Ladataan...
Puutalobaby

Olen löytänyt itsestäni sisäisen nipottajan. Ei ei, vieläkään en ole saanut hermoromahdusta levällään olevista leluista. Vaan kohdistan nipotukseni lastenkirjallisuuteen.

Heti alkuun täytyy sanoa, että kivojakin kirjoja on. Niitä on kuitenkin yllättävän vaikea löytää. Näin kirjojen suurkuluttajina kun usein asioimme kirjastojen lastenosastolla ja käytämme "mikä käteen osuu" -otantaa - ja välillä on ihan oikeasti vaikea löytää yhtään kirjaa, jossa ei kiusattaisi, oltaisi "tuhmia", kiukuteltaisi, uhmattaisi, oltaisi ilkeitä toisia kohtaan tai leikittäisi "poikien leikkejä ja tyttöjen leikkejä".

"Oi, suomalainen  ja kivannäköisesti kuvitettu lastenkirja", poimin iloissani eräänkin kirjan hyllystä. No, kirja koostui sitten kymmenien sivujen verran siitä, miten muut eläimet aukeama toisensa jälkeen kiusasivat päähenkilöeläintä. Ja viimeisellä sivulla kiusaajat sitten "saivat opetuksen".

Vähemmästäkin alkaa naperon alaleuka väpättää. Kiitos ei.

Ymmärrän hyvin, että monella tällaisella tarinalla on kyllä paikkansa: jos esimerkiksi lapsella on akuutti ei-ei-ei-vaihe päällä, sadun avulla kenties voidaan käsitellä näitä tuntemuksia. Mutta... ...ei aina, pliis? Tällaiselle vajaa 3-vuotiaalle kun voisi olla ihan hyvä tarina vaikkapa ihan lasten yhdessä leikkiminen - ei siinä tarvitse olla aina jotain valtavaa draamaa, seikkailua ja opetusta piilotettuna.

Näppituntumalta näyttää, että pahimpia ovat itse asiassa kirjat omasta lapsuudestani. Juuri ne, joista itse muistaa ne kauniit kuvat ja sen, miten niitä luettiin ilolla kerta toisensa jälkeen. Tarinat sen sijaan ovat muistoissa hämärtyneet - ja nyt, kun niitä näin aikuisiällä uudestaan lukee, niin täytyy todeta, että hyvä niin.

Heh ja mikä siinä onkin, että vaikka nämä kirjat yrittäisi kuinka jemmata jonnekin kirjahyllyn uumeniin, niin jollain ilveellä ne aina sieltä ulos plopsahtavat. "Äiti, luetaan tämä!" Ääää öööö okei (ja seuraa vahvasti sensuroitu versio).

Tänä aamuna meitä ilahdutti tällainen satu nimeltään "Tuhma polle".

Tarinassa karusellihevonen kyllästyy elämäänsä ja lähtee seikkailemaan. Ja päätyy myydyksi aina eteenpäin ja eteenpäin - omistajat kun suuttuvat sille, kun se musiikkia kuullessaan haluaa tanssia. Lopulta hevonen päätyy maatilalle lyhyeen liekaan ja piiskattavaksi, ja siitä tulee kalpa ja surullinen.

Nooh, hiiret sitten auttavat karusellihevosta karkaamaan ja hän löytää takaisin oman karuselliinsa. Tarinan opetus: ei kannata tavoitella "parempaa elämää" oman aseman ulkopuolella - muuten käy huonosti. Parempi vain pysyä nöyränä paikoillaan ja hyväksyä osansa.

Ja miksi se polle oli sitten nimenomaan tuhma, niin kuin kertomuksen otsikko sanoo? Se ei tarinasta selviä. Luultavasti juuri siksi, että ei tyytynyt osaansa.

Jepjep.

Opetuksista puheen ollen: paha saa tietysti palkkansa. Ja "hyvät kaverukset" sitten ilkkuvat pahiksen onnettomuudelle - ja sehän oli ketulle ihan oikein häh häh hää.

Jepjep.

Ehkä olen jotenkin allerginen sille, että satuihin pyritään kätkemään joku moraalinen opetus. Joka usein on tätä "vanha kansa sanoo" -mallia; asioista, joita en itse pysty ollenkaan allekirjoittamaan. Kuten että ei kannata olla liian iloinen, utelias tai muuten vaan... ...vietttää liian hauskaa elämää. Koska muuten voi:

"Suosikkini" (ha!) on kuitenkin tämä. Vekkuli oli utelias hiiri, joka tykkäsi tutkia ympäristöään. Kunnes:

Siihen loppuivat varomattoman Vekkulin seikkailut.

Siitäs sai. Joku roti.

Share