Ladataan...
Puutalobaby

Meitä suomalaisia varmasti eniten (?) koskettanut luonnonkatastrofi on Se Yksi, vai oletteko samaa mieltä: se tsunami vuosimallia 2004. Paitsi uhrilukunsa vuoksi, se kosketti tietysti myös siksi, että tsunamissa meneytyi (Wikipedian mukaan) 179 suomalaista. Kaikenkaikkiaan kuolonuhreja oli saman lähteen mukaan 296 684.

Minua itseänikin, ihan henkilökohtaisella tasolla, tämä tsunami aika kovasti kosketti. Vuodenvaihteessa 2004-2005 olin juuri lähdössä vapaaehtoistyöhön Intiaan (siitä mm. täällä)  - vain muutama päivä tsunamin iskemisen jälkeen.

Kun lähdin kohti tuhoaluetta, oikeastaan aika lailla kaikki oli vielä epäselvää. Sen jo tiesin, että alkuperäiseen vapaaehtoistyöpaikkaani, lastenkotiin Cuddaloressa, en voisi ainakaan heti alkuun mennä - se oli lähellä rantaa eikä edes lasten tilanteesta ollut vielä selvyyttä. Että onko niitä lapsia enää siellä edes olemassa. Lentokenttävirkailijakin kysyi, että oletko varma, että aiot matkustaa tuohon suuntaan - juuri silloin suomalaisten evakuointilentoja kovaa vauhtia järjestettiin vastakkaiseen suuntaan.

Olin kuitenkin varma. Jotenkin kummallisella tavalla olin varma, että minun täytyy mennä sinne.

Pari päivää myöhemmin Suomen lööpit huusivat milloin minkäkinlaista koleraepidemiavaaraa. Minä seisoin kumisissa varvastossuissani keskellä täysin tuhoutunutta intialaista kalastajakylää, kaiken romun keskellä, ja tunsin olini hyvin-hyvin epätodelliseksi. Ruumiit oli sentään jo kannettu pois. Yhtään taloa ei ollut pystyssä.

Cuddaloren lastenkotilapsia, tsunamista selvinneitä.

Intiassa elämä pyöri tsunamiavustustöiden ympärillä - ja toisaalta tavallaan ei. Järjestö teki avustustöitä, mutta johtajan näkemys oli varmasti oikea: länsimaalaisen kalpeanaaman ei kannata olla konkreettisesti paikalla avustustyökohteisssa. Minä istuin toimistolla, jossa oli sähköä tyyliin puolen tunnin ajan päivästä ja yritin tehdä edes jotain. Ei minusta varmasti ollut mitään apua. Pari intialaisella tarkkuudella (heko. heko.) tehtyä raporttia taisin kirjoittaa länsimaalaisille avustusjärjestöille siitä, mihin heidän antamansa varat on käytetty ja miten avustustyöt etenevät.

Mutta joo - en missään nimessä halua antaa vaikutelmaa, että olisin ollut joku merkittäviä tuloksia aikaansaanut länsimaalainen suuri avustaja. Heh heh. Kunhan vaan yritin elää siellä ja jotenkin tulla mukana olematta liikaa tiellä.

Moni asia omassa elämässä otti kuitenkin vähän niin kuin vaivihkaa uutta suuntaa tuon Intia-kokemuksen jälkeen. Ehkä arvoja tai jotain. Äh, enmätiedä. Itse asiassa jossain vaiheessa ihan vakavasti harkitsin, että hakisin SPR:n avustustyöntekijäksi - sellaiseksi, joka kutsuttaisiin tarvittaessa lyhyelläkin varoitusajalla katastrofialueelle. Okei okei, en ole lääkäri enkä hoitaja, mutta luin silloin jostain, että siellä tarvitaan monesti vaikkapa viestinnästä vastaavia henkilöitä.

No, sitten tulivat lapset. Ehkä joskus 20 vuoden päästä?

Nämä muistot heräsivät tietysti Nepalin viimelauantaisen maanjäristyksen uutisointia seurattuani.

Tämä kirjoitus puolestaan syntyi Lauraxxx:n eiliseen bloggaukseeni jättämästä kommentista, jossa oli linkki Väestöliiton blogiin. Luin tekstin ja meinasin alkaa ratikassa itkeä liikutuksesta. Lainaan suoraan:

"Kriisitilanteissa tytöt ja naiset ovat erityisen haavoittuvia. Raskaudet ja synnytykset eivät katoa kriisin iskiessä. Katastrofin keskellä naiset ja vastasyntyneet ovat vaarassa, sillä lääkkeistä, terveydenhuoltopalveluista ja ehkäisyvälineistä on pulaa eikä neuvolapalveluja tai synnytysapua ole saatavilla. Usein äidit ja lapset myös kärsivät traumaattisista kokemuksista, sairauksista ja väkivallanteoista. Tutkimusten mukaan kriisitilanteissa myös naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on normaalia yleisempää ja erityisesti nuoret tytöt ovat alttiita raiskauksille."

(Väestöliiton blogi)

Väestöliiton blogista löytyi myös lista järjestöistä, joiden kautta voi tukea Nepalin avustustöitä. Täällä.

Poimin niistä itsekin tähän pari suoraa linkkiä:
SPR: https://www.punainenristi.fi/lahjoita/nepalin-maanjaristys
Suomen World Vision: http://www.worldvision.fi/katastrofiapu
Pelastakaa Lapset: http://www.pelastakaalapset.fi/tue-tyotamme/lahjoita/
Kirkon Ulkomaanapu: https://www.kirkonulkomaanapu.fi/lahjoita/

Kiitos! <3


Kuvat Intiasta vuonna 2005.

Aiempia muistelubloggauksia vapaaehtoistyöajastani ja -ajatuksistani:
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/matkamuistoja-4-vapaaehtoistyohon-intiaan
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/matkamuistoja-5-elamaa-jarjestolla

 

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

"Vapaaehtoistyöläinen ei voi muuttaa maailmaa - sinne on ihan turha lähteä maailmaa parantamaan", kirjoitin eilen.

No mitä siellä järjestöllä sitten tehdään?

Minun tapauksessani lähinnä tätä:

Puolessa vuodessa opin suht hyväksi tylpällä veitsellä pilkkojaksi.

Monilla järjestöillä työtehtävät tietysti ovat paljon selkeämmät, ja esimerkiksi lastenkodissa vapaaehtoinen voi helposti työllistää itse itsensä leikkimällä lasten kanssa. Intialainen "office work" sen sijaan paljastui.... no, intialaiseksi "office workiksi".

Esimerkiksi järjestön johtajan sähköpostinkirjeenvaihto tapahtui näin:

  • Odotellaan johtajan asunnolla hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
  • Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.
  • Assistentti kantaa niitä useamman päivän mukanaan, kunnes antaa johtajalle, joka kantaa niitä useamman päivän mukanaan.
  • Johtaja tulee järjestölle pinkka mukanaan ja etsii käsiinsä vapaaehtoistyöntekijän.
  • Odotellaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
  • Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan wordiin ja tallennetaan disketille. Tai:
  • Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan käsin muistilehtiöön.
  • Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa bussilla johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
  • Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa seuraavana päivänä uudestaan johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä ja toimiva nettiyhteys sattuisi olemaan saatavilla.
  • Vapaaehtoistyöntekijä naputtelee johtajan sähköpostiin sanellut vastaukset ja lähettää sähköpostit. Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen tällä aikaa saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.

Ja näin ympyrä pyörähtää uudestaan käyntiin - aikaa yhteen sykliin kuluu noin viikko.

Välillä tein myös jotain hyödyllistä, kuten teippasin (jonkun henkilön pyynnöstä) lasten tekemiä askarteluita maalarinteipillä seinään. Puolen tunnin kuluttua joku kolmas henkilö oli käynyt siirtämässä joka ikisen teippauksen 10 senttiä alemmas.

Enkä edes ala tässä kertoa siitä, kun eräs työntekijä päätti järjestää kirjahyllyn. Siihen tarvittiinkin sitten arviolta 15 henkilön työpanos kolmen päivän ajan.

Niinpä ryntäsin aina intoa puhkuen hommiin, jos jonain päivänä eteen ilmestyi jotain konkreettista tekemistä. Kuten:

Hyökkäsimme suomalaisella sisulla valtavien maissiröykkiöiden kimppuun ja kuorimme, kuorimme, kuorimme. Ja nuo pienet mustat pisteet maassa ovat muuten muurahaisia ja minulla on jalassani stringit - auh.

 

Intialainen elämä aiheutti ensin suorittajaminälle lievää ahdistusta - koskaan ei tiennyt, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan, ja useimmiten vastaus oli ei mitään. Hyvin nopeasti pääsin kuitenkin sellaiseen rentoon "en ymmärrä mistään mitään, mutta se ei haittaa" -olotilaan, jossa annoin vain asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta, ja menin vaan mukaan ihmettelemään, kun minulle muistettiin jostain heilutella.

(minä kun en puhunut tamilia ja vain muutama siellä puhui auttavaa englantia, joten suurin osa kommunikaatiosta tapahtui viuhtomalla)

Heilutusten perusteella tajusin hypätä mmm. yhtenä aamuna täpötäyteen minibussiin...

...joka matkasi kuusi tuntia ties-minne, siellä sitten tapahtui kaikenlaista hälinää, ja sitten matkustettiin kuusi tuntia sieltä ties-minnestä takaisin.

Ihan hyvä päivä. Etenkin kun MacGyveriksi nimeämämme Jon sitoi minut paluumatkalla sarin huivilla kiinni tuohon tolppaan, jotta sain nukuttua siinä kapalossa muutaman tunnin (istumatilaa kaikille ei tietystikään riittänyt).

Joskus takaisin järjestölle palatessa saattoi näyttää tältä:

Kappas, tähän käytävälle taidetaan rakentaa uusia huoneita.

...ja joskus taas tältä:

Kappas, tähän meidän oven eteen on sitten varastoitu nämä ruukut.

 

Kuten yllä olevista kuvista näkyy, VCDS-järjestön rakennus on ihan oikea talo - muut talot Vellakulamin kylässä olivat savesta ja lannasta rakennettuja majoja:

 Auringonlaskun aikaan kylänraitti oli pienen ohimenevän hetken ajan jopa kaunis.

 

Järjestön "avokeittiöön" (lue: ulkona) tuli jopa juokseva vesi:

...jota kylläkään ei kannattanut juoda, koska se tuli täältä:

Järjestön oma kaivo.

 

Parhaat muistot järjestöltä ovat kuitenkin niitä arkisia pieniä hetkiä, joihin ns. tavallinen reppumatkailija harvoin pääsee osalliseksi:

Vihannesten pilkkomista paikallisten naisten kanssa ilman yhteistä kieltä...

(kuvassa myös ranskalainen koululainen - heidän luokkansa kävi järjestöllä vierailemassa muutaman päivän ajan)

...sarinsitomisoppitunteja...

...ja aivan tavallista elämää köyhääkin köyhemmässä intialaisessa maalaiskylässä.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Oh siitä on jo piiiitkä aika, kun lupailin kirjoittaa lisää matkamuistoja, ja erityisesti vapaaehtoistyöstä Intiassa. Nooh, toisaalta on siitä työskentelyjaksostakin jo niin monta vuotta, että ei kai tässä parin kuukauden viivästys enää mitään... :)

No mutta eilen siitä tuli uusi toive, joten päätin ruveta hommiin! Tässä postaussarjan osista ensimmäinen.

*******

Lähtöni taustalla eivät varsinaisesti olleet kovin ylevät syyt.

Halusin pitkään reissuun, vähintään puoleksi vuodeksi, ja tarkoitus oli lähteä ihan tavalliselle reppureissulle yhdessä silloisen avomieheni kanssa. Minä olin jo päättänyt, että en ota enää seuraavaa määräaikaistyöpätkää vastaan vaan pidän breikin, ja exällä oli tarkoitus pyytää töistä puolen vuoden virkavapaa. Hän vain "odotti sopivaa hetkeä" - jota ei koskaan tullut.

Minä halusin maailmalle, joten jostain mieleni sopukoista keksin tuon vapaaehtoistyön. Alkuun se oli vain uhkaus exää kohtaan: "jos et tule mukaan, niin minähän j*mankauta lähden yksin".

No, eihän se tullut mukaan, ei siihen uhkailukaan auttanut. Ja kohta huomasin olevani Kepan valmennuksissa ja lentolippuja varaamassa.... Apua. Vielä kävellessäni toisen tulevan vapaaehtoistyöläisen kanssa ympäri Helsinkiä lentolippuvaihtoehtoja vertailemassa (täh? miks me ei vaan katsottu netistä?) kuvittelin, että "no en mä sinne nyt OIKEASTI lähde".

No, lähdin silti.

Bussi rämistelee läpi kylänraitin.

*******

Vapaaehtoistyöpaikkani löytyi Kepan (kehitystyön palvelukeskus ) etelän vapaaehtoistyöohjelman (Etvo) kautta. Suosittelen. Kepa valitsee järjestöt, lähtövalmentaa vapaaehtoiset ja toimii muutenkin "tukena ja turvana" lähtijöille. Haku vapaaehtoisohjelmaan järjestetään aina syksyisin, ja lähtijöiden minimi-ikärajana on 22 vuotta - yläikärajaa ei ole.

Mitä tässä tapahtuu? En tiedä. Intiassa tottuu yllättävän nopeasti siihen, että jostain pöllähtää yhtä äkkiä eteen mieletön action, jonka syy ja alkuperä jäävät ikuisesti mysteereiksi.

 

Vapaaehtoistyöohjelmaan täytyy tosiaan hakea - ja mikään suora läpihuutojuttu tuo hakuprosessi ei ole. Oma päällimmäinen tuntumani oli, että hakuprosessissa haluttiin karsia hakijoilta "turhat luulot pois". Ja ihan järkevää niin.

Vapaaehtoistyöläinen ei voi muuttaa maailmaa - sinne on ihan turha lähteä maailmaa parantamaan. Jos vapaaehtoinen lähtee kirkkain silmin idealistina muulle maailmalle opettamaan, että miten asioiden pitäisi olla... No, tulee pettymään karvaasti.

Sen sijaan vapaaehtoistyö voi avartaa työskentelijän itsensä maailmankuvaa rutkasti. Ehkä palatessaan Suomeen hän ajattelee jostain asiasta eri tavalla kuin ennen. Ehkä tekee jotkut asiat eri tavalla kuin ennen. Ja ihan kaikkein onnekkaimmassa tapauksessa hän on voinut tuottaa myös järjestölleen ihan pienen-pienen-pienen hyödyn: kirjoittanut yhden olennaisen sähköpostin tai laatinut pienen raportin. Tai teipannut paperin seinään.

(lisää omista työtehtävistäni seuraavassa postauksessa)

Parhaimmillaan se on molemminpuolista oppimista.

Vellakulamin "kauppa".

*******

Hain vapaaehtoistyöpaikkaa ensisijaisesti Thaimaasta, mielellään jostain mukavasta ja idyllisestä pikkukylästä. Ha. Minut sijoitettiin hektiseen Intiaan.

Alkuperäinen järjestöni olisi ollut lastenkoti Cuddaloren slummista Tamil Nadun rannikolta - mutta tsunami. Niinpä hätäriratkaisuna lyöttäydyin toisen suomalaisen vapaaehtoisen seuraan ja menin kuokkimaan (en kirjaimellisesti) hänen järjestölleen pieneen maaseutukylään.

Myöhemmin olisin päässyt "omalle" järjestölleni, mutta pakko myöntää, että pupu meni pöksyyn: en halunnut enää uutta sopeutumisshokkia ja uusia ihmisiä ja vierasta ympäristöä, vaan pyysin lupaa jäädä ensimmäiseen kohteeseeni. Sain jäädä. Huh.

Kävin kuitenkin useamman kerran Cuddaloren lapsia tervehtimässä, ja (salaa ja täysin Kepan ohjeiden vastaisesti - sori!) keräsin järjestölle myös lahjoituksia omilta sukulaisiltani. Lahjoitimme lastenkodin lapsille kengät, kynät ja koulureput sekä lastenkodille valtavat määrät saippuaa, shampoota ja muita hygieniatarvikkeita.

Niisk. Mitäköhän näille lapsille kuuluu nyt...?

Share