Ladataan...
Puutalobaby

"Äiti tuntee lapsensa parhaiten." Jaa. No en minä ainakaan. Viidessä kuukaudessa sitä on tietysti jo oppinut keskinkertaiseksi arvaajaksi

Kitinää-kitinää-kitinää, "voi kulta nytkö tuli nälkä", kiljumismyräkkä rinnalla, "ai ei ollutkaan, voi kulta anteeksi, voi oiskohan sulla taas vatsavaivoja", aloitetaan pierujumppa ja heiluttelu, "oho eiku nythän sä nukahdit".

Onneksi minulla ei koskaan ole ollut sitä harhaluuloa, että tietäisin vauvoista yhtään mitään. Niinpä kaikki neuvot aina ovat olleet tervetulleita: neuvot imetysasennoista, neuvot pukeutumisesta, neuvot päänahan hoitamisesta, kylvettämisestä, pissaharjoittelusta, tarpeellisista apuvälineistä, toimivista hyssyttelykeinoista...

Moni ystävä ja sukulainen on aloittanut neuvonsa arasti, pahastumista peläten. Tänne vaan, antaa tulla, ei tarvitse pelätä, kaikki neuvot kehiin! Ehkä en vielä tiedä, mutta oi, miten mielelläni opin.

*****

Kohta kuukauden vanhassa Äidin oikeus? Isän oikeus? -postauksessa keskustellaan edelleen. Keskustelu on sivunnut paitsi äidin/isän oikeutta olla vauvan kanssa kotona, myös mm. päivähoitoa ("Onko se päiväkoti tosiaan niin kamala paikka, ettei sinne voi hyvällä omalla tunnolla lasta viedä vuoden ikäisenä, edes osa-aikaisesti?", pohti Vierailija) ja 6+6+6 -mallia ("Kuuskuuskuus-mallin yksi tärkeimmistä asioista on yksinkertaistettuna seuraava: vanhemmuuden kustannusten jakaminen", toteaa Outiko).

Keskustelun rönsyjen keskellä mieleen nousi ajatus:

Het-ki-nen. Onhan tämä aivan älytöntä. Meidän nykyelämämme siis. Jos ajatellaan koko ihmiskunnan historiaa, tai edes kaikkia nykykulttuureja. Onhan tämä meidän menomme aivan poikkeuksellista - että vauvan kanssa kotona on vain yksi ihminen, aivan yksin. Ei monissa kulttuureissa ole vieläkään näin. Intiassa (ainakin maaseudulla) elämä eletään pihoilla ja aukioilla: majoissa vain nukutaan, sitten noustaan hälisemään yhdessä, tehdään ruokaa pihalla ja lapset roikkuvat porukan mukana. Aina löytyy syli.

Eikä meillä Suomessakaan pari sukupolvea sitten oltu näin "yksityisiä". Lue: yksinäisiä.

Ennen kasvettiin kylissä, laajennetuissa perheissä, yhteisöissä. Aina oli paikalla läheisiä, oli isovanhempia ja tätejä, kokeneempien neuvoja, apukäsiä vauvaa hoitamassa. Varmasti oli konfliktejakin; joku päsmäröi liikaa ja oltiin eri mieltä. Mutta mikä tärkeintä - kukaan ei ollut yksin. Olikohan silloin niin paljon masentuneita äitejä kuin nyt?

Mummin sylissä. Voi mikä eskimopallero Silva joskus olikaan!

Tätä ajatellen aika absurdeilta alkavat näyttää nämä erilaiset lapsettomat vs. lapselliset -väittelyt (viime aikoina mm. TommiK:n blogissa ja Punakynässä). Joidenkin lapsettomien mielestä lapset ovat tiellä ja häiriöksi - jotkut lapselliset taas saattavat nostaa äitiytensä jalustalle ja laukoa "vasta nyt olen nainen" -kommentteja, jotka ärsyttävät lapsettomia entuudestaan. Ja ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin.

Nämäkin lapsettomat ovat usein tätejä, sukulaisia, naapureita. Nämä superäidit kenties väsyneitä ja yksinäisiä. Vapaus valita on vieraannuttanut meidät toisistamme.

********

Eilen Kampin kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa pahimman iltapäiväruuhkan aikaan oli nuori tyttö konttausikäisen suloisen vauvanpullukan kanssa. Tyttö oli kalpea, silmät puoliummessa, tuijotti täysin tyhjänä eteensä. Taaperon kontaktiyrityksiin tyttö havahtui sen verran, että ojensi väsyneesti tutin. Muuten tyttö oli täysin poissaoleva - tuli erittäin voimakas tunne, että kaikki ei taida nyt olla aivan hyvin.

Istuin vähän kauempana ja välillä yritin saada tyttöön katsekontaktia, onnistumatta. Toisaalta en olisi tiennyt, mitä sanoa. Ehkä olisin jutellut vain niitä näitä, kysynyt vaikka taaperon nimeä.

Toisaalta hän oli kuitenkin päässyt Kamppiin ihmisten ilmoille ja lapsi näytti hyvinvoivalta näteissä puhtaissa vaatteissaan. Mikäpä minä olen arvostelemaan - itsekin zombien näköisenä useimmiten... Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Olikohan tällä tytöllä niitä neuvovia tätejä, "kylän väkeä",  apukäsiä? Mikä oli tytön ja taaperon tarina?

********

Pohjoisen-mummi juuri soitteli, tulee taas huomenna ja viipyy sohvamajoituksessa viikon. Minulle tämä tietää ihanaa viikkoa! Aamulla voin taas tuoda Silvan alakertaan aamuvirkun mummin syliin ja nukahtaa pari tuntia sikeää korvatulppaunta. Totta kai mummi joskus "sisustaa" kotiani mieleisekseen, sotkee biojäteroskiksen, moittii Silvan vaatteita pojan vaatteiksi tai tulee painelemaan rintaani, kun imetän. Ei haittaa. Olen onnellinen, että mummi on.

 

Ps. Aihepiiristä toiseen pomppien, ei siis liity tähän mun yhteisöllisyyshaikailuun, mutta:

Outiko postasi sinne aiempaan keskusteluun myös todella hyvän (ja puolueettoman tahon tekemän) tietopaketin 6+6+6 -mallista, suosittelen!

http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/2f6cd5ed-58a1-490b-b365-937caa90fb1b

 

Share