Ladataan...
Puutalobaby

Se kävi helposti. Suihk. Sama kädenliike, jonka olen elämässäni tehnyt niin niin niin monta kertaa.

Nimi paperissa.

Paperissa, joka kertoo, että ihan vielä en ole palaamassa omaan päivätyöhöni.

Rento kädenliike. Helppo päätös. Leveä hymy. Kevyt fiilis. 

Kotiäiti.

Jos joku olisi muutama vuosi sitten väittänyt, että olen joskus kotiäiti, olisin varmasti nauranut vatsalihakseni kipeiksi. En ole ikinä oikein ollut sellaista kotonaviihtyvää sorttia. Koti oli paikka, jossa käytiin nukkumassa. Silloin, kun ei nukuttu jossain muualla. Painoin työputkessa yhdeksän vuotta. Kertyneet ylityötunnit (niitä oli paljon) käytin omiin reissuihini, ja rahaakin oli lomia varten säästössä, kun ei sitä arkena olisi ehtinyt edes käyttää - oikein mainio järjestely siis. Viihdyin työssäni ja elämässäni.

Ja toisaalta juuri nyt tunnen olevani kaikkein onnellisimmassa elämänvaiheessa.

Kotiäiti työn touhussa vol. 1.


Miksi sitten se sana kotiäiti tuntuu minulle niin vieraalta? En tiedä.

Sen sanan kuullessaan jotenkin automaattisesti vetää hetken henkeä ja odottaa, että joku jossain nyt varmasti alkaa vauhkota. Puolesta tai vastaan. Ehkä olen kuullut tuon sanan useimmiten niissä "se-ja-se haluaa patistaa lorvehtivat kotiäidit töihin"- tai "kotiäidit vs. uraäidit" -keskusteluissa. Molemmat keskustelut tuntuvat leimahtavan ilmoille säännöllisin väliajoin, lähes muuttumattomina. Hmm kertoisko se vaikka siitä, että yleispätevää vastausta tuohon vastakkainasetteluun ei ole...?

Koko asetelma tuntuu minulle täysin vieraalta. Kumpaan "leiriin" minä kuulun? En kumpaankaan.

Minähän teen töitä koko ajan. Kun Silva nukahtaa päikkäreille (ja kröhöm kun olen saanut bloggauksen tehtyä), minä kirjoitellanaputtelen välillä myös ihan oikeita työmeilejä. Olen saanut kevään ajan tehdä pieniä työprojekteja, ja jatkossa haluan tehdä niitä todennäköisesti jopa enemmän. Työhommien tekeminen tässä naperoelämän keskellä palkitsee jotenkin ihan eri tasolla kuin ennen - "entisessä elämässä" ihan tavalliset rutiinihommat aikaansaavat nyt jonkinlaista huvittavaa ylpeyttä: "ooo katsokaa kun mä teen aikuisten juttuja!". Saan hetken tuntea olevani jotenkin mukamas tärkeä aikuisten maailmassa - ja sitten todeta palaverissa, että "hei kuule mulla on nyt tosi kiireistä menoa" ja kiiruhtaa Silvan kanssa muskariin laulamaan heppuliheijaa.

Että pistäkääpä minut nyt sitten johonkin kategoriaan, arvoisat katais-apuset.
(tai älkää pistäkö - en oikeasti halua mihinkään kategoriaan)

Kotiäiti työn touhussa vol. 2.


Tavallaan minä harrastan työn tekemistä. Olen nii-iii-iin tyytyväinen tähän tilanteeseen niin kauan kuin
a. minua ei akuuttihätäkaivata työpaikallani
b. tulee vastaan jotain niin houkuttavaa, että siitä ei voi kieltäytyä
c. seinät kaatuvat päälle kotona
d. niukkailulinja ei enää auta vaan on taloudellisista syistä pakko mennä töihin
e. jotain muuta - mitä? - joka tapauksessa pidätän oikeuden muuttaa mieltäni.

Itse en valinnut "jatkoaikaa" mistään ideologisista syistä. En siksi, että joku olisi jotenkin yleisemaailmallisesti parempi vaihtoehto kuin toinen. En usko, että on. Eiköhän se vaihtele ihan tilannekohtaisesti.

Itse valitsin tämän, koska olen viihtynyt kotona aivan hurjan hyvin enkä halua tämän onnellisen elämänvaiheen vielä loppuvan. Ja koska yhteiskunta on järjestynyt niinkin hyvin, että voin tehdä näin ja samalla kuitenkin säilyttää vakituisen työpaikkani.

Aika hienoa.

Tämänhetkinen päätyönantajani.

Share