Ladataan...
Puutalobaby

Tasan vuosi sitten olin raskausviikolla 33+3; muhkeassa kunnossa ja sairauslomalla kipeiden supistusten vuoksi. Kohdunkaula ei ollut kuitenkaan lähtenyt vielä muuttumaan. "Eihän tässä vielä mitään hätää, vielä seitsemän viikkoa laskettuun aikaan", ajattelin.

Just joo.

rv 32+0



Tasan vuosi sitten en tiennyt, että minulla oli enää viisi päivää lapsivesien menoon ja reilu viikko keskosvauvan syntymään. Jos olisin sen tiennyt, olisin luultavasti jo aloittanut jonkinlaisen valmistautumisen.

rv 34+0, vuorokautta ennen kuin POKS.

 

Okei okei tiesin minä olevani raskaana. Olin tajunnut sen viikolla 6+4, eli periaatteeessa minulla oli jo ollut noin 28 viikkoa valmistautua asiaan. Periaatteessa.

Kun keskosvauva sitten tupsahti maailmaan, oli kädet täynnä hoitamista, huolta, vastuuta ja uutta elämäntilannetta. Ei siinä ollut aikaa ja mahdollisuutta miettiä, että "miltä tämä nyt tuntuu". Vasta joskus syksyllä, Silvan ollessa jo 4-5 kuukauden ikäinen, tajusin että olen edelleen jollain omituisella tavalla... ...katkera?

Tämä saattaa nyt kuulostaa tosi-tosi oudolta.

Mutta ne kuusi viikkoa! Minulta vietiin tuosta vaan ne kuusi viikkoa! Aikaa, jonka olisin halunnut valmistautumiseen. Aikaa viikata vauvanvaatteita, pakata synnytyslaitoskassia, pestä pyykkiä, hypistellä vauvan tavaroita. Yhtä äkkiä olin kateellinen kaikille, joilla oli aikaa sisustaa koti uutta tulokasta varten, pinota vaipat ja harsot siististi valmiiksi, järjestää hoitopöytä ja kuvata se kauniisti blogiinsa. Olin kateellinen jopa niille, jotka tuskailivat lasketun ajan ylityttyä, että "syntyis jo syntyis jo syntyis jo".

Epäreilua! Minä en saanut ollenkaan odottaa. Minulle se vaan tuli eikä yhtään kysellyt, olenko valmis vai en!

Meillä oli hoitopöytä kokoamatta, vauvanvaatteet pesemättä ja tarvikkeet ostamatta. Ja siitä vaan heti täysillä hommiin: ei siinä tarpeeksi, että tuli keskosvauva, kroppa oli sökönä ja heti alkuun järjetön univelka - piti alkaa kaivaa esiin lajitelemattomia vauvanvaatteita, pestä niitä ja lähteä kauppaan ostamaan tarvikkeita. Mikään ei ollut valmista. Ja vähiten minä itse.

Monta kuukautta elin ikään kuin jatkuvaa poikkeustilaa tajuamatta, että tämä poikkeustila onkin se uusi arki. Totta kai olin onnellinen, mutta jossain taustalla mielessäni kummiteli se hemmetin kuusi viikkoa, jotka minulta on yhtä äkkiä riistetty pois. Minun kuusi viikkoa! Olisin halunnut odottaa.

Ihan järjetöntä, tajuan kyllä näin jälkikäteen. Ja tajusin silloinkin, mutta se ei poista sitä, että tuntui niin.

Tavallaan olisin varmasti kaivannut apua noiden tuntemusten käsittelyyn. Mutta keskosvauvan kanssa se oli pelkkää bilirubiinia ja nenä-mahaletkua - ja totta kai, vauvan terveys on tärkeintä. Hienoa, että keskityttiin siihen. Jännä kuitenkin huomata, että missään ei kysytty, miltä äidistä (tai isästä) nyt tuntuu, kun tilanne onkin tämä. Ei neuvolassa eikä Kätilöopistolla.

*******

Kun Silva oli noin puolivuotias, tajusin "kuuden viikon trauman" huomaamattani unohtuneen. Poikkeustila oli takana, onnellinen vauva-arki vihdoinkin saapunut. Nyt en enää edes muista, että tuo touhunapero on joskus ollut keskonen.

Enkä tietystikään tiedä, olisiko ollut yhtään sen valmiimpi, vaikka olisin saanutkin ne kuusi viikkoa.

Ehkä meillä olisi ollut kuitenkin se hoitopöytä.

 

Onko muilla keskoslasten vanhemmilla ollut alkuun tuollaisia tuntemuksia - vai olinko ainoa "henkisesti kypsymätön" keskosvauvan äiti?

Share