Ladataan...
Puutalobaby

Ihan tämän bloggauksen alkuun täytyy disclaimerin tapaisesti mainita, että ensimmäinen viikko kotona kahden kanssa ei ole ollut mitenkään helppo. Silva reagoi äidin kolmen yön poissaoloon jälkikäteisesti ja itki kaksi ensimmäistä yötä, imetyksessä on ollut imuoteongelmia ja nyt viimeiseksi nämä Seela-vauvan vatsavaivat.

Mutta mikään näistä ei (no ehkä tuota viimeistä lukuunottamatta) vielä tätä puutaloa kaada. Öiden suhteen tehtiin Silvalle massiivinen "uudelleenmarkkinointi": juteltiin, kuinka iiiiiihanaa on mennä yhdessä nukkumaan ja nukkua äidin ja isin kainalossa. Höpsöteltiin sängyssä ilman nukahtamispaineita ja varmistettiin, että ollaan varmasti molemmat vieressä, kun tirppa aamulla herää - toimii, parin itkuyön jälkeen tirpan nukkumisangsti helpotti!

Imuoteongelmia varten puolestaan ehdittiin jo ostaa rintakumitkin (olivatpa muuten kalliita), mutta koska Silva leikki käyttöohjeen hukkaan enkä onnistunut nyhertämään niitä hemmetin kumeja paikoilleen mitenkään toimintakelpoisesti, koko homma jäi - ja itse asiassa siinä samalla vähän niin kuin vahingossa imuotekin on tainnut lähteä korjautumaan. Ainakaan en enää itke kivusta, mitä positiivisena juttuna tässä pidettäköön.

*******

Mutta hei - tämän bloggauksen aiheena on kuitenkin sisarusten yhteinen ensimmäinen viikko!

Eikä tätä voi kirjoittaa piirtämättä Silvan nimen ympärille rutkasti sydämiä, kas näin:

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 isosisko Silva <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

En voi ymmärtää, miten hyvin tämä ensimmäinen viikko on sisarusten kanssa mennyt.

Tälle asialle ei voi varmastikaan suoraan osoittaa syitä ja seurauksia - mutta uskon, että piiiiitkäaikainen Seela-vauvasta puhuminen on ollut hyödyksi. Ja toisena tietysti tirpan oma persoona. Mutta Silva on käyttäytynyt koko viikon ajan aivan kuin Seela-vauvan taloon tuleminen olisi maailman luonnollisin juttu. Minkäänlaisia (ihan oikeasti: ei minkäänlaisia) mustasukkaisuuden merkkejä ei ole ollut ilmassa. Päinvastoin. Kun Seela-vauva meni ensimmäisiä kertoja alakerran päiväsänkyyn, Silva halusi viedä hänelle oman unitiikerinsä. Kun Seela-vauva ynisee päiväsäntyssä, tirppa käy oma-aloitteisesti sänkyä varovaisesti heiluttelemassa (se on siis sellainen kehtotyyppinen sänky).


Jos Seela-vauva alkaa itkeä, Silva tulee äkkiä kertomaan: "Äiti, äiti! Seela ikkee! Seela haluu äidin sykkiin!"

Eräänä yönä Silva puhui unissaan: "Vauva ikkee, vauvalla iso nälkä, äkkiä äidin tissille!"

Silva haluaa silittää Seela-vauvaa ja erityisesti pitää sitä kädestä kiinni.

Öisin me nukutaan koko porukka samassa sängyssä (kyllä: kaikki me neljä plus kissa) eivätkä sisarukset ollenkaan häiriinny toistensa yöäänistä.

Leluista ja vaatteista Silva tekee tarkkaa eroa, että "Seelan helistin" - vaikka itse leikkisikin sillä. Ja esimerkiksi äsken tirppa toi eteisestä sateenvarjon (jolla ei kyllä oikeasti saisi leikkiä) ja ilmoitti: "Sivvan oma sateenvajjo". Sitten varjo jäi lattialle, tirppa lähti takaisin eteiseen, ja palasi sitten toisen sateenvarjon kanssa. "Seelan vajjo".

...ja niin edelleen ja niin edelleen...

*******

Okei en ole niin naiiivi, että kuvittelisin, että tämä tilanne on ikuinen - totta kai täytyy olla myös henkisesti valmis siihen, että negatiivisempia tuntemuksiakin tulee. Ne kuuluvat elämään. Mutta itse pidän ihan hurjan-hurjan tärkeänä, että pystyisin omalla toiminnallani ehkäisemään niitä mahdollisimman hyvin. Ehkä tämän äitiyden isoimpana (positiivisena) haasteena tällä hetkellä.

Jutut ovat olleet ihan pieniä. Esimerkiksi kukkalähetyksiä saadessamme (kiitos!) aina kerrotaan, että "Oi katso, Silva sai taas kukkia! Silva sai onnittelukukkia, kun on nyt isosisko!"

Pieniä, pieniä juttuja.
(ja isoja kimppuja)

Share