiin on tullut oikeastaan vain yksi "hajaannusvaihe", joskus vuodenvaihteen aikaan. Silloin  oikeastaan kaikki muutkin tavat tuntuivat menneen murrokseen: potta pysyikin yhtä äkkiä tyhjänä, väsymys tuli ja meni pätkissä yllättäviin aikoihin, ja yöunetkin menivät hulinaksi.

Ja kyllä: se oli juuri sitä samaa aikaa, kun Silva ihan toden teolla keksi liikkumisen. Eli juuri se sellainen paljon puhuttu vaihe.

Nyt pottailu on alkanut taas sujua, yöhulinat ovat rauhoittuneet ja päikkäreillekin on löytynyt uusi rytmi: kolmista päikkäreistä siirryttiin kuin vahingossa kaksiin. Päivämme sujuu nykyään siis suunnilleen (tunnin heitoilla) näin:

  • klo 7-8: herätään, potalle ja aamupuurolle
  • aamupalan jälkeen potalle
  • klo 10-12: päikkärit ulkona vaunukopassa (reilut kaksi tuntia heräämisestä)
  • päikkäreiden jälkeen vaipanvaihto/potalle
  • lounas
  • leikkiaikaa kotona tai kavereiden kanssa, vauvaharrastuksia (jatkossa kauniilla ilmoilla toivottavasti reppu-ulkoilua)
  • välipala
  • klo 15-17 iltapäiväpäikkärit ulkona vaunukopassa (n. kolmen tunnin hereilläolon jälkeen)
  • potalle ja vaipanvaihto
  • päivällinen
  • leikkiaikaa (usein isin kanssa, jos äiti lähtee harrastuksiin)
  • klo 20.30 iltapala, vaipanvaihto ja nukkumahommiin
  • klo 21.30 mennessä unessa

Harvoin päivä on kuitenkaan juuri tuollainen - erilaisia menoja meillä on oikeastaan joka päivä. Ne kuitenkin pyritään ajoittamaan niin, että unet ja ruoat tapahtuvat suunnilleen ajoillaan.

Ai niin, ja disclaimerina painotettakoon, että ajankohdissa ei siis tuijoteta kelloa vaan naperoa. Silva selvästi ilmaisee väsymyksensä tietynlaisilla hermostusäännähdyksillä ja silmiään hieromalla - suuntaa-antava kellonaika vaan helpottaa merkkien tulkitsemisessa. Ja s vaan salamannopea imetys, haalariin ja ulos unille :)

*******

Jos etukäteen joku olisi lyönyt minulle tuollaisen aikataulukon eteen, olisin luultavasti joko ahdistunut tai nauranut itseni tärviölle: ei ikinä, ei meillä.

Kappas. Klo 11.28 ja itkuhälyttimen mukaan Silva alkaakin jo kohta heräillä.

Kyllä sitä takkinsa voi näköjään kääntää aika monta kertaa.

Share

Pages