Ladataan...
Puutalobaby

"Mikä on ensimmäinen lapsuusmuistosi?", kysyi Nannannaa jo monta viikkoa sitten.

Minulla on paljon lapsuusmuistoja. On ihania kesähetkiä Kittilän-mummilassa ja maailman parhaita (luonnollisesti) leikkejä ensimmäisen parhaan ystävän kanssa.

Mutta yksi on ihan erilainen. Ja juuri se taitaa olla se ensimmäinen.

Muistan hoitotädin hätääntyneen olemuksen. Tiedättekö - sellaisen, kun aikuinen yrittää olla ihan normaalisti, mutta ei pysty peittämään tuntemuksiaan. Liikehtii hieman liian nopein ja nykivin liikkeen, ja puheääni on jollain tavalla kummallinen. Tuttu kaupantäti oli vielä hätääntyneempi. Ehkä he olivat jopa kumartuneet minun ylleni? Olimme Kuusamon Valintatalossa; luultavasti lattialla siinä jäätelöiden ja pakastevihannesten tuntumassa.

Muistan myös toisen väläyksen; se on Oulun sairaalasta. Päähäni laitettiin jonkinlaiset anturit.

En itse asiassa muistanut näitä ennen kuin myöhemmin lapsuudessa, joskus kouluikäisenä. Katsoimme kotona telkkarista Ruusun aikaa ja päähenkilön aivoja kuvattiin. Yhtä äkkiä olin ihan varma: "Hei minullekin on tehty tuollainen! Miksi? Mistä ihmeestä siinä oli kyse?"

"Mitä? Et voi muistaa", äitini ihmetteli.

Muistin silti.

Olin elämäni ensimmäisen (ja ainoaksi jääneen) epilepsiakohtauksen saadessani alle 2-vuotias.

Tavallisesti kai lapsuusmuistot alkavat tallentua aivojen kovalevylle vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Mutta olen käsittänyt, että etenkin poikkeavan tai traumaattisen asian voi muistaa paljon nuorempikin. Entinen työkaverini kivenkovaa väitti muistavansa lapsuudestaan onnettomuuden (tai pikemminkin kai erittäin vakavan ja visuaalisesti voimakkaan "läheltä piti" -tilanteen) ajalta, jolloin hän oli vielä ihan vauva. Hänelle tämä muisto oli putkahtanut yllättäen pintaan vasta aikuisena, viittä vaille eläkeikäisenä. Onneksi hänen oma äitinsä oli vielä elossa, jotta työkaveri pääsi tätä kysymään. Ja kyllä: työkaverin varhaislapsuudessa oli tapahtunut kyseinen tapaus. No, sanon ehkä tarkemmin, niin ymmärrätte viittauksen tuohon "visuaalisuuteen". Tulipalo.

Toinenkin "uskoako vaiko eikö?" -tarina minulla on kerrottavana - tämän olen kuullut, en itse ollut läsnä. Perheessä oli keskusteltu lasten ja aikuisten kesken, että miten se vauva nyt voikaan olla siellä äitinsä mahassa ja niin edelleen.
"Siellä mahassa täytyy olla ihan pimeää", joku lapsista oli todennut.
"Ei ole. Siellä näkyy punaista", perheen nuorin lapsista oli tietävänä todennut.

Aikuisena hän ei sentään muista punaista nähneensä.

Millainen lapsuusmuisto teillä on se varhaisin? Minkä ikäisenä se on ollut, ja mitä silloin tapahtui?

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Mietin eilen illalla ennen nukahtamista - älkää kysykö miksi - Hotelli Kuusamoa.

Lapsuusmuistojen sivulauseissahan tämä on vilahdellutkin; asuimme siis lapsena aivan Hotelli Kuusamon kyljessä. Se taisi olla siihen aikaan Kuusamon keskustan ainoa hotelli, tai hmm joku matkustajakoti siellä taisi sen lisäksi olla.

Tiedättekö sen hotellin? Kolme kelohonkaa siinä edessä, ja joku outo kodan (?) muotoinen törötin katossa. Edessä iso parkkis, sen läpi pyöräilin päivittäin. Siinä Rippe-koira puraisi minua polvitaipeesta. Au.

Lapsen silmiin koko hotelli oli yhtä aikaa kiehtova mutta myös jotenkin... ...epämääräinen. Sanoisin ehkä "syntinen", jos se ei kuulostaisi niin kummalliselta. No, ihan yhtä kummalliselta tuo "epämääräinenkin" kuulostaa. Mutta vähän niin kuin sellainen samanlainen mielikuva kuin jostain amerikkalaisen elokuvan tienvarsimotellista nykyään.

Yritin päästä eilen illalla sen 80-luvun alun kuusamolaislapsen sielunmaailmaan - mikä siinä hotellissa oikein oli?

Ainakin vieraita ihmisiä. Sellaisia ei-kuusamolaisia; sellaisia, jotka eivät olleet kenenkään tutun äitejä tai isiä tai sukulaisia. Joskus ne (tai lapsen mielestä siis aina) puhuivat vieraita kieliä. Ja siis siellä ne vaan yöpyivät hotellissa eivätkä omissa kodeissaan. Miksi ihmeessä?

Tosi epäilyttävää. Ihan varmasti joivat alkoholiakin. Polttivat tupakkaa.

Tajusin: me ei ikinä yövytty lapsena hotellissa. Lomilla oltiin mummolassa, ja kesälomamatkoilla yövyttiin tutuilla tai ainakin kerran jossain mökkikylässä - yhtenä kesänä oli vuokrattu asuntovaunu (mun vaatimuksestani; Kuusamossa oli ollut joku asuntovaununäyttely ja olin sen jälkeen vakuuttunut, että asuntovaunu on parasta ikinä mitään). Muistan edelleen, miten isä ajoi motarilla viittäkymppiä ja muut autot tööttäilivät ja näyttivät keskisormea.

Mutta joo, hotellikokemukseni rajoittuivat siis muutamaan "hotkussa" järjestettyyn juhlatilaisuuteen, jossa istuttiin jäykkinä valkoisilla pöytäliinoilla katetuissa pöydissä. Leikkihuone siellä oli, jossain maan alla. Se oli pimeä paikka, siellä oli pitkä liukumäki ja jotain... ...meinasin sanoa pallomeripalloja, mutta ne taisivat ollakin jotain pehmeitä tyynyjä. Jotain sellaista kuitenkin.

Sinne ei olisi tietysti saanut mennä, jos ei ollut hotellivieras. Mutta ihan yhtä itsestäänselvästi me sinne salaa tietysti mentiin.

Me ei muuten myös koskaan syöty ravintoloissa. Siis silleen niinku ikinä koskaan milloinkaan. Muistan ikuisesti, kun kerran kouluikäisenä (luultavasti kuudennella luokalla) kävin kaverin perheen kanssa Kuusamon Martinassa. Siellä oli jotain kummallista lehtipihviä. Yrttivoita päällä. Tosi eksoottista, puhuin siitä pitkään. Teininä käytiin silloin tällöin Martinassa syömässä sipulirenkaita.

Hampurilaisravintola Kuusamoon tuli, kun olin muistaakseni ysillä tai lukiossa. Rolls. Hampurilaista (yih sentään; aivan liian outoa) en koskaan suuhuni laittanut, mutta nyhersin ranskiksia ja join cokista ja pidin kavereiden kanssa sellaista tyypillistä teinityttömeteliä.

*******

Olen usein ajatellut, miten maailma on muuttunut niin kovasti oman äitini lapsuuden ja minun lapsuuteni välillä. Mutta ei läheskään niin paljon minun lapsuuteni ja meidän tyttöjen lapsuuden välillä.

Äitini oli 37-vuotias minut saadessani ja minä samanikäinen Seelan syntyessä. Eli teoriassa äitini ja minun lapsuuden, ja vastaavasti minun omani ja meidän tyttöjen lapsuuden välillä on saman verran vuosia.

Äitini lapsuudessa 40-luvulla ihan oikeasti ei perheessä ollut välttämättä kenkiä jokaiselle lapselle. Ei sisävessaa tai juoksevaa vettä. Äitini muistaa, kun maistoi ensimmäistä kertaa tomaattia. Se oli kuulemma tosi pahaa - ei ollenkaan sellaista kuin tutut perunat, porkkanat ja lantut.

Minun lapsuudessani oli My Little Ponyt ja Turtlesit. Käytiin ostamassa R-kiskalta jätskiä. Tuntuu, että se ei monilta osin juurikaan eroa meidän tyttöjen lapsuudesta.

Toisin kuin äitini lapsuus, johon ero on aivan massiivinen.

Ei ihmekään, että joskus ei ihan täysin ymmärretä toistemme ajatuksenjuoksua.

Mutta sitten taas, kun tajuaa vaikka nuo omat lapsuuden hotelli- ja ravintolamielikuvat - ihan näin yksittäisinä asioina. Että meidän tytöt vetävät naan-leipää ja kormakanaa ihan peruksenaan. Silva on käynyt jo vatsassaollessaan Vietnamissa, ja sen jälkeen Italiassa, Thaimaassa, Tallinnassa ja Espanjassa.

Minä kävin eka kerran Teneriffalla viidennellä luokalla äidin kanssa. Sitä ennen olin käynyt pari kertaa "rasvaretkellä" Haaparannassa. Ennen täysikäistymistäni olin käynyt ulkomailla (mukaanlukien Ruotsin ja Tallinnan) yhteensä kolme kertaa.

Oma lapsuudenmaailmani keskittyi Kuusamoon sekä mummolapaikkakunnille Posiolle ja Kittilään. "Muu Suomi" oli lähinnä Linnanmäki, Särkänniemi ja Puuhamaa. Ja "ulkomailla" tapahtui kauheuksia, kuten Olof Palmen murha (josta mulla ikuiset traumat) ja Ceaucecu (jonka teloituskuvan näen myös ikuisesti verkkokavoillani).

Että onhan meidän lasten maailma varmaan aika eri tavoin muodostunut jo ihan jostain syväperusteiltaan. Alkaen ihan tyyliin siitä, että kaikilla ystävillä ei ole samanlainen ihonnväri.

Mun mielestä lasten saamisen jälkeen on aina ollut jotenkin jännää se ajatus, että tämä meidän elämä on nyt se, mikä näille lapsille tulee olemaan elämänmittaisesti sitä normaalia. Että tällaista se elämä on silloin, kun se on ihan tavallista.

Sen varaan tavallaan rakentuu näiden lasten elämässä kaikki. Sitten sitä tietysti teini-iässä ja aikuisena ravistellaan ja lopulta löydetään se oma tapa elää.

Ja se on sitten taas seuraavan sukupolven normaalia.

 

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Sain viime viikolla sähköpostiini aivan hurjan mielenkiintoisen kutsun - sen otsikko kuului:
"Mitä hyvä kaupunkilapsuus Helsingissä vaatii kaupungilta?"

Viestissä Helsingin vihreät kutsuivat minut (ja muutaman muun "lapsiperheellisen") Helsingin kaupungintalolle keskustelemaan siitä, millaiset asiat tällä hetkellä mättävät ja mikä toimii Helsingissä lapsiperheiden näkökulmasta. Meidän mielipiteitämme kuulemaan tulevat ainakin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja Emma Kari ja varhaiskasvatuslautakunnan puheenjohtaja Sanna Vesikansa. Samalla he myös kertovat Vihreiden alkuvuonna julkaisemista kaupunkilapsuuden teeseistä ja konkreettisista toimenpide-ehdotuksista niiden toteuttamiseksi.

Ai että olisinko kiinnostunut tulemaan mukaan? No todellakin!

Vaunuilua ankeanharmaassa kaupunki-miljöössä.

 

Itsehän vietin lapsuuteni Kuusamossa. Lapsuuden ympäristöni olivat hyvin turvallisia - naapurin muutamaa vuotta vanhemman tytön kanssa juostiin vapaasti ympäriinsä, muistaakseni jo hyvin-hyvin nuorina. Omilla pihoilla ei tarvinnut pysyä, vaan leikit veivät pitkin lähitienoiden. Ruokittiin turisteille näytille tuotuja poroja Hotelli Kuusamon takapihalla, poljettiin polkuautoja liikennepuistossa ja talvella luisteltiin luistinradalla. Aikuisia tarvittiin mukaan oikeastaan pelkästään silloin, jos mentiin uimarannoille. Lapsuus Kuusamossa oli... ..jotenkin kaikin puolin vapaa.

Muistan hämärästi, että suustani on saattanut (joskus 20-vuotias mielipideautomaatti ollessani) päästä ulos lause: "En mä ainakaan lapsia täällä Helsingissä kasvattaisi. On ihan kamalaa, että miten täällä lapset joutuvat kasvamaan aikuisiksi aivan liian aikaisin." Samassa yhteydessä luultavasti myös totesin, että en mä kyllä edes ikinä tee niitä lapsia. En muuten varmasti.

Noooh, onneksi tässä elämässä on rutkasti aikaa muuttaa mielensä.

Joel on viettänyt lapsuutensa kaupungissa, Kumpulassa. Ja avojaloin on kuulemma juostu sielläkin, rakenneltu majoja puihin ja koluttu lähimetsät (silloin Kumpulanmäellä kuulemma oli ihan oikeaa metsää - nykyäänhän siinä on asuintaloja ja yliopiston rakennuksia). Ja kavereita riitti lähes jokaisessa naapuruston puutalossa.

Ei se kaupunkilapsuuskaan kyllä kovin pahalta kuulosta.

Myös täällä kaupungissa voi leikkiä kävyillä.

 

Niin joo, noihin kysymyksiin. Mikä mättää ja mikä toimii?

Ensimmäistä juttua ei tarvitse kovin pitkään miettiä. Ei sekuntiakaan. Joillain alueilla Helsingissä (lue: juuri täällä meillä) lasten päivähoitotilanne on aivan katastrofalinen. Enkä liioittele yhtään tuolla sanalla: Silvan kanssa samanikäisistä naperokavereistamme kukaan ei ole päässyt omalle alueelle päivähoitoon, tai edes lähelle - pahimmillaan hoitopaikka on annettu ihan toiselta puolen kaupunkia, ja myös täysin eri suunnalta kuin vanhempien työpaikat ovat... 

Miksi sitten juuri täällä on näin? Olen ymmärtänyt, että viereistä Arabianrantaa rakentaessa kuviteltiin, että asuntoihin muuttaa enimmäkseen lapsettomia helsinkiläisiä - että se perinne jatkuisi, että lasten tultua perheet muuttavat naapurikuntiin. Mutta - yllätys yllätys - viime vuosina lapsiperheet eivät olekaan enää paenneet "maalle" vaan ovat alkaneet jäädä Helsinkiin, ja jopa kantakaupunkiin tai sen lähelle: Alppilaan, Vallilaan, Kallioon ja Arabiaan. Ja yhtä äkkiä täällä onkin leikkipuistot ja pihat täynnä pikkunaperoita, joille jostain hoitopaikatkin tarvittaisiin... Hupsis, tätä ei oltu kai suunnitteluissa osattu ottaa huomioon. Muistaakseni luin paikallislehdestä, että tämän meidän pienen oman alueen päiväkoteihin on tällä hetkellä sata lasta jonossa.

Näin olen siis ymmärtänyt, että on tapahtunut - saa korjata, jos/kun joku tietää enemmän!

Talonmiehet pitävät leikkipuistot kunnossa.

 

Tuo päivähoitopaikkatilanne on itselleni se niin suuri "mikä mättää" -aihe, että oikeastaan muita ei meinaa edes sen alta tulla mieleen. Oman urputukseni voisin tietysti antaa esimerkiksi neuvolajärjestelmän toimivuudesta (mukaanlukien nämä toimimattomat sähköiset asioinnit sun muut), mutta en ehkä välttämättä edes tiedä, mikä näistä asioista on kaupungin syy ja mikä jonkun muun...

Ja sitten tietysti sellaista "yleistä lapsiystävällisyyttä" kaupunkiin kaipaisin lisää. Tällä meidän alueella lapset on huomioitu ihanasti, ja jälkikasvun läsnäolo kaupoissa ja ratikoissa on ihan normaalia. Mutta noin niin kuin fiilispohjalta kaupungin keskustassa ei kyllä aina ihan siltä tunnu - vaunuja työntävä äiti-ihminen on kanssakaupunkilaisten mielestä usein joko näkymätön tai kroonisesti tiellä (vaikka ei olisikaan). Kyse on kaikkein eniten varmaan jonkinlaisesta asennevääristymästä (vamma olisi ehkä liian rankka sana). Ihan kuin ydinkeskusta kuuluisi vain kiireisille työssäkäyville nuorille ja hyväkuntoisille - lapset ja vanhukset pysyköön poissa cityihmisen jaloista.

Mutta hmm, voiko tuollaiselle kaupunginvaltuusto edes mitään tehdä...? 

Arabianrannan hieman erilaisessa "leikki"puistossa.

 

Entäs niitä plussia?

No ainakin se, että (jälleen oman näppituntumani mukaan) nämä "melkein-kantakaupungissa" -alueet ovat kuitenkin koko ajan kehittymässä lapsiystävällisemmiksi. Esimerkiksi tuota Arabianrantaa en juuri voisi enempää hehkuttaa: siellä (ja lähiseudulla) näkyvä yhteisöllisyys on jotain aivan... ...poikkeuksellista? Varmasti tuollaisia lapsiystävällisiä kaupunginosia on tässä kaupungissa enemmänkin - onko?

Helsingin leikkipuistotoiminta myös on aivan mainiota. Meidän osalta "sisäpuistoilut" ovat kyllä jääneet pariin satunnaiseen kertaan, koska aamu-unisen perheemme aikataulut eivät leikkipuistotoiminnan raameihin istu. Ehkä siinä olisi parannettavaa - toimintaa kotihoidossa oleville lapsille muulloinkin kuin aamupäivisin; jos edes jossain leikkipuistossa touhuiltaisiin puolilta päivin eikä kaikissa pelkästään aamulla... Nooh, tämä on ehkä niin pieni kehityskohdeaihe, että ihan jo melkein nolottaa.

Ja sitten leikkipuistoihin liittyen tietysti se lähes uskomaton juttu, eli ilmainen puistoruokailu. Nooh, sekin meiltä meni kyllä viime kesänä kokonaan ohi tirpan päikkärirytmien takia. Mutta iltapäivisin käytiin kyllä "muuten vaan" -leikkimässä parissa leikkipuistossa monia kertoja viikossa. Usein kyllä esimerkiksi tuolla Arabian leikkipuistossa keinuttiin ja kaivettiin hiekkalaatikkoa kolmen-neljän aikaan iltapäivällä ihan yksin, kun muut naperot olivat... ...jossain muualla kai.

Intian leikkipuiston norsu sai halin.

 

Vaikka oma taustani ei mitenkään "poliittinen" olekaan, mun korvaan nuo Vihreiden ylöskirjaamat kaupunkilapsuuden teesit kuulostavat hyvin järkeviltä ja pitkälle mietityiltä. Tuosta linkistä ne pääsee lukemaan kaikki, mutta jos poimin tuolta joitain korostettuja osia, tykkään itse eniten näistä:

1. Päivähoitoa lasten ehdoilla

  • Haluamme, että ammattitaitoiset ja työssään viihtyvät ihmiset hoitavat lapsiamme.
  • Lapsi tarvitsee luontoa.
  • Puhdas ja terveellinen ruoka on tärkeää ja haluamme sitä helsinkiläisille lapsille, vaikka se maksaisi hieman enemmän.
  • Jotta jokainen lapsi saisi hoitopaikan, on hoitoa tarvitsevien lasten määrä osattava laskea oikein. Päiväkotipaikan on löydyttävä 20 minuutin säteeltä kotoa, ihan kuten koulujenkin. 

2. Ei lasten luokkayhteiskuntaa

  • Lapset syntyvät ennakkoluulottomina. Emme halua kaupunkia, jossa lasten todellisuudet erkanevat toisistaan vanhempien sosioekonomisen aseman mukaan. Emme halua lasten luokkayhteiskuntaa.
  • Tukea ja mahdollisuuksia on kohdistettava etenkin sinne, missä tarve on suurin.
  • Leikkipuistot ovat helsinkiläisten lasten keitaita. Siksi lasten puistoista on pidettävä huolta. Lapsiystävällisessä kaupungissa leikkipuistojen, päiväkotien ja asuntojen pihojen suunnittelussa huomioidaan kasvavien lasten leikin ja liikkumisen tarpeet.

3. Kaupunki, joka auttaa ajoissa

  • Nykyisin lähes joka kymmenes helsinkiläinen lapsi on lastensuojelun asiakas. Tämä muuttuu ainoastaan tukemalla lapsia ja vanhempia riittävän ajoissa.
  • Haluamme päiväkotien ja koulujen yhteyteen esikouluja, joissa pienet helsinkiläiset saavat leikkiä ja kasvaa. Hyvä esiopetus tekee kouluun siirtymisen helpoksi ja huolettomaksi.

Poimintojen valinnat siis omiani - teeseissä oli paljon muutakin hyvää sisältöä.

******

Itse asiassa en ole tätä enempää vielä ehtinyt pähkäillä, että millaisia "terveisiä lapsiperheeltä" aion mukanani viedä. Pitäisi kyllä miettiä, että osaisi sitten sanoa jotain järkevää. Siksi oikeastaan tein tämän bloggauksen: kysyäkseni myös teidän mielipiteitänne! 

Mitä mieltä olette kaupunkilapsuudesta - voiko kaupungissa ylipäänsä viettää tasapainoisen ja onnellisen lapsuuden? Vai oletteko esimerkiksi itse "paenneet" lasten kanssa kaupunkieloa pienemmille paikkakunnille tai lähikuntiin?

Mitä tarvitaan onnelliseen kaupunkilapsuuteen Helsingissä (tai jossain toisessa kaupungissa)?

Mikä toimii ja mikä ei?

Hurjan mielelläni siis vien erilaisia terveisiä mukanani*) valtuustoon - suullisesti ja myös lähettämällä tämän bloggauksen (ja etenkin keskustelun) linkin eteenpäin. Antakaahan siis tulla näkemyksiänne, kehityskohteita ja kiitoksia tietysti myös saa laittaa! :)

 

*) Jos sinne pääsen; tapaaminen on vasta parin viikon päästä. Ja jos en itse pääse, rekrytoin varmaankin jonkun "sijaisen" puutalobabylandiaa ja sen keskustelijoita edustamaan :)

Sain myös luvan ottaa halutessani kaverin mukaan - anyone? :)
edit: mun aveciksi lähtee Siperian Ella; kivaa!

Share