Ladataan...
Puutalobaby

Minulta on pyydetty useamman kerran vertaistukimielessä tarinaa Seelan nukkumisesta. Olen vastannut suoraan, että en välttämättä uskalla kirjoittaa aiheesta. Jos itse on herkillä jonkun asian kanssa, tavallista pienemmätkin, ajattelemattomat "no etkö sä nyt tajuu" -tölväisyt saattavat tuntua pahoilta - heh ja pahimmassa tapauksessa viedä niitä kuuluisia viimeisiäkin rippeitä äidin katkonaisista yöunista, jos jäävät pyörimään mieleen väärään aikaan vuorokaudesta.

Mutta nyt Espanjan aurinko on piilossa, vettä sataa, mittari näyttää kahtatoista ja Silva on flunssassa. Heh ja juuri nyt tähän nukkumisaiheeseen ajattelin sitten tarttua. Jea.

Näin jälkikäteen ajateltuna Seelan nukkumisongelmat alkoivat oikeastaan samalla hetkellä, jolloin vauva noin 4 kuukauden iässä kääntyi ensimmäistä kertaa ympäri. Siihen asti yörytmi oli "normaalin vauvaisaa", muutamalla yöimetyksellä. Mutta ensimmäisestä liikkumiseen liittyvästä kyvystä alkoivat siis yöhulinat, jotka ovat jatkuneet tähän päivään asti. Puoli vuotta siis. Huokaus.

Erilaisia vaiheita tässäkin katastrofissa on toki ollut. Arviolta viisitoista ziljoonaa vaihetta. Välillä parikin yötä on saattanut mennä ihan kohtuullisella neljällä heräämisellä - välillä taas kello on ollut seitsemän aamulla enkä minä ole ehtinyt vielä nukahtaa edes ensimmäistä kertaa. Välillä oli kausi, jolloin onnistuin pääsemään sohvamajoitukseen muutamaksi viikoksi ja vauva tyytyi Joelin kainaloon. Välillä (hyvin hyvin harvoin) on myös onnistunut vaivihkainen ujutus sivuvaunun puolelle. Useimmiten ei. Välillä vauva on nukkunut vain minun päälläni poikittain. Välillä minun naamani päällä poikittain.

Yleisimmin vauva nukkuu 45 minuutin unisyklinsä ja herää jokaisen sellaisen välissä joko kirkumaan (pienempänä) tai kaivautumaan hyvin päättäväisenä kohti imetysrintsikoitani (nykyisin). Välillä unisyklejä tulee putkeen huikeat kaksi (puolitoista tuntia unta, wohoo!), mutta välillä tyyppi havahtuu jo viidessä minuutissa rintaa kohti möyrimään ihan niin kuin ei olisi maitoa koskaan nähnytkään.

Kyse ei ole siitä, ettemmekö olisi erilaisia neuvoja saaneet. Voi, kuinka paljon. Jossain vaiheessa, kun unen kanssa oltiin jo taisteltu kuukausi-kuukausikaupalla, huomasin, että hyväätarkoittavan neuvoryöpyn taas alkaessa olen ottanut tekniikaksi hymyillä kohteliaasti ja kuunnella - kuunnella oikeastaan ainoastaan siksi, että ei pahoittaisi neuvojan mieltä. Turha sanoa, että "joo kokeiltu on ja ei toimi" tai alkaa selittää, miksi ei toimi. Siitä hyväätarkoittava neuvoja vaan nappaisi mielestään seuraavan  neuvon, jota alkaa ehdottaa. Ja se on loputon tie.

Koska neuvoja on. Kirjoja on kirjoitettu. On vinkkejä, neuvoja, tekniikoita.

Jotka (ihanaa kyllä) toimivat toisille. Ja toisille ei.

Lisättäköön vielä, että kyse ei myöskään ole siitä, etteikö niitä neuvoja oltaisi systemaattisesti kokeiltu ja yritetty. Ollaan. Todellakin. Mä voisin kirjoittaa kirjan niistä kaikista neuvoista, jotka eivät tämän nimenomaisen lapsen kohdalla toimi.

Lapset (niin kuin aikuisetkin) ovat yksiloitä. 

Silvan kanssa rimpuilin pitkään sen yleisen "puolivuotias pärjää ilman yösyömistä - kyse ei ole nälästä" -väitteen kanssa. Ennen kuin tajusin, että kyse on nälästä. Ihan sama, mitä nykyteoria sanoo; tällä lapsella on yöllä nälkä. Vaihdoin reilun vuoden iässä yöimetyksen (siinä vaiheessa maitoa kun tuli enää vain kerralla pieniä määriä) korvikepulloon, ja kappas: yhtä äkkiä tirppa heräsikin vain kerran yössä, hotkaisi pullollisen maitoa ja jatkoi unia tyytyväisenä aamuun asti. Kun päiväsyömiset sujuivat myöhemmin paremmin, tunsin näppituntumalla, että nyt ei ole kyse enää yönälästä. Silloin vaihdettiin yömaito veteen. Ja muutamassa viikossa heräilyt loppuivat kokonaan. Siitä lähtien meillä on asustellut hyväuninen napero.

Ihan samanlaisella vanhemman näppituntumalla olen Seelan kanssa koko ajan tiennyt, että Seelalla kyse ei ole nälästä.

Seela on vauvasta asti ollut sellainen vauva, jota nykyään kutsutaan suuritarpeiseksi. Tämäkin olisi tietysti oma iso aihe sinänsä - mutta jos poimii tästä nyt vain sen tämän yönukkumisnukkumattomuusaiheen kannalta olennaisen asian, se on hyvin voimakas läheisyyden tarve. Neuvolassa tätä kuvattiin hyvin; en ehkä osaa edes niin hyvin sitä toistaa. Mutta että vauva kokee niin voimakasta ahdistusta äidistä erossa olemisesta, että nukkuminenkin on vauvalle sellaista: erossa olemista. Niinpä se havahtuu hätääntyneenä aina unisyklien välissä tarkistamaan, että onhan se äiti edelleen siinä.

Unineuvojalta saatu tieto vauvan unisykleistä on myös (he he tavallaan) auttanut (lue: ei auttanut yhtään, mutta tietääpähän ainakin, että mistä on kyse). Eli että tämänikäisen unisykli on sen 35-50 minuuttia, ja syklien välissä uni on hyvin-hyvin kevyttä, vauva käy lähes hereillä. Siinä kohdalla jos vauvan saisi siirtymään syklistä toiseen itsenäisesti, voitettaisiin jo paljon. Välttämättä vauvaan ei kannata edes koskea (ettei se havahdu) vaan antaa rauhassa möyriä itsekseen. Tai sitten voi yrittää rauhallisesti pitää kättä vauvan päällä rauhoittaakseen, välttämättä ei kannata edes silittää.

Tällä tekniikalla ollaan välillä saatu vähän parempia kausia.

Välilä ei.

Lohduttavaa on ollut myös se tieto, että vauva itse ei kärsi siitä, että hän herää syklien välillä. Eli että vauva saa tarvitsemansa unen myös näistä pätkistä.

Vanhemmat sen sijaan kärsivät kyllä.

Synkimpinä hetkinä viime vuoden puolella, joskus viiden aikoihin aamuyöllä, olimme jo ihan valmiita lyömään helläotteisuushanskat tiskiin. "Voi v*uu ihan sama, vaikka kirkuisi kuukauden, nyt tää vauva lähtee toiseen huoneeseen kirkumaan ihan itsekseen."

Mutta oikeastaan heti sanottua tuon ääneen tajusi, että ei.

Jollekin muulle vauvalle homma voisi tuolla tavalla toimiakin, mutta ei juuri tälle vauvalle. Ajatuskulkuni menee jotenkin näin: Tällä vauvalla on poikkeuksellisen suuri läheisyyden tarve. Ja me olisimme siksi, että vauvalla on niin voimakas läheisystarve, siirtämässä vauvan läheltä pois...?

Jossain syvällä tunnen, että se ei ole tässä tapauksessa oikein.

Me olemme tämän ihanan-ihanan suuritarpeisen pienen ihmisen perhe. Hän on vielä vauva, alle vuoden. Meidän tehtävämme hänen perheenään on varmistaa hänelle mahdollisimman hyvä alku ja vakaa perusturvallisuus, jonka varaan hän voi tulevaisuudessa muut tunteensa rakentaa.

Jos me emme hyväksyisi häntä juuri sellaisena kuin hän on, niin... Karsea ajatus. Totta kai me hyväksymme ja rakastamme häntä täysillä juuri sellaisena hurmaavanrakastettavana suuritarpeisena vauvanvempulana kuin hän on.

Niin silmiäavaava kuin tuo yllä kirjoitettu havainto meille onkin ollut, se ei kuitenkaan poista sitä, että aaaaaargh meidän vanhempienkin pitää saada nukkua. Jollain tavalla se on täytynyt ratkaista, ja jonkinlainen tapa onkin löytynyt. Tämä ei muuten ole yksi pienimmistä syistä siihen, että nykyisessä elämäntilanteessa meitä vanhempia on kotosalla kaksi.

Nykyisellään siis minä hoidan perhepedissämme Seelan yöt, Silva puolestaan nukkuu isin kainalossa - samassa sängyssä siis kylläkin. Yön ajan nukun-miten-nukun pätkissä; välillä saan pätkäunia, välillä aika pitkälti valvon. Seelan herättyä seitsemän-kahdeksan aikoihin Joel nousee Seelan kanssa, ja minä ja Silva jatkamme uniamme. Silva herää kahdeksan-yhdeksän aikoihin ja liittyy isin ja pikkusiskon seuraan.

Siitä alkaa minun vuorokauden paras unisyklini: kaivaudun mahdollisimman mukavasti (ja leveästi!) peittojen alle ja nukun korvatulpilla niin pitkään kuin nukuttaa. Tavallisesti noin yhteentoista.

Tällä mennään toistaiseksi. Tällä pärjätään.

Uskon lujasti, että tähän unikatastrofiin on yksi asia, joka auttaa: aika.

Kymmenen vuoden päästä ehkä jopa kaiholla muistelemme tätä aikaa. No okei jos ei kaiholla niin ainakin silleen hyväntahtoisesti naureskellen.

Sitä, kun naamallani poikittain nukkui yksi tietty vauva,

Ihan hurjasti vertaistsemppiä kaikkiin niihin muihinkin perheisiin, joissa ei nukuta! <3

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Eilen illalla ahdisti. Luin netistä uutisia Rautavaaran kammottavasta tragediasta. Joel ei halua puhua/kuulla tällaisista tapauksista (eikä lasten kuullen olisi voinut jutellakaan), joten olin yksin asiankäsittelytarpeeni kanssa. Klikkailin itseni nettikeskusteluita lukemaan - ja ahdistuin lisää.

Vertaistueksi löytyi onneksi pieni äitituttujen välinen FB-keskustelurymä, jonne sitten kaadoinkin omia tuntemuksiani. Uutinen oli järisyttänyt muidenkin ajatuksia kuin minun,

Samanaikaisesti tuntui väärältä ja jopa vähän... ...likaiselta spekuloida tuntemattomien ihmisten kohtaloilla.

Ja sitten taas. Tunsi pakonomaista tarvetta puhua asiasta. Jonkinlaista kriisiapua kai.

Muutamia vuosia sitten tämä olisi ollut minulle vain lööppi muiden joukossa. Mutta nyt...

Mitä jos epätoivon syövereihin ajautunut äiti olisin ollut minä? Tai joku ystävä tai tuttu. Joku muu perhebloggaaja, joka on kirjoittanut väsymyksestään? Joku tämän blogin lukija ja kommentoija, jonka kanssa ollaan tsempattu toinen toisiamme, että "jaksaa jaksaa - vaikka raskasta on, niin kyllä se helpottaa".

Ja sitten yksi ei kuitenkaan jaksanut.

*******

Tämän kirjoituksen pointti on itse asiassa poikkeuksellisesti linkkaus toisaalle. Nonariinan linkkaamana (kiitos!) huomasin, että Katri Manninen kirjoitti blogissaan tänään aiheesta. Kirjoitti itse asiassa niin, että koko palvelin kaatui,

Palvelintehojen nostoa odotellessa tekstin voi lukea myös Katri Mannisen Facebookista täältä. Keskustelua en (Emmi Nuorgamin suosituksesta - kiitos!) välttämättä suosittele lukemaan, koska joiltain osin se menee tosi-tosi yli.

Mutta tekstin suosittelen lukemaan.

*******

 

EDIT: Tuli jälkikäteen mieleen, että omaisten ja kaikkien ko. perheen tuntevien takia yritetäänhän olla retostelematta tätä yksittäistä tapausta liikaa; itsekin olen tässä tapauksessa vähän tavallista enemän "sormi liipasimella" kommenttien suhteen eli saatan poistaa jotain. Mutta jutellaan vaikka mieluummin vähän enemmän ylätasolla, että ei päädytä loukkaamaan ketään, jolla on juuri nyt hyvin vaikeaa".

EDIT 2: Samalla ajatuksella siistin myös omaa tekstiäni muutaman lauseen verran.

*******

 

EDIT 3: Miten mä VOIN olla näin juntti? Hävettää. Vasta päiväunien jälkeen tajusin, että mitä mun totta kai olisi pitänyt myös kirjoittaa:

Lämmin osanottoni menehtyneiden rakkaille, läheisille ja ystäville!

Emme varmasti voi edes kuvitella tuskanne määrää. Tragedia on koskettanut myös meitä tuntemattomia; siksi moni meistä varmasti tuntee tarvetta kirjoittaa tai kommentoida. Joka tapauksessa: vilpitön osanottoni.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Juuri nyt puutalossa väsymysrepeillään tälle:

Seelan bumerangikääntymisyöbileet ovat jatkuneet - paitsi hmmm ehkä ihan vähän helpottaneet. Ehkä?

Mutta muistin äsken, että aiheeseen liittyi viime yönä joku omituinen selkkaus:

"Mitä ihmettä sä herättelit mua viime yönä? Mulla on sellainen muistikuva, että olisin ollut ihan täysin unessa, kun sä jotain tulit selittämään", minä kysyin Joelilta.
"Ai etkö sä muista?"
"No en. Tai siis Seela siinä jotain känisi ja..."

"Sä et siis muista. Sä annoit sille tuttia."
"Niin, mutta se ei huolinut sitä."

"No ei kai. Sä työnsit tuttia sen niskaan."

 

 

Äiti on ehkä vähän väsynyt.

Share

Pages