Ladataan...
Puutalobaby

Oma facebook-status 12.3. klo 15.05:

"Sormiruokailtiin just Silvan kaa puokkiin bansku, päärynä ja avocado. Siinä vaiheessa, kun ne... ...äh, tää on liian roisi statukseksi. Sori."



oma kommentti statukseen klo 15.12:

"okei soitin just Joelille kesken palaverin ja kerroin jutun loppuun. Pakkohan nää päivän kohokohdat on johonkin purkaa."

oma jatkokommetti klo 15:17:

"ja jos joku rakas lapseton ystävä ei tiedä, mitä on sormiruokailu: ensin se hieroo ruoat naamaansa ja sitten tunkee sormet kurkkuun ja oksentaa. Jea."

ystävän kommentti klo 15:24:

"Kerroit sit kuitenkin :D Kiitos tästä :D t. se lapseton ystävä"

oma kommentti klo 15.24:

"Olkaa hyvä. En malttanut."

*******

Pakko myöntää: kun olin lapseton, ihmettelin joidenkin ystävien suunnatonta intoa postata Facebookiiin newsfeedin täydeltä kuvia omasta naperosta milloin minkäkin ällösoseen peitossa.

"Ooooo, onpa suloista, sehän on hieronut ne ruoat päällensä!"

Ei, vaan ällöttävää.

Siksi yllätyin itsekin, kun selasin viime aikojen kuvia Joelin kännykältä ja omalta kameraltani: Silva syö banaania, Silva syö avocadoa, Silva syö sosetta, Silva syö puuroa. Silva syö jotainepämääräistäsotkua. Hmmm.

Ja siis öö tietty toinen toistaan hurmaavampia kuvia, luonnollisesti.

Ohopsan. Tässä on nyt joku selvä ristiriita.

Pähkäilin omaa nykyasennoitumista ruokakuviin ja kyllä: en vieläkään pääse mihinkään erityishurmioon toisten lasten ruokailukuvia katsellessani. Joo-o, on kovasti sotkua joo. Kyllä kyllä - näyttääpä tuo punajuuri kovasti vereltä. Jooo-o, ai tuota tekee mustikka pöytäliinalle. Välillä jopa hymähdyttää, enää ei sentään ällötä.

Mutta oman lapsen ruokailusotkut - oi, miten hienosti se jo osaa!

*******

Ta-daa, näin on taas löytynyt yksi vanhemmuushöyryjen tuottama sokeuspiste siihen kakkavaippakeskusteluiden rinnalle: "katso, miten suloisesti lapseni sottaa ruokaa naamaansa!"

Hih ja se sokeus tarkoittaa tässä juuri sitä, miten sitä voikaan muuttua näin sosiaalisesti sokeaksi, että ei välttämättä itse ollenkaan tajua, että okei muita ihmisiä ei välttämättä kiinnosta yhtä paljon tämä meidän kakkavaippoihin tai ruokalappuihin piirtyvä sotkutaide kuin meitä itseämme :)

Tämä ilmiö voi johtua osittain siitä, että tuossa ruokapöydän äärellä tulee istuttua tässä naperovaiheessa suht pitkiä aikoja. Ja jos sille sotkulle ei oppisi nauramaan, sille saattaisi oppia itkemään.

Eli ei kai tässä muuta voi kuin:

"Katso, miten suloisesti lapseni sottaa ruokaa naamaansa!"

Eräänä päivänä katsoin välipalan aikana hetken aikaa muualle ja...

(kyllä: tuo möykky tuolla tukassa on banaania)

No, koska sotku oli jo tehty, kokeilkoon nyt sitten vaan lisää:

Vautsi tällä voi maalata!

(miksi turhaan lähteä kotoa kauemmas värikylpyyn)

Kyllä mä osaan lusikallakin!

...vaikka helpointa tämä syöminen on näin.

Ja kun isi tuli muutaman minuutin kuluttua töistä kotiin, oli vastassa tällainen näky:

(kuva Joelin kännykältä)

Heippa, isi!

 

Gallup-kysymys: hauskaa vai ällöttävää? :)

Hmm omasta mielestäni ehkä sekä että.

No okei - nyt pääsin revittelemään sydämeni kyllyydestä näillä sotkukuvilla (pahoitteluni), ja jatkossa taas yritän niitä vähän rajoittaa... Ehkä.

Ja pakko vielä hehkuttaa tuota ruokailualustaa: on se hyvä!

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Purkkiruokasoseäiti tässä hei!

Sosekokeiluja on nyt takana 2,5 viikkoa - ne aloitettiin samalla viikolla, jolloin Silva täytti puoli vuotta. Maistelumenu on tähän mennessä edennyt jokseenkin näin:

  • peruna-palsternakkasose, 3 päivää (näitte ehkä kuvan Facebookissa)
  • maissi-bataattisose, 3 päivää (nam)
  • porkkana-perunasose, 2 päivää (nam, mutta toisen päivän iltana oksentelua)
  • luumu, 3 päivää (nam)
  • porkkana-perunasose uudelleen, 3 päivää (nam, ei enää oksennuksia)
  • luumu, 2 päivää (nam nam nam)

Jos nyt jostain syystä tässä ruoka-asiassa voidaan taputtaa itseämme olkapäähän niin siinä, että maistelualoitus näyttää osuneen juuri oikeaan ajankohtaan: Silva on ollut jo jonkin aikaan aivan hen-gäs-ty-neen kiinnostunut siitä, miten äiti ja isi haarukoivat ruokia omiin suihinsa - sitä Silva onkin näppärästi päässyt seurailemaan vauvasta asti ruokapöydän päästä siitä omasta ökyistuimestaan.

No joo, kuten Puutalobabyn Facebook-ystävät tosiaan saivat nähdä, se ensimmäinen peruna-palsternakkasose (rintamaitokastikkeella) oli kyllä Silvalle karvas pettymys. Mutta vaikka ilme viestitti "pahaa", vauvakulta ei silti kieltäytynyt maistamasta vaan aukoi kiltisti suutaan. Samalla Silva tuijotti myös tutkivasti äidin leipää: "onko nyt aivan varma, että tuo äidin ruokakin todella maistuu tällaiselta?"

*******

En tiedä, onko ruokien maistelemiseen olemassa jotain tekniikkaa. Jos on, emme luultavasti ole noudattaneet sitä. Ruokaan tutustumisen kanssa olemme olleet aika vapaamielisiä.

Ensin kuitenkin d-vitamiinit - ja sehän on tuttua ja ihanaa! "Yksi, kaksi, kolme, neljä, VIISI", äiti laskee ja Silva tuijottaa lusikkaan tipahtelevia tippoja täysin lumoutuneena. Viitosen kohdalla pääsee kikatus ja suu aukeaa jo odottamaan.

Sen jälkeen äiti selostaa, mitä seuraavaksi tapahtuu: esittelee purkin ja kertoo päivän menun, antaa vauvan tuoksutella ruokaa, valitsee päivän lautasen värin, näyttää miten ruoka laitetaan purkista lautaselle ja antaa vauvalle jo valmiiksi lusikan käteen mikrotuksen ajaksi.

Kun mikro piippaa, Silva on tavallisesti jo ihan lentoon lähdössä.

Olen antanut Silvan rauhassa tutustua ruokaan: imeskellä lautasen reunaa (aha: ei syötävää), läiskäistä kätensä ruokaan (oi, lämmintä, märkää ja pehmeää) ja tutustua muoviseen lusikkaan (mikäs osa tästä menee suuhun?).

Ja se lusikka! Ah, maailman ihanin esine lusikka!

Silva halusi jo heti alussa kiihkeästi ottaa lusikan kauniiseen käteensä ja mikäs siinä; ota vaan. Ja kappas, sehän menee suuhun(kin)!

Kyllä: Silva tosiaan lusikoi ihan itse! Äiti ohjaa lusikaa välillä käymään lautasella päin, mutta suuhun se menee kyllä jo aivan omin voimin. Ja välillä lautasellekin. Oi meidän ihmelapsi!

*******

Olen käyttänyt tässä jutussa sanoja hengästynyt, lumoutunut ja kiihkeä - enkä ihan turhaan. Välillä porkkanasosekontaktit ovat saaneet Silvan kiihtymään jopa niin, että vauva on pitänyt napata nopeasti pois istuimesta rauhoittumaan. Oh! Ruoka! Miksi siitä lusikasta ei tule lisää sitä sosetta, vaikka kuinka imen? Hermo!

Sama kiihkeys on päällä nyt muihinkin kodin esineisiin tutustuessa. Pumpulipussi! Onko se syötävää? Äidin hikinen jumppapaita? Onko se syötävää? Kylpyamme! Onko se syötävää? Ja sitten menee hermo, kun se perhanan viltinkulma ei maistukaan porkkanasoseelle.

*******

Ja sitten se kääntöpuoli: imetys.

Täysimetin siis Silvaa puolen vuoden ikään asti ja vakaa tarkoitukseni on osittaisimettää ainakin vuoden ikäiseksi. Silva vaan ei ole aina samaa mieltä.

Soseiden aloittamisen aikaan aloin antaa Silvalle ensimmäistä kertaa lisämaitoa iltasyötön yhteydessä, kun tuntui, että luomutankkaus ei enää riittänyt tuomaan nukkumattia kylään. Muutamia kertoja Silva on saanut pullosta viime viikkoina myös mummolassa, kun äiskä on huidellut itsekkäästi tanssitunnilla-rautakaupassa-missä-lie.

Silva osasi myös hienosti ottaa itse kaksin käsin pullosta kiinni, mitä kovasti ääneen ihailimme. Virhe?

Joka tapauksessa: nyt tilanne on taas se, että tissit ovat Silvan mielestä GRÄÄÄÄÄÄH. Ei tarvitse kuin napsauttaa imetysrintsikka auki, että saa huudon alkamaan. Eilenkin vauvaparka huusi naama punaisena, selkä kaarella eeeeeeeeeeeeeei! (tissiä). Miksi tuo äiti työntää vaan koko ajan noita paskatissejään, kun syöminen siitä ihanasta pullosta niin paljon helpompaa?

Mutta minähän en perhana vie luovuta. Keinot ovat monet: ensimmäisillä hepuleilla pikapumppasin lirauksen omaa maitoa pulloon ja annoin vauvalle hörpyt sitä. Sitten suihk vaan kaariheitolla pullo mäkeen ja rinta tilalle. Onnistui. Nyt osaan tehdä saman tempun jo tutinkin kanssa: tutti, imu, hämäystissi - JUO!

Tekee muuten taas julkisilla paikoilla imettämisestä astetta haasteellisempaa.

*******

Sen sosestressin jälkeen yksi paskaäitisynrdooma on siis taas tasoittunut, kun pääsimme näkemään, miten iloisesti purkkiruokasoseiden mutustelu on lähtenyt käyntiin. Ilosta kiljahtelevaa soseenlusikoijaa katsellessa se taas palautuu mieleen: onpa hyvä, että päädyimme tekemään taas asiat omalla tavallamme. On vaan yksinkertaisesti kaikille helpompaa, kun vanhemmat eivät yritä väkisin toimia ulkopuolisten paineiden mukaisesti. Perstuntuma rules.

Sen kun aina muistaisi.

Share