Ladataan...
Puutalobaby

Ne teistä, jotka eivät seuraa puutalon instagramia, ehkä odottavat tänään lukevansa "jee jee jee kohta lähdetään" -ilohehkutusta.

Ne, jotka seuraavat instagramia, ehkä tietävät, miksi sellaista ei ole tulossa.

Tai siis matka on. Mutta "jee jee" -iloa juuri nyt ei.

Tyhjä paikka. Meidän maailman rakkain kissa, meidän maailman ihanin kissa, meidän maailman pehmoisin kissa, meidän maailman lapsirakkain kissa, meidän maailman kehräävin kissa... ...on poissa.

Kirjoitan nyt lyhytsanaisesti, suru on vielä liian tuore millekään muulle. Muistelmapostausten aika on joskus myöhemmin.

Lopunaikoja elettiin toki jo pitkään ja lähtöön oli mukamas jotenkin henkisesti yrittänyt varautua. Olin jopa sanonut Joelille, että "kyllä minä olen omaa surutyötäni pitkälti jo tehnyt, isoin juttu tulee olemaan sitten Silvan lohduttaminen".

Ja paskat.

Silti se tuli vaan jotenkin mukamas yllätyksenä. "Ai nyt jo, kyllä mä ajattelin Tikrun ainakin ensi kesän näkevän..." Vaikka tämä viimeinen viikko oli selvästi jo näyttänyt merkkejä siitä, että kissan vointi oli selkeästi huonontunut. Siksi ajatus olikin käyttää kissa taas kerran tarkastuksessa ennen meidän reissua - että voidaan talovahdille selostaa mahdollisimman hyvin kissavanhuksen kunto ja vointi.

Löytyi suolistosta kaksi suurta kasvainta. Mitään ei kuulemma ollut tehtävissä. Melkein anelin hoitovaihtoehtoja. Lisäaikaa. Lääkkeitä. Jotain. Eläinlääkäri sanoi, että olisi kyllä sanonut, jos vaihtoehtoja enää olisi.

Nyt meillä on kissan kokoinen aukko. Isompi. Yhden elämän kokoinen aukko. Yksi on poissa. Kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta minun elämästäni jaoin tämän ihanan pörröisen rakkaan kanssa. Se on paljon se.

Kuvittelen koko ajan näkeväni jonkun kissanmuotoisen vilahduksen silmäkulmassani. Yöllä olin varma, että olisin tuntenut sen liikkuvan jaloissani, omalla paikallaan. Välillä muka kuulen jonkun pureskelevan raksujaan keittiössä.

Raksukuppia ei kuitenkaan enää ole. Jääkaapissa oli puolillaan ollut kissanruokapurkki, jota ei ikinä syöty loppuun asti.

Suru on iskenyt puutaloon jopa yllättävänkin lujasti.

Kiitos kaikille Instagramissa osanottonsa ilmaisseille - se merkitsee paljon. En jaksa välttämättä tänään vastailla kommentteihin (huoh pakatakin pitäisi; olen lähes lamaantunut), mutta luen ne kyllä.  Tässä kaiken itkuni lomassa; heh arvatkaa vaan, kuinka paljon itkua edes tämän pienen bloggauksen tekeminen vaati. Mutta siis: kiitos osanotoista <3

Toivottavasti seuraavassa bloggauksessa jo vähän parempi mieli.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Tämän pienen tarinan isoveli ja pikkuveli ovat jo aikuisia. Kuulin tarinan tyylillä "kaveri kertoi, että se ja sen pikkuveli...". Kertomus on siis saattanut hieman muuntua totuudesta, mutta:

Yläasteikäinen isoveli ja ala-asteikäinen pikkuveli olivat aamupalapöydässä - heillä oli eri isät, joten osan viikosta he viettivät eri osoitteissa. Pikkuveli otti jugurttipurkin ja lusikan. Sen sijaan, että hän olisi avannut purkin kannen siististi kulmasta, hän otti lusikan kouraansa ja vihaisesti hakkasi kannen rikki lusikallaan, ihan pieniksi säpäleiksi. Kun pääsy jugurttiin oli saavutettu, hän alkoi syödä. Isoveli ärsyyntyi:
"Mikä sulla on oikein vikana, miksi sun pitää riehua noin? Miksi sä et voi edes jugurttipurkkia avata niin kuin normaalit ihmiset?!?"
"Noin isäkin sen avaa", pikkuveli perusteli.

:'(

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Vauvauutiset värisyttävät nykyisin jostain todella syvältä.

 

Rakas (se rakkain) ystävä lähetti sähköpostiini kuvan pienestä vastasyntyneestä. Tallensin sen työpöydälle ja olen käynyt sitä sieltä usein katselemassa. Pieni ihana. Miten voi uusi tyyppi olla jo nyt niin tutun näköinen? Voi pieni rakas.

Sukulaiselta tuli yllättäviä uutisia: poika tuli! Kahden kuukauden ikäinen. Ikioma adoptiopoika - voi mikä suuri onni! Voin vain kuvitella kaikki ne tunteet ja käänteet sillä matkalla, joka johti vihdoinkin isoon iloon.

Tuttu postasi Facebookiinsa pienenpienen arkun kuvan. Suuri koura veti sekunnissa sisäelimeni kasaan. Ei! Ei! Ei! Ei saa käydä näin!

*******

Kyyneleet ovat olleet pinnassa tänään. Miten voi olla maailmassa yhtä aikaa niin suurta onnea ja niin pohjatonta surua?

Kastelin äsken tyynyni, kun nukutin Silvaa.

Vaikka minä miten monta kertaa toistan "minä rakastan sinua", Silva ei ikinä oikeasti voi ymmärtää, kuinka paljon se oikein on. Ei ennen kuin pitelee sylissään omaa (biologista tai adoptoitua) lastaan.

Toivottavasti Silva saa joskus kokea sen onnen.

*******

Ja toivottavasti tämä ei ole maailman korneinta, mutta haluan juuri nyt kirjoitaa tämän: haluan osoittaa ihan valtavan suuren osanottoni niille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Juuri nyt ajattelen teitä ja mietin, että miten ikinä siitä voi selvitä.

Osanottoni.

Share