Ladataan...
Puutalobaby

Voi ihana Lastenklinikka! <3

Kävimme eilen Silvan kanssa pyörähtämässä Lastenklinikalla (ihan terveinä siis ollaan, halusivat vain tsekata käsien "lentskariasennon") ja voi, miten hauskaa meillä olikaan!

Kyllä: hauskaa sairaalassa. Tai mehän siis luulimme menevämme sairaalaan, mutta päädyimmekin sirkukseen!

Odotusaulassa meitä nimittäin tervehtivät aivan mahtavat sairaalaklovnit Tri Tomera ja Tri Hoppson. Tomera paukutteli peltipurkkirumpuaan ja improvisoi sanoituksia, Hoppson puolestaan puhalteli t-ä-y-s-i-n lumoavia saippuakuplia. Vautsi. Silva oli ihan myyty, ja äiti nauroi vedet silmissä vauvan vilpittömälle innostukselle ja sätkivillepotkiville pikkujaloille.

Niin tekivät muuten myös muut odotusaulassa. Nauroivat siis. Klovnien ilmestyttyä paikalle emme olleetkaan enää tuppisuita tuntemattomia, vaan yhtä äkkiä me siinä sairaalan käytävällä hekottelimme yhdessä. Koko tunnelma oli muuttunut.

Sairaalaklovnien esitteessä mm. arkkiklovniatri Rockenfaller.



Ihan mielettömän hieno juttu.

"Klovnitohtorien vierailu saa lapset hetkeksi unohtamaan sairautensa ja antaa luvan hyvälle mielelle, hulluttelulle ja vapauttavalle naurulle keskellä sairaalan arkipäivää", Tri Hoppsonin ojentamassa esitteessä sanotaan.

"Iloinen muisto sairaalaklovnien käynnistä kantaa pitkälle, ja auttaa sairaalakokemuksen käsittelyssä myös jälkikäteen. Pitkäaikaispotilaille tieto siitä, että klovniystävät tulevat aina uudelleen tervehtimään, muodostaa ainutlaatuisen tuen."

Meidän käyntimme oli vain pieni pistäytyminen. Mutta ihan tippa nousee silmäkulmaan (hormonit?), kun ajattelen pieniä pitkäaikaispotilaita klovniystävineen.

Oh. Ihanat ihanat klovnit!



Ps. Kantsii käydä kurkkaamassa sairaalaklovnit Facebookissa; kivoja kuvia klovnitohtoreiden pelleilyistä sairaaloissa sekä sydäntälämmittäviä palautteita pienten potilaiden vanhemmilta <3

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Hengitä rakas, hengitä, hengitä!

Pelko. Miten nopeasti ja yllättäen se voikin iskeä aina uudelleen. Kun kaikki ikävyys oli jo ehtinyt jäädä taka-alalle ja ajatukset olivat taas täynnä kesää, onnea ja aurinkoa.

Pelko voi iskeä kesken normaalin arjen puuhastelun. Se jättää pakatut mökkimatkalaukut levälleen lattialle ja juuri uunista tulleen fetan jäähtymään.

Hengitä, kulta! Hengitä!

Niin, se kävi taas. Mutta eri tavalla kuin viimeksi. "Oho, nytkö se sitten nukahti", ajattelin kun aloin nostaa rinnalle uupunutta vauvaa olalle röyhtäisemään. Koskiessani vauvaan huomaan sen heti: veltto! Veltto aivan niin kuin silloin kerran! Olkaani vasten painuessaan vauva päästää vaivalloisen henkäyksen, sitten taas hiljenee.

Hengittääkö se? Se ei hengitä!

Joelin uunista ottamat ruoat lentävät mökkikeittiön lattiaan, isi ryntää nostamaan vauvan syliinsä. Vauvan rinta liikahtelee vähän. Ehkä. Liikahteleeko? Hengittääkö se? Mökin hämärässä ei näe. Perhana! Juoksemme hoitopöydälle, jossa vauva on tavallisesti virkeimmillään.

Isi kääntelee vauvaa, vatkaa ja veivaa. Hengitä, kulta hengitä! Herää! Sun pitää hengittää! Rinta liikahtelee vaimeasti, kyllä se hengittää. Ehkä. Hengittääkö? Perhana täällä on liian hämärää.

Ja sitten - silmät auki, pling, vauva heräsi! Siinä se sitten katselee meitä taas tyytyväisen näköisenä, hymyilee. Potkuharjoitukset alkavat, iloinen jokeltelu, maailman suloisin olento.

Mitä HEMMETTIÄ juuri tapahtui?

Saan Lastenklinikan lääkärin puhelimen päähän muutamassa minuutissa. Hän kuuntelee, kyselee, käy läpi Silvan kaikki aiemmat tutkimukset. (joita on paljon - iso kiitos Lastenklinikan!) Pitkän keskustelun päätteeksi lääkäri on sitä mieltä, että syytä suurempaan huoleen ei ole: hengityskatkos oli lyhyt (arvioin sen 10 sekunniksi) ja usein se voi liittyä refluksiin. Aika tavallista. Ei hätää. Ei huolta.

Se on hyvä kuulla. Mielellään kaksi kertaa - niinpä pyydän Joelia soittamaan perhetutulle lastenlääkärille. Aivan liian myöhäiseen ajankohtaan perjantai-iltana, totta kai.

Kuuntelu, kysely, sama vastaus. Ei hätää. Ei huolta.

*****

Mitä nyt? Miten jatkamme? Taas on käsillä tilanne, jolloin pelko voisi ottaa vallan. Puhumme asiasta moneen kertaan, pyörittelemme sitä mielessämme, sanomme saman ajatuksen ääneen uudelleen ja uudelleen: kaksi lääkäriä on todennut, että hätää ei ole. Meidän täytyy uskoa heitä. Jos emme uskoisi asiantuntijoita, olisimme hysterian puolella. Meidän täytyy uskoa heitä.

Kesä jatkukoon. Elämä jatkukoon. Yritetään olla normaalisti.

Toki olemme vielä tavallistakin valppaampina. Tarkistelemme hengitystä. Toisaalta - sitä taitavat tehdä aika monet muutkin vanhemmat. Hengittää se. Nopeasti kaikki on ihan normaalia, vauva ei tapahtunutta ymmärrä. Tapahtuiko se edes? Kaikkihan on näin hyvin.

Yöllä on toisin. Ajatukset juoksevat liian pitkälle. Mitä jos? Mitä jos jotain kamalaa (siis vielä kamalampaa-mitä-en-sano-edes-ääneen) tapahtuisi, mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle blogille? Tulisiko selittämätön blogihiljaisuus? Kuinka pian lukijat alkaisivat epäillä pahinta? Bongaisiko joku tutunkuuloisen en-sano-edes-ääneen-minkä -ilmoituksen Hesarista? Sortuisinko suruissani superraadollisuuteen: postaisinko ilmoituksen tänne, kaataisinko kärsimykseni näppäimistöni kautta kamalalla tavalla blogijulkisuuteen..?

Seis! Seis! Stop! Pois tuollaiset ajatukset, hush! Pois minun päästäni!

Ei hätää. Ei huolta. Kaksi lääkäriä sanoi niin.

Mutta totuus on, että jotkut menettävät lapsensa. Miten ikinä siitä voi selvitä? Me emme selviäisi. En voi edes kuvitella. Sellaisessa tilanteessa myös useat parisuhteet päättyvät eroon: toisen läsnäolo muistuttaa liikaa siitä, mikä on ollut ja menetetty.

Apua! Kohtalo! Joku! Antakaa meidän olla rauhassa, älkää koskeko meidän onneemme, älkää ikinä viekö meidän onneamme pois, tämä on meidän

Sun pitää hengittää, kulta. Me ollaan tunnettu vasta 3,5 kuukautta - miten ihmeessä joku noin pieni ja uusi voi olla noin tärkeä ja rakas? Sun pitää muistaa hengittää. Sun pitää muistaa hengittää vielä paljon pidempään kuin mitä äiti ja isi hengittää. Maailman tärkein. Me ei voida menettää sua, ei eijeijei ei.

Vanhemman huoli lapsestaan on mittaamattoman suuri.

Tuossa se nukkuu, pieni pullukka, huulet törröllään, kaikki hyvin, unen läpi hymyilyttää. Pelolle ei saa antaa valtaa, elämä jatkuu.

 

Ps. Ihanat, olettehan kommenteissanne varovaisia...? Psyykemme ei kestä vielä mitään kauhutarinoita. Pliis? :)

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Elämässä silloin tällöin tulee eteen näkyjä, jotka haluaisi kokonaan deletoida verkkokalvoiltaan kummittelemasta. Kärkijoukkoon kiilasi eilen tämä: veltto vauva roikkumassa ihan väärässä asennossa kaksin kerroin auton turvaistuimessa...

Long story short:

Ajeltiin babyn kanssa keskustasta kotiin Toukolaan ja juututtiin Sturenkadun sulkemisesta johtuvaan ruuhkaan. Puolivälissä Silva sai huutohepulin ja pysähdyttiin Olympiastadionille hyssyttelemään, sitten laitoin rauhoittuneen vauvan takaisin turvakaukaloon ja jatkoin matkaa.

Kun vihdoin pääsin kotiin, näin jo auton sivuikkunoista, että jotain on vialla. Pahasti. Juoksin velton vauvan luo, irroitin turvakaukalosta, juoksin kotiin ja laitoin vauvan olohuoneen lattialle. Riisuin kaikki vaatteet kiireellä pois ja nipistelin - ja se virkosi!

Yksi elämän suurimmistä järkytyksistä.

Terveysneuvontanumerosta suositeltiin käyntiä Lastenklinikalla, eli sinne sitten lähdettiin. Ennakolta jännitin kauhutarinoita viiden tunnin odotuksista ja rähjäisistä tiloista, mutta turhaan: en ehtinyt kuin aulassa sanoa taikasanat "vauva meni veltoksi", kun lasikopista meidän luo ampaisi ensimmäinen sairaanhoitaja.

Meidät ohjattiin pieneen omaan huoneeseen, hoitaja tutki perusteellisesti Silvan (todeten, että akuuttia hätää ei ole), labra otti kokeita ja lääkärikin tuli paikalle alle tunnin kuluttua saapumisestamme. Kaikki kovasti pahoittelivat kiirettä ja ruuhkia, mutta silti jokaisella oli selvästi aikaa keskittyä juuri meihin silloin, kun he meidän ovesta astuivat sisään.

Yöksi jäätiin vielä tarkkailuun. Aamulla lääkäri tutki uudelleen ja mittailtiin kaikenlaista, otettiin vielä ekg-käyräkin.

Baby piuhoissa.

Lopputulema: kaikki kunnossa. Huh. Mutta ilmeisesti auton lämpötila oli päässyt nousemaan niin kovaksi, että kyseessä oli jonkunlainen lämpöhalvaus.

Tuntuu tietysti kamalalta, että etupenkillä ajellessani en voinut kuvitellakaan, että takana olisi jokin hätä. Silva oli suht kevyesti puettu, tuulettimet puhalsivat täysillä, Silvan puolen ikkuna oli raollaan eikä ilmakaan ollut niin lämmin.

Kammon autoiluun tästä varmasti ainakin saa. Harkitsemme, että alamme pitää turvakaukaloa etupenkillä niin kuin ystäväpariskuntamme kuulemma tekee: vaikka mahdollisessa kolaritilanteessa takapenkki olisi turvallisempi, etupenkiltä pystyy paremmin tarkkailemaan vauvan lämpötilaa.

Kesäksi suunniteltu pohjoisen sukulais-reissu pitkine ajomatkoineen taitaa jäädä tekemättä.

Huh. Nyt menen katselemaan pientä vauvaamme ja olemaan onnellinen siitä, että selvisimme säikähdyksellä.

Share