Ladataan...
Puutalobaby

Vaimo tässä hei. Hihi!

Eilen maistraattitoimitusten ja Koffin puisto -fiilistelyn jälkeen istuttiin lempparinepalilaisessamme, country-pubissa (Kantipur).

Joel: "Aattele, me ollaan oltu jo kohta tunti naimisissa".

minä: "Ihanaa! Hei maista tätä sipulia, tää on hyvää!"

Joel: "En mä halua puhua mistään sipulista. Aattele, me ollaan naimisissa."

minä: "Joo, ihanaa."

Joel: "Saanko mä maistaa sun dalia?"

minä: "Joo."

Joel: "Puolet sun daleista onkin nyt sitten mun, vaimo."

Eilen siis tahdottiin Albertikadun ja Bulevardin kulman tummassa tiilitalossa. Ei sormuksia, ei omia todistajia, ei prameita hääpukuja (öö paitsi mun Desigualin mekko - hei jotain nyt sentään), ei tiukkoja kravatteja, ei muuttuvia sukunimiä.

Vain minä ja Joel ja Silva ja maistraatin mies. Häävastaanotto pidettiin virtuaalisesti Facebookin "relationship statuksen" muutoksen tykkääjiä seuraillen.

Todistettavasti naitu.

Puklulta voimakkaasti tuoksahtava (Silva päätti heittää kaarioksennukset kaikkien meidän kolmen puvuille ennen lähtöä kotiovella) miniperheemme kärrytteli siis eilen puolilta päivin vaunuineen maistraatin inva-sisäänkäynnille. Minä hyräilin häämarssia betonisessa porttikongissa, ja ystävällinen vahtimestari opasti meidät takakautta sisään.

"Minnekäs asioille olette menossa?", hän kysyi.

"Naimisiin ollaan menossa", Joel vastasi.

"Ai nytten vai?", vahtimestari ihmetteli.

No nytten, nytten.

En saanut kameraa tuettua oikealle tasolle vaunun laitaa vasten, joten kumarsimme itse kuvaan päästäksemme...

Olin kuvitelut, että maistraattivihkiminen tapahtuu suunnilleen ankeusviraston luukulla paperit allekirjoittaen. Mutta yhtä äkkiä me seistiinkin käsi kädessä tummapukuisen henkikirjoittajan edessä, aivan kuin alttarilla ikään. Palavat kynttilät ja kaikkea, oho ja vau. Onneksi tajuttiin nostaa Silva pois vaunuista eikä kärrätty Bugiksiamme mukaan saliin.

"Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen", henkikirjoittaja aloitti.

Silva vastasi tähän isin sylistä iloisesti jokeltelemalla, ja minä sain hädin tuskin pidäteltyä jännitysnaurukohtausta.

Sitten tuli liikutus. Hymy ylsi korviin asti ja tippa nousi silmäkulmaan. Siinä me seistiin käsi kädessä, yhtä äkkiä kaikki oli kaunista ja juhlallista. Täydellistä. Joel sanoi "tahdon" ja katsoi rauhallisesti hymyillen minuun.

Naimisissa! Me ollaan nyt naimisissa!

Hääkuvaa varten kärryteltiin viereiseen Koffariin - samaan paikkaan, jossa reilut neljä vuotta sitten tavattiin. Matkalla lähetettiin "Mitä kuuluu? Me mentiin just naimisiin." -tekstiviestit perheille ja päivitettiin Facebookin relationship status.

Omalla kännykällä räpsittyihin kuviin ei tarvinnut poseeraushymyjä viritellä. Nauratti, kikatutti, kiva olo kupli mahan pohjassa asti: me todellakin mentiin naimisiin!

Hassu vauva. Silvaakin nauratti.

Loppupäivän suunnitelmat olivatkin sitten ihan auki. Koska sattui sopivasti olemaan lounasaika, päätimme mennä ex-kotikulmiemme vakkarinepalilaiseen syömään. Lounaslista, säästölinja. Juhlan kunniaksi minä tilasin kuivan omenasiiderin.

Häämatka suuntautui takaisin omaan kotiin, jossa nukuimme vuorotellen romanttiset korvatulpalliset hääpäikkärit. Ah. Myöhemmin vielä hääkävelyretki ruokakauppaan ja Postiin palauttamaan se hemmetin sähkömittari. Illalla juhlistettiin hääpäivän päätöstä katsomalla kaksi jaksoa Breaking Badin kolmos-seasonia.

Tasaisin väliajoin huokailtiin, miten ihanaa oli, että päädyttiin tekemään kaikki juuri näin.

"Tästä lähtien muistetaan aina tämä päivä. Että miten hyvältä tuntuu, kun tehdään asiat juuri näin: ei niin kuin "pitäisi" vaan niin kuin meistä itsestä tuntuu", Joel totesi illalla hyvänyöntoivotusten jälkeen.

Deal.

*********

Mutta miksi siis näin? Miksi ei isoja juhlia ja notkuvia pitopöytiä?

Me emme halunneet häitä, emme juuri nyt. Emme halunneet sormustenostoja, kampaustensuunnitteluja, cateringin palkkausta, kutsujen lähettämistä, pöytäkorttien askarteluita tai häävalsseja. Halusimme mennä naimisiin.

Nepalilaisessa istuessamme ja onnesta huokaillessamme tajusimme sen ehkä selkeimmin: jos nyt olisimme matkalla hienolla "just married" -hääautolla isoihin juhliimme, stressaisimme juuri nyt istumapaikoista, pöytäkoristeista tai häävalssin askelista. Mutta kun jätimme naimisiinmenosta pois kaiken stressaavan, pääsimme keskittymään siihen olennaisimpaan: siihen, että olemme päättäneet olla yhdessä. Aina.

Joel kertoi lukeneensa jostain (?) aika kiinnostavan näkökulman viime vuosien hääbuumiin. Avioliiton merkitys yhteiskunnassamme on pienentynyt: perhe voidaan tehdä ja asua yhdessä, vaikka koko elämän. Siihen ei tarvita enää avioliittoa. Voidaan myös erota, voidaan mennä uudestaan naimisiin. Avioliitto ei ole enää se lopullinen aamen.

Ehkäpä osittain siksi on noussut uudelleen tämä isojen häiden buumi. Ehkä avioliitto yksistään ei enää aiheuta niin suuria tunteita. Ja ehkä siksi niitä suuria tunteita etsitään niistä toinen toistaan upeimmista ja viimeiseen piirtoon asti suunnitelluista (kalliista) hääjuhlista...?

Ja miksipä ei - kukapa ei haluaisi suuria tunteita. Eläköön, suuret tunteet!

Me kuitenkin halusimme tämän juuri näin. Krista, Joel ja Silva. Pienesti, ja siksi niin suuresti. Keskittyen olennaiseen. Yhdessä olemiseen. Rakastamiseen. 

Aina.

 

ps. Okei okei, huoli pois, ystävät: kyllä me ihan varmasti joskus järjestämme ne juhlatkin!  Emme ehkä lähiaikoina, emme välttämättä edes lähivuosina. Mutta onhan meillä koko loppuelämä aikaa.

Share