Ladataan...
Puutalobaby

Tapahtui tänä aamuna aamupalapöydässä.

Silva jo nykersi kauraleipäänsä (ja voitta! voitta! lue: Ingmariinia), ja minä puuhailin valmiiksi loppuaamupalaa: Silvalle pikapuuroa (mikropuuroa meillä ei ole tehty tämän jälkeen) ja itselleni leipää, chaita ja kivennäisvettä (perus).

- Bannii! Bannii! Silva alkoi vaatia.
Okei, saat banaaniakin. Ja sitten:
- PULLAA!

Ai mitä, kulta - mitä sä oikein haluat?
- PULLAA! PULLAA!
- Syö kulta leipää ja banaania, äiti tekee aamupalan loppuun. Haluatko vettä?

*******

Pullaa? Kuka on opettanut lapsemme sanomaan "pullaa"?

Meillä kotona ei syödä pullaa juuri koskaan - ehkä kerran kahdessa kuukaudessa vieraiden kanssa, jos he sattuvat sellaista mukanaan tuomaan. Viime viikolla mummilan sunnuntailounaalla oli kyllä kahvin kanssa pullaa, ja Silva näki Joelin sellaista syövän:
- Leippää, Silva silloin totesi.

*******

Niinhän sitä kaikissa neuvolaohjeissa sanotaan, että lapsen on hyvä oppia syömään niitä ruokia, joita perheessä muutenkin syödään. Makeiden herkkujen osalta tämä on meillä luultavasti harvinaisen helppoa - meillä ei niitä syödä, joten emme ole nähneet mitään syytä niitä tieten tahtoen Silvallekaan antaa.

Ja makean syömättömyys meillä ei johdu mistään moraalisista syistä; me ei vaan yksinkertaisesti tykätä siitä.

*******

Olin näin kummallinen jo lapsena. Tätä tarinaa minulle jaksetaan aina toistaa: hoitotätini oli leiponut pullaa, ja muut lapset innoissaan herkuttelivat tuoreella pullalla ja maidolla. Minä olin istunut aivan hiljaa ja vaisuna (harvinaista kyllä) pöydän päässä.
Lopulta olin noussut paikaltani ja mennyt salaa supattamaan hoitotädin korvaan:
- Voisinko mä saada sitä ruisleipää?

Karkkia en suostunut syömään lapsena ollenkaan. Muistan itsekin ihan hyvin, miten 5-vuotiaana sain joulupukilta suklaata. Kaikki kilvan kehuivat, miten hyvää se on. Maistoin reippaasti - ja säntäsin sylkemään suklaat mummilan vessanpönttöön. Huuhtelin suuta vedellä loppujouluaaton. Hyi, hyi, hyi miten pahaa!

Ala-asteella kavereiden esimerkistä puoliväkisin opettelin syömään hedelmäkarkkeja. Mahdollisimman mietoja. Purkkaa opin syömään ystävän painostuksesta (että minullakin olisi sitten salaa purkka suussa koulutunnilla) viidennellä luokalla. Salmiakkia opin syömään vasta aikuisiällä. Lakritsia en syö vieläkään.

Kokonaisen wienerin pystyin syömään ensimmäistä kertaa 23-vuotiaana. Senaikaisen poikaystävän mielestä se oli jotenkin pohjattoman huvittavaa. Suklaakakkua en voisi kuvitella laittavani suuhuni vieläkään - en haarukallistakaan, yih.

Joel ei ole makeiden herkkujen suhteen ihan yhtä kummajainen kuin minä: kun vaikka kylässä tarjotaan jotain, kyllä Joel sitä syö. Mutta jostain syystä parinvalinnassa meillä on käynyt tällainen jännä yhteensattuma, että Joelkaan ei mitenkään erityisesti makeasta tykkää. Eli kun minä en sitä syö, ei senkään sitä tule syötyä. Paitsi karkkia joskus harvoin.

*******

Mutta nyt: pullaa?

Jatkoin aamupalan tekemistä hieman ihmetellen. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun Silva on oppinut jonkun sanan, mitä me ei kuvitella itse käyttäneemme. Esimerkiksi eilen illalla Silva osoitteli yöpaidassani olevaa kitaraa soittavan Hello Kittyn (kröhöm - kyllä) kuvaa.
- Kissa. Soitta.
- Joo, kissa soittaa. Mitä se kissa soittaa?
Olin ihan varma, että vastaus olisi "bassoa". Silvan muskarissa soitettiin viime viikolla bassoa, ja siitä on puhuttu meillä siitä lähtien.
- Kitta-aaa, Silva vastasi.
Täh? Mistä se ton tiesi?

Laitoin Silvan eteen puurolautasen, annoin sille käteen oman lusikan, ja toisella lusikalla pujautin täyden kuorman puuroa aukinaisena ammottavaan suuhun.
- Puull(o)aaa, Silva totesi tyytyväisenä.

Voi, miten tyhmä tyhmä äiti.

 

Pullaa.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Oma facebook-status 12.3. klo 15.05:

"Sormiruokailtiin just Silvan kaa puokkiin bansku, päärynä ja avocado. Siinä vaiheessa, kun ne... ...äh, tää on liian roisi statukseksi. Sori."



oma kommentti statukseen klo 15.12:

"okei soitin just Joelille kesken palaverin ja kerroin jutun loppuun. Pakkohan nää päivän kohokohdat on johonkin purkaa."

oma jatkokommetti klo 15:17:

"ja jos joku rakas lapseton ystävä ei tiedä, mitä on sormiruokailu: ensin se hieroo ruoat naamaansa ja sitten tunkee sormet kurkkuun ja oksentaa. Jea."

ystävän kommentti klo 15:24:

"Kerroit sit kuitenkin :D Kiitos tästä :D t. se lapseton ystävä"

oma kommentti klo 15.24:

"Olkaa hyvä. En malttanut."

*******

Pakko myöntää: kun olin lapseton, ihmettelin joidenkin ystävien suunnatonta intoa postata Facebookiiin newsfeedin täydeltä kuvia omasta naperosta milloin minkäkin ällösoseen peitossa.

"Ooooo, onpa suloista, sehän on hieronut ne ruoat päällensä!"

Ei, vaan ällöttävää.

Siksi yllätyin itsekin, kun selasin viime aikojen kuvia Joelin kännykältä ja omalta kameraltani: Silva syö banaania, Silva syö avocadoa, Silva syö sosetta, Silva syö puuroa. Silva syö jotainepämääräistäsotkua. Hmmm.

Ja siis öö tietty toinen toistaan hurmaavampia kuvia, luonnollisesti.

Ohopsan. Tässä on nyt joku selvä ristiriita.

Pähkäilin omaa nykyasennoitumista ruokakuviin ja kyllä: en vieläkään pääse mihinkään erityishurmioon toisten lasten ruokailukuvia katsellessani. Joo-o, on kovasti sotkua joo. Kyllä kyllä - näyttääpä tuo punajuuri kovasti vereltä. Jooo-o, ai tuota tekee mustikka pöytäliinalle. Välillä jopa hymähdyttää, enää ei sentään ällötä.

Mutta oman lapsen ruokailusotkut - oi, miten hienosti se jo osaa!

*******

Ta-daa, näin on taas löytynyt yksi vanhemmuushöyryjen tuottama sokeuspiste siihen kakkavaippakeskusteluiden rinnalle: "katso, miten suloisesti lapseni sottaa ruokaa naamaansa!"

Hih ja se sokeus tarkoittaa tässä juuri sitä, miten sitä voikaan muuttua näin sosiaalisesti sokeaksi, että ei välttämättä itse ollenkaan tajua, että okei muita ihmisiä ei välttämättä kiinnosta yhtä paljon tämä meidän kakkavaippoihin tai ruokalappuihin piirtyvä sotkutaide kuin meitä itseämme :)

Tämä ilmiö voi johtua osittain siitä, että tuossa ruokapöydän äärellä tulee istuttua tässä naperovaiheessa suht pitkiä aikoja. Ja jos sille sotkulle ei oppisi nauramaan, sille saattaisi oppia itkemään.

Eli ei kai tässä muuta voi kuin:

"Katso, miten suloisesti lapseni sottaa ruokaa naamaansa!"

Eräänä päivänä katsoin välipalan aikana hetken aikaa muualle ja...

(kyllä: tuo möykky tuolla tukassa on banaania)

No, koska sotku oli jo tehty, kokeilkoon nyt sitten vaan lisää:

Vautsi tällä voi maalata!

(miksi turhaan lähteä kotoa kauemmas värikylpyyn)

Kyllä mä osaan lusikallakin!

...vaikka helpointa tämä syöminen on näin.

Ja kun isi tuli muutaman minuutin kuluttua töistä kotiin, oli vastassa tällainen näky:

(kuva Joelin kännykältä)

Heippa, isi!

 

Gallup-kysymys: hauskaa vai ällöttävää? :)

Hmm omasta mielestäni ehkä sekä että.

No okei - nyt pääsin revittelemään sydämeni kyllyydestä näillä sotkukuvilla (pahoitteluni), ja jatkossa taas yritän niitä vähän rajoittaa... Ehkä.

Ja pakko vielä hehkuttaa tuota ruokailualustaa: on se hyvä!

Share