Ladataan...
Puutalobaby

Tommi K kirjoittaa uusimmassa blogimerkinnässään kauniisti isän ja vauvan tuoreesta suhteesta. Jutussa on taas häkellyttävän paljon tuttua - niin kuin Tommin teksteissä muutenkin, olivathan meillä lasketut ajatkin lähes päivälleen samat :)

(tosin Silvahan otti sitten varaslähdön syntymällä 6 viikkoa etuajassa)

Myös meillä isä oli alusta asti luonnonlahjakkuus. Minä olin vauvan kanssa huomattavasti kömpelömpi. Heh, ai kömpelö - ihan säälittävän surkea minä olin. Alussa en uskaltanut nostaa vauvaa ollenkaan, ja myöhemmin nostin sitä puupökkelönä tasan siinä yhdessä asennossa, minkä kätilö oli näyttänyt. Siinä vaiheessa Joel jo sujuvasti pyöritteli vauvaa käsissään asennosta toiseen.

Silloin koin ahaa-elämyksen: tajusin (tai ainakin luulen tajunneeni) yhden syyn sille, miksi joissain perheissä isä voi jäädä alussa ulkopuoliseksi.

Synnytyksen jälkeen olin kaksi päivää pyörätuolissa. Siksi Joel hoisi ensikylvetyksen, ensivaipanvaihdon, ensimmäisten vaatteiden pukemisen... Joel nosti vauvan rinnalleni ja siitä pois. Ja sillä aikaa, kun isi tutustui uuteen tulokkaaseen, rakensi äiti toimivaa suhdetta mintunvihreään rintapumppuun.

Isi ja parin minuutin ikäinen tytär - äiti oli tässä vaiheessa taju kankaalla.

Jo parin päivän jälkeen ero meidän taidoissa oli melkoinen. Ja mitä paremmaksi Joel tuli, sitä surkeammaksi minä itseni tunsin - ja sitä mieluummin ujutin hoitovastuun Joelille. Etenkin kun Kätilöopiston henkilökuntaa oli paikalla. Tuntui nololta olla niin kömpelö. "Isi hoitaa", hoin jatkuvasti - ja kätilöt ihailivat hellästi tytärtään hoivaavaa isää.

Minusta tuli hyvä avustaja: ojensin vaippaa, vaihdoin lakanoita, kotona pesin valtavia määriä pyykkejä. Joel oli onnellinen saadessaan mahdollisimman paljon aikaa vauvan kanssa, koska isyysloman aika on rajallinen ja paluu töihin kummitteli mielessä.

Isi ja tytär ihokontaktilla sinivalohoidossa.

Ehkäpä perinteisesti roolit ovat juuri toisin päin: kun äiti ottaa alussa päähoitovastuun, jää isälle tehokkaan avustajan rooli. Ja mitä sujuvammaksi hoitajaksi äiti tulee, sitä kömpelömmäksi isä itsensä tuntee. Sitä suuremmaksi ero kasvaa. Ehkä tilanne saattaa mennä joskus vieläkin pidemmälle: äiti ajattelee, että "no minä teen nyt tämän, kun ei tuo kuitenkaan osaa". Isä ajattelee, että "no äiti hoitaa tuon, kun en minä kuitekaan osaa".

Ehkä. Ainakin minä tunsin tuon tunteen voimakkaasti - jos olisin ollut se töihin palaava osapuoli, olisin saattanut jättää päähoitovastuun suosiolla toiselle. Siksi, koska olisin ajatellut, että toinen on kuitenkin parempi.

No, en ollut se töihin palaava osapuoli. Niinpä Joelin isyysvapaan (ja yhden ylimääräisen palkattoman vapaaviikon) lähestyessä loppuaan aloin tietoisesti opetella uusia taitoja. Riistin kakkapöksyisen babyn isältään ja sanoin, että minä vaihdan nyt nämä. Pujottelin vauvan ylle niitä vihaamiani päältä vedettäviä bodyja, vaikka pahaa teki. Yritin opetella muitankin kantotapoja kuin sen halonkanto-puupökkelöasennon.

Ja totesin, että kyllä: minähän olen sittenkin kykenevä oppimaan!

Isi ja tytär tänään: isi piirtää, baby nukkuu.

ps. Kävin kampaajalla reilu viikko sitten ja vietin nelisen tuntia sisustuslehtiä selaillen kampaaja-Paulin yrittäessä pelastaa sitä, mitä synnytystakun jälkeen pelastettavissa oli. Isi hoisi sillä aikaa Silvaa kotona.

"Sulla ei ole puhelin soinut kertaakaan", totesi Pauli (tuore isä itsekin).

"Joo, enää ei työjutut paina", vastasin.

"Niin. Tai siis en mä tarkoittanut töitä vaan sitä, että isä ei ole soittanut kertaakaan. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa äidin puhelin soi jatkuvasti. Ja äiti sitten neuvoo, että toimi sitten niin-ja-niin."

"Ööö. Ai. Joo, ei oo soinut", vastasin tajuten hitaalla sytytyksellä, mitä Pauli tarkoitti.

Niin. Eipä ollut tullut mieleenkään alkaa Joelia neuvomaan. Sehän on vauvan isä.

Share