Ladataan...
Puutalobaby

Homma lähti liikkeelle suht spontaanisti. Tutista luopumisesta oltiin toki puhuttu paljonkin - että se pitäisi varmasti hoitaa alta pois ennen uuden lapsen syntymää. Keinojakin oltiin mielessä listattu: että meneekö tutti eläivauvoille vai roskiin vai "rikki" keittiösakset kohdattuaan...? Mitään ei kuitenkaan oltu varsinaisesti päätetty.

Torstai-iltana sitten kylppäri-iltahommissa vilkaisin tuttiaa imevää ja tiikeriä halaavaa väsynyttä tirppaa.
"Silvalla on nyt tutti suussa, mutta tässä jonain päivänä tutti menee pois".
"Jonain päivänä", tirppa ihmetteli sanamuotoa.

Joel vilkaisi minua ja jatkoi.
"Huomenna. Tutti menee pois huomenna."
"Huomenna tutti menee roskiin", minä vakuutin.

Tirppa siristi silmiään ja katsoi meitä hetken aikaa hiljaa. Pieni pää selvästi prosessoi kuulemaansa.
"Vauvat syö tuttia. Silva on iso tyttö, Silva ei enää tarvitse tuttia", Joel perusteli.
Silva otti tutin pois suusta ja ojensi sen minulle:
"Sivva antaa äidille."
"Voi kultapieni, saat nyt vielä pitää tutin, mutta huomenna se menee roskiin", sanoin.
Vaikka homman olisi tietysti voinut hoitaa siinä saman tien, ajattelin että ehkä ajatukseen tottumiseen täytyy silti antaa vähän aikaa.

"Tiikeri roskiin!", tirppa totesi.
"Kulta, tiikerin saat pitää ihan aina. Se on Silvan oma rakas."

Loput iltatoimet sujuivat sitten niin, että tirppa iloisesti heilutteli tuttiaan ja hihkui:
"Tutti roskiin! Tutti roskiin!"
"Huomenna Silva reipas tyttö laittaa tutin roskin", totesin.
"Hauskaa!", Silva vastasi.

Tätä voisi ehkä sanoa lupaavaksi aluksi.

Viimeinen tuttikuva.

 

Seuraavana aamuna heti sängyssä kysyin vielä unenpöpperöiseltä tirppanalta, että muistatko mitä tutille tänään tapahtuu.
"Tutti roskiin", Silva totesi, kaivautui syvälle kainalooni ja kuiskasi:
"Äiti lohduttaa."

Oh!

Perjantaipäivän mittaan tutin kohtalosta sitten vielä juteltiin useaan kertaan ja sovittiin, että päikkäreiden jälkeen illalla se tapahtuu. Tirppa keksi alkaa leikkiä tutin roskiin viemistä laittamalla sen Ämmin kylmäkassiin.

Ja kun aika sitten tuli, tirppana iloisesti kiikutti tutin roskiin, sulki keittiönkaapin oven ja vilkutimme yhdessä "hei hei":t tutille hyvästiksi. Sitten annettiin kunnon aplodit reippaasti toimineelle naperolle.

Vautsivau! Olimme jo valmiita antamaan itsellemme aplodit täydellisistä tuttivieroitustyylipisteistä. Voiko tämä todellakin mennä näin hyvin?

*******

No ei.

Jo iltatoimissa se alkoi:
"Missä se tutti olikaan?", tirppa ensin tiedusteli.
"Silva laittoi sen roskiin, sitä ei enää ole - Silva reipas", vastasimme.

Välitön ja lohduton itku.
"Missä tutti olikaan? Missä tutti olikaan?"

Eikä itku loppunut millään - mikään lohtu ei tuntunut kelpaavan. Itku yltyi ja yltyi ja nousi hyvin nopeasti hysterian tasolle. Halasimme, silittelimme, lohdutimme. Tirppa kiljui ja sätki ja veti selkää kaarelle itkiessään. Ikinä ikinä ikinä emme ole nähneet naperoa noin järkyttyneenä. Voimakas reaktio jopa vähän säikäytti (aikaisemmin kun meillä ei ole juuri tällaisiin itkukohtauksiin jouduttu - kaatumismustelmaitkujenkin kesto täällä tavallisesti lasketaan sekunneissa), vaikka päällisin puolin yritimmekin näyttää vakailta ja turvallisilta vanhemmuusviilipytyiltä.

Raivoitkua kesti noin tunnin ennen kuin tirppa nukahti lopen uupuneena omaan itkuunsa. 

Sydäntä särki. Olisikohan tämän voinut kuitenkin hoitaa vähän pehmeämmin? Jotenkin asteittain? Olisi varmasti pitänyt opiskella asiaa enemmän etukäteen.

Ja kuten odottaa saattaa, sama toistui myös yöllä. Tavallisesti tirppanalla on aamuyöstä sellainen levottoman unen hetki, joka menee ohi tutilla ja kainalolla. Mutta nyt:
"Missä se tutti olikaan?!?"
Tunti lohdutonta itkua ja toinen tunti vuorotellen äidin ja isin kainalossa kyhjöttäen. Siinä viiden aikaan aamuyöllä, meidän kulta kainalossa hiljaisena, surusilmäisenä ja unettomana.

Voih meidän pieni rakas!

*******

Seuraava aamu käynnistyi kuitenkin ihan normaalisti. Lauantain päikkäreille menossa ei ollut mitään ongelmaa.

Ja viime yö... Tuttia ei kyselty. Tirppa nukahti ihan normaalisti ja nukkui rauhallisesti yönsä. Ei tuttia.

Olisikohan tämä nyt tässä, vai onko takaiskuja vielä odotettavissa...?

Omatunto kyllä painaa tuosta itkuyöstä, mutta tehty mikä tehty. Jos olisimme tehneet niin kuin meistä "omimmalta" tuntuu, olisimme tässäkin asiassa halunneet odottaa jonkinlaista herkkyyskautta: sellaista hetkeä, jolloin olisi huomannut, että tirppa ei pidä tuttia niin tärkeänä... Sitä ei kuitenkaan kuulunut ja uuden vauvan syntymä alkoi jo pukata päälle - vaikeampaa se varmasti olisi ollut siinä tapauksessa, jos vieressä olisi ollut vastasyntynyt tuttia tyytyväisenä mussuttamassa.

Jos nyt sitten tämän jälkeen ikinä Seelalle tuttia annammekaan. Alkuunhan Silvakin oli monta kuukautta tutiton (niin kuin minä ja Joelkin olemme olleet), mutta Ämmi se silloin vauvan tuttitavoille opetti. Ja on siitä ollut paljon hyötyä ja lohtuakin tietysti.

Vain yksi yö. Huh huh. Ehkä me kaikki toivumme tästä. Tutti on roskissa ja tirppa tutiton.

Share