Ladataan...
Puutalobaby

Loppukesästä kirjoittamani pohdinta siitä, kuka meidän perheessä saa jäädä kotiin vauvan kanssa, kirvoitti aikoinaan pitkän keskustelun. Siellä oltiin eri mieltä, samaa mieltä ja ihan kaikkea siltä väliltä. Taisipa joku Vierailija ihan rehellisesti vetää sukset nenäänsäkin (ihanan Ilona-ystäväni toteamusta lainaten).

"Symbioosi tulee hyvin näkyviin 6-9kk iässä, jolloin vauva alkaa tiedostaa olevansa erillinen yksilö ensisijaisesta hoitajastaan ja alkaa kokea eroahdistusta", minulle kerrottiin.

Ja: "Lasta ei voi vaatia muodostamaan samanlaista kiintymyssuhdetta molempiin vanhempiinsa, vaan hyvin usein lapsen ja äidin välille syntyy se ensisijainen kiintymyssuhde." Ja tätä rataa. Sanottiin kyllä aika paljon terävämpiäkin lauseita, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Joka tapauksessa: lupasin tuossa keskustelussa, että palaan aiheeseen myöhemmin ja kerron rehellisesti, miten vauvan kiintyminen vanhempiin meidän perheessä on kehittynyt - keskustelussa kun jotkut olivat sitä mieltä, että meidän tasa-arvoisen vanhemmuuden ajatuksemme on "luonnoton" ja jossain vaiheessa äiti tulisi jotenkin "luonnollisesti" lapselle läheisemmäksi.

Silva täyttää ensi viikolla 10 kuukautta, eli ehkäpä se sopiva "myöhemmin"-aika on juuri nyt.

Äiti ja vauva joskus heinäkuussa.

*******

Sinkkos-stressi

Heh, ensin täytyy varmaan kertoa Sinkkos-stressistäni. Keskustelussa nimittäin oli  myös paljon hyviä, perusteltuja kommentteja molempiin suuntiin. Emma30 perusteli minulle Jari Sinkkoseen vedoten näin:

..."päällimmäisenä tarve YHTEEN ensisijaiseen kiintymyksen kohteeseen ensimmäisen elinvuoden ajan. Tuo ensisijainen kiintymyksen kohde voi aivan yhtä hyvin olla isä, imetys ei tietysti silloin onnistu, mutta jos ravinto jätetään tässä ulkopuolelle, niin isä voi aivan yhtä hyvin olla se ensisijainen huolenpitäjä siinä missä äitikin.

Oleellista lapsen kannalta on se, että tuo ensisijainen hoitaja ja kiintymyksen kohde, se TURVASATAMA, olisi ensimmäisen vuoden ajan pysyvä, erityisesti sinne noin 10kk asti."

Tämä pysäytti. Sinkkoseen viittaaminen kun kuulostaa tietysti perustellummalta kuin jotkut tuohtuneet "se nyt vaan on LUONNOLLISTA" -huudot. Apua, olemmeko olleet täysin väärillä jäljillä ja tehneet nyt jotain ihan päin p*settä...?

Sattumoisin sama kirja (Lapsen kanssa - hyvinä ja pahoina päivinä) löytyi myös omasta kirjahyllystämme. Selasin sitä kädet täristen kuin piru Raamattua ja kyllä: löytyihän sieltä juurikin tämä ajatus. Kirjaimellisesti näin:

"...vaikka vauvalla on alusta asti hämmästyttävä kykyjen kirjo, se tarvitsee silti yhden erityisihmissuhteen, yhden kiintymyksen kohteen ylitse muiden. Tähän "objektiin" se leimautuu ja kehihttyy syntyvän perusluottamuksen varassa." (Sinkkonen 2009, 23)

 

Apuaaaaah! Ahdistuin. En lukenut kirjaa sen pidemmälle. Tuli Sinkkos-stressi.

"Mitä jos olemme tietämättömyyttämme pilanneet koko hemmetin varhaisen vuorovaikutuksen tarjoamalla kaksi syliä yhden sijaan", märehdin yön pimeinä tunteina. Etenkin kun Silvan ensimmäisten viikkojen aikana isi taisi olla päähoitovastuussa, ja äiti loi toimivaa suhdetta lähinnä rintapumppuun ja pesukoneeseen...

"Katso nyt tuota meidän vauvaa. Näyttääkö se sun mielestä siltä, että sillä olisi turvallisuudentunteessa jotain vikaa...?", Joel lohdutti viitaten hyväntuuliseen ja onnellisen näköiseen pikkunaperoon.

"Mutta mitä jos se on vaan apaattinen?", yritin vielä - Silva kun ei paljon protestoi vaan napottaa tyytyväisenä tutti suussa niin vaunuissa kuin auton turvakaukalossakin.

"Hei kuule katsopa sanakirjasta, mitä apaattinen tarkoittaa. EI OLE", Joel vakuutti.

Silva (4kk) virnistää isin sylistä äidille.



Vähitellen Sinkkos-stressi laantui ja unohtui. Kirja on edelleen lukematta ja todennäköisesti pysyykin niin. Sori, Sinkkonen!

*******

Miten vauvavastuut meillä menevät?

Tästä olen kyllä usein kirjoittanutkin... Mutta kertaan silti :)

Meidän perheen vauvanhoidolliset järjestelyt sujuivat siis niin, että tällä hetkellä minä olen Silvan kanssa kotona (ihanaa!)  - ensin vanhempainvapaalla ja pian hoitovapaalla, ainakin elokuuhun asti. Joel tekee töissä ainakin nyt 3 kk ajan nelipäiväistä viikkoa, eli on aina keskiviikot kotosalla. Tämä nelipäiväisyysjakso ajoitettiin tarkoituksella juuri sille ajalle, kun vierastaminen kai on yleisintä.

Neljänä viikon arkipäivänä minä olen siis päivät kaksistaan Silvan kanssa. Joelin tullessa kotiin minä muutamana iltana kiiruhdan sirkustreeneihin tai tanssitunneille, eli vauva ja isi saavat usein viettää arki-ilta-aikaa keskenään. Myös keskiviikkot ja viikonloput ovat "isi-päiviä"  - tosin usein se menee niin, että oleillaan koko perhe kolmestaan, kun meillä vaan on niin kivaa :)

Minä imetän edelleen öisin ja muutamia kertoja päivässä. Kiinteidensyöttöpuolen hoitaa useimmiten Joel, kun on kotona. Vaippatekniikan kanssa sama: homma on yleensä Joelin iltaisin ja "isi-päivinä". Kylvettäminen on kokonaan isin juttu, vauvaharrastukset taas äidin.

Tämä kaikki on mennyt meiltä ikään kuin automaattisesti näin - varsinaisia "nyt päätetään tehdä näin" -keskusteluita ei siis ole käyty muun kuin työssä/kotonaolojärjestelyiden suhteen.

Isi ja vauva nimiäisten jälkeen.

*******

Tyytyväinen pikkutyyppi

Ja millä tuloksin? No, ei Silva varsinaisesti mitenkään traumatisoituneelta vauvalta vaikuta :) Perustyytyväinen pieni ihana napero. Rauhallinen ja iloinen. Surumielet ovat suht harvinaisia ja menevät nopeasti ohi. Kasvatuksestahan en tietysti mitään tiedä (jep - kun en lukenut sitä Sinkkostakaan), mutta oman arvioni mukaan pikkuyypin perusturvallisuuden tunne on hyvällä tasolla.

Mutta jos olisi pakko nimetä Silvalle tällä hetkellä se ensisijaisempi vanhempi, kyllä se kuitenkin äiti olisi. Mutta isi ei silti ole missään vaiheessa jäänyt mihinkään "kakkosvanhemman" asemaan: kaikkiin päivän puuhiin (imetystä lukuunottamatta) isi on koko ajan kelvannut Silvalle aivan yhtä hyvin kuin äitikin.

Heh, eli ei kovin dramaattista kerrottavaa - aika normaalia, sujuvaa vauva-arkea siis täällä :)

*******

Eli...

ei: En siis ole muuttanut mieltäni: uskon edelleen siihen, että meidän perheessä vanhemmuus voidaan toteuttaa niin, että lapsella on "kaksi ykkösvanhempaa" (vivahde-eroilla, luonnollisesti).

kyllä: Olen kuitenkin kokenut aiheesta Sinkkos-stressiä, mutta...

ei: En silti haluaisi tehdä asiaa toisin.

 

Tämä "mahdollisimman jaettu vanhemmuus" on siis edelleen meidän perheelleemme se oikea tapa. Eikä se siis ole siis mistään kasvatusoppaasta luettu, vaan se on jotain, mikä jossain syvällä meistä itsestämme oikealta tuntuu - ei yleispätevänä sääntönä, vaan juuri meille henkilökohtaisesti.

Lupaan kuitenkin edelleen kertoa rehellisesti, jos muutan mieleni :)

 

 

kuvat: Pentti Sammallahti
Share

Ladataan...
Puutalobaby

Tommi K kirjoittaa uusimmassa blogimerkinnässään kauniisti isän ja vauvan tuoreesta suhteesta. Jutussa on taas häkellyttävän paljon tuttua - niin kuin Tommin teksteissä muutenkin, olivathan meillä lasketut ajatkin lähes päivälleen samat :)

(tosin Silvahan otti sitten varaslähdön syntymällä 6 viikkoa etuajassa)

Myös meillä isä oli alusta asti luonnonlahjakkuus. Minä olin vauvan kanssa huomattavasti kömpelömpi. Heh, ai kömpelö - ihan säälittävän surkea minä olin. Alussa en uskaltanut nostaa vauvaa ollenkaan, ja myöhemmin nostin sitä puupökkelönä tasan siinä yhdessä asennossa, minkä kätilö oli näyttänyt. Siinä vaiheessa Joel jo sujuvasti pyöritteli vauvaa käsissään asennosta toiseen.

Silloin koin ahaa-elämyksen: tajusin (tai ainakin luulen tajunneeni) yhden syyn sille, miksi joissain perheissä isä voi jäädä alussa ulkopuoliseksi.

Synnytyksen jälkeen olin kaksi päivää pyörätuolissa. Siksi Joel hoisi ensikylvetyksen, ensivaipanvaihdon, ensimmäisten vaatteiden pukemisen... Joel nosti vauvan rinnalleni ja siitä pois. Ja sillä aikaa, kun isi tutustui uuteen tulokkaaseen, rakensi äiti toimivaa suhdetta mintunvihreään rintapumppuun.

Isi ja parin minuutin ikäinen tytär - äiti oli tässä vaiheessa taju kankaalla.

Jo parin päivän jälkeen ero meidän taidoissa oli melkoinen. Ja mitä paremmaksi Joel tuli, sitä surkeammaksi minä itseni tunsin - ja sitä mieluummin ujutin hoitovastuun Joelille. Etenkin kun Kätilöopiston henkilökuntaa oli paikalla. Tuntui nololta olla niin kömpelö. "Isi hoitaa", hoin jatkuvasti - ja kätilöt ihailivat hellästi tytärtään hoivaavaa isää.

Minusta tuli hyvä avustaja: ojensin vaippaa, vaihdoin lakanoita, kotona pesin valtavia määriä pyykkejä. Joel oli onnellinen saadessaan mahdollisimman paljon aikaa vauvan kanssa, koska isyysloman aika on rajallinen ja paluu töihin kummitteli mielessä.

Isi ja tytär ihokontaktilla sinivalohoidossa.

Ehkäpä perinteisesti roolit ovat juuri toisin päin: kun äiti ottaa alussa päähoitovastuun, jää isälle tehokkaan avustajan rooli. Ja mitä sujuvammaksi hoitajaksi äiti tulee, sitä kömpelömmäksi isä itsensä tuntee. Sitä suuremmaksi ero kasvaa. Ehkä tilanne saattaa mennä joskus vieläkin pidemmälle: äiti ajattelee, että "no minä teen nyt tämän, kun ei tuo kuitenkaan osaa". Isä ajattelee, että "no äiti hoitaa tuon, kun en minä kuitekaan osaa".

Ehkä. Ainakin minä tunsin tuon tunteen voimakkaasti - jos olisin ollut se töihin palaava osapuoli, olisin saattanut jättää päähoitovastuun suosiolla toiselle. Siksi, koska olisin ajatellut, että toinen on kuitenkin parempi.

No, en ollut se töihin palaava osapuoli. Niinpä Joelin isyysvapaan (ja yhden ylimääräisen palkattoman vapaaviikon) lähestyessä loppuaan aloin tietoisesti opetella uusia taitoja. Riistin kakkapöksyisen babyn isältään ja sanoin, että minä vaihdan nyt nämä. Pujottelin vauvan ylle niitä vihaamiani päältä vedettäviä bodyja, vaikka pahaa teki. Yritin opetella muitankin kantotapoja kuin sen halonkanto-puupökkelöasennon.

Ja totesin, että kyllä: minähän olen sittenkin kykenevä oppimaan!

Isi ja tytär tänään: isi piirtää, baby nukkuu.

ps. Kävin kampaajalla reilu viikko sitten ja vietin nelisen tuntia sisustuslehtiä selaillen kampaaja-Paulin yrittäessä pelastaa sitä, mitä synnytystakun jälkeen pelastettavissa oli. Isi hoisi sillä aikaa Silvaa kotona.

"Sulla ei ole puhelin soinut kertaakaan", totesi Pauli (tuore isä itsekin).

"Joo, enää ei työjutut paina", vastasin.

"Niin. Tai siis en mä tarkoittanut töitä vaan sitä, että isä ei ole soittanut kertaakaan. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa äidin puhelin soi jatkuvasti. Ja äiti sitten neuvoo, että toimi sitten niin-ja-niin."

"Ööö. Ai. Joo, ei oo soinut", vastasin tajuten hitaalla sytytyksellä, mitä Pauli tarkoitti.

Niin. Eipä ollut tullut mieleenkään alkaa Joelia neuvomaan. Sehän on vauvan isä.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Liisa sen keksi: "Kun muoti- ym. blogeissa esitellään aina käsilaukun sisältö, niin me vauvablogin seuraajat vaadimme (no okei, minä vaadin) sinua paljastamaan hoitolaukun sisällön!"

Kiva idea, tässä siis kurkistus keltaiseen Kånken Miniin.

Suhteeni hoitolaukkuihin on kuin miesten suhde (anteeksi yleistys) naisten käsilaukkuihin: tiedän, että jotain tärkeää siellä varmasti täytyy olla - mutta minulla ei ole hajuakaan, että mitä.

Babya odottaessamme katselimme jostain massiivisesta lastentarvikeliikkeestä hoitolaukkuja ja mietimme, tarvitsemmeko tällaista. Joel totesi ykskantaan, että emme: miksi ostaa joku ruma laukunmöhkäle, kun oma vaatehuone on nättejä laukkuja täynnä?

Ensimmäiset kuutisen viikkoa elelimmekin tyytyväisinä ilman hoitolaukkua: minulla oli vaippa, harso ja desinfiointiaine Minigrip-pussissa käsilaukussa - that's it. Mutta sitten silmäni osuivat Prismassa tuollaiseen kivaan pieneen mini-Kånkeniin ja hoitolaukun puuttuessa sain hyvän syyn ostaa sen :)

No mitä siellä sitten on?

...eli eipä juuri mitään :) Ehkäpä sovellan tässä tietämättäni samaa kevyen pakkauksen koulukuntaa kuin reissatessa - lähden 1,5 kuukauden reppureissullekin vain käsimatkatavaraan mahtuvalla alle 8 kg pikkurinkalla.

Tai sitten tästä puuttuu jotain olennaista, mistä joudun joskus tulevana apuavauvanihuutaajulkisellapaikalla-kriisihetkenä syvästi kärsimään :)

Kakka/puklukatastrofivälineet: oranssi (totta kai) harso, pieni Ikean pyyhe, wipes-pyyhkeitä suljettavassa muovirasiassa ja yksi vaippa Minigrip-pussissa.

Lääkintäjoukot: Cuplaton ennen jokaista imetystä ja desinfiointiaine, jota meillä lotrataan edelleen litrakaupalla. (laukussa pikkupullo, jota täytetään kotona olevasta isosta pumppupullosta)

...ja "kaiken varalta" -vaihtovaatteet isompia selkäkakkakatastrofeja varten.

Lisäksi ihan tavallinen huivi (jos sellainen sattuu kaulassa olemaan) peittää imettäessä suht hyvin paljaita kohtia - jos sitä muistaa käyttää.

Puuttuuko tästä mielestänne jotain olennaista? Vai onko hoitolaukkujen sisällä tavallisesti sellaista "tämäkin on hyvä olla mukana" -tavaraa, mitä ei todellisuudessa koskaan tule käytettyä? Niin kuin omassa käsilaukussani kaikki hakaneulat, sakset, hiuspinnit, vaihtokorvakorut, rakkolaastarit ja tarrarullat (kyllä: käsilaukussani on usein tarrarulla).

Share