Ladataan...
Puutalobaby

Loppukesästä kirjoittamani pohdinta siitä, kuka meidän perheessä saa jäädä kotiin vauvan kanssa, kirvoitti aikoinaan pitkän keskustelun. Siellä oltiin eri mieltä, samaa mieltä ja ihan kaikkea siltä väliltä. Taisipa joku Vierailija ihan rehellisesti vetää sukset nenäänsäkin (ihanan Ilona-ystäväni toteamusta lainaten).

"Symbioosi tulee hyvin näkyviin 6-9kk iässä, jolloin vauva alkaa tiedostaa olevansa erillinen yksilö ensisijaisesta hoitajastaan ja alkaa kokea eroahdistusta", minulle kerrottiin.

Ja: "Lasta ei voi vaatia muodostamaan samanlaista kiintymyssuhdetta molempiin vanhempiinsa, vaan hyvin usein lapsen ja äidin välille syntyy se ensisijainen kiintymyssuhde." Ja tätä rataa. Sanottiin kyllä aika paljon terävämpiäkin lauseita, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Joka tapauksessa: lupasin tuossa keskustelussa, että palaan aiheeseen myöhemmin ja kerron rehellisesti, miten vauvan kiintyminen vanhempiin meidän perheessä on kehittynyt - keskustelussa kun jotkut olivat sitä mieltä, että meidän tasa-arvoisen vanhemmuuden ajatuksemme on "luonnoton" ja jossain vaiheessa äiti tulisi jotenkin "luonnollisesti" lapselle läheisemmäksi.

Silva täyttää ensi viikolla 10 kuukautta, eli ehkäpä se sopiva "myöhemmin"-aika on juuri nyt.

Äiti ja vauva joskus heinäkuussa.

*******

Sinkkos-stressi

Heh, ensin täytyy varmaan kertoa Sinkkos-stressistäni. Keskustelussa nimittäin oli  myös paljon hyviä, perusteltuja kommentteja molempiin suuntiin. Emma30 perusteli minulle Jari Sinkkoseen vedoten näin:

..."päällimmäisenä tarve YHTEEN ensisijaiseen kiintymyksen kohteeseen ensimmäisen elinvuoden ajan. Tuo ensisijainen kiintymyksen kohde voi aivan yhtä hyvin olla isä, imetys ei tietysti silloin onnistu, mutta jos ravinto jätetään tässä ulkopuolelle, niin isä voi aivan yhtä hyvin olla se ensisijainen huolenpitäjä siinä missä äitikin.

Oleellista lapsen kannalta on se, että tuo ensisijainen hoitaja ja kiintymyksen kohde, se TURVASATAMA, olisi ensimmäisen vuoden ajan pysyvä, erityisesti sinne noin 10kk asti."

Tämä pysäytti. Sinkkoseen viittaaminen kun kuulostaa tietysti perustellummalta kuin jotkut tuohtuneet "se nyt vaan on LUONNOLLISTA" -huudot. Apua, olemmeko olleet täysin väärillä jäljillä ja tehneet nyt jotain ihan päin p*settä...?

Sattumoisin sama kirja (Lapsen kanssa - hyvinä ja pahoina päivinä) löytyi myös omasta kirjahyllystämme. Selasin sitä kädet täristen kuin piru Raamattua ja kyllä: löytyihän sieltä juurikin tämä ajatus. Kirjaimellisesti näin:

"...vaikka vauvalla on alusta asti hämmästyttävä kykyjen kirjo, se tarvitsee silti yhden erityisihmissuhteen, yhden kiintymyksen kohteen ylitse muiden. Tähän "objektiin" se leimautuu ja kehihttyy syntyvän perusluottamuksen varassa." (Sinkkonen 2009, 23)

 

Apuaaaaah! Ahdistuin. En lukenut kirjaa sen pidemmälle. Tuli Sinkkos-stressi.

"Mitä jos olemme tietämättömyyttämme pilanneet koko hemmetin varhaisen vuorovaikutuksen tarjoamalla kaksi syliä yhden sijaan", märehdin yön pimeinä tunteina. Etenkin kun Silvan ensimmäisten viikkojen aikana isi taisi olla päähoitovastuussa, ja äiti loi toimivaa suhdetta lähinnä rintapumppuun ja pesukoneeseen...

"Katso nyt tuota meidän vauvaa. Näyttääkö se sun mielestä siltä, että sillä olisi turvallisuudentunteessa jotain vikaa...?", Joel lohdutti viitaten hyväntuuliseen ja onnellisen näköiseen pikkunaperoon.

"Mutta mitä jos se on vaan apaattinen?", yritin vielä - Silva kun ei paljon protestoi vaan napottaa tyytyväisenä tutti suussa niin vaunuissa kuin auton turvakaukalossakin.

"Hei kuule katsopa sanakirjasta, mitä apaattinen tarkoittaa. EI OLE", Joel vakuutti.

Silva (4kk) virnistää isin sylistä äidille.



Vähitellen Sinkkos-stressi laantui ja unohtui. Kirja on edelleen lukematta ja todennäköisesti pysyykin niin. Sori, Sinkkonen!

*******

Miten vauvavastuut meillä menevät?

Tästä olen kyllä usein kirjoittanutkin... Mutta kertaan silti :)

Meidän perheen vauvanhoidolliset järjestelyt sujuivat siis niin, että tällä hetkellä minä olen Silvan kanssa kotona (ihanaa!)  - ensin vanhempainvapaalla ja pian hoitovapaalla, ainakin elokuuhun asti. Joel tekee töissä ainakin nyt 3 kk ajan nelipäiväistä viikkoa, eli on aina keskiviikot kotosalla. Tämä nelipäiväisyysjakso ajoitettiin tarkoituksella juuri sille ajalle, kun vierastaminen kai on yleisintä.

Neljänä viikon arkipäivänä minä olen siis päivät kaksistaan Silvan kanssa. Joelin tullessa kotiin minä muutamana iltana kiiruhdan sirkustreeneihin tai tanssitunneille, eli vauva ja isi saavat usein viettää arki-ilta-aikaa keskenään. Myös keskiviikkot ja viikonloput ovat "isi-päiviä"  - tosin usein se menee niin, että oleillaan koko perhe kolmestaan, kun meillä vaan on niin kivaa :)

Minä imetän edelleen öisin ja muutamia kertoja päivässä. Kiinteidensyöttöpuolen hoitaa useimmiten Joel, kun on kotona. Vaippatekniikan kanssa sama: homma on yleensä Joelin iltaisin ja "isi-päivinä". Kylvettäminen on kokonaan isin juttu, vauvaharrastukset taas äidin.

Tämä kaikki on mennyt meiltä ikään kuin automaattisesti näin - varsinaisia "nyt päätetään tehdä näin" -keskusteluita ei siis ole käyty muun kuin työssä/kotonaolojärjestelyiden suhteen.

Isi ja vauva nimiäisten jälkeen.

*******

Tyytyväinen pikkutyyppi

Ja millä tuloksin? No, ei Silva varsinaisesti mitenkään traumatisoituneelta vauvalta vaikuta :) Perustyytyväinen pieni ihana napero. Rauhallinen ja iloinen. Surumielet ovat suht harvinaisia ja menevät nopeasti ohi. Kasvatuksestahan en tietysti mitään tiedä (jep - kun en lukenut sitä Sinkkostakaan), mutta oman arvioni mukaan pikkuyypin perusturvallisuuden tunne on hyvällä tasolla.

Mutta jos olisi pakko nimetä Silvalle tällä hetkellä se ensisijaisempi vanhempi, kyllä se kuitenkin äiti olisi. Mutta isi ei silti ole missään vaiheessa jäänyt mihinkään "kakkosvanhemman" asemaan: kaikkiin päivän puuhiin (imetystä lukuunottamatta) isi on koko ajan kelvannut Silvalle aivan yhtä hyvin kuin äitikin.

Heh, eli ei kovin dramaattista kerrottavaa - aika normaalia, sujuvaa vauva-arkea siis täällä :)

*******

Eli...

ei: En siis ole muuttanut mieltäni: uskon edelleen siihen, että meidän perheessä vanhemmuus voidaan toteuttaa niin, että lapsella on "kaksi ykkösvanhempaa" (vivahde-eroilla, luonnollisesti).

kyllä: Olen kuitenkin kokenut aiheesta Sinkkos-stressiä, mutta...

ei: En silti haluaisi tehdä asiaa toisin.

 

Tämä "mahdollisimman jaettu vanhemmuus" on siis edelleen meidän perheelleemme se oikea tapa. Eikä se siis ole siis mistään kasvatusoppaasta luettu, vaan se on jotain, mikä jossain syvällä meistä itsestämme oikealta tuntuu - ei yleispätevänä sääntönä, vaan juuri meille henkilökohtaisesti.

Lupaan kuitenkin edelleen kertoa rehellisesti, jos muutan mieleni :)

 

 

kuvat: Pentti Sammallahti
Share

Ladataan...
Puutalobaby

Keskiviikko. Nukuin yhteentoista, korvatulpilla. Tulin alakertaan - tyhjä talo. Keittiössä tuttu kaaos, näköjään aamupuuroa on syöty. Vaunut poissa, ovat luultavasti kävelylenkillä. Ehkä ruokakaupassakin. Teen rauhassa itselleni aamupalaa, keitän kahvitkin. (en jaksa siivota sitä keittiötä)

Mikäs se tällainen keskiviikko on?

No, se on tietysti äidin-vapaus-keskiviikko! Ja isin-vauvarakkaus-keskiviikko! Ja mikä parasta: keskiviikot ovat tällaisia vielä usean kuukauden ajan.

*******

Olemme siis vih-doin-kin päässeet "kuka saa olla vauvan kanssa kotona" -keskustelun kakkosvaiheeseen: Joelin osa-aikatyökausi on alkanut. Isi saa siis laatuaikaa vauvan kanssa (ja virkavapaata töistä) joka keskiviikko, ainakin maaliskuun alkuun asti.

Kukkaronnyöreille tämä tarkoittaa tietysti kiristämistä entisestäänkin. Mutta ei se haittaa. Meille kulutuksen minimoiminen ei tarkoita elämänlaadusta tinkimistä.

Päinvastoin. Meille elämänlaatua on perheaika, yhdessä oleminen. Tämä on meidän (tämänhetkinen) ratkaisumme. Ja olemme sitä niin niin niiiiiin iloisia!

*******

Nooh, entä mitä tämä äiti sitten tekee keskiviikkoisin? Näköjään juo kahvia ja bloggaa - ööh, mitenköhän tämä nyt erosikaan aikaisemmasta...?

Luonnollisesti olen jo onnistunut kehittämään tästä itselleni huonon omatunnon. Tajusin nimittäin, että nyt minulla on neljä "vauvapäävastuupäivää" ja Joelilla kolme - ja ai niin, tuo Joel vielä käy siihen päälle töissä sen neljä päivää viikossa.

Ööh yhtä äkkiä ei kuulostakaan enää kovin reilulta.

Pitäisihän minun (kai?) tehdä nyt  jotain järkevää. Hätäpäissäni menin mukamas lupaamaan, että voisin ottaa joka keskiviikko jonkun kodinhoidollisen projektin eli käytännössä voisin vaikka taltuttaa tätä kotikaaosta muutaman tunnin päivässä. Ha.

"Oi, no sepäs ois kivaa!", Joel vastasi. "Joo, niin mä teen!", minä lupasin. Ja molemmat kyllä hyvin tiesivät, että tällä sanahelinällä ainoastaan imuroidaan erään äidin omatuntoa puhtaammaksi, ei oikeasti puutalon lattioita.

Se usein viljelemäni "mähän voisin tehdä jotain pieniä freelance-töitä" ei ole vielä realisoitunut sen todemmaksi kuin tuo imurointikaan. Ensinmainitun suhteen ajattelin ryhdistäytyä viimeistään helmikuussa, kun hoitovapaa alkaa ja töitä saa alkaa tehdä sen kummemmin Kelalle selittelemättä.

*******

Siinä "teenkö jotain järkevää vai laiskottelenko" -pohdintojeni keskellä Joel naurahti, että ole sinä yhtä vapaa keskiviikkona kuin hän on maanantaina, tiistaina, torstaina ja perjantaina.

Okei! Sen innoittamana piirsin aamukahvin tippumista odotellessa (laskukirjekuoren kääntöpuolelle, luonnollisesti) tämän:

Valmis! Ja sit vaan työtarjouksia odotellessa.

 

PS. Vieläkään mun vauvaa ei näy. Eikä mun miestä. Missäköhän ne on? Ikävä. Tekee mieli jo soittaa.

Share

Ladataan...
Puutalobaby

Töistä soiteltiin:



"No moi moi, hyvää kuuluu! Silva on kasvanut niin kovasti, kaikki on hyvin, ja arki niin erilaista kuin ennen - päivät täynnä näitä vauvapuuhasteluita. Ihanaa on! Niin joo helmikuussa mulla vasta se vanhempainvapaa loppuu, en oo yhtään osannut ajatella vielä niin pitkälle, että mitä sitten... Katsotaan nyt vähän, että miten jaetaan tätä kotona oloa Joelin kanssa...

...joo vaikka ihan työkuntoinenhan tässä periaatteessa, aivot toimii ja silleen... En mä tietty vielä kokopäivätyöhön pitkään aikaan, kun Silva on niin pieni. Mutta voishan sitä jotain projekteja vaikkapa etätöinä, ei mulla tässä muutakaan (ai niin paitsi tuo yks vauva). Tai siis tietty jos teillä vaan on sellaista tarvetta.... Ei mitään liian stressaavaa, mutta jos jotain pientä...

Ööö tai siis TOTTA KAI oisin kiinnostunut! Joo joo, jos jotain tulee, niin totta kai ootte vaan ekaksi yhteydessä muhun! Joo joo, mulle vaan soitatte! Voinhan mä sitten kieltäytyä, jos siltä tuntuu - mutta aina kantsii kysyä! Joo, totta kai! Niin ja sunnuntaitöihin tietysti, vaikka heti!

Joo, tosi kiva kuulla teistä, palataan, kovasti terveisiä kaikille, moi moi!"



Hmm, onkohan mulla aivoissa jotain rakenteellista vikaa..? :D



ps. Terveisiä vaan siis sinne töihin! :)

 

Share

Pages