Ladataan...
Puutalobaby

Loppukesästä kirjoittamani pohdinta siitä, kuka meidän perheessä saa jäädä kotiin vauvan kanssa, kirvoitti aikoinaan pitkän keskustelun. Siellä oltiin eri mieltä, samaa mieltä ja ihan kaikkea siltä väliltä. Taisipa joku Vierailija ihan rehellisesti vetää sukset nenäänsäkin (ihanan Ilona-ystäväni toteamusta lainaten).

"Symbioosi tulee hyvin näkyviin 6-9kk iässä, jolloin vauva alkaa tiedostaa olevansa erillinen yksilö ensisijaisesta hoitajastaan ja alkaa kokea eroahdistusta", minulle kerrottiin.

Ja: "Lasta ei voi vaatia muodostamaan samanlaista kiintymyssuhdetta molempiin vanhempiinsa, vaan hyvin usein lapsen ja äidin välille syntyy se ensisijainen kiintymyssuhde." Ja tätä rataa. Sanottiin kyllä aika paljon terävämpiäkin lauseita, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Joka tapauksessa: lupasin tuossa keskustelussa, että palaan aiheeseen myöhemmin ja kerron rehellisesti, miten vauvan kiintyminen vanhempiin meidän perheessä on kehittynyt - keskustelussa kun jotkut olivat sitä mieltä, että meidän tasa-arvoisen vanhemmuuden ajatuksemme on "luonnoton" ja jossain vaiheessa äiti tulisi jotenkin "luonnollisesti" lapselle läheisemmäksi.

Silva täyttää ensi viikolla 10 kuukautta, eli ehkäpä se sopiva "myöhemmin"-aika on juuri nyt.

Äiti ja vauva joskus heinäkuussa.

*******

Sinkkos-stressi

Heh, ensin täytyy varmaan kertoa Sinkkos-stressistäni. Keskustelussa nimittäin oli  myös paljon hyviä, perusteltuja kommentteja molempiin suuntiin. Emma30 perusteli minulle Jari Sinkkoseen vedoten näin:

..."päällimmäisenä tarve YHTEEN ensisijaiseen kiintymyksen kohteeseen ensimmäisen elinvuoden ajan. Tuo ensisijainen kiintymyksen kohde voi aivan yhtä hyvin olla isä, imetys ei tietysti silloin onnistu, mutta jos ravinto jätetään tässä ulkopuolelle, niin isä voi aivan yhtä hyvin olla se ensisijainen huolenpitäjä siinä missä äitikin.

Oleellista lapsen kannalta on se, että tuo ensisijainen hoitaja ja kiintymyksen kohde, se TURVASATAMA, olisi ensimmäisen vuoden ajan pysyvä, erityisesti sinne noin 10kk asti."

Tämä pysäytti. Sinkkoseen viittaaminen kun kuulostaa tietysti perustellummalta kuin jotkut tuohtuneet "se nyt vaan on LUONNOLLISTA" -huudot. Apua, olemmeko olleet täysin väärillä jäljillä ja tehneet nyt jotain ihan päin p*settä...?

Sattumoisin sama kirja (Lapsen kanssa - hyvinä ja pahoina päivinä) löytyi myös omasta kirjahyllystämme. Selasin sitä kädet täristen kuin piru Raamattua ja kyllä: löytyihän sieltä juurikin tämä ajatus. Kirjaimellisesti näin:

"...vaikka vauvalla on alusta asti hämmästyttävä kykyjen kirjo, se tarvitsee silti yhden erityisihmissuhteen, yhden kiintymyksen kohteen ylitse muiden. Tähän "objektiin" se leimautuu ja kehihttyy syntyvän perusluottamuksen varassa." (Sinkkonen 2009, 23)

 

Apuaaaaah! Ahdistuin. En lukenut kirjaa sen pidemmälle. Tuli Sinkkos-stressi.

"Mitä jos olemme tietämättömyyttämme pilanneet koko hemmetin varhaisen vuorovaikutuksen tarjoamalla kaksi syliä yhden sijaan", märehdin yön pimeinä tunteina. Etenkin kun Silvan ensimmäisten viikkojen aikana isi taisi olla päähoitovastuussa, ja äiti loi toimivaa suhdetta lähinnä rintapumppuun ja pesukoneeseen...

"Katso nyt tuota meidän vauvaa. Näyttääkö se sun mielestä siltä, että sillä olisi turvallisuudentunteessa jotain vikaa...?", Joel lohdutti viitaten hyväntuuliseen ja onnellisen näköiseen pikkunaperoon.

"Mutta mitä jos se on vaan apaattinen?", yritin vielä - Silva kun ei paljon protestoi vaan napottaa tyytyväisenä tutti suussa niin vaunuissa kuin auton turvakaukalossakin.

"Hei kuule katsopa sanakirjasta, mitä apaattinen tarkoittaa. EI OLE", Joel vakuutti.

Silva (4kk) virnistää isin sylistä äidille.



Vähitellen Sinkkos-stressi laantui ja unohtui. Kirja on edelleen lukematta ja todennäköisesti pysyykin niin. Sori, Sinkkonen!

*******

Miten vauvavastuut meillä menevät?

Tästä olen kyllä usein kirjoittanutkin... Mutta kertaan silti :)

Meidän perheen vauvanhoidolliset järjestelyt sujuivat siis niin, että tällä hetkellä minä olen Silvan kanssa kotona (ihanaa!)  - ensin vanhempainvapaalla ja pian hoitovapaalla, ainakin elokuuhun asti. Joel tekee töissä ainakin nyt 3 kk ajan nelipäiväistä viikkoa, eli on aina keskiviikot kotosalla. Tämä nelipäiväisyysjakso ajoitettiin tarkoituksella juuri sille ajalle, kun vierastaminen kai on yleisintä.

Neljänä viikon arkipäivänä minä olen siis päivät kaksistaan Silvan kanssa. Joelin tullessa kotiin minä muutamana iltana kiiruhdan sirkustreeneihin tai tanssitunneille, eli vauva ja isi saavat usein viettää arki-ilta-aikaa keskenään. Myös keskiviikkot ja viikonloput ovat "isi-päiviä"  - tosin usein se menee niin, että oleillaan koko perhe kolmestaan, kun meillä vaan on niin kivaa :)

Minä imetän edelleen öisin ja muutamia kertoja päivässä. Kiinteidensyöttöpuolen hoitaa useimmiten Joel, kun on kotona. Vaippatekniikan kanssa sama: homma on yleensä Joelin iltaisin ja "isi-päivinä". Kylvettäminen on kokonaan isin juttu, vauvaharrastukset taas äidin.

Tämä kaikki on mennyt meiltä ikään kuin automaattisesti näin - varsinaisia "nyt päätetään tehdä näin" -keskusteluita ei siis ole käyty muun kuin työssä/kotonaolojärjestelyiden suhteen.

Isi ja vauva nimiäisten jälkeen.

*******

Tyytyväinen pikkutyyppi

Ja millä tuloksin? No, ei Silva varsinaisesti mitenkään traumatisoituneelta vauvalta vaikuta :) Perustyytyväinen pieni ihana napero. Rauhallinen ja iloinen. Surumielet ovat suht harvinaisia ja menevät nopeasti ohi. Kasvatuksestahan en tietysti mitään tiedä (jep - kun en lukenut sitä Sinkkostakaan), mutta oman arvioni mukaan pikkuyypin perusturvallisuuden tunne on hyvällä tasolla.

Mutta jos olisi pakko nimetä Silvalle tällä hetkellä se ensisijaisempi vanhempi, kyllä se kuitenkin äiti olisi. Mutta isi ei silti ole missään vaiheessa jäänyt mihinkään "kakkosvanhemman" asemaan: kaikkiin päivän puuhiin (imetystä lukuunottamatta) isi on koko ajan kelvannut Silvalle aivan yhtä hyvin kuin äitikin.

Heh, eli ei kovin dramaattista kerrottavaa - aika normaalia, sujuvaa vauva-arkea siis täällä :)

*******

Eli...

ei: En siis ole muuttanut mieltäni: uskon edelleen siihen, että meidän perheessä vanhemmuus voidaan toteuttaa niin, että lapsella on "kaksi ykkösvanhempaa" (vivahde-eroilla, luonnollisesti).

kyllä: Olen kuitenkin kokenut aiheesta Sinkkos-stressiä, mutta...

ei: En silti haluaisi tehdä asiaa toisin.

 

Tämä "mahdollisimman jaettu vanhemmuus" on siis edelleen meidän perheelleemme se oikea tapa. Eikä se siis ole siis mistään kasvatusoppaasta luettu, vaan se on jotain, mikä jossain syvällä meistä itsestämme oikealta tuntuu - ei yleispätevänä sääntönä, vaan juuri meille henkilökohtaisesti.

Lupaan kuitenkin edelleen kertoa rehellisesti, jos muutan mieleni :)

 

 

kuvat: Pentti Sammallahti
Share

Ladataan...
Puutalobaby

"Uneton Nonna

uupumatonna

eilistä suunnittelee:

Jos oisin aiemmin

tai sitten myöhemmin

totta kai paremmin

tai sitten huonommin

toisaalta sittenkin

kuitenkin varmaankin

viimeinkin tietenkin

parhaillaan nukkuisin!"

Laura Ruohonen: Uneton nonna,

tuplakirjasta Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: Allakka Pullakka ja Yökyöpeli

********

Viime yönä Silva nukkui kuin pikkuenkeli, äiti ei nukkunut juuri ollenkaan. Miten hemmetissä ihminen voi saada stressin etäluettavan (toimimattoman) sähkönseurantamittarin palauttamisesta?

"Vie postiin". Onpa vaikeaa. Sen takia kannattaa valvoa koko yö.

Maanantaiaamu ja kahvimaito on loppu. Sanna, me tullaan teille kylään!

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Viimeisetkin pohjoisen-vieraat on nyt roudattu asemille, lattiat on imuroitu, rääppiäiskakut syöty ja sekalaiset löytötavarat (Canonin digijärkkäri ilman akkua? puuboksillinen käsin käärittyjä burmalaisia savukkeita?) kerätty yhteen.

Nyt vähän väsyttää.

Ja nyt se sitten iski. Nimiäiskrapula. Ei siis oikea: ensimmäistä Fresita-maljaa äiti ei ehtinytmuistanut juoda, toinen kaatui hörppäämättömänä keskelle juhlapöytää. No okei, se kolmas sentään osui suuhunkin.

Miksi tämä pää toimii näin? Vaikka nyt pitäisi iloita onnistuneista juhlista, mielessä pyörii epämääräinen möykky "äh"-ajatuksia. Äh miksi mä olin niin älyttömän kireä ja stressaantunut? Äh miksi en osannut olla oma rento itseni? Äh miksi en tajunnut oikoa Silvan mekkoa valokuvia varten? Äh miksi ei otettu enemmän perhekuvia? Äh miksi se menee niin, että vierastulvassa (laskujemme mukaan 36 juhlijaa) ei mitenkään ehdi vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa - ja swoosh vaan, sitten he lähtevät lähes kaikki yhtä aikaa ja kaikki on ohi. 

Teki mieli tarttua viimeisiä vieraita kiinni lahkeesta ja huutaa, että älkää vielä menkö, juhlitaan vielä vähän, aurinkokin vielä paistaa. Korkataan vielä yksi Fresita ja ollaan vaan. Maailman parhaita kakkujakin on kaksi jäljellä. Kakkua, kakkua!

Iik olivatko nämä ihan paskat bileet, kun jo nyt lähdette? Ei lopeteta vielä. Pliis? Jos mä nyt oisin vähän vähemmän kireä, jos lupaan?

***

Sitten toisaalta: Ah, ihana rauha! Isillä vielä viikko lomaa jäljellä - nyt ollaan vaan, ei tehdä enää mitään.

Ja vauvaterapiaa! Tahdon vauvaterapiaa! Olen juhlien jälkeen juossut Lintsit, Jumbot ja Korkeasaaret. Nyt tahdon vaan pysähtyä ja silitellä ja paijailla tuota pientä tyyppiä enkä tehdä mitään muuta moneen päivään. (öö paitsi käydä kampaajalla huomenna)

Juhlien jälkeisessä vauvaterapiassa.

Enkä voi kuvitella mitään parempaa kuin oman perheen omaan sänkyyn ensi yönä. Patjapoliittisista syistä isi on nukkunut muutamat viime yöt tatamien päällä, intialaisilla lattiatyynyillä, Silva omassa Stokkessaan, ja äiti... no, äiti ei ole nukkunut.

Viimeisenä yönä kello 3 äiti sitten nosti vauvan pinnasängystä sille ainoalle kotiväelle jätetylle patjalle ja käpertyi itse kovalle puulaverille viereen. Sitten tuli uni.

Äiti on joskus aika hölmö.

 

Share

Pages