Ladataan...
Puutalobaby

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: Ekopaasto

Maanantain... (kröhöm) ...etsintäbloggauksen yhteydessä pari lukijaa ihmetteli vähän tyyliin (ei näillä sanoin), että miten voi olla sama tyyppi, joka ähkiipuhkii, että ei haluaisi hankkia ylimääräistä kamaa. Ja samanaikaisesti kuvista näkee kyllä, että sitä kamaa on sen verran, että on sitä kuulkaas ainakin jossain vaiheessa ostettu.

Selityshän on tietysti yksinkertainen.

Olen ollut aikuisikäinen, omilla rahoillani elävä ja omia hankintoja tekevä kuluttaja jo... (laskee) ...jo kohta 19 vuotta. Yhdeksäntoista vuotta. Siihen mahtuu kaikenlaista.

Näiden vuosien aikana olen ollut soluasunnossa asuva ja opintotuella pihistelevä opiskelija, joka söi pelkkää halvinta makaronia ja pölli ketsupit ja vessapaperit (sori) Helsinginkadun Hesburgerista. Olen ollut "double income no kids" -elämää viettävä uraihminen, joka osti kerralla viidet kengät hintalappuun vilkaisematta. Olen ollut säästöjeni varassa Intiaan lähtenyt vapaaehtoistyöntekijä. Olen ollut uudestaan nollapisteeseen aikuiselämänsä buutannut citysinkku, jonka asuntolainan määrästä verotoimiston virkailija huokaisi "herrajestas". Olen säästänyt rahaa, käyttänyt rahaa, tehnyt töitä, opiskellut, kuluttanut, ostanut, pihistellyt, kerskakuluttanut, köyhäillyt - ja uusimpana tietysti lapsiperheellistynyt.

Olen elävä esimerkki siitä, että ihmisen kuluttamisen tavat eivät ole vakio. Ne muuttuvat.

Ja juuri nyt minulla on ähky.

Ihan kirjaimellisesti sama juttu: kun syö vaikka kuinka hyvää ruokaa, mutta jos sitä on liikaa... Tulee olo, että uhh pliis ei enää tai oksennan.

Tilanteeseen vaikuttaa tietysti isosti myös se, että puutalossa ei ole yhtään käyttökelpoista varastoa - ullakkoa ei ole, ja kellarissa on maalattia. Ihan kaikki tavaramme ovat siis tässä. Kaapeissa ja vaatehuoneessa. Ei ole paikkaa, minne sysätä pois.

Tässä on astiakaappimme.

Omasta mielestäni se on ihana.

Aika kuluu niin nopeasti - tuntuu, että se oli eilen, mutta se oli toissa kesänä. Silloin tein kierrätysoperaation keittiön kaapeillemme. Laitoin kaikki yksittäiset astiat puoli-ilmaiseksi kiertoon paikalliseen kierrätysryhmään. Ja ne menivät heti: ajankohta oli just sopiva kesämökkiläisille. Ja oh; itse saimme kaappeihin tilaa! Nyt astioita tuntuu olevan juuri sopiva määrä.

Olen tunnearvoihminen. Ja keräilijäluonne, myönnän avoimesti. Nautin esineistä, joihin minulla on tunneside. Jotka merkitsevät jotain.

Mutta samanaikaisesti on myös paljon tavaroita, jotka eivät merkitse mitään. Ne on syystä tai toisesta silti hankittu (tai saatu lahjaksi) eikä niihin ole latautunut mitään... ...tunnetta. Niiden eteenpäinlaittaminen on ollut minulla akuuttina toiveena jo tänne puutaloon muuttamisesta asti. Ainoana esteenä on ollut se isoin, josta on se ikuinen pula: aika.

Nyt olen käynnistelemässä juuri uutta, toissa kesää vastaavaa ylimääräisentavaranpoisto-operaatiota.

Luuliko joku muuten, että se maanantain eka kuvan kaappi oikeasti näyttää aina siltä? Se oli siis tietysti silloin, kun olin (etsimistekniikkani mukaisesti) leväyttänyt kaikki lattialle. Normaalitilassa kaapin sisältö näyttää tältä.

Ja tältä:

Hähää - järkytinkö? Meillä on myös järjestyksessä olevia kaappeja, joissa on jopa ylimääräistä tilaa. Heh tiedoksi siis vaan niille, jotka ovat sotkujamme avoimesti paheksuneet :D


Tavarasta luopuminen käy minulta kuitenkin hitaasti. Monet suosivat helppoa ja nopeaa kierrätyslaatikkoon dumppaamista, mutta minulla on joku hassu henkilokohtainen ongelma tämän asian suhteen... Vaikka tiedän, että se ei millään tavalla ole roskiin heittämistä, niin silti... ...se vaan jotenkin alitajuisesti karmii minua - ikään kuin olisin hylkäämässä jotain jonnekin. Kylmästi ja tunteetta. Dump dump dump; "olit minulle joskus tärkeä mutta nyt en tarvitse sinua HYVÄSTI".

Eijeijeijeijiei en pysty. Ikään kuin tavaralla olisi tunteet.

Tiedän siis hyvin, että tuossa ei ole mitään järkeä.

Mutta minulle siis ihan eri asia on se, että ikään kuin antaa tavaralle uuden elämän.

Esimerkiksi eräs Ikean rahi. Meidän Tikru repi sen ihan riekaleiksi, sitten minä ompelin (surkeasti) siihen uuden päällisen sillä ajatuksella, että se saa ollakin Tikrun raapimapuu. Sitten Tikru raapi senkin riekaleiksi.

Tikrun (niisk) kuoltua Joel sanoi, että nyt tuon riekalekauhistuksen voi varmasti kantaa roskiin. Ei eijeijei! Laitoin kierrätysryhmään ilmoituksen: annetaan tällainen runko sille, joka haluaa täyttää rahin uudestaan ja päällystää sen - ja pian löytyi ottaja! Ja hänellä oli selkeä visio, että millaisen hän rahista aikoo tehdä.

Niiii-iiiin parasta!

Että antaa sen tavaran jollekin ihmiselle käteen ja näkee, miten tämä siitä ilahtuu. Silloin sillä tavaralla on minulle jotenkin... arvoa.

Lasten käyttövaatteet pöydällä: kahdessa ruskeassa korissa Seelan ja kahdessa ruskeassa korissa Silvan vaatteet. Heh eikä niitä ole edes noin paljon - kun vaan ehtisi poimia pieneksijääneet pois...


Harrastin joskus shoppailua ikään kuin terapiakeinona. Minulla oli siitä vakioläppäkin - jos vaikka työkuvioissa joku oli... ...hankala, päätin lähteä töiden jälkeen ostamaan itselleni kengät. Kostoksi. Häh häh hää, siitäs sai; meitsi osti kengät. Tai useammat. Kerran, kun joku pölli minulta (oi kyllä) saappaat, ostin itselleni kolmet. IN YOUR FACE, SUCKER!

Jepjep.

Se toi tyydytystä. Lohdutusta. Ehkä sellaisessa elämäntilanteessa, jossa sitä lohtua en muulla tavalla saanut tai osannut ottaa vastaan.

Nyt kuvio on kääntynyt täysin toisin päin. Olen huomannut, että on aivan yhtä palkitsevaa antaa itselle turha tavara pois sellaiselle, jota se ilahduttaa.

Tai palkitsevampaakin.

Minimalistia minusta ei silti saa millään. En haluakaan. Olen persoonaltani aina runsas. Rakastan värejä ja kaikkea... ...no niinku oranssia ja intialaista - hehe kyllä te tiedätte jo.

Turhaa en kuitenkaan enää tarvitse. Tavaravirta pitäköön nyt jatkossa suuntanaan puutalosta ulospäin.

Share

Ladataan...
Eko
Puutalobaby

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: Ekopaasto

Sitkeästi mukanaroikkuvista (kirjaimellisesti) raskauskiloista viis; minä painan 5198 kiloa - meidän yhteiselle maapallollemme siis. Sori. Tekin siis kärsitte minun painostani.

Tein juuri äsken Ilmastodieetti.fi -laskurin testin, tästähän puhuttiin jo silloin ekan ekopaasto-bloggaukseni keskustelussa, kun osa lukijoista toivoi vähän "syvempää" testiä sen Marttojen kepeähenkisen "millainen ekopaastoilija olet?" -testin rinnalle. Mutta nyt kaivoin siis kiltisti esiin mm. sähkölaskusta meidän vuoden sähkönkäyttöarvion sekä tuon auton kulutustiedot, jotta pystyn nyt sitten tässä kertomaan meidän (minun) tuloksen mahdollisimman tarkasti.

Mullahan on siis kroonisesti huono omatunto tämän kuluttamisen suhteen. Ja se on ihan hyvä juttu se. Pidän itseäni ekomielessä aika huonona kuluttajana - tai ainakin silleen sellainen ideaaliminä olisi vähän parempi kuin tämä ihan oikea minä. Niinpä oli aika yllätys, että näköjään henkilöä kohden suomalaisten ilmastovaikutus on keskimäärin 9 000 kg vuodessa. Minulla "vain" tuon 5198 kg. En silti suostu ottamaan edes minimaalista sädekehää tästä tuloksesta, koska parannettavaa on. Oi miten paljon.

Tässä meidän (mun) tulosta vähän tarkemmin:

Asuminen toi testissä isoimman yllätyksen. Meillä on suora sähkölämmitys, joten sähkölasku on melkoinen. Toimivat kakluunit toisivat ihanaa lisälämpöä, mutta olemme olleet nyt lasten myötä niiden käytössä aivan liian laiskoja - puidenkantotrafiikkiin ei muka jotenkin löydy aikaa emmekä ole löytäneet sopivaa rutiinia siihen, koska tulet pannaan aluille ja niin edelleen. Illalla jos hommaan ryhtyy, niin nukkumaanmenoaika tulee eteen ennen kuin on peltien kiinnilaiton aika.

Ilmalämpöpumpun hankinta meillä on akuutissa harkinnassa. Tai päätettykin jo, oikeastaan vaan (hehe) toimenpidettä vaille valmista :) Ensi talveksi sellainen!

Mutta asumisen yllätys siis tuo ilmeisesti tosi-tosi hyvä tulos. Johtunee siitä, että meillä on ekosähkö. Se oli aikoinaan helppo valinta, koska hintakin oli sama kuin tavallisella sähkölläkin.

Sähkönseurantamittari meille muuten myös hankittiin jossain vaiheessa - kunnes kävi ilmi, että meille sellaista ei voi asentaa. Pöh. Siitä olisi tarkemmin voinut pitää silmällä kodin sähkösyöppöjä.

Jätteen kanssa mennään varmaan aika keskivertotietä. Kierrätetään joo, ja "tuotan jätettä" -kohtaan merkkasin "tavallisen määrän". Oli vaikea miettiä, että tuleeko sitä paljon vai vähän.

Ruokahävikin kanssa skarpattiin jo aikaisemmin, ja nykyään meillä meneekin mun mielestä aika vähän ruokajätettä roskiin. No, joskus avokadot ehtivät mennä piloille - ai hemmetti muuten se silloin harmittaakin!

Liikenneosuuteen vastaaminen oli ehkä hankalinta. Oman auton tiedot oli helppo syöttää, vähän vaikeampaa sitten oli arvioida julkisten kulkuneuvojen käyttöä. Ja ne meidän kompastuskivi: lentomatkat. Laitanko tämän vuoden tilanteen (yhdet Espanjan-lennot) vai muiden vuosien tilanteen (yhdet kaukolennot). Totesin, että annan itsestäni laskurille liian hyvän kuvan, jos en kerro kaukolentotaipumuksestani tässä. Niinpä merkkasin kaukolennot synnikseni, vaikka sellaisia ei (ainakaan toistaiseksi; tilanne saattaa kyllä muuttuakin ens syksynä) tälle vuodelle ole vielä suunnitteilla.

Niinpä ihan kokonaisuudessakin nämä lentomatkat ovat isoin yksittäinen ekosyntini. Sen tiesinkin.

Silloin reilu vuosi sitten muuten totaalirakastuin testaamaani sähköautoon (täällä). Haaveilen sellaisesta edelleen. Tosiasia kuitenkin on vaan se, että meidän rahat eivät juuri nyt mitenkään riitä sellaisen ostamiseen.

Ruoka-osuus puolestaan oli kiva kirjata - kasvissyöjän on helppo hymyillä. Maitoon ja juustoon laitoin keskiarvoja, kun en oikein muutakaan osannut tehdä. Ravintoloita käytetään jonkun verran.

Kulutuksessa puolestaan mentiin taas paljon arvioiden varassa. Virkistykseen laskin harrastukset. Vaatteita laskin hankkivani keskivertosuomalaista vähemmän (koska pullollaan oleva vaatehuone), kodin elektroniikan osuuteen vedin nollat :)

...ja koko testin tulos suomalaisten keskiarvoon verrattuna näyttää siis minulla tältä:

Asuminen on minulla jopa niin paljon keskivertosuomalaista parempi, että joudun epäilemään virhettä - vai onko se nyt sitten se ekosähkö tosiaan, mikä tuon tekee...? Miksi kaikki eivät sitten käytä ekosähköä?!? Tästä ehkä opimme tämän: vaihtakaa ekosähköön, ihmiset!

Liikenteessä puolestaan syntipalkki on melkoisesti isompi, kiitos niiden meidän kaukolentoje. Ruoassa ja kulutuksessa jäädään keskivertosuomalaisessa.

Toinen kiinnostava vertailukohde on tuo "testin tehneet, joilla on samankokoinen perhe". Tässä siis meidän tulos verrattuna muiden nelihenkisten lapsiperheiden tulokseen:

Näköjään muillakin lapsiperheillä on tuo liikennepalkki melkoinen... Lentävätkö lie muutkin lapsiperheet lomilleen, vai tuleeko lasten kanssa kenties niin paljon yksityisautoilua...?

*******

Hehe onkohan tässä bloggauksessa historian ankein kuvitus ehkä - mutta ajattelin, että olisi tosi kiva verrata näitä teidän muiden kanssa. Haastan siis teidät kaikki muutkin tekemään tuon testin ja kertomaan tuloksenne täällä! Testi löytyy siis Suomen ympäristökeskuksen (Syke) sivuilta täältä: www.ilmastodieetti.fi/

Miltäs näyttää teidän ekologinen elopainonne?

 

 

Psst. Tein hiilijalanjälkitestin myös lähes tasan kaksi vuotta sitten, silloinen tulos täällä.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: Ekopaasto

Aion nyt tunnustaa erään syntini.

Hehe ilmeisesti ihan väkisin lipsuu tän kristinuskoterminologian puolelle aina näissä ekopaasto-bloggauksissa; sama kävi viimeksi. Sori vaan.

Läsnäolo.

Tai siis sen puute. Eikä fyysisesti (hip hei, täällähän mä päivästä toiseen olen) vaan henkisellä tasolla.

"Otetaan tähän kuvitukseksi tällaisia kivoja kirjanlukemiskuvia - mut hei muru otetaan toi sun tukka silmiltä, mihin kaikki pinnit on hävinneet...?"


Eli myönnän: mä olen juuri niitä vanhempia, jotka näpelöivät kännykkänettiään aivan liian paljon. Kun lapsi selittää jotain, niin vastaan "mmm mmm mmmm joo kulta" ja luen 64 uutta blogiin tullutta kommenttia.

Myös Joel on. Kappas, mä tein synnintunnistuksen senkin puolesta. Täytyy varmaan kysyä lupa. (lupasi se)

Se on kamalaa. Virtuaalimaailma on ilo, vertaistuki ja henkireikä - mutta samalla se on ihan oikea riippuvuus. Pahempi kuin Cokis; jonka suhteen menimme muuten lakkoon kolme päivää sitten ja huudan aamulla jääkaapilla, että "mommy needs her coke!". Mutta ei siitä enempää.

"Kulta, ne on siskon silmälasit, anna ne olla - kultaaaa...."

 

Iso osa riippuvuudestani liittyy tietysti tähän blogiin. Itse bloggausten kirjoittaminen on ihanaa ja todellinen, aito henkireikä tähän härdelliin - lisäksi lähes päivittäisten bloggausten tekeminen onnistuu ihan mainiosti lasten päiväuniaikaan. Se on minun omaa aikaani ja vilpittömästi nautin siitä. Tästä ajasta esimerkiksi juuri nyt. Itkuhälyttimen rauhallinen kohina taustalla, kahvikuppi työpöydällä.

Mutta pitääkö siellä linjalla olla koko ajan. Ei tietenkään pitäisi - miksi sitten olen? Koen ihan huipputärkeäksi olla keskusteluissa aktiivinen - tunnen huonoa omatuntoa sekä siitä, jos en ole vastaillut kommentteihin tarpeeksi että siitä, että näpyttelen vastauksia kännykästä "lasten ajalla". Saatikka siitä, että illalla linnoittaudun tunniksi koneelle puutalon kirjastoon, ja lasioven toisella puolella joku huutaa "äitiii! äitiii!". Ja minä kuumeisesti naputan vielä yhtä vastausta turvaistuinkeskusteluun. Ja jos vielä yhden, niin jos sit iltapalalle, mutku hitsi tääki tässä pitäis vielä... Joo joo ihan kohta!

Apua kirjoitettuna tämä näyttää niin järkyttävän kamalalta, että taidan juuri alkaa itsekin itkemään.

Että jos joku on ihaillut minua hyvänä äitinä, niin saanen esittää vastalauseeni.

Enkä voi syyttää tätä blogia. Itse olen valintani tehnyt ja teen niin joka ikinen päivä. Joka ikinen kerta, kun kesken leikkien hamuan sen kännykän käteen ja tsekkaan, onko blogissa/Facebookissa/Instagramissa jotain uutta, teen sen valinnan itse.

"Aaaaa sä kiipeät äidin sylii - aaaaa sulle riitti tää istuskelu"


Vaikka en edes haluaisi katsoa. Vaikka olisin päättänyt, että nyt tässä kuulkaas keskityn tähän muovailuvahaleikkiin. Jokin siinä hemmetin laitteessa vaan vetää magneetin lailla puoleensa niin, että joka pienellä "tarkkaavaisuustauolla" mieleen tulee kännykkä. Tai kamera - siinäkin kun mulla on netti. Yhtä äkkiä se kone on taas kädessä, ilman että itse oikeastaan tajuankaan.

Riippuvuus.

Siitä on kyse.

"No niin, isosisko sitten lukee sen myyräsadun pikkusiskolle."

 

Heh puhumattakaan läsnäolosta mun ja Joelin välillä. Me ollaan niin poissa kuin olla voi. Tästä on tullut meille sellainen lentävä lausekin:
"Mähän sanoin tästä-ja-tästä, etkö sä muista?"
"Eiku mä vaan en kuuntele, mitä sä sanot."

Puolin ja toisin ollaan yhtä karseita.

"No, pikkusisko on näköjään kiinnostuneempi lampusta."


Välillä tekee mieli kirota tämä nykytekniikka sinne tuliseen paikkaan, josta varmaan jossain-ja-jossain-testamentissakin puhutaan.

En kuitenkaan tee niin. Sen kaiken hyvän vuoksi, mitä se tuo mukanaan. Mä olen tainnut käyttää sanaa "henkireikä" jo ainakin kaksi tai kolme kertaa tässä jutussa. Teen sen vielä neljännen kerran: henkireikä.

Mutta miten pysyä kohtuudessa?

"Jaahas, ja sit tulikin imetysaika."


En halua olla se äiti, joka on paikalla, mutta ei läsnä.

Enkä se puoliso, joka ei oikeasti ole puoleen vuoteen muistanut kysyä kumppaniltaan, että "mitä sulle kuuluu?".

Tämä olkoon minun henkilökohtainen ekopaastopäätökseni. Aion olla enemmän henkisesti läsnä rakkaideni kanssa.

Aa-men.
(tai jotain muuta vähemmän kirkollista)

Share

Pages