Ladataan...
Puutalobaby

"Mikä on ensimmäinen lapsuusmuistosi?", kysyi Nannannaa jo monta viikkoa sitten.

Minulla on paljon lapsuusmuistoja. On ihania kesähetkiä Kittilän-mummilassa ja maailman parhaita (luonnollisesti) leikkejä ensimmäisen parhaan ystävän kanssa.

Mutta yksi on ihan erilainen. Ja juuri se taitaa olla se ensimmäinen.

Muistan hoitotädin hätääntyneen olemuksen. Tiedättekö - sellaisen, kun aikuinen yrittää olla ihan normaalisti, mutta ei pysty peittämään tuntemuksiaan. Liikehtii hieman liian nopein ja nykivin liikkeen, ja puheääni on jollain tavalla kummallinen. Tuttu kaupantäti oli vielä hätääntyneempi. Ehkä he olivat jopa kumartuneet minun ylleni? Olimme Kuusamon Valintatalossa; luultavasti lattialla siinä jäätelöiden ja pakastevihannesten tuntumassa.

Muistan myös toisen väläyksen; se on Oulun sairaalasta. Päähäni laitettiin jonkinlaiset anturit.

En itse asiassa muistanut näitä ennen kuin myöhemmin lapsuudessa, joskus kouluikäisenä. Katsoimme kotona telkkarista Ruusun aikaa ja päähenkilön aivoja kuvattiin. Yhtä äkkiä olin ihan varma: "Hei minullekin on tehty tuollainen! Miksi? Mistä ihmeestä siinä oli kyse?"

"Mitä? Et voi muistaa", äitini ihmetteli.

Muistin silti.

Olin elämäni ensimmäisen (ja ainoaksi jääneen) epilepsiakohtauksen saadessani alle 2-vuotias.

Tavallisesti kai lapsuusmuistot alkavat tallentua aivojen kovalevylle vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Mutta olen käsittänyt, että etenkin poikkeavan tai traumaattisen asian voi muistaa paljon nuorempikin. Entinen työkaverini kivenkovaa väitti muistavansa lapsuudestaan onnettomuuden (tai pikemminkin kai erittäin vakavan ja visuaalisesti voimakkaan "läheltä piti" -tilanteen) ajalta, jolloin hän oli vielä ihan vauva. Hänelle tämä muisto oli putkahtanut yllättäen pintaan vasta aikuisena, viittä vaille eläkeikäisenä. Onneksi hänen oma äitinsä oli vielä elossa, jotta työkaveri pääsi tätä kysymään. Ja kyllä: työkaverin varhaislapsuudessa oli tapahtunut kyseinen tapaus. No, sanon ehkä tarkemmin, niin ymmärrätte viittauksen tuohon "visuaalisuuteen". Tulipalo.

Toinenkin "uskoako vaiko eikö?" -tarina minulla on kerrottavana - tämän olen kuullut, en itse ollut läsnä. Perheessä oli keskusteltu lasten ja aikuisten kesken, että miten se vauva nyt voikaan olla siellä äitinsä mahassa ja niin edelleen.
"Siellä mahassa täytyy olla ihan pimeää", joku lapsista oli todennut.
"Ei ole. Siellä näkyy punaista", perheen nuorin lapsista oli tietävänä todennut.

Aikuisena hän ei sentään muista punaista nähneensä.

Millainen lapsuusmuisto teillä on se varhaisin? Minkä ikäisenä se on ollut, ja mitä silloin tapahtui?

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Mietin eilen illalla ennen nukahtamista - älkää kysykö miksi - Hotelli Kuusamoa.

Lapsuusmuistojen sivulauseissahan tämä on vilahdellutkin; asuimme siis lapsena aivan Hotelli Kuusamon kyljessä. Se taisi olla siihen aikaan Kuusamon keskustan ainoa hotelli, tai hmm joku matkustajakoti siellä taisi sen lisäksi olla.

Tiedättekö sen hotellin? Kolme kelohonkaa siinä edessä, ja joku outo kodan (?) muotoinen törötin katossa. Edessä iso parkkis, sen läpi pyöräilin päivittäin. Siinä Rippe-koira puraisi minua polvitaipeesta. Au.

Lapsen silmiin koko hotelli oli yhtä aikaa kiehtova mutta myös jotenkin... ...epämääräinen. Sanoisin ehkä "syntinen", jos se ei kuulostaisi niin kummalliselta. No, ihan yhtä kummalliselta tuo "epämääräinenkin" kuulostaa. Mutta vähän niin kuin sellainen samanlainen mielikuva kuin jostain amerikkalaisen elokuvan tienvarsimotellista nykyään.

Yritin päästä eilen illalla sen 80-luvun alun kuusamolaislapsen sielunmaailmaan - mikä siinä hotellissa oikein oli?

Ainakin vieraita ihmisiä. Sellaisia ei-kuusamolaisia; sellaisia, jotka eivät olleet kenenkään tutun äitejä tai isiä tai sukulaisia. Joskus ne (tai lapsen mielestä siis aina) puhuivat vieraita kieliä. Ja siis siellä ne vaan yöpyivät hotellissa eivätkä omissa kodeissaan. Miksi ihmeessä?

Tosi epäilyttävää. Ihan varmasti joivat alkoholiakin. Polttivat tupakkaa.

Tajusin: me ei ikinä yövytty lapsena hotellissa. Lomilla oltiin mummolassa, ja kesälomamatkoilla yövyttiin tutuilla tai ainakin kerran jossain mökkikylässä - yhtenä kesänä oli vuokrattu asuntovaunu (mun vaatimuksestani; Kuusamossa oli ollut joku asuntovaununäyttely ja olin sen jälkeen vakuuttunut, että asuntovaunu on parasta ikinä mitään). Muistan edelleen, miten isä ajoi motarilla viittäkymppiä ja muut autot tööttäilivät ja näyttivät keskisormea.

Mutta joo, hotellikokemukseni rajoittuivat siis muutamaan "hotkussa" järjestettyyn juhlatilaisuuteen, jossa istuttiin jäykkinä valkoisilla pöytäliinoilla katetuissa pöydissä. Leikkihuone siellä oli, jossain maan alla. Se oli pimeä paikka, siellä oli pitkä liukumäki ja jotain... ...meinasin sanoa pallomeripalloja, mutta ne taisivat ollakin jotain pehmeitä tyynyjä. Jotain sellaista kuitenkin.

Sinne ei olisi tietysti saanut mennä, jos ei ollut hotellivieras. Mutta ihan yhtä itsestäänselvästi me sinne salaa tietysti mentiin.

Me ei muuten myös koskaan syöty ravintoloissa. Siis silleen niinku ikinä koskaan milloinkaan. Muistan ikuisesti, kun kerran kouluikäisenä (luultavasti kuudennella luokalla) kävin kaverin perheen kanssa Kuusamon Martinassa. Siellä oli jotain kummallista lehtipihviä. Yrttivoita päällä. Tosi eksoottista, puhuin siitä pitkään. Teininä käytiin silloin tällöin Martinassa syömässä sipulirenkaita.

Hampurilaisravintola Kuusamoon tuli, kun olin muistaakseni ysillä tai lukiossa. Rolls. Hampurilaista (yih sentään; aivan liian outoa) en koskaan suuhuni laittanut, mutta nyhersin ranskiksia ja join cokista ja pidin kavereiden kanssa sellaista tyypillistä teinityttömeteliä.

*******

Olen usein ajatellut, miten maailma on muuttunut niin kovasti oman äitini lapsuuden ja minun lapsuuteni välillä. Mutta ei läheskään niin paljon minun lapsuuteni ja meidän tyttöjen lapsuuden välillä.

Äitini oli 37-vuotias minut saadessani ja minä samanikäinen Seelan syntyessä. Eli teoriassa äitini ja minun lapsuuden, ja vastaavasti minun omani ja meidän tyttöjen lapsuuden välillä on saman verran vuosia.

Äitini lapsuudessa 40-luvulla ihan oikeasti ei perheessä ollut välttämättä kenkiä jokaiselle lapselle. Ei sisävessaa tai juoksevaa vettä. Äitini muistaa, kun maistoi ensimmäistä kertaa tomaattia. Se oli kuulemma tosi pahaa - ei ollenkaan sellaista kuin tutut perunat, porkkanat ja lantut.

Minun lapsuudessani oli My Little Ponyt ja Turtlesit. Käytiin ostamassa R-kiskalta jätskiä. Tuntuu, että se ei monilta osin juurikaan eroa meidän tyttöjen lapsuudesta.

Toisin kuin äitini lapsuus, johon ero on aivan massiivinen.

Ei ihmekään, että joskus ei ihan täysin ymmärretä toistemme ajatuksenjuoksua.

Mutta sitten taas, kun tajuaa vaikka nuo omat lapsuuden hotelli- ja ravintolamielikuvat - ihan näin yksittäisinä asioina. Että meidän tytöt vetävät naan-leipää ja kormakanaa ihan peruksenaan. Silva on käynyt jo vatsassaollessaan Vietnamissa, ja sen jälkeen Italiassa, Thaimaassa, Tallinnassa ja Espanjassa.

Minä kävin eka kerran Teneriffalla viidennellä luokalla äidin kanssa. Sitä ennen olin käynyt pari kertaa "rasvaretkellä" Haaparannassa. Ennen täysikäistymistäni olin käynyt ulkomailla (mukaanlukien Ruotsin ja Tallinnan) yhteensä kolme kertaa.

Oma lapsuudenmaailmani keskittyi Kuusamoon sekä mummolapaikkakunnille Posiolle ja Kittilään. "Muu Suomi" oli lähinnä Linnanmäki, Särkänniemi ja Puuhamaa. Ja "ulkomailla" tapahtui kauheuksia, kuten Olof Palmen murha (josta mulla ikuiset traumat) ja Ceaucecu (jonka teloituskuvan näen myös ikuisesti verkkokavoillani).

Että onhan meidän lasten maailma varmaan aika eri tavoin muodostunut jo ihan jostain syväperusteiltaan. Alkaen ihan tyyliin siitä, että kaikilla ystävillä ei ole samanlainen ihonnväri.

Mun mielestä lasten saamisen jälkeen on aina ollut jotenkin jännää se ajatus, että tämä meidän elämä on nyt se, mikä näille lapsille tulee olemaan elämänmittaisesti sitä normaalia. Että tällaista se elämä on silloin, kun se on ihan tavallista.

Sen varaan tavallaan rakentuu näiden lasten elämässä kaikki. Sitten sitä tietysti teini-iässä ja aikuisena ravistellaan ja lopulta löydetään se oma tapa elää.

Ja se on sitten taas seuraavan sukupolven normaalia.

 

 

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Kesällä 2013 Lilyssä oli aloittanut ristiriitaisia tuntemuksia herättänyt "pettämisblogi" CougarWoman.

Samoihin aikoihin "Puuma" ilmestyi myös tänne Puutalobabyn tontille vakkarilukijaksi ja -kommentoijaksi. Sen myötä olin käynyt (niin kuin usein käyn) kurkistamassa myös tämän uuden vakkarin blogia, mutta korvat punaisina olin palannut äkkiä takaisin. Uhhh. Ehkä pik-ka-sen liian kaukana mun oman elämän aihepiireistä.

Jotenkin kuitenkin... ...jännä edes kuvailla... Puuman kommentit mun blogissa tuntuivat... tutuilta on väärä sana. Eikä edes niin, että olisin suoranaisesti saanut sellaisen tunteen, että ehkä hän tuntee minut. Ei siis niin. Vaan jotenkin... ...usein hän osasi sanoa tosi hyvin juttuja - no, jonkinlainen läheisyys ehkä, osasi vaikka jatkaa ajatuksenjuoksuani joissain läpänheitoissa. Erilaisuudestamme huolimatta oltiin ikään kuin selvästi samalla taajuudella.

Mutta ei siis niin, että olisin suoranaisesti tajunnut kommenteissa jotain tuttua - mutta joka tapauksessa yhä useammin kävin kurkistamassa CougarWomanin blogin puolelle.

Taisi olla sitten seuraavaa syksyä tai talvea, kun kerran (toimituksenkin vinkattua tuosta uudesta blogista) ajattelin, että no hemmetti nytpä mä kyllä yritän ylittää ennakkoluuloni ja ihan luen tätä blogia. Luin useamman bloggauksen putkeen. Ja sitten, ihan yhtä äkkiä - ei hemmetti mähän tiedän, kuka tämä kirjoittaja on! Se ei ollut edes mikään yksittäinen juttu, josta tiesin. Mutta mä vaan tiesin.

Saatoin ehkä useamman kerran hengittää syvään ja luultavasti päästää muutaman kirosanankin.

Okei. Mä tiedän. Mutta tietääkö se, että mä tiedän. Kului päivä. Kului viikko. Minä pääsin pohdinnassani yhä syvemmälle ja syvemmälle. Jos se tietää, että mä tiedän, että se tietää että mä tiedän? Uusia pettämisbloggauksia ilmestyi. Aaaaargh. Onhan se vähän hassua, että mä tiedän, mutta en sano että tiedän - mutta jos se tietää, että mä tiedän, että se tietää, että mä tiedän

Lopulta näpyttelin puumameiliin viestin, jossa selvitin tilannetta jokseenkin noilla sanoilla.

Noooh, kävi ilmi, että olin skitsoillut ihan yksin. Puuma oli tapansa mukaan suorapuheinen ja... ...no: friikkaamaton (toisin kuin minä). "Ihan jees, että tiedät nyt", hän yksiselitteisesti kirjoitti.

Hehe ja arvatkaa vaan, onko mun tehnyt mieli kommentoida jotain silloin, kun jotkut ovat kyseenalaistaneet koko Puuman olemassaolon. On tehnyt mieli sanoa, että on se kuulkaas olemassa - uskokaa vaan.

Pakko nyt tämän paljastuksen kerrottuani nyt vielä epäilijöille (jos nyt minua uskovat) kertoa sekin, että Puuma on blogissaan aivan hurjan aito; anonymiteettikin sen varmasti mahdollistaa. Mutta hän on (blogissaankin) ihan juuri sellainen ihminen kuin millaisena minäkin olen hänet aina tuntenut. Esimerkiksi nämä tällaiset episodit, jossa Puuma pistää ojennukseen kähmivät työkaverit - mä ihan näen ne silmissäni ja kuulen Puuman äänen niissä. Kyllä, kyllä; juuri tällainen suorasukainen nainen on minun tuntemani Puuma.

No, miltä se sitten tuntuu, kun ystävä kirjoittaa tuollaista blogia? Alkuun tosi kummalliselta. En ole vieläkään lukenut (enkä aio lukea) niitä Nörttipoikaseikkailujen (kröhöm) seikkaperäisimpiä kuvauksia - mutta aika nopeasti onnistuin luomaan sellaisen lukutyylin, jossa silmäni sujuvasti ohittavat ne kaakeliseinää vasten panemiset, ja sen sijaan löytävät jutuista ne tuntemukset, joita nämä tapahtumat ovat Puumassa synnyttäneet.

Tiedän hyvin, että live-elämässä minä en (omat pettämiseen liittyvät ajatukseni kun ovat hyvinkin mustavalkoisia; omassa suhteessani pettäminen olisi yksiselitteisesti sama kuin suhteen loppu) tosiaankaan olisi ollut se ensimmäinen ihminen, jolle Puuma olisi tällaisesta aiheesta uskoutunut. Tai edes viideskymmenes.

Niin kuin olen ennenkin kirjoittanut, ilman puuman blogia olisin tuskin koskaan pysähtynyt lukemaan pettäjän tuntemuksia. Olen aina kuvitellut, että pettäjällä mitään tunteita ei vaan ole. Mutta entä jos jossain tapauksessa onkin? Sen mustan ja valkoisen lisäksi niitä paljon puhuttuja harmaan eri sävyjä. Pettymyksiä, tuntemuksia... ...ja roppakaupalla inhimillisyyttä. Ei elämä aina mene niin kuin olisi ennalta kuvitellut.

Jännä tajuta, että live-elämässä en olisi ehkä koskaan kuunnellut Puuman tarinaa.

Share

Pages