Ladataan...
Puutalobaby

"Minä tiedän, että sinä rakastat minua - mutta joskus vaan vanhemmilla on tärkeitä asioita."

Näin sanoi tirppa eräänä iltana sängyssä. Huokailin varmaan vähän liian syvään ja merkitsevästi siitä, että Silvan höpöttelyt eivät useasta pyynnöstä huolimatta olleet vielä hiljentyneet; jo kertaalleen nukahtanut Seela oli herännyt Silvan kovaan ääneen ja alkanut uudestaan möyriä pitkin sänkyä.

*******

"Älä välitä äiti, kyllä se varmasti löytyy! Voisiko se olla maton alla? Entä eteisessä? Tai jos isi on heittänyt sen roskiin? Voidaan etsiä yhdessä, minä autan sinua - älä itke, kulta! Kaikki kyllä järjestyy!"

Näin Silva lohdutti minua tänään. En siis itkenyt, mutta ei se varmaan kaukanakaan ollut; taas oli yksi paperi hukassa ja kaivoin arkistointijärjestelmäämme (heh) ehkä... ...hieman turhautuneena.

*******

"Ei minulla ole mitään hätää. Minua vaan itkettää siksi, että minua väsyttää."

Olin juuri aikeissa lohduttaa väsynyttä naperoa. Hän tiesi kuitenkin itsekin, mistä on kyse.

*******

Voi rakkaus. Elämää empaattisen kaksivuotiaan kanssa.

Jotkut aina ärsyyntyvät (tai eivät usko), jos sanon ääneen, että meillä ei ole vieläkään koskaan jouduttu taiteilemaan uhmaraivojen ja kiukkukohtausten kanssa. Oman mielipiteen ja tahdon muodostuminen naperossa toki näkyy, mutta enimmäkseen silleen hyvin... ...rakentavasti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joustavatemperamentisen lapsen vanhemmilla ei olisi koskaan mitään huolia omasta lapsestaan. Huolet ovat vaan erilaisia.

Joskus pelkään, että empaattinen ja huolehtiva lapsi kantaa sisällään liikaakin huolta muista. Välillä pelottaa, jyrääkö nykymaailman kova meno tulevaisuudessa tämän herkän lapsen mukanaan. Tunnen pienen vihlaisun sisässäni aina, kun toinen villimpi lapsi tönäisee tirpan kumoon tai riistää lelun kädessä. Olemme yhdessä esimerkiksi reippaasti opetelleet sanomaan:
"Minä leikin nyt tällä, et saa ottaa tätä minulta kädestä."

Usein tirppa niin sanookin. Vahinko vaan, että lelun riistänyt harvoin kuuntelee.

Jos tirppa joskus vähän riehuu, minä lähinnä tuuletan sisäisesti "jesh - anna kuule palaa!". Reippautta opetellaan harrastuksissa ja naperotreffeillä - näitä tehdäänkin mahdollisimman paljon. Ja onneksi olemme löytäneet muutamia ihania naperoystäviä, joiden kanssa leikit selvästi menevät kivasti yksiin! Ja äideilläkin synkkaa :)

"Tänään minä osaan tehdä kaikki muskarin tehtävät!", saattaa tirppa ennen muskaria ylpeästi ilmoittaa.

Ja niin osaakin. Reippaudesta saa aina tietysti hurjasti kehuja. Temperamenttia ei kuitenkaan voi (eikä pidä) pyrkiä muuttamaan. Me jokainen olemme erilaisia.

*******

Naperomme on kuitenkin edelleen varsinainen sydäntensärkijäinen - tästä kirjoitin jo kesälläkin. Usein lapsen suusta tulee jotain niin kaunista, että kuulijan sydän meinaa nyrjähtää. Aika pieniäkin juttuja. Niin kuin eilen liukkaalla säällä, kun isi kantoi Seelan jo edellä autolle turvakaukalossaan, ja minä jäin tirpan kanssa kävelemään rauhallisempaa vauhtia perässä.

"Toisella on toinen kulta ja toisella toinen kulta!", tirppa ilmoitti iloisesti.

Ja tietysti tämä lause, mitä en varmasti unohda koskaan:

"Sitten, kun Seela kasvaa isoksi tytöksi, minun ei ikinä tarvitse olla yksin."

<3 <3 <3

*******

Oh. Minä niin toivon, että me vanhemmat aina kiireissämmekin jaksamme ymmärtää ja arvostaa tätä herkkää lasta juuri omana itsenään. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapsen kasvuympäristö tulevaisuudessakin (kodin ulkopuolella) voi olla sellainen, että tällainen rauhallisempikin ääni tulee kuulluksi.

Onko teidän perheessänne kasvamassa tällaisen temperamentin omistavaa lasta? Miten olette tukeneet hänen temperamenttiaan?

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Varmaan jokainen vanhempi tunnistaa sen järjettömän pakahduttavan rakkaudentunteen, joka ajoittain (okei lähes päivittäin) pulpahtaa kuin suurena hallitsemattomana hyökyaaltona pintaan. 

...että mitä ihmettä olen edellisessä elämässäni tehnyt oikein (tässä elämässä en usko, että mikään tekoni voisi olla niin hyvä), että tuo maailman uskomattomin pieni ihmisolio on nyt juuri minun elämässäni.

Kun tulvahtaa päähän se tunne, että rakastaa niin paljon, että tekee mieli itkeä onnesta ja ilosta, ja niin tietysti siitä rakkaudesta - ja mukana on joku epämääräinen surumielisyyskin, kenties.

Tiedätteko, vai puhunko ihan sekavia?

Jokin aika sitten tirppa muksahti kumoon leikkipuistossa juuri sellaisella hetkellä, kun me Joelin kanssa kumpikaan emme huomanneet - olimme juuri kasaamassa tavaroita lähtöä varten ja jotenkin kai muutenkin vaan häselsimme. Sitten meidän luoksemme tuli hiljainen tirppa kostein silmin, ihan yltä päältä sellaisessa kuorikate-hakkeessa. Likaa oli vaatteissa, kasvoissa, hiuksissa - ihan kaikkialla.

Aloimme tietysti putsata ja hoivata tirppaa: oi voi muru, kaaduitko sinä, voi eihän sattunut, ei haittaa, annas kun pyyhitään.
"Olen paholline", tirppa sanoi päättäväisesti mutta surullisesti.

Ai mitä? Mikä olet? Voi kulta pyyhitään vielä kädet. Niin mikä sinä olet?
"Olen paholline", tirppa toisti vakavasti ja nyökytti vielä päätään tehosteeksi, "olen paholline".

Sitten sytytti. Voi rakas! Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Rakas!

Eilen illalla oltiin menossa nukkumaan. Maattiin tuossa meidän kirjaston lattialle siirretyssä perhepeti-patjaläjässä. Minä silittelin siinä hetken tirppaa, sitten tirppa puolestaan minua. Hetken minua siliteltyään Silva pysähtyi, katsoi syvään silmiin ja huokasi niin kuin miettisi jotain. Silitti vielä lisää, pysähtyi, katsoi uudestaan syvään silmiin. Ja sanoi:

"Kiitos, äiti."

Oh. 


Tuon pienen tytön sydän on puhdasta kultaa.

Share