Ladataan...
Puutalobaby

Ne teistä, jotka eivät seuraa puutalon instagramia, ehkä odottavat tänään lukevansa "jee jee jee kohta lähdetään" -ilohehkutusta.

Ne, jotka seuraavat instagramia, ehkä tietävät, miksi sellaista ei ole tulossa.

Tai siis matka on. Mutta "jee jee" -iloa juuri nyt ei.

Tyhjä paikka. Meidän maailman rakkain kissa, meidän maailman ihanin kissa, meidän maailman pehmoisin kissa, meidän maailman lapsirakkain kissa, meidän maailman kehräävin kissa... ...on poissa.

Kirjoitan nyt lyhytsanaisesti, suru on vielä liian tuore millekään muulle. Muistelmapostausten aika on joskus myöhemmin.

Lopunaikoja elettiin toki jo pitkään ja lähtöön oli mukamas jotenkin henkisesti yrittänyt varautua. Olin jopa sanonut Joelille, että "kyllä minä olen omaa surutyötäni pitkälti jo tehnyt, isoin juttu tulee olemaan sitten Silvan lohduttaminen".

Ja paskat.

Silti se tuli vaan jotenkin mukamas yllätyksenä. "Ai nyt jo, kyllä mä ajattelin Tikrun ainakin ensi kesän näkevän..." Vaikka tämä viimeinen viikko oli selvästi jo näyttänyt merkkejä siitä, että kissan vointi oli selkeästi huonontunut. Siksi ajatus olikin käyttää kissa taas kerran tarkastuksessa ennen meidän reissua - että voidaan talovahdille selostaa mahdollisimman hyvin kissavanhuksen kunto ja vointi.

Löytyi suolistosta kaksi suurta kasvainta. Mitään ei kuulemma ollut tehtävissä. Melkein anelin hoitovaihtoehtoja. Lisäaikaa. Lääkkeitä. Jotain. Eläinlääkäri sanoi, että olisi kyllä sanonut, jos vaihtoehtoja enää olisi.

Nyt meillä on kissan kokoinen aukko. Isompi. Yhden elämän kokoinen aukko. Yksi on poissa. Kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta minun elämästäni jaoin tämän ihanan pörröisen rakkaan kanssa. Se on paljon se.

Kuvittelen koko ajan näkeväni jonkun kissanmuotoisen vilahduksen silmäkulmassani. Yöllä olin varma, että olisin tuntenut sen liikkuvan jaloissani, omalla paikallaan. Välillä muka kuulen jonkun pureskelevan raksujaan keittiössä.

Raksukuppia ei kuitenkaan enää ole. Jääkaapissa oli puolillaan ollut kissanruokapurkki, jota ei ikinä syöty loppuun asti.

Suru on iskenyt puutaloon jopa yllättävänkin lujasti.

Kiitos kaikille Instagramissa osanottonsa ilmaisseille - se merkitsee paljon. En jaksa välttämättä tänään vastailla kommentteihin (huoh pakatakin pitäisi; olen lähes lamaantunut), mutta luen ne kyllä.  Tässä kaiken itkuni lomassa; heh arvatkaa vaan, kuinka paljon itkua edes tämän pienen bloggauksen tekeminen vaati. Mutta siis: kiitos osanotoista <3

Toivottavasti seuraavassa bloggauksessa jo vähän parempi mieli.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Sieltä se tuli!

Se tuli pikemminkin hymyn takaa ujosti kuiskaten, ei mitenkään huutomerkkien kanssa eikä painokkaasti.

Mutta ihan oikein se tuli: "kissa".

Heti reissusta palattua oli aika selvää, mikä Silvan ensimmäinen sana tulee olemaan. Äiti on painokkaasti, jopa käskien "ti!" ja isi on pehmeä "isss....", mutta oh - se kissa. Sitä täällä on nyt treenattu.

Ensimmäinen asia heti aamusta on innostunut osoittelu ympäriinsä: missä se on? missä se on?
Sssss!
Khhh!
Sssssa!

Haluaako se kissa tämän minun sukkani?


Niin kuin aiemmin kirjoitin, Silvan ja Tikrun välinen rakkaussuhde on onneksi nykyisin molemminpuolinen: Silva paijaa kissaa yllättävän hellästi ja pehmeästi, ja Tikru nauttii eläkeläiskissan itsetietoiseen tapaansa päästyään taas takaisin talon keskipisteeksi.

Kisssanpusku vs. naperonhalaus.
 

Silva on aivan liikuttava, kun se kiikuttaa Tikrulle kirjaa, sukkaa, palloa ja lempilelujaan. Ja yrittää pussata kissaa karvaiselle poskelle.

Tikru puskee, puskee ja kehrää:
"Tuo on kissan tapa halata", minä yritän selittää.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Kissanvointipäivitys:

Tikrun non-stop oksentelu on loppunut - kiitos luultavasti pahoinvoinninestolääkkeen. Mutta myös tuttu kehräyshurina on poissa, vaikka Tikru viime yön jaloissani nukkuikin.

Bongaa tästä kuvasta kissa.

Ruokakaan ei vielä maistu. Vaikka rapisuttelin kutsuvasti raksupussia, Tikru pysyi piilossa lempparipaikallaan vaatehuoneessa.

Seurailaan, seuraillaan. Ja juodaan parafiiniöljyä. (siis kissa, en minä)

Kyllä tämä tästä, varmasti-varmasti.

Täällähän minä.

Ps. Jotta kipeänä oleminen jakautuisi perheessämme tasaisemmin, päätti bambupuikko hyökätä eilen polvilumpioni kimppuun. Siinähän sitten törrötti. Au.



Jännä juttu sinänsä: olin aina kuvitellut, että nuo bambupuikot ovat jotenkin turvallisempia kuin teräksiset - että ne räsähtävät poikki, jos niiden päälle vaikka istuu. Nyt Joel kuitenkin kertoi, että bambusta valmistetaan myös puukkoja ja keihäitä.

Aina oppii jotain uutta.

Share

Pages